Selvittiin lauantaista suht hyvin. Ehän mä muuta ku porasin 2/3 osaa siit ajasta ku oltii juhlapaikalla. Muutama lievä ja vähän pahempiki kohtaus iski, olin kuulemma J:täkin lyöny, luultavasti olin säikähtänyt jotain. Kyl se viel mua kattelee, joko se ei ite muista tai sit se ymmärtää etten se ollu minä joka löi.
Oon oikeesti hermoraunio. Vietin eilen illan yksin. Itkin. Itkin väsymystä. Itkin pelkoa. Itkin kiukkua. Välillä meinas napsahtaa päässä ja halusin vain riehua. Heittää tavaroita seinään, lyyhistyä lattialle, itkee, rauhottua ja sit lähtee keskustaa juomaan pää täyteen. Mut pidin itteni sohvalla kattomas telkkaria. Pidin itteni suht rauhallisena.
Tunnen itseni koko ajan niin lapselliseksi. Ei nää tekstit oo normaalia käyttäytymistä. Mun on pakko saada purkaa ajatuksia pois päästäni, mutta kun kirjoitan ne niistä tulee totta ja ne alkaa vaikuttaa lapselliselta huomion haulta.
Eivät ne ole sitä. En minä huomiota hae. Jos hakisin, mä keuhkoisin näitä samoja asioita ääneen tai viiltäisin tai kiukuttelisin ihmisille. Mut mä en tee nii. Mä vältän niitä loppuun asti. Muilla on omiakin huolia. Ja mulla on kaikki hyvin, mulla on terveen paperit.
Ja kuitenkin pieni osa mussa toivoo et joku kysyis mite mulla menee. Joku nii läheinen jonka edes vois itkee ja jolle ei tarvis käyttää sanoja selittääkseen et kaikki ei oo hyvin mut joka kuitenkin ymmärtäis.
//enkä mä enää tie mite suhtautua L:n. joka kerta ku L on sopivas kännis se tunnustaa mulle toivovansa edellee et asiat ois menny toisin. et me oltais muutaki ku kavereita. ja joka saatanan kerta se saa mut ihan sekasin. mä rakastan J:tä. oikeesti. en kykene elää ilman sitä. mutten mä kykene elää ilman L:kään. mä vaan en tie mite suhtautua ihmiseen jolla vissiin on viel monen vuoden jälkeen sellasia tunteita mua kohtaa joihin en oo oikei ikinä kunnolla vastannu. mua pelottaa et meen taas sotkee kaiken hermoillessani ja satutan kaikkia ympärilläni. mua pelottaa et satutan L:ää jolla ei oikein oo muita ku minä.
// 2kk katteltu toisiamme. aika menee nopeeta.
