Oloni on niin tyhjä. Minulta puuttuu jotain. Minä tarvitsen jotain. Haluan tuntea jotain! Iloa, surua, vihaa.
Ei, olen väärässä. Minä tunnen. Minun on ikävä. Minä itken koko ajan. Olen surullinen. Olen aivan poikki.
Haluan vain nukkua, mutta en halua kuitenkaan nukahtaa. Haluan vain sen tiedottomuuden tunteen, mutta en kuitenkaan halua menettää hetkeäkään.
Minä kaipaan jotakin. Kaipaan yhtä tekstiviestiä, siltä yhdeltä ihmiseltä. Tarvitsen sen. Yhteydenoton häneltä. Yhden lauseen. "Onko kaikki okei?" Yksi välittävä kysymys niin en tuntisi itseäni näin turhaksi, unohdetuksi.
Haluaisin vain, että joku kaipaisi minua. Haluaisin, että joku pelkäisi puolestani, ymmärtäisi mihin oikeasti pystyn. Haluaisin, että joku ottaisi itsetuhoisuuteni tosissaan. Että joku yrittäisi edes estää minua.
Aivan kuin ihmisiä ei kiinnostaisi olenko elossa vai en. Olen yhdentekevää kaikille. Tämä kaikki vain todistaa mielipiteeni; olen turha, tarpeeton.
Itsemurha on aina vain parempi vaihtoehto.
Silti kaikki on hyvin ulkoisesti. Vain ajatukseni ovat täynnä pimeyttä.
Olen aivan sekaisin. Haluan pois, mutta en halua sitä tuskaa läheisilleni. Haluan viillellä, mutta en halua toimia itsetuhoisesti.
Olen täynnä vihaa. Vihaan itseäni. Vihaan ystäviäni. Vihaan vanhempiani. Vihaan perhettäni. Mutta eniten minä vihaan masennusta. Ilman sitä elämäni olisi helpompaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti