Tape and glue

Tiiättekö sen tunteen ku patoo kaikki tunteet sisällee? Nii hyvät ku pahat. Ja sit niit alkaa olee liikaa. Tulee voimaton olo. Ei tie mitä tekis. Tekis mieli heitellä tavaroita. Tai huutaa. Itkeä. Tehä jotain. Vuodattaa kaikki ulos.

En löydä enää sanoja. En osaa kertoa miltä musta tuntuu. Mikä on väärin. Miksi oon taas täs tilas.

Mut mä yritän.

Mikä on muuttunut. Koulu. Aamul ku herään mun pitää oikeesti näyttää ihmiseltä. Mul on aikataulu jota periaatteessa pitäs noudattaa. Ei riitä et ilmestyn töihi johonki aikaa aamulla lökäreissä ja vanhas risas paidas.

Ihmiset. En oo koskaa ollu sosiaalinen. Mielummi oon yksin ku kauhees ihmispaljoudessa. Ja sit mä joudun jonnekin TAMKiin opiskelemaan. Ihmisiä on vaa vitusti liikaa. Kaikilla on joku mielipide musta.

Läski. Läski Läski Läski. Vitun lehmä. Rupikonna. Läski.

Syöminen, Seki varmaa vaikuttaa. Sanotaanko nii et viimesen kk aikana oon vissii käyttäny rahaa enemmä juomiseen ku syömiseen. Ja siis juomiseen kuuluu alkoholi ja mehut. Oon tän viikon eläny mehulla ja eile söin kiinalaista. Ja senki oksensin pois, mul on vararavintoo vaikka muille jakaa kyl sil pitäs selvitä. Läski.

Yksinolo. Vaik aikasemmi sanoin et oon mielummi yksin ni tässäki on rajansa. Etenki näin illal ku alkaa oleen hämärää mut ei viel oikei nukkuukaa viittis mennä ois kiva ku ois joku jolle puhua ees wapis. Ja viel parempi et se joku puhuis eka. Koska en halua häiritä ihmisiä. En haluu pilata muiden iltaa.

Pakko myöntää et syksy vaikuttaa myös. Kaamosmasennus. Harmaa sää, kylmyys, sade.

Ja viimesenä mut ei mitenkää vähäisimpänä: miehet. Tai okei, minä. Ja mun liian suuret toiveet. Odotukset. Tunteet.

Tunteet,

Nimenomaan. Kun niit ei ois, kaikki ois paremmin. Vitusti paremmin. Kun vois sanoo ihmiselle mitä tahansa tuntematta pistoo sydämessää. Kun vois unohtaa ihmisen ku on saanu tarpeekseen. Tai ku toine on saanu tarpeekseen.

Mutta toisin kävi ja mä oon täs taas.
Miettimäs huomaisko joku jos mua ei enää oliskaa.

Kirvestä kaivoon

En saa nukuttua. Turhan tuttu ilmiö. Kierin ja pyörin sängyssä ja aina tarpeeksi turhauduttuani, otan kännykän ja selailen facebookia, instagramia yms.

Jalkaa särkee. Taas. 4 kerta viikon sisällä. Olen pian hermoraunio sen takia. En saa öisin nukuttua kivun vuoksi, päivisin sattuu koko ajan, mutta pakko käyttää kun ei paikallaankaan oikein ehtisi olla. Välillä tekisi mieli hakea kirves ja hakata jalka irti, saisi edes hetken eron kivusta.

Nukkuminen on jäänyt siis vähälle, jalka kivun ja töiden vuoksi. Aamulla pitäisi taas mennä navettaan 8 viimeistään. 5 tunnin kuluttua. Nukkumaan pääsee vasta puolen yön aikaan, mutta se ei tarkota että nukkuisin siihen aikaan.

Unen puutteen ja syksyn pimeyden vaikutuksen huomaa. Äite kysyi pari päivää sitten " Mites sun masennukses voi? ". En vastannut mitään, en muka kuullut kysymystä, mutta teki mieli vastata että "Vielä se on hengissä ja voimistumaan päin".

Roikun kynsin ja hampain kiinni "hyvissä" ajatuksissa. En aio luovuttaa ja päästää masennusta valloilleen. Pidän sen aisoissa, pieniä hetkiä silloin tällöin. Kyynel tänään, huomenna toinen. Ajatus nyt, toinen tunnin päästä. Viilto, kun en enää voi vastustaa.

//pitäisi käydä kämpällä hakemassa postit. hyvä syy olla yksin yksi yö. hyvä hetki viiltää. pakko saada pikkuveli tai joku mukaan, etten toteuta Hänen halujaan. en halua vielä luovuttaa.

//ja hyvän mielen -postaus on tulossa, kun vain ehdin panostaa.

This isn't freedom, this is fear

Tämäkin vaati pakotusta. Tämä ei ole enää pakopaikka. Paikka jonne saa purkaa niitä pimeimpiä ajatuksia.  Tämäkin alkaa olla jo velvollisuus, josta silti pidän. Tämä on piilopaikka, jonne voin koota ajatukseni ja josta muut voivat ne lukea ilman, että minun tarvitsee sanoa ne ääneen ja tunnustaa ne todeksi.

Stressi ei ole vähentynyt juurikaan. Kemian yo meni juuri niin hyvin kuin parin päivän lukemisella voi olettaa. Onneksi kemia oli minulla ylimääräinen aine. Viime viikolla oli enkun kuuntelu. Alustavien mukaan 50 pistettä eli ihan kelpo tulos etenkin minulta. Kirjallinen oli keskiviikkona ja voin kertoa että se menikin penkin alle aivan kuten etukäteen tiesinkin. Kirjallinen englanti ja etenkään sen tuottaminen ei ole ollut ikinä helppoa minulle.
Uskon osaavani englantia, välillä ajattelen asiat helpommin englanniksi kuin suomeksi, välillä selostan tapahtumia englanniksi päässäni, välillä osaisin kommentoida asioita paremmin englanniksi kuin suomeksi, mutta sanojen muodostus puheena on aivan yhtä helvettiä.

Mentiin kyllä sivuraiteille ja sieltä vastaantulevien puolelle. Stressi. Äh, vitut, eiköhän kaikki abit stressaa tässä elämänvaiheessa. Kirjoitukset, yhteishaku, mahdollisesti työnhaku. Minulle lisäksi muutto, jos kämppä vain löytyy, syksy ja raha-asiat. Mutta eiköhän elämä kohta taas helpotu, kun saa asioita pois päiväjärjestyksestä.

Psykologit. Ajat olivat tosiaan kuun vaihteessa. Koulupsykologille kirjoitan vielä tuntemuksia kirjoituksista ja muuten kuulumisia. Hallituskadun psykologilla käynnit taas loppuivat. Yhtäkkiä minulla ei olekaan enää minkäänlaista kiinnitystä mielenterveyspalveluihin. Putosin kyydistä.

Kesän aikana kaikki meni parempaan päin, osaksi koska sain nukkua ja osaksi koska olin "turvassa kotona" kuten äite sanoi. Mutta ei se tarkoita että olisin parantunut. Syksy tulee, pimeys tulee, kylmyys, koleus, märkyys, synkkyys. Jos putoan taas pohjalle joudun aloittamaan alusta: itkemään aikaa lääkärille, sieltä psykologille ja sieltä taas kaupungin palveluihin joista pudotetaan kesän parantamat pois syksyn kynnyksellä.

Mitä tapahtuu jos putoan? Tiedän, ajattele positiivisesti, mutta pakko varautua. Mitä jos?

En tiedä yhtään mitä päässäni liikkuu. Välillä olen taas ilopilleri, nauran ja nauratan, vietän aikaa seurassa.
Välillä en jaksa liikkua minnekään, ei kiinnosta, en halua.
Välillä saan taas niitä helvetin itkukohtauksia. Itken enkä tiedä syytä. Itken ehkä kiukun takia, ehkä väsymyksen, ehkä stressin. Mutta silti, minä itken. Taas.
Välillä muutaman minuutin ajan olen omissa maailmoissani ja muistan taas miltä veri tuoksui kun se nousi iholle, muistan miltä terä tuntui iholla, muistan miten se ensin kirpaisi ja sitten tuntui liian hyvältä, miten joskus istuin yksin monta tuntia ja itkin.
Sitten havahdun ja haluan taas unohtaa, mutta arvet ovat aina mukanani, en pääse niistä ikinä kokonaan eroon.

Pahinta on etten vieläkään tiedä haluanko niistä eroon.
"Even when I had nothing I had Bucky." Mitä jos arvet ovat minun Bucky? Tai paremminkin niiden aiheuttaminen.

//pahoitteluni kaikesta Marvel soopasta. Yksi asia joka saa minut aina hyvälle tuulelle on Marvelin elokuvat.
Hyvän päivän postaus tulossa, kunhan saan kirjoitukset ja yhteishaun alta pois. Ja se on täynnä Marvelia, lupaan sen 😅😂

Hopeareunukseton

Aamutunti nukuttiin taas kunnolla pommiin. No okei, heräsin 7.15, ajoissa siis, mutta jälleen sammutin herätykset ja käänsin kylkeä. Ei taaskaan kiinnostanut mennä istumaan aina niin turhalle uskonnon tunnille. Unestakin olin saanut kiinni vasta 2 aikaan, joten nukkunutkaan en ollut kuin 5 tuntia.

11 aikaan kinkesin itseni ylös, lääkäri oli 12.40. Väsytti edelleen, ei olisi lainkaan kiinnostanut lähteä ulos kylmyyteen. Pakotin itseni lähtemään, luultavasti saisin paremman lääkityksen ja uuden reseptin unilääkkeille.

Ulkona oli kylmä. Vituttaa syksy, sää on aina aivan perseestä, koko ajan on kylmä ja harmaata, valoisaa aikaa on aina vain vähemmän. Kylmissäni odotin 10 minuuttia bussia keskustorilla, sormet jäässä poltin tupakan ja toisen. Aikataulu meni tiukille, bussi oli 5min myöhässä, lopulta jouduin puolijuoksua juoksemaan vastaanotolle.

Ajoissa. Lääkäri kutsui sisään, edelleen oli ihan hyvä fiilis, saisin paremmat lääkkeet.

"Joo tota mä nyt laitan sulle reseptille ton 10mg seronilin, et otat yhden 20mg kapselin ja sit tollasen 10mg lisäks ni siit tulee se 30mg. Ja uuden ajan varasin sulle ens kuun loppuun, sillon sit katotaan et onko tää vaikuttanut jotenkin ja jos ei ni sit katotaan sitä uutta lääkettä. "

MITÄ VITTUA?!?

Aikaisempi annos puolitettiin, unilääkkeiden tilalle tuli 3mg melatoniini. Nytkin, kuten blogin teksteistä huomaa, masennus kasvaa kasvamistaan ja syksyn harmaus vain lisää sitä. Kesäkin oli aivan helvettiä, vaikka valoisaa ja lämmintä olikin. Nykyinen 60mg ei tunnu vaikuttavan mitään, oloni vain pahenee, vaikka lääkityksen pitäisi helpottaa oloani.

Millä vitun logiikalla minun pitäisi selvitä kuukauden ajan eteenpäin tällä annoksella?

Vihan määrä kasvaa kasvamistaan. Raivo. Jumalauta! Haluan vain päästä kotiin purkamaan vihani ja itkemään. Tänään menee viiltelyksi! Jumalauta, tänään veri vuotaa ja paljon. Onneksi H ei ainakaan heti tule kämpälle, kun sinne pääsen, saan olla rauhassa ainakin tunnin verran.

Hermot menee taas kaikkeen. Kuitenkin E:n kanssa juttelen ja naurankin. K:lle en puhu mitään, häntä ei tänään tunnu kiinnostavan, ainakaan nyt. Olkoon, enpähän ainakaan saa suututettua häntä, vaikka hän aina väittääkin ettei ota itseensä niin helposti.  Kaikki ottaa itseensä, osa ei vain näytä sitä vaan purkaa sen kerralla itseensä.

Peitän raivoni, kerron vain mitä minun tekisi mieli tehdä. Haluaisin hakata pöytää, potkia seiniä, repiä arpeni auki, itkeä, huutaa, lähteä tunnilta sanomatta mitään syytä. Haluan olla rauhassa. Ahdistus kasvaa, paniikkikohtaus on koko ajan vain lähempänä.

Haluan vain kotiin, itkemään nurkkaan peiton alle. Yksin.

//L:lle. Sori etten oikei tänää osannu auttaa sua. Usko pois, aattelin sun parastas ku en lainannu terääni sulle. Oot todella tärkee mulle, pysy vahvana nii mullakin on syy jaksaa joka päivä viel huomiseen!

Tyyntä myrskyn edellä

Ihmeellistä. Minulla on hyvä fiilis, ollut eilisestä asti. Välillä tulee niitäkin hetkiä, kun masentaa ihan vitusti, mutta hei olen sujut sen kanssa, ne nyt vaan kuuluvat minun elämääni, ainakin tällä hetkellä. Ja toisaalta, jos minulla menisi liian hyvin, putoaminen stressiin ja masennukseen olisi vielä pahempi, nyt minä tiedostan koko ajan, että vaikka minulla onkin pääasiassa hyvä olla, paha olo odottaa koko ajan vuoroaan. Mielummin "nautin" sen osissa kuin äkkipudotuksena pimeyteen ja epätoivoon.

Pakko nyt kuitenkin kaiken hyvän olon hehkutuksen keskellä myöntää, että minua pelottaa syksy ja sen tuoma pimeys. Pelkään todella pudotusta masennukseen. Minun syksystä ja talvestani tulee todella rankkaa aikaa, kun koko valoisa kesäkin meni masennuksen kourissa huomista odottaen. Pimeys lisää masennusta, se pahentaa sitä.