Raunio

Lintsaan. Taas vaihteeks. Laiska paska.

"Vittuako oot ollu pois tunneilta?"

Koska oon laiska paska. Koska välillä tiedostan että jos lähden kävelemään kouluun, saatan epähuomiossa kävellä punaisilla aamuruuhkaan. Ja koska oon laiska paska. En jaksa. En välitä. Ja toisaalta taas välitän. Mutten niin paljoa että olisin kuluttanut tunnin koululla ja mennyt sen jälkeen kiltisti tunnille istumaan ja kuuntelemaan asioita jotka periaatteessa osaan jo. Olen vain vähän ruosteessa, pitää kaivella tiedot päästä niin osaan.

Tuli täs mieleen hullu ajatus. Tai sehän on pyöriny mulla mieles jo pitemmän aikaa.

Voisin tappaa itteni.

Iha tällee ohi mennen.

Voisin tappaa itteni.

Kuinka huonossa kunnossa ihmisen mieli on kun ainut selkeä ajatus on toi?

"Voisin tappaa itteni."

Mut tästä ei puhuta kellekkään. Mä oon kunnossa. Mulla on kaikki hyvin. Mulla on kaikki paremmin ku muilla.

Mut mä voisin silti haluta lopettaa tän kaiken.

Istuin äsken kemian tunnilla ja kuuntelin kuinka pääasiassa koko muu luokka jutteli keskenään. Eikä se toisaalta haitannu mua, ei mua kiinnosta puhua opiskelijabileistä joihin ei kiinnosta osallistua. Mutta se että mä annoin itseni jäädä ulkopuolelle.

Kuuntelin kuinka muutama luokan äänekkäin ihminen kertoi opettajalle todennäköisyyksistä toisten osallistumisesta seuraavaan kurssiin. "Ei oo näkyny. " "Krapula." "En mä tie kuka se on." "Joo se laitto viestin et on tulossa ja osallistuu."
Entä jos en ois ollu tunnilla. "Oon mä sen pari kertaa nähny mut en tie mitä se tekee. Kai se käy sielki sen verran et saa suorituksen, ehkä."

Oon hermoraunio.
Perjantaina oltiin baarissa populan kanssa, kyllä minäkin olin sisällä. Lieviä kohtauksia: ahdisti, en saanut henkee, en pystynyt keskittyyn.
Lauantaina oltiin keskustassa ja sieltä L:lle. Mulla oli päällä kunnon vitutuskännit. Kunnollinen kohtaus: muistan huutaneeni, itkeneeni, happi ei riittänyt, pää tuntui räjähtävän, pelkäsin kuollakseni. Sitten alkoi oksentaminen, pääosin humalan, osin varmaan kohtauksenki takia.
Ti yönä oltiin H:n kans leffassa. Leffa loppu ja ihmiset alko puhuun. Yhtäkkiä tuntu ku tila ois pienentyny viidennekseen. Leffan aiheuttamat säpsähdykset oli jo aiheuttanu pientä ahdistusta. Väsymys, pieni ahdistus ja sekava meteli aiheutti lievän kohtauksen. Muistan ottaneeni H:sta kiinni ja itkeneeni, kuulemma haukoin myös happea, kuin olisin ollut tukehtumassa.
Ke olin L:llä. Pääyäni särki joten makasin sohvalla. Käännyin selälleni ja ilmeisesti nielaisin jotenkin väärin, kuitenkin tuli tunne että en saa henkeä. Lisättynä väsymykseen jälleen lievä kohtaus, tällä kertaa sain sen laukeamaan itsekseni.

Oon hermoraunio. Nukun yöt tunnin pätkissä. Välillä herään oloon että joku tuijottaa mua. Yksin kotona ollessani itken. Välillä seurassakin alkaa yhtäkkiä kyyneleet vuotamaan.

//Ens la ois tarkotus mennä juhlii L:n isän synttäreitä vähä isommis merkeissä. Uus paikka, tunnen 3 ihmistä hyvin. Pelkkä matka paikkaa ahdistaa. Itseasiassa mun pitäs tänää mennä normi tkl bussil matka Kaleva - keskusta ja sekin ahdistaa aika saatanasti.

Emmä tiä. Pakko koittaa skarpata. Äite on tulos tänää käymään ja jos päästän tunteet valloilleen, sille kyselytulvalle ei tuu loppua. Onneks sain 30min nukuttua, ei enää väsytä kauheesti.

Jos ny vähäse

Mun pitäs vissii opiskella matikkaa iha vitu innokkaana tällä hetkellä. Piti koko viikonlopun mut fuck it. Nyt ei kiinnosta.

Keksiviikkona oli Paperikerhon saunailta = juomista. Ja mähä si join. Aloteltiin kaverin kans 0.5l viinapullon pohjilla. Laskut alko kivasti saunalla ja koitin si siideril päästä takas tunnelmaan mut vitut, masis alko ja paniikki kasvaan metelistä ja puolituntemattomista ihmisistä. Kaveri si anto rauhottavan, mut se ei ehtiny vaikuttaa ajoissa. Jossai vaihees löysin itteni vessasta verta vuotavan käden kanssa. Mikäs siin si koittaa saada verenvuoto tyrehtyy ku rauhottavaki rupes vaikuttaa eikä ollu mitää havaintoo mitä mieles oli taas liikkunu. Joo no siit selvittii, kädes 3 säälittävää viiltoo.

Ja viikonloppu. Jumalauta äite ois ylpee ku tietäs mitä kaikkee oon tehny viimesen 53 tunnin aikana. Eisaatana. Mun suunnitelmahan oli juoda L:n ja parin jätkän, joita en entuudestaan tuntenu oikeestaa ollenkaa, kanssa perjantai-iltana. Joo no lauantaina löysin itteni juomasta keskustasta. Ja sunnuntai-aamu alko tasottavilla ja siit si jatkettii pienee hiprakkaan. Ei siin mitää, iha vitu jeba viikonloppu. Taisin vähä ihastuakki. Vähä vaa. Iha jees.

Muutenki menny iha okei. Ressaan kyl vitusti koulusta. Ei kiinnostais vittuakaa opiskella yhtää mitää. Tai ei kiinnostais vittuakaa opiskella jotain alaa varten. On iha vitulliset paineet kun tietää et tästä koulusta pitäs saada paperit joilla vois tehä muutaki ku pyyhkiä perseensä. Voi vittu et ressaa. Ja toisaalta taas en jaksa enää ressata, menee niiku menee. Voisin nytki jättää noi matikan läksyt tekemättä ja mennä vittu nukkuu pääni selväks. Ei vaan vittu kiinnosta.

.
.
.

//pelkään et syksy -13 toistuu. tien ettei tää tyyppi oo mitenkää samanlaine ku T mut vittuku pelottaa. enkä tie kykenenkö pelkoni takia päästää tätä pidemmälle. vähäinen järkeni pistää hanttiin.

Riitasointu

Klo 16.20 

Vittu mikä päivä.
14 asti ollu yhtä helvettiä ja paniikkia ja itseinhoa.

Onnistuttiin I:n kanssa suututtamaan Q kunnolla. I paljasti Q:lle puhuneensa hänen tilanteestaan uutena vuotena tutulle aikuiselle. Olin saanut tietää asiasta ennen Q:ta mutten ollut kertonut siitä hänelle. Ajattelin, että I:n on paras kertoa itse Q:lle.

Mutta asiat meni miten meni. Q suuttui I:lle kuten molemmat osasimme epäilläkin. Pian sen jälkeen Q sai selville minun tienneen asiasta ja suuttui minullekin.

Loppupäivän olen kävellyt heikoilla jäillä. Keskustelu Q:n kanssa on jatkunut koko ajan, mutta olen varonut jokaista sanaani, jonka hän voisi ymmärtää väärin.

Ymmärrän täysin miksi Q on vihainen. Mokasin todella pahaati. Hänellä on täysi oikeus olla vihainen. Minäkin olisin jos sama olisi tapahtunut minulle. Eiku ainii, niihä se tais tapahtuakin. Ja silti ryssin näin pahasti. Miten ihminen voi olla näin tyhmä?

Hävettää. Itkettää. Mokasin. Selittelyä. Turha itkeä enää. Inhottaa. Syyllinen olo. Kaduttaa. Jos voisin mitenkään kelata elämän UVn aattoon tekisin sen. Kaivaisin tiedon I:ltä ja pistäisin hänet puhumaan Q:lle heti.

Ahdistanut koko päivän. Aamulla jo kun heräsin tuntui pahalle. Ensimmäinen ajatus oli "en halua herätä tänään". 14 aikaan siihenkin ajatukseen tuli hyvä motiivi. Sen jälkeen stressannut koko ajan.

Klo 18.12

Vaille 17 sain paniikkikohtauksen. Ei paha, pystyin jotenkin estään pahemman. Siitä asti on ajatus harhaillu. Ainut selkeä ajatus on viiltely. Hävettää myöntää. Vasemman käden sormet puutuvat. Revin kohtauksen aikana arvet auki. Veri vuotaa, mutta vuotakoon. En jaksa nyt keskittyä sen tyrehdyttämiseen, se loppuu kun on loppuakseen. Onneksi olen yksin huoneessani. Yksin sisällä. Ilman kohtausta olisin varmaan viiltänyt. Syyllisyys on jotain käsin kosketeltavaa tällä hetkellä.

Klo 20.28

Vuoto on tyrehtyny. Muut tuli sisälle syömään vähän ennen 19. Kaikki alkaa olla kunnossa.
Vitun paha olo. Syyllinen. Terä liikkuu mielessä mutta en halua tehdä sitä. Enkä tee. Minulla ei ole mahdollisuutta. Pikkuveli on täällä. ja hyvä niin.

Ahdistaa yhä. Äsken alkoi jo sydän hakkaan kun I alkoi juttelemaan suunnitelmista joita ei voi mitenkään sopia varmaksi. Olen vainoharhainen, pelkään jokaista viestiä jonka saan. Kaikki tuntuu olevan minun syyni. Ja osa onkin.

Pitää vain selvitä ja nukkua yön yli.
Huomenna on uusi päivä.
Parempi päivä. 

Ei tämä enää kovin paljon huonommaksikaan voi mennä. 

Päivitystä

Hehei taas on mennyt 2 viikkoa ilman postauksia. Eipä sillä ei minun elämässä ole mitään tapahtunutkaan.

Keskiviikkona käytiin ulkona parin kaverin kanssa. Ilta päättyi taas kuten jokainen baari-ilta: paniikkikohtaus ja itseään vihaten kotiin nukkumaan ennen kuin oli edes alkoholi noussut päähän. Tällä kertaa en ketään sentään satuttanut, sekin on nähty. Vituttaa olla tällainen hermoraunio. Ei sillä, että muuten nauttisin käydä baareissa yms, mutta hävettää pilata muiden ilta samalla. Ehkä minun vain pitää alkaa nauttia absolutistin elämästä.

Huomenna, oikeastaan tänään, on tädin miehen 70v syntymäpäiväjuhlat. Kiinnostus on taas katossa. 4h ajomatka sinne, muutama tunti hymistelyä ja 4h ajomatka takaisin.

Siinä taisi olla parin viikon kohokohdat. En ole mitään ihmeellistä tehnyt, ollut vain mummulla töissä tai välillä käynyt Tampereella.

Uutta vanhaa

Viikko taas kulunut viime kerrasta.

Torstai ja perjantai menivät kotona nukkuen ja selaillen fysiikan kirjaa. Lauantaina juhlimme synttäreitäni vihdosta viimein. Tosin en tiedä onko juhliminen oikea sana.

Vietimme ensin aikaa L:n kanssa kämpällä juoden ja kuunnellen musiikkia. N tuli vähän ajan päästä.
K ja E tulivat, juuri kun olimme tupakalla. Menimme takaisin sisälle juttelemaan ja puolen tunnin kuluttua he lähtivät.
Otti päähän. He olivat kyllä ilmoittaneet, että ehtivät olla vain vähän aikaa, mutta puoli tuntia..?

A tuli vähän ennen 21 jolloin lähdin heittämään L:ää laitokseen. Palattuani kämpälle joimme siellä vähän aikaa ja juttelimme abiristeilystä. 22 jälkeen lähdimme baariin minne tuli vielä yksi kaveri.

Baarissa olimme pari tuntia, kunnes järkkäri tuli heittämään minua pihalle, minkä vuoksi paniikkia alkoi kasvaa. Vähän 1 jälkeen kaveri lähti heittämään minua kämpälle.

Muistan menneeni kämpälle ja menneeni sänkyyn nukkumaan. Kuitenkin kun heräsin aamulla yksi lasipullo oli rikki, sirpaleet sängyssä ja selässäni 10cm haava, jossa oli lasinsiru. En muista rikkoneeni pulloa, mutta ilmeisesti olin saanut kohtauksen ja siinä samalla rikkonut pullon.

Sunnuntai meni itseään keräillessä ja maanantaina oli äidinkielen essee YO. Sekin olisi voinut mennä paremmin, mutta voihan sen aina uusia.

Tiistaina oli Hallituskadun psykologi. Tuntuu idioottimaiselta käydä psykologilla kun kaikki tuntuu olevan hyvin. Tosin psykologi kysyi lopuksi mummusta ja itku tuli taas, joten en ole tainnut vielä kokonaan käydä sitä asiaa läpi.

Tiistaista lähtien olenkin ollut mummulla; nukkunut, lukenut fysiikkaa ja katsellut telkkaria.

.
.
.

Mieliala. Edelleen hyvä. Välillä tulee epätoivo, joko fysiikan tai L:n auttamisen vuoksi. En osaa enää auttaa häntä. En pysty siihen enää, välillä en halua edes kuulla, koska pelkään putoavani takaisin sinne mistä vaivoin kiipesin takaisin ylös. Törkeää ja itsekästä, huono omatunto kasvaa.
Kaverijutut pyörivät taas mielessäni. Mietin koko ajan mitä minun pitäisi tehdä: antaa asioiden olla tällaisina vai vähitellen laittaa välit poikki kokonaan. En jaksaisi enää roikkua, mutta aina kun ajattelen välien poikki pistämistä, mieleen tulee kaikki, ylipäätään kaikki. Ehkä pitää vain antaa välien hiipua poikki vähitellen.

Stressaa. Kaikki stressaa taas, mutta toisin kuin ennen nyt se ei saa minua itkemään, viiltämään tai panikoimaan. Tiedän, että tästäkin selvitään, jos ei hyvin niin sit huonommin.

Keskiviikkona on matikan YO ja perjantaina fysiikan, joten yritän lopun lomasta pyhittää opiskelulle.

Sairasvuode

Huomenna auton pitäisi olla klo 10 Tampereella huoltamolla. En haluaisi. Ahdistaa. Haluaisin vain lyödä pöytää niin lujaa kuin pystyn, riehua, itkeä, romahtaa. En halua lähteä Tampereelle yksin, haluan viettää aikaa äiden kanssa, kun siihen vielä on mahdollisuus. Haluan puhua rauhassa äiden kanssa ja siihen ei olisi parempaa paikkaa kuin automatka Tampereelle. 

Tänään piti olla pikkujoulut. Eipä ole. En jaksanut tapella enää niiden kanssa, luovutin. En jaksanut stressata niistäkin. Muutenkin elämä menee vituilleen tällä hetkellä, joten ei kiinnostanut taistella juomisen puolesta. 

Kipeänä. Kurkku on kipeä, nenä vuotaa. Vituttaa. Pikkuveli on mummulla enkä jaksaisi häntä nyt. Haluaisin olla yksin. Tai äiden seurassa. Minä vain haluaisin viettää aikaa äiden kanssa ilman, että joku pyörii koko ajan ympärillä. En minä voi puhua hänelle mitään, jos joku on lähellä. En minä halua koko perheeni tietävän, että olen niin säälittävä, etten jaksa edes itse itseäni. 

Koko päivän ympärillä on ollut ihmisiä. Ahdistavaa tällainen väenpaljous koko ajan. Olen jo niin tottunut olemaan keskenäni. Ilman että joku on kytännyt nukunko, syönkö, mitä teen. 

Ahdistaa. Ahdistaa niin paljon. Kyyneleet valuvat. En itke, kyyneleet vain valuvat. Ahdistaa. En pysy paikallani, sydän tuntuu tulevan rintakehästä läpi. Se hakkaa. Ahdistaa. Sormet hypivät näppäimeltä toiselle. Virheitä, vierheitä, virheitä. Paniikkikohtaus. Se tästä vielä puuttuisikin. 

Haluan repiä arvet auki. 
Haluan nukkumaan.
Haluan sammuttaa ajatukseni, olla rauhassa hetken.

Irtiotto

Studia-messut.

Menomatkalla Helsinkiin porukka ympärillä puhui siitä, mitä tapahtuisi jos bussi ajaisi kolarin. Päähäni ilmestyi toive: kumpa bussi ajaisi kolarin, kumpa löisin kolarissa pääni edessä olevaan penkkiin niin suurella voimalla, että kallo ja niska murtuisivat, kumpa kuolisin.

Tulomatkalla iski ahdistus. Ahdisti aivan helvetisti, haukoin happea. Pelotti, että saisin paniikkikohtauksen kaikkien edessä. Hetken jo luulin pyörtyväni, koska en saanut happea kunnolla.

Haluan kuolla, mutta en halua tehdä itsemurhaa. En halua aiheuttaa kuolemaani tahallisesti.

// Lepää rauhassa. :'(♡♥♡

Tänäänkin

Päivän saldo:

Vitutus.

Masennus.

Ahdistus. 

Paniikkikohtaus. 

Turhuuden tunne.

Viiltely. 

Ahmiminen.

Viha. 

Oksentaminen. 

Itku. 

Itseinho. 

Itsensä alentaminen.

Epäonnistumisen tunne. 

H:n vihat päällä, peruin suunnitelmat, koska ahdisti liikaa.

Musiikkia. (ei toimi mobiilis)
Musiikkia.
Musiikkia.
Musiikkia.

mun kauniit, sidotut kädet, taas vaihteeks.

Hopeareunukseton

Aamutunti nukuttiin taas kunnolla pommiin. No okei, heräsin 7.15, ajoissa siis, mutta jälleen sammutin herätykset ja käänsin kylkeä. Ei taaskaan kiinnostanut mennä istumaan aina niin turhalle uskonnon tunnille. Unestakin olin saanut kiinni vasta 2 aikaan, joten nukkunutkaan en ollut kuin 5 tuntia.

11 aikaan kinkesin itseni ylös, lääkäri oli 12.40. Väsytti edelleen, ei olisi lainkaan kiinnostanut lähteä ulos kylmyyteen. Pakotin itseni lähtemään, luultavasti saisin paremman lääkityksen ja uuden reseptin unilääkkeille.

Ulkona oli kylmä. Vituttaa syksy, sää on aina aivan perseestä, koko ajan on kylmä ja harmaata, valoisaa aikaa on aina vain vähemmän. Kylmissäni odotin 10 minuuttia bussia keskustorilla, sormet jäässä poltin tupakan ja toisen. Aikataulu meni tiukille, bussi oli 5min myöhässä, lopulta jouduin puolijuoksua juoksemaan vastaanotolle.

Ajoissa. Lääkäri kutsui sisään, edelleen oli ihan hyvä fiilis, saisin paremmat lääkkeet.

"Joo tota mä nyt laitan sulle reseptille ton 10mg seronilin, et otat yhden 20mg kapselin ja sit tollasen 10mg lisäks ni siit tulee se 30mg. Ja uuden ajan varasin sulle ens kuun loppuun, sillon sit katotaan et onko tää vaikuttanut jotenkin ja jos ei ni sit katotaan sitä uutta lääkettä. "

MITÄ VITTUA?!?

Aikaisempi annos puolitettiin, unilääkkeiden tilalle tuli 3mg melatoniini. Nytkin, kuten blogin teksteistä huomaa, masennus kasvaa kasvamistaan ja syksyn harmaus vain lisää sitä. Kesäkin oli aivan helvettiä, vaikka valoisaa ja lämmintä olikin. Nykyinen 60mg ei tunnu vaikuttavan mitään, oloni vain pahenee, vaikka lääkityksen pitäisi helpottaa oloani.

Millä vitun logiikalla minun pitäisi selvitä kuukauden ajan eteenpäin tällä annoksella?

Vihan määrä kasvaa kasvamistaan. Raivo. Jumalauta! Haluan vain päästä kotiin purkamaan vihani ja itkemään. Tänään menee viiltelyksi! Jumalauta, tänään veri vuotaa ja paljon. Onneksi H ei ainakaan heti tule kämpälle, kun sinne pääsen, saan olla rauhassa ainakin tunnin verran.

Hermot menee taas kaikkeen. Kuitenkin E:n kanssa juttelen ja naurankin. K:lle en puhu mitään, häntä ei tänään tunnu kiinnostavan, ainakaan nyt. Olkoon, enpähän ainakaan saa suututettua häntä, vaikka hän aina väittääkin ettei ota itseensä niin helposti.  Kaikki ottaa itseensä, osa ei vain näytä sitä vaan purkaa sen kerralla itseensä.

Peitän raivoni, kerron vain mitä minun tekisi mieli tehdä. Haluaisin hakata pöytää, potkia seiniä, repiä arpeni auki, itkeä, huutaa, lähteä tunnilta sanomatta mitään syytä. Haluan olla rauhassa. Ahdistus kasvaa, paniikkikohtaus on koko ajan vain lähempänä.

Haluan vain kotiin, itkemään nurkkaan peiton alle. Yksin.

//L:lle. Sori etten oikei tänää osannu auttaa sua. Usko pois, aattelin sun parastas ku en lainannu terääni sulle. Oot todella tärkee mulle, pysy vahvana nii mullakin on syy jaksaa joka päivä viel huomiseen!

Voimat loppuvat

Nukkuminen ei onnistunut. Kierin sängyssä hengityksen tihentyessä, välillä hain turvaa vetäytymällä sikiöasentoon. Välillä tuntui, kuin rauhottuisin. Väärin.

Puoli kymmenen aikaan en pysynyt enää paikallani. Nousin ylös tarkoituksena mennä ulos hengittämään raitista ilmaa. Jalat eivät kantaneet, lopulta onnistuin raahautumaan suihkuun, kauas naapureiden seinistä.

Istuin pimeässä suihkun nurkassa, niin pienessä kasassa kuin vain pystyin. Kyyneleet alkoivat vuotaa, minua pelotti tuleva. Lopulta itkusta tuli hysteeristä, hengitys tiheni, happi tuntui loppuvan.
Tuntui kuin joku taas kuristaisi minua, paniikki kasvoi, kun en saanut tunnetta pois. Sätkin paniikissa suihkun lattialla, potkin ja hakkasin seiniä. Itkusta tuli yhä hysteerisempää, jälleen avunhuutoni nousi kurkusta käheänä kuiskauksena. Ajatukseni juoksivat, minä olin aivan helvetin peloissani, pelkäsin itseäni.

22 aikaan onnistuin rauhoittumaan hiukan ja lähetin avunhuudon ryhmäkeskusteluun K:lle ja E:lle. Vastauksessa kesti 10min, vaikka he olivat molemmat olleet juuri online, eli luultavasti eivät kaukana kännyköistään olleet.

"Ihan rauhassa vaan se menee ohi" 

MISSÄ VITUN RAUHASSA?!? Yritä vittu itse olla rauhassa, kun tuntuu, että tukehdut! Helvetti, meni hermot taas heihinkin, lisää panikoimista.

Kohtaus meni ohi puolen tunnin jälkeen. Sitten alkoi vihan purkautuminen. Terä iholle,  viilto viillon jälkeen. 18 uutta viiltoa vasempaan ranteeseen, jälleen näin verisuonen selvästi ja tällä kertaa viilsin sen silkasta vihasta auki. Veri tulvi iholle, se vuoti lattialle muodostaen punaisen lammikon.

Houkutus verenvuodattamiseen oli suuri, annoin veren tippua lattialle tekemättä elettäkään vuodon tyrehdyttämiseksi. Minä nautin. Hengitykseni hidastui, nojasin itseni seinään, rentouduin. Keskityin vain veren valumiseen, kuinka se muodosti vanan kämmenelleni ja putosi lopulta lattialle.

Lopulta kuitenkin tunsin, kuinka sormet alkoivat puutumaan, pakotin itseni painamaan vuotokohtaa ja nostin käden ylös. Tällä kertaa verenvuoto tyrehtyi, painoin vuotokohtaa kylmällä pullolla ja sidoin sen tiukasti. Pesin veren kädestäni ja lattialta.

Rentouduin. Olo oli kummallisen rentoutunut, mutta kuitenkin masennus häilyi taustalla. Keskityin hetken FBn ja Instan selailuun, nopea vilkaisu 9gagis, mutta pian väsymys valtasi minut. Nukahdin 23 aikaan, aiempaa kuin muina iltoina.

Heräsin ensimmäisen kerran 7.15, käänsin kylkeä. Uudelleen 8 aikaan,  jälleen käänsin kylkeä. 9.16 vastaus K:lle, joka oli lähettänyt viestin yöllä. 10.15 heräsin kauheaan ahdistukseen, mieleeni palasi eilinen paniikki. Avunhuuto K:lle. Nukahdin 5 minuutiksi, sama uudelleen.

Vastaus K:lta 11.45. Selvästi häntä ei kiinnostanut puhua heti aamusta. Selvä, antaa olla sitten, on minulla vielä oikeassa kädessä tilaa viilloille. Selviän kyllä itsekin, en hyvin, mutta eipä tarvitse muiden elämää häiritä. 

Marttyyrinen avunhuuto heti aamusta hävetti minua jo muutenkin. Hävettää, että joudun koko ajan pyytämään apua, kun en selviä itseni kanssa. Oloani ei tosiaankaan auttanut vastaukseksi saamani viesti: "Heti aamusta jotain". Helvetti, aivan kuin pystyisin itse määrittämään milloin ahdistus ja masennus saa tulla. Jos saisin sen määrittää, ne eivät tulisi ollenkaan!

Hermot aivan helvetin kireällä, vituttaa, ketään ei tunnu taaskaan kiinnostavan! Tunnen itseni niin olemattomaksi, turhaksi. Taakaksi, kaikki, mitä ihmiset ovat minulle viime aikoina sanoneet, on saanut minut pitämään itseäni taakkana. Olen rasite yhteiskunnalle, kaikki helpottuisi jos poistuisin. Läheisieni surun kuittaisi yhteiskunnan minun hoitamisessani säästämät rahat ja aika. 

Kaduttaa, miksen antanut käden vuotaa. Miksi estin kuoleman? Se on väistämätöntä minulle, tulen kuitenkin tekemään sen lähi aikoina.

Olen taas yhtä pohjalla kuin tupareiden aikaan. Itsemurha pyörii koko ajan mielessä. Suunnittelen sitä järjestelmällisesti, vaikka ulkopuolelle näyttäisi, että kaikki olisi jälleen paremmin. Voimani ovat vain niin vähissä, jatkuva itsetunnon nujertaminen ja itseinhon kasvu tekevät lopulta tehtävänsä. Jälleen itsemurha on minulle muita parempi vaihtoehto.

Huudan apua, tarvitsen muiden tukea, mutta huutoani ei huomata, se sivuutetaan.

Aivan kuin hän nauttisi tästä

Tätä päivää voi kuvailla vain yhdellä sanalla: helvettiä! En ymmärrä miten olen taas näin pohjalla, miksi otan kaikesta itseeni.
Heräsin 12 jälkeen, vaikka nukkumaan meninkin ennen puolta yötä. Koko päivä on ollut taistelua itseään vastaan.

Äite on ollu koko päivän ihan perseestä. Hän on koko päivän syyllistänyt, vittuillut, valittanut ja muutenkin masentanut minua parhaansa mukaan. En ole ikinä inhonnut äitiäni, mutta tänään hän on saanut minut vihaamaan itseään. Tuntuu kuin hän olisi asettunut masennuksen puolelle ja yrittäisi lannistaa minua päästäkseen minusta eroon.

Esimerkkejä?

Aamulla: "Ylös nyt jo sieltä, ei se päivä paremmaksi muutu vaikka koko päivän makaisikin muiden tehdessä töitä!"

Päivällä: "Ota nyt jo saatana itseäsi niskasta ja keitä kahvia ja pese pyykkis. Ei niitä kukaan muukaan ole pesemässä"
"Jaa et sä oo laittanukkaan vielä toista koneellista pyöriin. Eiku niinii siinähän tarvitaan se lepotauko välissä että jaksaa."
"Vittuako siinä istuskelet, tee jotain järkevää niin on sinustakin hyötyä."
"Olisit vittu edes kännissä niin ymmärtäis miksei susta oo taaskaan mitään hyötyä."

Illalla: "Mene nyt jo helvettiin siitä tieltä ettei tartte sinuakin vielä väistellä!"
"Mitäköhän helvettiä kuvittelet tekeväs, ekkö totakaan osaa?"
"Susta ei oo kyllä mitään hyötyä, mene takas tampereelle tai tapa ittes iha sama mulle"

Kyllä, äite sanoi kaikki nuo minulle tämän päivän aikana. Olen yrittänyt tukkia korvani, olla ottamatta itseeni, mutta se on todella vaikeaa, kun oma äiti on puhujana. En vain yksinkertaisesti pystynyt olemaan kuuntelematta.

Tottakai otin itseeni, jo valmiiksi ollut ahdistus paheni pahenemistaan, kunnes 17 aikoihin sain paniikkikohtauksen. Haukoin jälleen happea, purin, raavin, satutin itseäni mahdollisimman paljon. Huutoni kuului käheänä äänenä syvältä kurkusta. Kyyneleet vuotivat silmistäni, ajatukseni olivat aivan sekaisin, en muista mitään mitä ajattelin. Jossain vaiheessa ilmeisesti rikoin tuolinikin, ainakin se on nyt palasina pöydän vieressä.

Rahoittuessani makasin keskellä huoneeni lattiaa sikiöasennosta, kädet haavoja ja hampaanjälkiä täynnä, syvimmät haavat verta vuotaen. Tottakai äite tuli juuri silloin sisälle ja sain taas kuulla, kuinka huono ihminen olen.

Olin aivan helvetin väsynyt kohtauksen jälkeen ja äidin sanat menivät tällä kertaa ohi korvieni. Osan kuitenkin kuulin ja aloin itkemään sanojen ja väsymyksen yhteisvaikutuksesta.

Itkin sikiöasennossa, kunnes lopulta nukahdin.
Heräsin tunti sitten, kuulin kuinka äite manasi laiskuuttani tädilleni.
"Taas se nukkuu huoneessaan, ei ole vielä edes pyykkejään saanut pestyä!"
Viha kuohui sisälläni, olin valmis nousemaan lattialta, kävelemään äiden eteen ja huutamaan hänelle, ehkä jopa lyömään häntä.

"Näinkö paljon minä todella sinulle merkitsen, haluatko todella minusta näin kovasti eroon? Enkö todella ole tärkeä enää edes sinulle? Minä olen viimeisen puoli vuotta sinnitellyt täällä vain siksi etten voi tuottaa sinulle pettymystä tai surua, mutta ilmeisesti olen sinulle jo pettymyksen tuottanut eli minulla ei ole enää mitään hävittävää."

Niin olisin hänelle sanonut. En kuitenkaan saanut itseäni ylös, kuuntelin hiljaisuuden vallitessa äidin sanat loppuun ja yritin unohtaa ne saman tien. Hiljaisuuden tultua, hain kuulokkeet ja hautauduin sänkyyn kuuntelemaan musiikkia ja kirjoittamaan tätä.

Mietin jo lähtöä Treelle, H tarjosi yöpaikkaa hänen luotaan. Suunnittelin lähteväni, kun olen pyykit pessyt ja on pimeää, mutta sekin suunnitelma kusi: äite oli ottanut auton avaimet itselleen, senkin vain vittuillakseen. Helvetti. Aivan, kuin hän nauttisi itseinhostani.

Pakko koittaa puhua jollekin. Pakko itkeä. Pakko viillellä, jos en muuta keksi. Purkaa viha jotenkin.

Toivottavasti huominen on parempi. Huomenna läjden viimeistään 15 kohti kämppää, en todellakaan altista itseäni enää äidin vittuilulle!

Uusia tuulia

Jep jep mitäs sitä tänään taas kirjoittaisi.
Juuri äsken pääsin kotiin, mummulle siis. Pikkuvelikin on täällä, ei olisi kauheesti innostanut nähdä sitä.
Päivä alkoi aivan helvetillisesti. Ranne oli todella kipeä eilisestä viiltelystä ja ahdistus valtasi heti minut. Heräsin myöhässä,  tottakai, eikä sitten muuta kuin kiireellä vaatteet, meikit ja hiukset ja lukiolle.
Ajomatkahan lukiolle kestää aamusin 20min ruuhkan vuoksi. Ehdin sillä matkalla polttamaan 3 tupakkaa, ja lukiolla poltin vielä yhden pihassa.

Tunnille 10min myöhässä, erakoituminen ettei tarvitse puhua kenellekään ja näyttää loukkaantumista samalla.
Tunnilla käyn nopeasti FBssä. Järkytys, niin sitä voisi parhaiten kuvailla, on suuri kun avaan viestit ja siellä on viesti K:n ex-tyttöystävältä:

"Onks jotain mitä voin tehä tai voinko mä jotenkin auttaa? Sori jos tää tuntuu tungettelevalta, mul on vaan kauhee pakkomielle pitää ihmiset hengissä :D ja saada ne onnelliseks.."

En tosiaan hänen kanssaan aiempaa ole kovin hyvin juttuun tullut, meillä on puukko selän takana-ystävyys, tai ainakin siltä se minusta tuntuu. Tuntuu jotenkin oudolta, tavallaan ihan mukavaltakin, että hänkin huolehtii. Toisaalta, miksi hän huolehtii, kun kaverit A:ta lukuunottamatta eivät sitä tunnu tekevän?

Taas tämä meni syyttelyksi. En tarkoita syyllistää, minusta vain välillä tuntuu siltä, kuin olisi päivänselvää, että olen olemassa ja ettei minua oteta vakavissaan. Tuntuu, kuin joutuisin koko ajan todistelemaan muille, etten ole itsestäänselvyys, että olen oikeasti itsetuhoinen.

Tunnilta selvittiin, lähes juosten tupakalle. Tupakka syttyy 'kielletyllä' alueella ja tottakai eräs opettaja tekee juuri silloin päivittäisen ratsauksen. Ilmoitus rehtorille, hienoa. No, eipä se minun maailmaani paljoa muuta, puhutteluunkaan en ihme kyllä joudu.

Seison tupakalla edelleen 'kielletyllä' alueella, ihan vain vittuillakseni.
"Oisko sul heittää mulle yks tupakka?"
Minulle ennestään vieras tyttö. Annan tupakan,  kun saan varmistuksen, että saan takaisin myöhemmin. Alan jutella tytön kanssa, kysyn millä luokalla hän on ja tutustun häneen. Yllätyn itsekin, en olisi uskaltautunut tekemään tuollaista vielä keväällä.

Tyttö vaikuttaa mukavalta, ja vietänkin hänen kanssaan loput välitunnit, koska K:n ja E:n seura ei tänään kiinnosta, riittää, että pitää olla heidän kanssaan jokaisella tunnilla.

Kemian tunnilla eräs ei niin läheinen ystäväni kysyy mitä on tapahtunut. Hän on nähnyt kuvani Instassa (ranne) ja on huolestunut. Vakuutan kaiken olevan jälleen paremmin, ja ettei minusta tarvitse olla huolissaan.

Jokin yhtälössä ei nyt tunnu oikealta. Miksi nämä minulle einiintärkeätihmiset ovat enemmän huolestuneita kuin ne, joiden kanssa vietän suurimman osan ajastani, joille kerron lähes kaiken, jotka tietävät minusta lähes kaiken? Miksi he vaivautuvat aamulla kysymään olenko kunnossa, tarjoavat apua, huolestuvat?

Äikäntunti. A tulee myöhässä paikalle. Onneksi kuitenki tulee, muuten olisin lähtenyt kotiin.

"Nyt meidän pitää keskustella vakavasti! Kerro?"
Jälleen kysely Instan kuvasta. Vakuuttelua, lupaan välttää sen uusimista niin hyvin kuin pystyn. Avuntarjous.

Äidinkielen tunnin jälkeen tupakalle tytön ja A:n kanssa. Ala-aulaan hetkeksi juttelemaan. A lähtee bussille ja jäämme tytön kanssa kahden. Suunnittelemme, mitä voisimme tehdä, päätämme lähteä kämpälle hetkeksi. 

Suunnitelma muuttuu, kun heitänkin A:n keskustaan. Menemme tytön kaverille, jossa vietämme vähän aikaa, minä suurimman osan ajasta jälleen hiljaa, koska ahdistus levisi minuun jälleen. Liian monta vierasta ihmistä täysin vieraassa paikassa, ja pahimpana hissi. Paniikkikohtauskaan ei ole kaukana, mutta saan sen taltutettua, onneksi.

14 jälkeen vien tytön 'kotiin' ja menen itse käymään kämpällä pikaisesti ennen kuin lähden leffaan H:n kanssa. Leffan jälkeen nopeasti käymään taas kämpällä H:n kanssa, sieltä kauppaan ja sitten keskustaan, jonne jätän H:n. Sieltä lopulta kotia kohti.

Siinä oli päiväni taas pienoiskoossa. Ihan mukava päivä, tutustuin uuteen ihmiseen, joka vielä tuntuu tietävän, mitä tunnen.

Masennus kuitenkin valtasi minut taas, kun jäin yksin. Viillellä en kuitenkaan tänään aio, enkä siihen kyllä pystyisikään, koska pikkuveli on kotona.

Oppitunnitkin olivat helvettiä, äidinkielen tuntia lukuunottamatta. En yksinkertaisesti jaksaisi olla välillä E:n ja K:n seurassa, tunnen itseni ulkopuoliseksi, kun he juttelevat keskenään omia juttujaan.

Tiedän, oma syy, mitäs jättäydyn ulkopuolelle. En tiedä, jokin minussa on muuttunut. En enää ota kaikkee paskaa niskaani, vaan suojaudun siltä eristäytymällä.

Äh, pointti katosi taas. Hyvä päivä, vaikka nyt masentaakin. Ja oppitunnit oli helvettiä ilman A:ta

Elämä, ei koskaan hyvin

Ajatukset ovat ihan sekasin. En tiedä mitä tunnen. Mielialani vaihtelee taas, välillä kaikki on hyvin, hymyilen, nauran, juttelen, sitten tulee taas viha, suru, kateus. Minä VIHAAN tätä!

Mielessä pyörii kysymys, johon en vieläkään tiedä vastausta.
"Miksi olen masentunut?".
Minun lapsuuteni oli onnellinen ja pääosin rauhallinen. Muistan menneisyydestäni vain hyviä päiviä, naurua ja hymyä. Kaiken muun olen unohtanut.

Väkivalta on kyllä kuulunut elämääni koko ikäni. Olen pelännyt itseni ja perheeni puolesta. Alkoholismi on ollut aina osa elämääni, olen tottunut siihen. Sairauksia, kuolemaa, huumeita, yksinäisyyttä.
Kaikki se on kuulunut elämääni, mutta kuitenkin olen aina ennen jaksanut olla positiivinen ja onnellinen. Miksen enää? Minne se tahto elää hävisi?
Minulla on ollut rankkaa, kyllä minäkin sen ymmärrän, mutta niin hullulta kuin se kuulostaakin, pidän lapsuuttani kuitenkin onnellisena.

A:lla on tällä hetkellä todella rankkaa. Hän on minulle todella tärkeä ystävä, yksi tärkeimmistä, tarkemmin ajatellen ehkä paras ystäväni koulussa ja olen todella voimaton, kun en pysty auttamaan häntä mitenkään. Haluaisin niin olla nyt hänen apunaan, mutta minusta tuntuu ettei mikään mitä voisin tehdä auta häntä. Voin vain tukea ja kuunnella häntä, enkä niitäkään osaa tehdä.

Itsevihakäyrä nousussa.

A:n menneisyydessä on samoja asioita kuin minullakin, vielä enemmänkin, ja silti hän on yksi positiivisimmista ihmisistä, joita tunnen. Näin hänen itkevän ensimmäisen kerran vasta vappuna, vaikka olemme olleet kavereita jo 2 vuotta. Hän on aina iloinen, hymy on asia mistä A:n tunnistaa.

A:n tilanne on saanut minut miettimään itseäni. Mikä oikeus minulla on olla masentunut? Miksi minä saisin olla heikko ja itkeä, vaikka olen elämässäni päässyt niin helpolla?

Masennus. Helvetti. Se vaikuttaa kaikkeen. Ihoni on arvilla. En kehtaa käyttää enää housuja, jotka paljastaisivat pohkeeni, ne ovat täynnä viiltoja. Unirytmi on sekaisin, en saa nukuttua, jos nukahdan, herään painajaiseen tai nukun 30min pätkissä koko yön. Ruokahalu on olematon tai pohjaton, täysin ajasta riippuen. Opiskelu on mennyt todella heikosti, keskittymiskyky on aivan hukassa, edes rakastamastani kirjoittamisesta ei oikein tule enää mitään.

Minua vituttaa. Miten niin mahtavan viikonlopun jälkeen voi olla tällainen olo? Päiväni ovat taas täynnä epätoivoa, vihaa, katkeruutta.

Viiltely on kuvissa taas. Ahmiminen ja oksentaminen tulivat kuviin reilun viikon tauon jälkeen. Itkutkin, itken kotona kaikesta mahdollisesta,  varastoin kaiken itkemisen arvoisen koulussa, ja kun saan kotona ulko-oven kiinni, rojahdan lähes heti lattialle sikiöasentoon itkemään. Ahdistus jyskyttää pääni sisällä, se odottaa hetkeä, jolloin voisi purkautua paniikkikohtauksena. Odotan sitä pelolla. Säälittävää.

Huomenna psykologi. Vihdoin. Kai. En tiedä, mitä voisin hänelle kertoa. Ei, en tiedä mitä KEHTAAN kertoa hänelle. Häpän vihaani, minulla ei ole oikeutta olla vihainen. Luultavasti valehtelen hänelle jälleen kaiken menneen hyvin.

Lupaan ja vannon

Minä lupaan sen. Minä tapan itseni. En jaksa enää taistella elämän puolesta, en näe siihen enää mitään syytä. Elämäni ei todellakaan ole elämisen arvoista. Haluan luovuttaa. Tämä on niin väärin.

Pidin eilen tuparit. Koko iltana en päässyt kunnon känniin, olin hiprakassa, joka on juuri sopiva masennushetkelle. Masennus hyökyi päälleni,  sen mukana tulivat ahdistus ja paniikkikohtaus. Minä nauroin ja seuraavassa hetkessä olin vihainen kaikille. Minä riehuin, itkin, karkasin, tiuskin tavoitteenani saada muut vahtimaan kuoseissa olleita jotta minä saisin vetää pään täytee ja unohtaa. Halusin vain näyttää,  miltä minusta tuntuu, halusin puhua, mutta minusta ei ollut siihen.

Olin eilen niin vihainen, syytin kaikesta E:tä ja K:ta. Halusin tappaa heidät, he eivät taaskaan ymmärtäneet.

Anteeksi.

Minä seisoin eilen sateessa. Itkin, sade peitti kyyneleet.  Kaverini, B, tuli seisomaan kanssani, huono omatunto valtasi minut. Hän joutui seisomaan kanssani kaatosateessa litimärkänä kylmissään, enkä minä tuntenut mitään. Minä olisin niin halunnut heittää edes osan masennuksestani pois tunteakseni kylmyyden ja sateen.

Anteeksi.

Tiedän päivän. Tiedän miten. En haluaisi tietää miksi, mutta tiedän sen kuitenkin.

toivotonta...

Minä totuin jo siedettävään olotilaan. Minä totuin väsymykseen, itkuiseen oloon, vihaan, välillä pilkahtavaan toivoon, jonka avulla suoriuduin seuraavaan päivään. Kuvittelin, oikeastaan toivoin, olon jatkuvan samanlaisena. Minulla oli "hyvä" olo, ainakin normaalia parempi.

Mutta sitten ahdistus levisi pääni sisälle, tukahdutti toivon ja lamautti hengityksen. Hengitys vinkui, pelko valtasi minut automaattisesti, kun tajusin keuhkojeni tyhjenevän. Paniikki kasvoi, mitä kauemmin ahdistus lamautti hengityselimet. Pian huomasin huutavani, tuloksena käheä kuiskaus, hengitys tiheni entisestään käytettyäni kaiken hapen. En pysynyt paikallani, liikuin ja huidoin levottomasti, kuin etsien köyttä, jonka katkaisemalla saisin taas happea.
Huomasin paniikissa purevani ja raapivani itseäni, hakkasin nyrkkiä lattiaan ja päätäni seinään. Vetäydyin huoneeni nurkkaan, pois näkyvistä, pois toisten luota, vaikkei kotona ollut muita kuin minä. Pelkäsin kaikkea, happi tuntui loppuvan edelleen, paniikki imi pelosta voimaa ja sekoitti ajatukseni. Minä vain pelkäsin, ajatukseni olivat kuin musta pyörremyrsky. Yksi sana näkyi selvänä. Paniikkikohtaus.

Minä luulin, että ne loppuivat jo. Toivoin sitä. Ilmeisesti toivoin turhaan. Loin haaveen ja petyin, kun se ei toteutunutkaan. Kohtauksen mentyä ohi masennus vyöryi ylleni, minä katosin kuplaani ja viilsin vihasta, pelosta, surusta. Halusin itkeä, mutta edes kipu ja pelko eivät saaneet sitä aikaan. Minä olin niin vihainen itselleni, olen edelleen äreä ja pettynyt, miten saamaton ihminen voikaan olla?!? Miksen taistele masennusta vastaan? Miksi annan sen viedä kaikki voimani ja etenkin kyvyn itkeä pahaa oloa? Olen niin pettynyt.

Houkuttaa vain pyytää anteeksi ja kadota. Tiedän jo miten. Tiedän jo milloin. Enää pitää vain odottaa sitä päivää ja selvitä.