menneitä

olen miettinyt viime aikoina todella paljon masennustani ja miten se on vaikuttanut ihmisiin. ja miten muiden masennus on vaikuttanut minuun. 

oikeastaan minun elämäni alkoi mennä kunnolla sekaisin vasta 9lkn lopun ja lukion aikana. elämässäni oli yhtäkkiä niin paljon muutoksia. muutto, uusi koulu, uudet ihmiset.
olin jo aiemmin nähnyt masennusta ja kaikkea siihen liittyvää mutta vasta tuona aikana se alkoi tuntua minusta jotenkin minulle sopivalta. että oloni ei ollut enää "normaali" vaan olin alakuloinen yhä useammin vaikka esitin kaiken olevan hyvin. tai että itsensä satuttaminen näyttäytyi pakokeinona olooni. 

en muista oliko se 8lk vai 9lk jolloin terveystiedossa oli aiheena mielenterveys, luultavasti se oli 9lk. opettaja soitti mielellään Dingoa tunneilla ja kun käsittelimme masennusta kuuntelimme jälleen musiikkia.

~Ennen taivas oli avoinna sinullekin
Kunnes paha sormi tavoitti karkurin

Ja elämä on helppoo sillon kun on joku josta pitää kii
Ei tarvitse mennä nukkumaan itkeäkseen itsensä unelmiin
Ja elämä on päivästä päivään vieraiden pilkkaa sinullekin
Päivästä päivään levoton tuhkimo tekee itsestään marttyyrin ~ 

tapoihini kuului tekstata tunnilla, etenkin kun sain paikan takaa. tuolla tunnilla jokin kuitenkin kiinnitti huomioni. tuntui kuin ihmiset olisivat puhuneet minusta. en silti sisäistänyt että minulla olisi ollut masennus. 

ei minulla loppujen lopuksi niin huonosti vielä mennyt vaikka itsensä satuttamista olin testannut. tupakointi oli minusta "normaalia", jotkut vain aloittavat. eräällä tavalla tupakointi vähensi pelkoa mikä minulla oli jo silloin sosiaalisista tilanteista, antoi syyn lähteä ulos jos ahdistus kasvoi.

sitten tuli lukio ja stressi opiskelusta. kaikkea oli enemmän, kaikki oli vaikeampaa, en enää selvinnyt pelkällä kokeisiin lukemisella.
kavereita riitti ja opin sulkemaan korvani kiusaajilta. lopulta kiusaaminen loppui, mutta monta vuotta kestänyt itsetunnon alentaminen näkyy yhä. minun oli pakko olla hyvä koulussa, ei minulla ollut muuta, ja kun lukiossa numerot laskivat tasaisesti, kaikki tuntui kaatuvan päälle. olin epäonnistunut. 

kesällä -12 muutto omaan kämppään. kaikki säätö R:n kanssa, koulu, K ja E. en osannut käsitellä stressiä, vaadin itseltäni liikoja, en osannut ottaa aikaa itselleni. viiltely alkoi. lähes päivittäin, aina kun H ei jäänyt yöksi.
muistan kuvistunnin jolloin näytin säälittävät naarmuni K:lle. en itseasiassa tiedä, miksi näytin ne. en muista mitä puhuimme ennen sitä enkä mitä sen jälkeen. muistan vain kun vedin hihani ylös ja miten sillä samalla hetkellä häpesin itseäni.
sen jälkeen minusta tuli taakka kaikille. sen jälkeen en enää piilottanut tunteitani enää niin tarkasti lähimmiltä ystäviltäni. jos minulla oli huono päivä he huomasivat sen kyllä. 

pääasiassa taisin vetää heitä alaspäin. aiheutin huolta ja riitoja ja pahaa mieltä ihmisille ympärilläni. jossain vaiheessa taisin alkaa aiheuttaa riitoja tarkoituksella että he olisivat saaneet tarpeekseen minusta ja jättäneet minut oman onneni nojaan. sitten se taisi onnistua. onnistuin saamaan välit huonoiksi kaikkien kanssa, en enää voinut kaataa ajatuksiani ja olojani heidän päälleen. 

ja siinä tilanteessa ollaan yhä.

Äänten muistot

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

_Musiikkia._

Jos jaksais

En ole parina päivänä jaksanut tehdä mitään. En mitään.
Perjantaina vielä pakotin itseni ylös. Tein ruuan iltapäivällä ja koitin syödä jotain, mutta muuten makasin vain sängyssä.
Aloin yöllä nukkumaan kunnolla vasta 4 aikaan, olin ennen sitä vuoroin kierinyt sängyssä saamatta unta ja välillä kyllästyneenä selaillut kännykkää.

Heräsin vähän vaille 13. Nousin vasta 18 jälkeen. Makasin vain sängyssä ja katselin Netflixistä sarjoja. En noussut syömään vaikka oli kauhea nälkä, en noussut vessaan vaikka välillä oli kauhea hätä, en noussut vaikka olisin tarvinnut jonkin lääkkeen päänsärkyyn. En vain jaksanut nousta.

Tuijotan seinää. Monta tuntia. Välillä vaihdan asentoa ja tuijotan kattoa monta tuntia. Niin vapaa-aikani on kulunut parin viikon ajan. Makaan sängyssä, tuijotan eteeni ja mietin. En jaksa tehdä muutakaan.

En oikeastaan muista viime keväästä mitään. En muista mitään tapahtumia, vaikka niitä varmasti oli. Aivan kuin sitä aikaa elämässäni ei olisi ollutkaan.
Jotenkin muistan sen että minulla oli vaikeaa keväällä. Muistan että itkin paljon, pysyin pääasiassa omissa oloissa ja itkin.
Muistan että välit kavereihin oli huonot. Tai etten luottanut keneenkään. Tunsin itseni petetyksi. Ja silti taisin itse olla se joka aiheutti kaikkein eniten ongelmia väleihimme. En olisi halunnut olla sosiaalinen ja välillä tuntui että muutkin ymmärsivät sen mutta silti he repivät minut kerta toisensa jälkeen ihmisten ilmoille.
Muistan että jossain vaiheessa T katosi elämästäni, sen oli pakko tapahtua keväällä, koska jouluna vielä puhuin hänen kanssaan mutta kun sovin H:n kanssa T ei enää ollut kuvioissa.

Tuo kaikki tuntuu toistuvan. En jaksa olla sosiaalinen. En jaksa puhua ihmisille. Ihmiset katoavat elämästäni, osaksi koska en itse pidä yhteyttä, osaksi koska kumpikaan ei pidä yhteyttä. Haluan itkeä. Välillä on niin väsynyt olo että haluan vain itkeä. Välillä vain haluan kääriytyä peittoon ja itkeä niin kauan kuin pystyn niin lujaa kuin pystyn.  Välillä vedän sen "mörkökaavun" päälleni ja eristän itseni muista.

Välillä en tunne mitään muuta kuin pohjattoman surun johon haluan vain upota koska en jaksa muutakaan enää tehdä. Haluan vain upota siihen ja antaa sen tehdä minulle mitä ikinä haluaa.

En tiedä mitä sanoa.
En jaksa miettiä sitä.

Se suru tuntuu yhä useammin. Se suru jota en saa ulos itsestäni.

Riparilla

Vähän rentoa musiikkia aluksi.

Musiikkia.

Musiikkia.

.
.
.

Kesäkuu 2010

Riparilla näin ensimmäisen kerran jonkun uuden ihmisen jonka kädessä oli viiltoja.
Olin nähnyt kerran aiemmin nähnyt viiltoja silloisen poikaystäväni serkun käsivarsissa. En silloin vielä kokenut halua koittaa itse viiltelyä, ylipäätään satuttaa itseäni, vaikka olo oli jo silloin huono. Minulla oli kuitenkin ihmisiä, kuten poikaystäväni, joihin luotin ja joiden kanssa pystyin puhumaan kaikesta.

Riparilla nukuin samassa huoneessa 4 minulle ennestään tuntemattoman tytön kanssa, muut minun koulustani olevat tytöt menivät toiseen huoneeseen. Tuntuihan se pahalta, olin silloin todella ujo ja minut sysättiin tuntemattomien joukkoon. Lisäksi leirillä oli isosena eräs minua ala-asteella kiusanut henkilö, jonka kanssa olimme kyllä sopineet asiat, mutta silti en pitänyt hänestä erityisemmin.

Tunsin itseni leirin alussa todella yksinäiseksi, vaikka 2/3 leiriläisistä oli samalla luokalla kuin minä. En kuitenkaan kuulunut heidän porukkaansa, en koulussa enkä riparilla. Lopulta kuitenkin ystävystyin huoneeni tyttöjen kanssa, erityisesti yksi heistä, sanotaan vaikka Å, tuli läheiseksi minulle leirillä.

Olo oli ollut koko leirin ajan huono; tunsin itseni yksinäiseksi, huolehdin kotiasioista (äite olisi tarvinnut apua navetassa, koska täti oli silloinkin kännissä), en ollut pystynyt puhumaan kenenkään kanssa kunnolla olostani (koska leirillä ei ollut ketään ystäviäni ja poikaystäväni oli Saksassa), ihmisten määrä ahdisti (en silloinkaan sopeutunut isoihin ihmisjoukkoihin) ja uskonto ahdisti minua jo silloin vaikken sitä silloin oivaltanutkaan.

Kerran leirin loppupuolella jäimme Å:n kahdestaan huoneeseen. Tiesin hänen olevan masentunut, hän oli kertonut siitä minulle. Å vaihtoi lämpimämmän pitkähijaisen päälleen, ja silloin näin arvet hänen käsivarsissaan. En sanonut mitään, esitin etten huomannut.
Mutta olin huomannut. Ja ensimmäisen kerran eläissäni halusin kokeilla miltä itseaiheutettu kipu tuntuu.

Sinä päivänä aloitin polttamisen uudelleen. Ensimmäisen tupakan 5 kuukauteen poltettuani oloni oli todella huono. Uudet ajatukset pelottivat minua, ajatus että "haluan satuttaa itseäni". Muistan vain sen kuinka sekaisin olin. Leiri järjestettiin metsässä järven rannalla. Valehtelin parille tytölle huoneessani että lähden hetkeksi ulos, jotta voin puhua rauhassa puhelimessa. Minun oli saatava hengittää rauhassa.

Kävelin järven rantaan ja istuin kivelle. Muistan kuunnelleeni HUn Bulletia. "I think I'll slit my wrists again and I'm gone, gone, gone, gone."
Itkin vajaan tunnin verran yksin järven rannassa, kunnes "kiusaaja-isonen" tuli etsimään minua. Hän istui viereeni ja 20min ajan puhuimme kaikesta mahdollisesta. Sitten hän halasi minua. Silloin annoin hänelle anteeksi ala-aste ajan.

Iltapalan jälkeen olin huoneessamme Å:n kanssa. Olin ottanut metsästä mukaan tikun, jonka olin teroittanut parhaani mukaan veitsellä iltapalalla. Å luki jotain kirjaa sängyllä ja minä istuin lattialla häntä vastapäätä. Samalla kun puhuimme jotain päivän tapahtumista, raavin tikulla käsivarteeni haavan. En vielä silloin uskaltanut tehdä mitään vakavampaa.

Haava oli leveä, mutta korkeintaan 2cm pitkä ja juuri ja juuri niin syvä että veri tihkui iholle. Tämä harmiton haava kuitenkin tulehtui ennen leirin loppua. En näyttänyt haavaa aikuisille/isosille, kai häpesin itse tehtyä haavaa. Toiseksi viimeisen iltaohjelman aikana leirin apuri huomasi pahasti tulehtuneen haavan ja heti ohjelman jälkeen hän tuli luokseni desifiointiaineen ja laastarin kanssa.
Loppu leirin aikana lähes jokaikinen leirillä ollut kysyi mitä kädelleni oli tapahtunut, mistä haava oli tullut. Halusin etenkin luokkalaisilleni sanoa "vittuako se teitä kiinnostaa kun ei mikään muukaan minussa ole kiinnostanut tähän mennessä?". Kädessäni on edelleen arpi haavan jäljiltä, vaikkakin se on osaksi peittynyt uusilla arvilla.

Päivä ennen leirin loppua minulla oli huono päivä. Ryhmässäni oli eräs jätkä joka suoraan sanottuna otti minua päähän. Sinä päivänä sain tarpeekseni hänestä ja lähdin kesken "tunnin" pois pienoisen raivokohtaukseni jälkeen. Se jo itsessään oli iso juttu leirillä. Isomman siitä teki se että kun "tunti" loppui ja muut tulivat, minä istuin huoneessamme itkemässä pahaa oloani ja kiukkua ja väsymystä.

Illalla leirin pappi tuli keskustelemaan kanssani; "Onko sinulla kaikki hyvin, haluatko puhua jostakin, voit puhua kaikesta leirin aikuisille ja isosille, lässynlässynlää.." Loppuleirin juorut oli siinä, "Sil on jokin ongelma, pappi puhu sen kaa kahestaa, mikä sitä vaivaa..". Sain vielä 9lkn syksyllä kuulla siitä koulussa, etenkin luokan tytöt jotka olivat leirillä revittelivät sillä kunnolla.

Muistan yhä poikaystäväni reaktion kun hän näki haavan kädessäni ja kun kerroin mistä se oli tullut. "Älä tee sitä enää ikinä, älä ennen ku oot puhunu mulle, älä ennen ku oot antanu mun ees yrittää auttaa sua."  Halaus ja asia oli käsitelty. Ei riitaa, ei syyllistämistä, ei sääliä, ei mitään mitä odotin kuulevani.

//helvetti että mun on ikävä häntä\\

Pala kurkussa

Mul on ollu koko päivän pala kurkussa.
Aamulla itketti, kun luin vanhoja postauksia.
Sitten alkoi itkettämään pelko, kun Q:sta ei kuulunut mitään.
Ja kun lopulta kuului, olisin halunnut purskahtaa itkuun. Ympärillä oli kuitenkin ihmisiä, joten sain itkun pidettyä kurissa.

Q. Hänellä menee huonosti. Hänellä on samankaltainen vaihe elämässä kuin minulla 2013 vuoden syksynä. Tapahtumasta, joka vaikuttaa paljon elämään, on kulunut muutama kuukausi. Koulu stressaa lomillakin, tärkeä vuosi menossa. Elämässä on muutama ihminen, jotka antavat toivoa. Jätkä, joka mietityttää, mutta hänen seurassaan elämä tuntuu niin helpolta. 

Elämässä ylipäätään vaikuttaa olevan toivoa; on ihmisiä, jotka välittävät ja on päässyt jotenkin yli suuresta tragediasta.

Mutta silti kuolema, hautajaiset, kipu, ikävä pois, käsittämätön suru pyörivät mielessä. Vaikka elämässä on toivoa, masennus vyöryy sen yli ja peittää sen pimeyteen. Tukahduttaa sen hetkeksi.
Mutta hetken kuluttua, toivo nousee taaa esille. Toivo nousee aina, kunhan jaksaa vain odottaa siihen asti.

Jos mä selviin, sä selviit.

Musiikkia.

Your love is addictive,
trying hard just to quit it
But you're drowning
yourself you won't catch
a breath until you admit it
Is anybody out there,
I'm dying in a nightmare

Musiikkia.
Musiikkia.

//heräsin mielessä viiltely. päivällä teki todella paljon mieli viiltää. nauroin mielessäni viiltely. illalla yksin vuodatin muutaman kyyneleen mielessäni viiltely. menen luultavasti nukkumaan mielessäni viiltely.
mutta minä EN viillä.
Perkele.

Autettu

Enpä oo kirjotellu melkein kuukauteen. Kauhee ku aika kuluu ilman et mitään kertomisen arvoista tapahtuu.

Marraskuun lopussa muutettiin kamat Treelta.  Pikkuveljelle nousi kuume matkalla Treelle eikä hän sitten tehnyt muuta kuin kantoi sängyt. Saatiin kuitenkin ilman suurempia ongelmia muutettua, vaikka olikin kauhee kiire. Kämppä oli vielä tän kuun mun nimissä mut ei ollu vapaita joulukuussa et oltais voitu jättää muutto myöhempään.

Muuton jälkeisenä maanantai-tiistai yönä palelin ihan helvetisti. Seuraavana aamuna oli saatanan kuuma. Päätä särki, kurkku oli käheä, oksetti ja kuume nousi 40°. Tota jatku pari päivää ja kun alkoi muuten paraneen niin sitten nousi kutiavat nypyt. Vesirokko. Sain sen sit pikkuveljeltä just oikeeseen aikaan. Sitä vitutuksen määrää kun sinä perjantaina ois ollu ylppärit ja mulla oli naama ja kädet täynnä kutiavia, punaisia nyppyjä.
Toisaalta olin tyytyväinen ettei tarvinnu selitellä sen paremmin miksen järkänny juhlia mutta ois kai se lakki pitäny hakee. Vaikkakin mun papereilla saa kyllä pyyhkiä perseensä ihan huoletta, hävettää nii huonot paperit.

Naama parani viikon päästä. 10.12 kävin yönäytökses katsomas Hobitti: Viiden armeijan taistelun H:n kanssa. Oli kyllä semmosia kohtauksia et tuli mieleen oliko aika loppunu kesken.

Viikko ennen joulua oli perus löhöömistä. En jaksanut tehdä mitään. Nukuin söin ja pelasin kännykäl. Ei kiinnostanut yhtään. Halusin vaa nukkua. Heräsin 2 menin nukkuu 11. Olin ihan helvetin väsynyt. Tiuskin ja ärsyynnyin helposti. Pitkästä aikaa vihasin itteeni.

19.12 I laittoi viestin mulle. Hän kysyi apua parin kaverinsa kanssa.

 Tuli muistot mieleen heti. Annoin todella pitkän vastauksen, vaikka ainut ohjeeni oli kuunnella. En osannut sanoa muuta. Miten muuten masentunutta voi auttaa? 

Muutaman päivän ajan I kyseli miten reagoida ja mitä sanoja välttää puhuessaan heidän kanssaan.  21.12 (?) muistaakseni hän otti yhteyttä epätoivoisena. 

Lupasin puhua ja laitoin lähes heti viestin tälle henkilölle, vaikka nyt Q. Siitä lähtien ollaan puhuttu, aloitetaan aamupäivällä kun herään ja lopetetaan yöllä kun alan nukkuun. Hän luottaa minuun, ainakin vaikuttaa siltä ja hän on todella samanlainen minun kanssani. Samat ajatukset, samat mielipiteet,  samat pelot. Saman kaltainen tausta ja perhe. Jopa sama etunimi 😁 

Samanlaisia muuten mutta en anna hänen käydä läpi samaa paskaa minkä minä kävin. En anna hänen joutua niinsyvälle. En anna hänen menettää viimeistä toivon kipinää. Koska se on kaikilla. Sen huomaamiseen tarvitaan vain tukea. Ja minä haluan auttaa häntä näkemään sen koko ajan.  

// pakko lähipäivinä kirjoittaa ihan ajatus postaus, on muistot alkanu pyöriin mielessä vuoden vaihteen, pimeyden ja Qn auttamisen vuoksi. Uusia näkökulmia ja toisaalta kaipuuta. 

Keikkailua

Hollywood Undead. Upeeta. 😄😍

Aivan saatanan mahtavaa vaikka kaikkia biisejä ei (tietenkään) soitettu. Huuuh. Bullet ja Kill Everyone ja Dead Bite ja Undead ja Comin in hot ja We are jajajjaja 😱😍

Meinasi kyllä mennä keikka ohi kun tuli juotua hiukan liikaa mutta selvisin ennen keikkaa, joten kaikki pysyy muistissa. Muutama tunti keikan jälkeen meni fiiliksissä, mutta sitten iski kunnon laskut ja kaikki paska nousi taas päähän.

Musiikkia.

"Medication for the kids with no reason to live"

Polttelee taas terä. Se on lompakossa, mukana aina. Tosin täällä on liikaa porukkaa, ei ole sidetarpeita mukana ja huomenna olisi ohjelmassa äiden kanssa ajelua ~70km joten uusien haavojen peittely ei juuri nyt kiinnosta.

Musiikkia.

"Mietitkö vieläkin kuolemaa?"

Ehkäpä.

Urgh keikkapäivään tuli huikeen keikan  jälkeen jyrkkä lasku. Aina näin. Ehkä joskus opin olemaan juomatta. Se vain on joukon tapa enkä tiedä miten sanoisin vastaan vaikuttamatta oudolta.

//yöllä nukuin taas katkonaisesti. E ja K nukkui vieressäni enkä peloltani saanut nukuttua. en osaa luottaa ja miksi luottaisin. se vain satuttaa.

olen aivan helvetin lapsellinen. häpeän itseäni. koitan löytää piilopaikan. sopia jonnekin jossa en herätä huomiota.

tuttuja tunteita. vuosi sitten samoja. pakko koittaa pitää pää kylmänä,etten joudu samaan syöksykierteeseen kuin silloin. poistaa ajatuksia mielestä, miettiä jotain muuta.

selviytyä.

Metamorfooseja

Muistot. 

Jokin kappale alkaa soimaan ja se tuo mieleen muiston. 

Jostakin mainoksesta tulee mieleen vanhan kaverin kanssa keksitty vitsi. 

Jokin paikka, jossa tapahtui silloin niin mitättömältä tuntunut asia, joka nyt saa kyyneleet vuotamaan. 

Jokin esine, joka tuo mieleen muiston siitä päivästä kaupoilla. 

Jokin haju tuo mieleen sen muiston siitä paikasta, missä olitte kuolla nauruun. 

Se tuo mieleen hyvän muiston siitä päivästä, kun oli todella hauskaa. Kun nolasit itsesi totaalisesti Hesburgerissa. Tai kun onnettomien sattumusten sarjan päätteeksi päädyit nukkumaan hänen luokseen lattialle hänen sänkynsä viereen ja aamulla herätessä näytitte toinen toistanne pelottavimmilta, ettekä voineet muuta kuin nauraa toisillenne. Tai kun olit hänen luonaan yötä ja heittelitte totuttuun tapaan Bratz- nukkejanne niin korkealle kuin pystyitte, ja kuinka onnistuit heittämään oman nukkesi koiranläjään eikä haju lähtenyt sen vaatteista millään. Kun nauroit oikeasti jollekin asialle. 

Ja kuinka se muisto saa nyt vain kyyneleet vuotamaan. Tunnet itsesi surkeaksi. Tuntuu kuin syyllistyisit hautarauhan rikkomiseen, kun kaivat sen muiston esille ja mielesi tekisi nauraa, kuten silloin. Ei, et saa tehdä sitä, et saa enää nauraa sille mainokselle. Sinulla ei ole enää lupaa nauraa sille, se ei ole enää sinun juttusi. 

Minulla näitä kiellettyjä muistoja on jo neljästä ihmisestä. Neljän ihmisen kanssa olen joko laittanut välit poikki tai ne ovat vain ajan kuluessa katkenneet.  Välillä tulee halu laittaa viesti hänelle, "Moi, mitä kuuluu?". Mennä yllättäen hänen luokseen, puhua kuulumisista, muistella menneitä ja nauraa taas samoille asioille kuin silloin. 

Sitten herää todellisuuteen ja tajuaa, ettei se ole enää mahdollista. Se ei enää tuntuisi samalta kuin silloin joskus. Että vaikka kuinka haluaisit taas olla hänen kaverinsa, se ei onnistu sillä hän ei ole enää sama ihminen. Etkä ole sinäkään. 

Olen muuttunut helvetisti vuosien aikana.  

Vuosi sitten käsiini ilmesti ensimmäiset viillot. Vajaa 4 vuotta sitten satutin itseäni ensimmäisen kerran tarkoituksella. 5 vuotta sitten 8:llä luokalla löin vetoa ihastukseni kanssa, että pystyn painamaan palavan tupakan käteeni. Tein sen ja muistan nauttineeni siitä, muut pitivät minua aivan sekopäänä eivätkä enää kylällä tulleet huutelemaan minulle. Reilu 6 vuotta sitten poltin ensimmäisen tupakkani. 

7 vuotta sitten olin tavallinen pikkukoulun 6 luokkalainen, jolla oli ihastus, paras kaveri ja joka tuli toimeen kaikkien kanssa, vaikka koulussa olikin ne muutamat, jotka eivät häntä koskaan hyväksyneet joukkoonsa. 10 vuotta sitten olin reipas 8-vuotias tokaluokkalainen, joka hymyili hymyilemistään, vaikka sai joka päivä koulussa kuulla olevansa outo, haisevansa lehmiltä, omaavansa pallopään, olevansa tyhmä, laiska, hidas, lihava. 

13  vuotta sitten olin se suorapuheinen pikkutyttö, joka kertoi hoitotädille, että "Mää saan pikkuveljen!", mikä oli hoitotädille suuri yllätys. 14  vuotta sitten olin se outo uusi tyttö, joka piilotteli lastentarhan pihassa äitinsä jalkojen takana, se tyttö joka lopulta löysi kavereita.

Ikävä sinun luo <3 4.

" Hautajaiset.

Keräsin voimia niihi ja luulin jo, et pystyisin oleen siel itkemättä ainakaan paljoo. Pääsin istuun paikalleni kappeliin ja purskahdin itkeen ennen kuin kukaa oli ees sanonu mitään. Haudalla, kun laskettiin kukkia, en pystyny meneen ees laskeen kukkavihkoa. Kaikki muut lähti ja sit tapahtu just se mitä pelkäsinki. Jäin seisoon haudalle itkien ja mulle lähes tuntematon sukulainen tuli halaan ja lohduttaan. Tiedän kyl et se tarkotti vaan hyvää, mut mulle siit tuli olo et oon jotenki liian heikko, kun otan vastaan jonkun lähes tuntemattoman ihmisen lohdutuksen.

Loppu ajan hautajaisista meni siihen, et odotin millon pääsee lähteen pois uteliaiden katseiden edestä. Ärsytti, kun ihminen joka ei ollu 10 vuoteen nähny tai ees soittanu mummulle tuli valitteleen, kuinka suuri menetys tää oli ja ottaan osaa suruun. Mitä se enää autto, olis sanonu sillo ku mummu oli viel kuulemassa.

Hautajaisten jälkeinen aika on ollu tahmeeta tarpomista. Kenellekkään en oo oikein puhunu, kaikki varmaan olettaa et hautajaisten jälkeen kaikki on unohdettu ja hyvin. Eilen sit romahdin ja viiltelin. Kirjottaminen ei enää auttanu, enkä sit sillä hetkellä keksiny mitää muutakaa mikä ois auttanu tai ees helpottanu. Tyhmää se oli, siitä ollu mitään apua. Enemmän olis auttanu jos olisin joltakin pyytäny apua, mut mulle se on aina ollu vaikeeta. Pitäis sekin taito opetella ja luotto siihen et joku auttaa, kun sitä tarvitsee."

Noin kirjoitin 25.4. psykologilleni mummun hautajaisista. En muista hautajaisista juuri mitään. Muistan vain papin puheen täysin. Siinä parhaiten muistan kohdan jossa pappi toivotti kaikki tervetulleeksi. Kaavahan siinä kohtaa menee yleensä samalla tavalla: "Hyvät omaiset, läheiset ja ystävät, tervetuloa kunnioittamaan *nimi* poismenoa." Pappi mokasi tämän kohdan totaalisesti, kaikki muistavat hautajaisista vieläkin tämän yhden ainoan virheen, minkä pappi sanoi.
Sanotaan vaikka, että mummun sukunimi olisi ollu Yläjärvi. Pappipa sanoikin hänet Isojärveksi, ja vieläpä monta kertaa puheensa aikana, ennen kuin tajusi virheensä. Raivostuttavaa. Yksi ainoa nimi, eikö sitä voisi opetella ulkoa tai kirjoittaa vaikka käteensä?

Muuta en osaa sähköpostiin lisätä. Tuosta papin virheestä en ole kertonut kuin vain muutamalle ihmiselle. Yritän unohtaa sen ja vaalia mummun hautajaisista kaunista kuvaa. Menen tänään illalla käymään hänen haudalla ja kertomaan, että sain tämän kirjoitettua blogiini. Toivottavasti hän sitten jättää minut rauhaan ja on vain muistoissani.

Ikävä sinun luo<3 3.

Lähiaikoina venyi kolmeksi kuukaudeksi, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Tarkoitus olisi tosiaan kirjoitella maalis-huhtikuusta. Rankinta aikaa koko elämäni aikana, en ymmärrä miten selvisin.

Maaliskuun alussa täytin 18 vuotta. Minkäänlaisia juhlia en kuitenkaan pitänyt, koska mummu oli todella heikossa kunnossa, ja olin itsekin kipeänä.

Parin viikon kuluttua äiti soitti minulle kesken päivän.

"Mummu on sairaalassa."

Muistan kuinka sivuutin asian, "onhan hän aiemminkin sieltä takaisin tullu". En suostunut uskomaan, että mummu oli oikeasti huonossa kunnossa. Ensimmäinen viikonloppu mummulla oli todella outo, kun mummu ei ollut nukkumassa sängyssä tai juomassa kahvia.

27.3. Minulla oli ensimmäinen inssi, mutta en päässyt kokeesta läpi. Matkalla takaisin autokoululle soitin äidelle.

"Me ollaan menossa kummitätis kanssa kattoon mummua, tuutko mukaan?"

Lupasin mennä mukaan. Minulla oli inssin jälkeen englannin tunti. Tunnin piti miespuolinen opettaja, joka todella ärsytti minua, sillä hän oli ottanut minut silmätikukseen. Muistan, kuinka menin tunnille myöhässä ja sain heti haukut myöhästymisestä, "jos kulkee busseilla ni sillon pitää pysyä tietyssä aikataulussa". Lisäksi jouduin lukemaan aivan helvetillisen kappaleen ääneen, mikä oli minulle aivan kauheaa, koska en todellakaan kieliä osaa puhua.

Menin paikalleni istumaan K:n ja E:n viereen ja halusin vain lyödä heitä. Minulla oli itselläni aivan helvetin paska olo: inssi kusi, opettaja oli täysi kusipää, joka vittuili heti kun siihen pystyi, huolehdin mummusta ja olin aivan helvetin pettynyt itseeni, ja samaan aikaan he kirjoittelivat viestejä toisilleen paperilla ja naureskelivat.

Se päivä oli viimeinen niitti, aloin vähitellen kypsymään kolmantena pyöränä olemiseen. Sinä päivänä ymmärsin, ettemme me enää ole kolme kaveria. Me olimme ne kaksi hyvää ystävää ja se vitun riippakivi, joka ei ymmärrä päästää irti.

Tunnin jälkeen äite tuli hakemaan minua lukiolta. Muistan vieläkin mitä tätini sanoi heti ensimmäisenä: "Mennään kattoon, tie jos jää vaikka viimetteeks kerraks". Ajomatka sairaalaan kesti pari tuntia. Kuuntelin koko matkan musiikkia, toisella korvalla äiden ja tädin juttelua. Kyyneleet valuivat silloin tällöin.

Lopulta pääsimme sairaalan pihaan. Tätini juoksi sisälle, kun taas minä ja pikkuveljeni jäimme äiden seuraksi, kun hän poltti tupakan.

Mummu makasi sängyssä vaaleanruskeat vaatteet päällä. Hän oli turvonnut kaikkialta ja hänen kasvoillaan oli "happiviikset". Hän tarvitsi apua päästäkseen ylöspäin sängyssä, jotta hän pystyisi paremmin puhumaan kanssamme. Hän ei mitenkään enää ollut se itsenäinen nainen, joka ei apua pyytänyt ennen kuin oli aivan pakko.

Ruuan mummu sai eteensä vähän tulomme jälkeen. Hän ei saanut keitostaan syötyä kuin pari lusikallista. Leipänsä hän söi kokonaan, mutta ruuan mukana tulleita, järkyttävän isoja kalkkitabletteja hän ei suostunut syömään. Juotavaa hän sai vain lasillisen, sillä hän sai päivässä juoda vain 5dl.

Koitin aluksi pidätellä kyyneliä, mutta lopulta ne vain karkasivat. Koitin peitellä itkuani; en kuivannut silmiäni tai niistänyt nenääni vaan hengitin mielummin suun kautta. Mummu huomasi itkuni ensimmäisenä. "Kuolemaksi tämä on, hyväksyttävä se on."

Lisäksi hän kertoi unestaan, jossa oli ollut lapsi ja mennyt lapsuudenkotinsa lähistöllä olleelle järvelle uimaan. Hän oli uinut ja uinut ja nauttinut olostaan, kunnes oli herännyt.

En pystynyt enää olemaan huoneessa vaan lähdin aulaan istumaan ja itkemään. Pikkuveljeni tuli pitämään minulle seuraa hetken kuluttua ja haki minulle paperia, johon kuivata kyyneleet.

Tarvitsin muuta ajateltavaa. Lähetin E:lle ja K:lle viestin ryhmäkeskustelussamme. He pitivät minulle seuraa 20min, kunnes minusta tuntui siltä, että pystyisin menemään takaisin huoneeseen.

Huoneessa menin mummun sängyn viereen istumaan tuolille. Mummun käsi oli noin metrin päässä minusta. Minun teki mieli ottaa kädestä kiinni, koittaa lohduttaa mummua, mutta en pystynyt siihen. Minua kaduttaa se vieläkin, luultavasti tulen katumaan sitä koko loppuelämäni.

17 aikaan paikalle tuli toinen tätini tyttärensä kanssa ja me päätimme lähteä. Söimme sairaalan kahvilassa nopeasti leivät ja lähdimme sitten. Matka Tampereelle takaisin meni jotenkin nopeammin kuin toiseen suuntaan.

Saman viikon perjantaina oli Pitkäperjantai. Joimme silloin E:n ja K:n kanssa, mistä äite ei kauheasti tykännyt. "Pitkäperjantaina juo vaan mulkut ja juopot."

Lauantaina menin bussilla kotiin. Päivä meni huterasti ja menin nukkumaan 22 aikaan. Sunnuntaina heräsin vähän ennen 12 siihen, kun kummitätini kävelee sänkyni luo ja kuiskaa: "Mummu on kuollut".

Aluksi ajattelin, että näin vain painajaista. Lopulta ymmärsin, että se oli totta. Makasin kasvot seinää kohti ja annoin kyynelten valua. En oikeestaan edes itkenyt, kyyneleet vain valuivat. En saanut koko päivänä tehtyä mitään: en syönyt, en juonut, en puhunut. Minä vain tuijotin eteeni ja välillä huomasin kyynelten taas valuvan.

Tiistaina oli ensimmäinen arkipäivä pääsiäisen jälkeen. Koeviikko alkoi englannin kokeella. Olin ollut sunnuntai-illasta tiistaiaamuun asti TAYSissa: olin jossain vaiheessa sunnuntaina ottanut yliannostuksen mummun lääkkeitä. Saimme kuitenkin äiden kanssa puhuttua lääkärit ympäri, ettei minua ohjattu hoitoon, se olisi luultavasti vain aiheuttanut lisää ahdistusta minulle.

Kokeeseen en pahemmin lukenut, ymmärrettävästi. Koe meni ihan hyvin, mutta sillä ei oikeastaan ollut mitään väliä minulle. Yritin vain pysyä vahvana ja olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Tein kokeen nopeasti ja lähdin heti, kun luvan saimme. Menimme E:n kanssa ruokailuun, jossa oli jo B ja eräs toinen poika. Muut puhuivat musiikista, muistaakseni Justin Bieberista samalla, kun minä pidättelin itkua ja yritin syödä. Toinen poika kysyi jotain minulta ja kiinnitti kaikkien huomion minuun.

Romahdin. Aloin vain itkemään, en pystynyt pidättelemään kyyneliä enää. Toinen poika yritti tapojensa mukaan vitsailla ja saada minut hymyilemään, siinä kuitenkaan onnistumatta. E kertoi B:lle, mitä sunnuntaina oli tapahtunut ja B tuli heti halaamaan minua ja lohduttamaan.

Pian paikalle tuli muitakin. Ahdisti istua kauhean porukan keskellä meikit levinneenä, nenä punaisena. Oli pakko päästä pois.

Pari viikkoa koulussa meni samalla kaavalla: pidättelin itkua, koitin olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, välillä oli pakko mennä vessaan itkemään, muutaman kerran viilsinkin. Koulun ulkopuolellakaan en saanut itkeä kaikessa rauhassa, minun piti pitää esitys käynnissä aina, kun joku oli seurassani.

H:n seura oli kaikkein rankinta: en voinut itkeä, sillä ei minuun oikeasti sattunut. H:lla sen sijaan oli selkä kipeänä, hän ei saanut nukuttua, ei pystynyt kävelemään kunnolla ja hän toi sen kaiken todella hyvin esille. Vitutti, kun hän purki kaiken minuun, aivan kuin se olisi ollut minun syyni, että hänen selkänsä oli kipeä. Aivan kuin minulla ei olisi jo muutenkin aivan helvetin paska olo.

Mummun hautajaisista kirjoitan vielä erikseen. Nyt en siihen pysty.

Ikävä sinun luo <3 part.2

Jatkuu.
Koulun alkaessa elämä jatkui, kuten siihenkin asti. Joskus olin silloisella parhaalla ystävälläni viikonloput, joskus kinusin luvan jäädä mummulle yöksi.

Minulla ja iskällä on lähes aina ollut jäinen suhde, en ole koulun alkamisen jälkeen oikein välittänyt hänen seurastaan. Syynä oli lapsena saadut mustelmat, koulu ja läksyt antoivat syyn olla yksin.

7 luokan keväällä sain tarpeekseni iskästä. Aloin jäämään illalla mummulle, kun iskä tuli hakemaan. Jäin yöksi viikonloppuisin tai menin kotiin äidin kyydillä yöllä. Vaikuttihan se kouluun, kun joka ilta valvoin 1 asti yöllä, mutta minun asemassani se oli paras vaihtoehto.

Mummu ei oikein tykännyt siitä, että jäin arkisinkin illaksi mummulle. Hän kyllä huomasi minun olevan väsynyt, mutta mitä hän minulle mahtoi, itsepäinen kun olen. Mitä vanhemmaksi minä tulin, sitä vähemmän minä vietin mummun kanssa aikaa, vaikka mummulla olinkin lähes koko ajan. Se oli mummulle kova paikka.

Usein koulusta tullessani hän kysyi, miten koulussa meni. Minua kaduttaa, kuinka vastasin hänelle. Tiuskaisin vain 'hyvin', vaikka oikeasti en olisi halunnut mennä kouluun enää ollenkaan, joka päivä oli inhoamiani aineita ja kiusaajat levittivät yhä enemmän vääriä juttuja minusta luokallani. Hän olisi vain halunnut tietää, mitä minulle kuuluu. Vastatkaa kunnolla kysymyksiin, kun vielä voitte ettei teidän tarvitse katua.

Lukion alkaessa muutin Treelle ja tulin kotipaikkakunnalleni viikonloppuisin. Usein jäin mummulle yöksi (menin suoraan mummulle), koska lukio todella uuvutti minut, nukuin vaikka lattialla jos en muualle mahtunut. Joskus menin yöllä äidin kanssa kotiin nukkumaan ja lähdimme aikaisin aamulla takaisin mummulle töihin.

Viime jouluna mummun terveys huononi huomattavasti. Hän oli pari vuotta aikaisemmin saanut huomaamattoman sydänkohtauksen ja joutunut pariksi viikoksi sairaalaan. Lääkitys uusittiin ja tuntui jo, että mummu voisi paremmin. Joskus tuli päiviä, jolloin mummu oli todella uupunut eikä jaksanut tehdä ruokaa, mikä oli aina ollut hänen tehtävänsä, hän oli sen itselleen ominut. Silloin hänen sairautensa muistuttivat taas huomattavasti olemassaoloistaan.

Jouluna 2012 sukulaiset kokoontuivat taas mummulle syömään jouluruokia, kuten joka vuosi. Istuimme syömässä, minä mummun vieressä. Jossain vaiheessa mummulta loppui puhti, hän hengitti raskaasti ja heilui hengityksen tahtiin. Häpeän todella, etten itse heti huomannut vaan tätini, mummun tytär. Luulin itse, että kohtaus menee ohi, kun hetken odottaa, mutta olin väärässä: hetken kuluttua mummua talutettiin sänkyyn makuulleen ja hän pyysi nitron, mitä hän ei suostunut ottamaan kuin pakon edessä. Se oli lopun alkua.

Tammi-helmikuu meni minulta oikeastaan sumussa. En muista tuosta ajasta juuri mitään. Mummu oli huonossa kunnossa, hänellä oli koko ajan flunssa ja hän nukkui todella paljon ja jätti normaalit tehtävänsä muille. Se masensi minua yhä enemmän, kun ymmärsin mumun oikeasti olevan huonossa kunnossa.

Helmikuun lopussa juttelin äidin kanssa puhelimessa jälleen niitä näitä ja jossain vaiheessa keskustelu siirtyi mummuun. Äiti kertoi kotisairaanhoitajan kysyneen, haluaako mummu elvytystä tilanteen vaatiessa. Kysymys tuli minulle aivan puskista, luulin että mummun väsymys johtui vain pitkästä, rankasta talvesta, yöllä oli todella kylmä eikä se auttanut mummua nukkumaan öisin.

Silloin aloin jo valmiiksi suremaan mummua. En puhunut asiasta kenellekään, pohdin ja mietin vain mielessäni, miten voisin mummua vielä auttaa, jottei hän jättäisi meitä, minua, vielä. Otin viikonloppuisin mummunkin tehtävät hoidettavaksi, jotta hän saisi rauhassa levätä. Luin aamulehteä hänelle, sillä hän ei sitä enää itse jaksanut, vaikka olisi halunnut uutiset kuulla, ja tallensin vanhoja suomifilmejä digiboksille, että mummu voisi katsoa niitä sitten, kun jaksaa. Niitä on edelleen tallennettuna, kukaan ei ole niitä katsonut tai poistanut.

Jälleen kyyneleet täyttävät silmäni enkä näe tekstiä kunnolla. Lopetan tähän tällä kertaa ja koitan lähiaikoina kirjoittaa maaliskuun tapahtumat ylös, vaikka se tuleekin olemaan todella vaikeaa.

Ikävä sinun luo <3

Tästä tulee luultavasti ennemminkin muistopostaus kuin infopostaus, mutta eiköhän siitäkin selvitä.

Mummuni oli minulle todella tärkeä ihminen. Hän käytännössä katsoen kasvatti minut ja pikkuveljeni, koska äiti oli päivät ulkona töissä ja isä joko koulutuksessa tai töissä.
Olin 4v, kun menin päivähoitoon, pikkuveljeni tuli hoitoon pari vuotta minun jälkeeni puolivuotiaana. Siihen asti olin mummun hoidossa joka päivä (äiti oli/on mummulla töissä).

Koulun alkuun asti normaali arkipäivä oli seuraavan lainen: aamulla ~8 aikaan päiväkodille äidin kyydillä (iskä on aina lähtenyt kotoa ennen 6 aamulla) ja illalla 4-5 aikaan mummulle äidin hakemana. Mummulla me pääsimme usein mummun kattamaan pöytään syömään perunoita ja kastiketta.

Mummu keitti aina perunoita. Mummun kuoleman jälkeen yksi eniten kaipaamistani asioista on ollut tunne, kun kävelet keittiöön ja näet mummun hellan edessä keittämässä perunoita. Se oli sekoitus turhautumista ainaisiin perunoihin, mutta myös turvallisuuden ja muuttumattomuuden tunne.

Muutaman tunnin vietimme mummulla arkisin kunnes iskä tuli hakemaan 6-7 aikaan kotiin. Äiti jäi vielä illaksi mummulle lypsylle ja tuli vasta yöllä kotiin nukkumaan.

Viikonloppuisin lähdimme yleensä aamuisin äidin kanssa mummulle, joskus tulimme vasta päivällä iskän kyydillä. Päivät vietimme mummun kanssa (äiti oli taas töissä), katselimme televisiota, leikimme mummun neuloessa tai tehdessä ruokaa. Illalla iskä tuli taas hakemaan. Joskus kinusin luvan jäädä mummulle yöksi, yleensä lauantaisin sillä se oli mummun saunapäivä ja rakastin pienempänä
käydä saunassa, etenkin mummun kanssa.

Yksi muistoni mummusta on, kun hän istuu keinussa pyöritellen peukaloitaan ja laulaa minulle Rosvo-Roopea. Pidin siitä laulusta jo pienenä ja mummu joutui usein laulamaan sen minulle monta kertaa. Äiti ei kauheasti tykännyt kun mummu sellaista laulua minulle lauloi, mutta kun minä siitä pidin niin mummuhan lauloi.

Lopetan tähän tällä erää, sillä muistojen kirjoittaminen on edelleen vaikeaa enkä itkultani näe enää tekstiä kunnolla. Sinulle mummu haluan sanoa sen mitä en ikinä saanut ääneen sanottua mutta toivon sinun sen tietäneen: Minä rakastan sinua. Minun on ikävä sinua.

valitse itse: uupunut fyysisesti vai henkisesti?

Pari päivää menny ilman päivitystä, mutta minulla on siihen hyvä syy. Olen ollut todella väsynyt fyysisesti enkä ole jaksanut vapaa-ajalla tehdä muuta kuin syödä ja nukkua :D (<- huomioikaa hymiö, niitä ette tuu paljoo näkeen).
Maanantaina alkoivat "työt" tai niiksi minä niitä muille sanon. Oikeammin nämä "työt" ovat velvoite. Äitini on maatalousyrittäjä, tarkemmin maidontuottaja, ja tarvitsee apua töissään. Tähän asti olen tänä kesänä selvinnyt melko helpolla, sillä äitini on saanut muilta apua, mutta maanantaista lähtien on ollut minun velvollisuuteni auttaa.
Mieliala on ollut parempi, en tosin ole yksinkertaisesti jaksanut miettiä asioitani. Iltaisin nukkumaan mennessä on tullut pienoinen masennushetki, mutta melko pian olen nukahtanut. En ole syönyt lääkkeitänikään (Seronil 40mg ja muutamia unilääkkeitä) muutamaan päivään, tosin en ole tarkoituksella jättänyt seronilia ottamatta, olen vain muistanut sen vasta illalla eikä se silloin oikein enää ehdi vaikuttaa..

//löysin tällaisen tekstin maaliskuulta 2013, ajalta jolloin uskalsin vihdoin puhua ja sain apua enkä ollut enää selviö ihmisille.

"En jaksa enää.. Haluan luovuttaa, tai paeta niiku jotkut sen aattelee. Ku tää olotila alko (2010 kesällä) aattelin et oon vaa nii väsyny ja kyllästyny et se vaikuttaa mun mieleen mut ilmeisesti oon oikeesti sairas vaik en sitä itteIleni haluukkaa myöntää.

Tää olotila on ihan kauhee... Tätä en toivois kellekkään. Haluan luovuttaa. Se on väärin muita kohtaan, mut en vaan haluais enää roikkua täälä toisten vaivana. Haluan pois. Se on tosiasia jota en uskonu koskaa sanovani mutta elämä heittelee mua täl hetkeI pienillä ja vähä isommillaki kivillä eikä ELÄMÄ oo enää kivaa.

Must on tullu herkkä. Ennen en ottanu kaikesta itteeni. Nyt kaikki on mulle liian vaikeaa, en jaksa yrittää ku vaan pakottamalla. Suutun muille heIpommin jos ne ei ees yritä koska aattelen et mul on hyvä syy luovuttaa toisin ku muilla. Tiedän kyl etten oo ainut jolla on tää sairaus, mut tieto siit et muut luovuttaa pakottaa mut yrittää ja sit oon taas yhä masentuneempi ku tajuan etten oikeesti jaksa tai osaa.

Psykologi sano että kirjoittaminen on hyvä vaihtoehto viiltelylle. En jaksa uskoo siihen, tää ei auta mtn. Tosin ei auta viiltelykään, mut se antaa syyn itkee kivusta. Muistan pienempänä ku oli nii väsyny et itketti, sitä en tosin silIo tajunnu et se johtu väsymyksestä, ja iskä kysy et miks itken enkä osannu vastata mitään järkevää. Tää olotila on samanlainen, haluan itkee mut en tie miks. Isän kyselyt sai vaa aikaa sen et haluan kunnollisen syyn kaikkeen. Siks viiltelen et saan itkee fyysisestä kivusta koska henkistä kipua en pysty mitenkään todistaa itteIleni enkä varsinkaan muille. "

Paljon on menty eteenpäin, oikeastaan ylöspäin, tosta ajasta mutta en mä vielkään kunnos oo. Toi ei ollut edes pahimmalta ajalta, SE tuli vasta mummun kuoleman jälkeen, mutta se on taas asia erikseen, josta kerron myöhemmin.