Haluan itkeä. Haluan huutaa. Haluan repiä arvet auki. Haluan viillellä. Haluan hakata ryystyset verelle. Haluan nähdä, miten veri valuu ranteestani kämmentä pitkin lattialle. Haluan kuristaa itseäni, hukuttaa naamani veteen ja tuntea, kuinka happi loppuu keuhkoista.
Olen jälleen täynnä vihaa, pettymystä, pelkoa. Minussa ei ole mitään hyvää, olen turha. En osaa mitään, saan vain moitteita kaikilta, aiheesta. Häpeän itseäni.
Pelkään itseäni. Olen taas niin pohjalla, että saatan tehdä itselleni mitä vain päästäkseni tästä olosta eroon. Lähetin avunhuutona viestin jo K:lle ja S:lle, kumpikaan ei ole vielä vastannut.
En tiedä, mitä tehdä. Minä niin pelkään itseäni, ahdistus kasvaa koko ajan sisälläni. Se vapauttaa itsensä pian viiltelynä, hysteerisenä itkuna, paniikkikohtauksena. Voin pahimmillaan viiltää ranteeni auki, ehkä jopa kaulavaltimon. Olen monena päivänä kuluneella viikolla tunnustellut kaulaani, minun on tehnyt mieli koittaa, miltä tuntuu viiltää siihen.
Haluan vapauttaa ahdistuksen itse juuri silloin kuin haluan, sellaisina annoksina, joita pystyn hallitsemaan. En vain tiedä, miten se onnistuisi, minulla ei ole muita tapoja kuin viiltely ja itkeminen, sekä tietenkin kirjoittaminen.
Järki ja tunteet. Järki tietää, että tämä menee taas pian ohi, olen vain väsynyt ja stressaantunut. Tunteet saavat minut haluamaan satuttaa itseäni, jotta saan jotain helpotusta olooni.
L, jos luet tätä!
Kysyit päivällä minulta olenko viisas ja sen jälkeen kysymyksen, kun seisoimme kahdestaan tupakalla. Tein väärin, kun vastasin niin totuudenmukaisesti kuin pystyin, omatuntoani koukuttaa. Koko ajomatkan kotiin ajatuksissani pyöri vain se hetki, "mikset sinä idiootti valehdellut, se olisi nyt ollut oikea teko?!?".
Älä tee mitään typerää, ole kiltti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti