Hate!

Tänään oli hyvä päivä. Aamulla nukuin kunnolla pommiin, aivan sama. Kävin Ikeassa E:n kanssa, minun ei pitänyt ostaa mitään, mutta toisin kävi. Aivan sama. Autoilu meni taas sekoiluksi, ajettiin varmaan 50km ylimääräistä. Aivan sama. Minulla oli mukavaa, eikö se ole pääasia?

Sitten tapahtui jotain. Koulu loppui ja lähdin keskustaan hakemaan H:ta rautatieasemalta. Ensimmäinen 30min meni hyvin, juttelimme ja nauroimme kuten ennenkin. Sitten H:n käytös muuttui.

Häntä stressaa todella paljon nykyinen elämäntilanne, ja sen todella huomaa hänestä. Tiuskimista, vittuilua, turhaa valittamista. Rasittavaa!

Minua ottaa todella paljon päähän tapa, jolla hän puhuu mummolleen. Mummo, jota kutsumme Kurpaksi, ei todellakaan ole mikään herttainen villasukkia neulova mummo vaan kärttyinen Alzheimer-potilas.

Ymmärrän kyllä H:n hermostumisen välillä, Kurppakin osaa loukata ja valittaa. Useimmiten H kuitenkin valittaa aivan turhasta, hän korottaa ääntään Kurpalle aivan mitättömistä asioista.

Esimerkiksi tänään meillä oli suunnitelmissa käydä ostamassa H:lle uusi kännykkä. Sen lisäksi H keksi, että hänen pitää ostaa synttärilahja äidilleen ja siskolleen, mihin hänen rahansa eivät enää olisi riittäneet. Hänpä sitten soitti Kurpalle, joka oli aikaisemmin päivällä tarjonnut hänelle rahaa, H ei aiemmin ollut vielä tiennyt tarvitseeko enemmän rahaa.

Puhelu oli pelkkää huutoa H:n puolelta, hän ei muuta tehnyt kuin sättinyt ja valittanut Kurpalle, joka ystävällisesti oli tarjonnut hänelle rahaa. Minua puistatti miten hän lopetti puhelun: "aha mä en tuu si enää käymää sun luona, vitun kurppa hyvästi kuole pois saatanan lehmä!" Vielä järkyttävämpää oli se mitä H teki puhelun jälkeen, hän nauroi ja kysyi "miks vitus se ei voi antaa mulle rahaa?" Teki mieli lyödä häntä, MITEN IHMINEN VOI OLLA NOIN TÖYKEÄ MUMMOLLEEN?!? Ja etenkin, miten hän saattaa kuvitella saavansa rahaa tuollaisen käytöksen jälkeen? Eikö hänelle ole opetettu kunnioitusta lainkaan?

H:n käytös heijastui minuun. Ahdistus, miten voin olla tuollaisen ihmisen ystävä. Huono omatunto, miten saatoin antaa H:n sanoa ne sanat. Masennus, olemmeko me samanlaisia. Jos olemme, lupaan tappaa itseni.

Vihaan itseäni, huomaan syyllistäväni H:ta tämänhetkisestä olostani. Hän suututti minut, hän muistutti minua taas mummusta, surusta ja loukkaantumisesta. Huomaan toivovani, että hän saa oman asunnon, jotta pääsen eroon hänestä.

Kiinnostus elämään on 4 asti ollut todella matalalla, vaikka välillä onkin ollut ihan mukavaa. Olen välillä tehnyt asioita välittämättä niiden seurauksista: oikaissut tien yli ruuhka-aikaan rekan edestä, ajanut pidemmän matkaa ilman käsiä tai syönyt & polttanut ajaessa, molemmissa ylinopeutta keskittymättä ajamiseen. En yksinkertaisesti jaksanut enää kiinnostua elämästäni, minua ei olisi haitannut, vaikka olisin päässyt H:sta eroon. Minulle on aivan sama, olenko elossa vai en. Minä vihaan, häpeän, inhoan itseäni. Haluan eroon itsestäni!

Haluan viillellä. H:n nähden. Jotta hän ymmärtäisi, että sanat satuttavat. Jotta hän nauttisi ajasta, jolloin voi vielä olla mummonsa seurassa, vaikka hän välillä kävisikin hermoille.