Synttäreiltä

H:lla oli synttärit eilen ja juhlistettiin sitä käymällä American Dineris ja leffas. Koko päivä meni hyvin. Juttelin Q:n kaverin kanssa, eka kerta ja pelotti ihan helvetisti hänen reaktionsa, mutta hyvin se meni.

Pääsin kotiin leffasta 2 aikaan. Q oli lähettänyt viestin 1, hänellä oli huono olo. Pääsin kotiin ja ehdin kunnolla vastata hänelle. Tuntui kuin jotain katkaisinta olisi painettu: muutuin siitä nauravasta ihmisestä ihmiseksi, joka tietää miltä tuntuu kun haluaa vain satuttaa itseään. 

Oloni ei niinkään muuttunut, mutta tiesin sen olon. Muistin sen olon taas.

Vituttaa huono netti kotona. Viestit ei lähe ajallaan mikä aiheuttaa väärinkäsityksiä. 

Turhauttaa.

Pakko alkaa nukkumaan, päätä särkee vitusti liikaa taas.

Hyvä päivä silti. Viiltely pysyi tänään poissa mielestä melkein koko päivän.

Uusi Vuosi, Uusi Elämä

"Suunnitelmat muuttuu. Enkä pidä siitä. Piti viettää UVta L:n kanssa. Se menee luultavasti mönkään koska pitää kuskata äitee. Sen pitäisi viedä autonsa Tampereelle tutulle huoltoon (katsastus) ennen perjantaita. 1.1 on varattu joten se vie sen sit huomenna. Ja mä lähen sit hakee sitä kotiin. Äiden tuntien siinä menee koko päivä, kierretään kaupat ja plääplää, ja sitten kun vihdoin pääsen kotiin olen varmaan niin väsynyt etten jaksa tehdä muuta kuin nukkua ja valittaa päänsärkyä. Toisin sanoen, olen melko varma, etten jaksa lähteä uudestaan ajaan Tampereelle sillä nukahtaisin rattiin ja huomisen ajokelillä ajaminen tulee oleen jo muutenkin hankalaa. Olen kyllä varma että jos vain mitenkään selviän lähes 100% varmalta päänsäryltä, lähden ajamaan Tampereelle uudestaan.
Ärsyttää. "

Ajatuksia eiliseltä. Tai siis 30.12.2014. Ja oikeassa olin.
Tie oli peilijäällä, luistelin autolla puolelta toiselle ja naarmutinkin autoa yhteen puuhun. Onneksi ei sen pahempaa. Aurinko paistoi ja heijastui tiestäkin eikä eteensä nähnyt oikein mitään sen vuoksi. Kauhea keli toisin sanoen ajaa. Tai haastava.

Treelle kuitenkin pääsin ja näin I:kin nopeasti, koska olimme sopineet, että hän vie Q:lle lupaamani lätyt koska hän oli menossa samaan paikkaan. Ymmärsittehän? I:n "luota" sit nopeeta tädille, jonne äite jätti autonsa, ja sieltä sitten kämpälle hakeen vikat postit ja jättään avaimet. Kello oli lähempänä 17 kun päästiin kauppaan ja kun lähdettiin kello näytti 19. Kierrettiin Rantaväylän kautta, kun aateltiin et siellä vois näkyä raketteja jo mutta eipä niitä siel valojen keskellä erottanut.

Kotiin päästiin 19 aikoihin. Tuloksena oli päänsärky, jalkakipu ja kauhee mustelma takapuolessa kun kaaduin mallikkaasti 2m ennen rappusia. Loppuilta menikin sit telkkaria katselen. Harmitti kun en lähtenyt takaisin Treelle koska ilotulitus olisi varmaati näyttänyt paremmalta livenä, mutta ei sille enää voi mitään. Ja olosuhteet ja mun normaalin tasapainon huomioon ottaen, ehkä ihan hyväkin etten juonut viimesiäkin rippeitä tasapainostani pois. L:llekin tuli esteitä, joten senkään vuoksi ei tarvitse potea huonoa omatuntoa.

//olot on pysynyt hyvinä. välillä jopa ylipirteinä. välillä joo menee hermot veljen jatkuvaan mölinään mutta se on normaalia. valitettavasti.

Tein lupauksen. En kerro sitä kellekään niin sen pitäminen on helpompaa. Tai oikeastaan haastavampaa, mutta tästä minun on selvittävä itse.

Mutta..
.
.
.
.

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2015!!
olkoon tämä vuosi iloisempi ja onnellisempi :)

Mieli muuttuu, niin minäkin

Jep jep.. muutoksia ilmassa.

Tänään oli aamulla Hallituskadun psykiatrisella psykiatrille aika. Psykiatri oli puoliksi venäläinen, huonosti suomea puhuva nainen, joka oli jopa minua lyhyempi. Tunsin itseni jättiläiseksi seisoessani hänen vieressänsä.

Käynti nyt oli mielestäni täysin turha. Hän vain kyseli perustietoja lapsuudestani, "masennukseni alkuajoista", syistä ynnä muusta, minkä olen jokaiselle minua hoitaneelle henkilölle kertonut. Ainut asia, jonka kerroin hänelle, mutta en muille, oli koulukiusaaminen. Tosin en tiedä onko sillä nykyiseen tilaani mitään vaikutusta. Ehkä on, ehkä ei.

Psykiatrin jälkeen menin kaupan kautta kotiin. 14 jälkeen lähdin I:n koululle hakemaan hänet koulusta, kuten olimme sopineet. Kiertelimme pari tuntia kirpputoreja ja 4
muutama löytökin tarttui mukaan. Vähän vaille 18 heitin I:n kotiin ja lähdin Koskikeskukseen.

Koskikeskuksessa tapasin H:n. Kyllä, tapasin samaisen henkilön, jonka kanssa minulla oli riitaa viimeisen 5 kuukauden ajan. Ja kyllä, oli riitaa.

Saimme riidan sovittua, kumpikin pyysi anteeksi jyrkimpiä syytöksiä. Pari tuntia vietimme aikaa Koskikeskuksessa; juttelimme kaikesta mahdollisesta, kuten ennenkin, ja nauroimme vanhoille inside-läpille. Minulla oli oikeasti hauskaa ja oli mukava jutella taas kaikesta mahdollisesta H:n kanssa. Samalta paikkakunnalta olevana hän tietää kaikki peruskoulun ynnä muiden paikkojen tutut, paikkakuntaan liittyvät vitsit ja tuntee perheeni ynnä muut asiat hyvin, ja hänellä on pelottavan samanlainen ajattelutapa ja huumorintaju kuin minulla.



Vaikuttaa nyt siltä, että väheksyisin jotenkin muita kavereitani. Minulla ei ole mitään muita kavereitani vastaan. Yksi kaveri ei vain "kata" montaa ominaisuutta kanssani. Tai siis. L tietää mitä tarkoitan, kun puhun masennuksesta, E:n kanssa jaan ainakin osan fanituksen kohteista, K:n kanssa, ainakin joskus, jaan musiikkimaun, I:n kanssa samat muistot yläasteelta, A:n kanssa nyt vain on hauskaa. Kaikki kaverini ovat minulle tärkeitä. Heillä vain on kaikilla tietty alue elämässäni, mistä he eivät yksinkertaisesti tiedä tarpeeksi, tai juuri mitään, jotta voisin jakaa ajatukseni heidän kanssaan kaikesta.

Mutta mieliala. Mieliala on hyvä. Se on ollut pääasiassa hyvä tammikuusta lähtien. Välillä on tietenkin tullut vähän laskuakin, mutta se kuuluu asiaan. Itseasiassa tänään aamulla mietinkin, että voisin lääkityksen lopettaa, mutta psykiatri suositteli, että jatkan samaa lääkitystä vielä ainakin terapian alun ajan.

Mutta. Rauha maassa ja ihmisen sielussa. Elämä alkaa taas hymyilyttämään, välillä jopa naurattamaan.

En tiedä mitä sanoa

Innostus taisi loppua. Blogin kirjoittaminen ei enää ole osa jokapäiväistä elämää. Jos päivästä pitää karsia jotain pois, bloggaus jää.

Tunnen syyllisyyttä siitä. Olen tavallaan tehnyt lupauksen itselleni ja etenkin teille, että kirjoitan blogia säännöllisesti. En tiedä mitään muuta niin turhauttavaa, kuin sen että blogiin, joka on aikaisemmin postannut säännöllisesti, ei ilmesty uusia postauksia odotetusti.

Toisaalta, mitä minä kirjoittaisin? Minulla tuntuu olevan kaikki ihan hyvin. En osaa kirjoittaa hyvästä olosta.
Hyvä olo ei muserra kuten paha, se ei peitä kaikkea mustaan sumuun tai estä sinua hengittämästä. Se ei kirkasta kaikkea, se ei nosta kaikesta sitä positiivisinta asiaa esille, se ei tunnu fyysisesti miltään. Hyvä olo vain on. Sitä ei huomaa, ennen kuin tajuaa, kuinka kauan siitä on kun viimeksi ajatteli jotain pahaa, kun ei pystynyt hengittämään.

Musiikkia.

Miracles

Bloggaus on vähän jäänyt.

Viikonlopun vietin matikan parissa, joka tällä hetkellä tuntuu taas todella mukavalta ja helpolta, samalta kuin yläasteella. En ole enää niin pettynyt itseeni kuin silloin kun olin pitkässä matikassa. En ole ylpeäkään itsestäni, mutta olen iloinen että osaan taas matikkaa ja ymmärrän mitä pitää tehdä.

Eilen menin 17 aikoihin keskustaan L:n seuraksi. Tunsin itseni todella orvoksi, kun seisoin Koskikeskuksen edessä odottamassa L:ää. Tuntui kuin olisin ollut väärässä paikassa.

Ehdin hyvin miettimään syitä, miksi minusta tuntui siltä. Kun T:n kanssa sekoilu alkoi kariutua, jäin kotiin. En näyttänyt naamaani muualla kuin koulussa ja pidin sitä täysin hyväksyttävänä, koska tunsin itseni niin väsyneeksi koko ajan.

Olin itse jäänyt syrjään. Se olin minä joka muuttui, ei kukaan muu. Tunsin itseni orvoksi, koska olin jättäytynyt muun maailman ulkopuolelle.

Minulla oli eilen oikeasti hauskaa. Pitkästä aikaa. Kiertelimme kauppoja ja juttelimme niitä näitä. Mukaan tarttu myös farkut, paita ja muutamia koruja. Sain myös puhuttua lopulta exästäni joka kuoli 2012 marraskuussa. Pystyin jopa nauramaan, kun puhuin hänestä. Pääsin kämpälle 20 jälkeen ja katselin 24 asti Netflixistä Valehtelevia viettelijöitä.

Netflixiä katselin myös viikonloppuna silloin, kun en nukkunut tai tehnyt matikkaa. Katselimme muun muassa Uhrilampaat äiden kanssa. Siitä on ikuisuus, kun viimeksi katselin äiden kanssa ulkomaisen leffan tai ylipäätään vietin aikaa hänen kanssaan. Emme nytkään olleet kahdestaan, mutta silti.

Minusta tuntuu, että kaikki alkaa vähitellen olla hyvin. Minä uskon, että tulen selviämään tästä. Pääsin yli T:stäkin, miksen tästäkin. Se vie aikaa, mutta se on todella sen arvoista.

Päätetty

Hallituskadun psykologi.

Päätin, että voitan masennuksen. Päätin, että pääsen psykoterapiaan ja löydän taas elämälleni jonkin tarkoituksen. Päätin, etten lähde täältä oman käden kautta. Päätin taistella ja voittaa. Päätin kaivaa itseni esiin kaiken tämän epätoivon ja surun alta.

"Välillä sen huomaa, kuinka sä vedät jonkun pimeän mörkökaavun päälles. Sä oot siinä, mutta sä et kuitenkaan oo siinä. Sä vaan istut siinä ja kuuntelet muttet reagoi mitenkään."

Mörkokaapu saa luvan jäädä vähemmälle.   En suostu hautautumaan tähän minussa vellovaan vihaan, jos minulla vain on voimia ja mahdollisuus päästä siitä eroon.  

"Jos sun pitäis arvioida sun oloasi tällä hetkellä 1-10, jossa 10 on todella huono, niin paljonko se olis?"
".....Joku 4-5."
"Entä itsetuhoisuus? 10 on todella paljon. "
"Joku 2."
"No sehän on sit tosi hyvä."

Joten. Päättäväisyyttä ja toivoa sekä etenkin motivaatiota on nyt. Mutta entä sitten, kun tulee heikko hetki?

//liittyen aiheeseen meillä on paljon kissoja: 10 sisäkissaa, joista yksi on mun nallukka nöpönenä, ja parikymmentä ulkokissaa. So..

Back in business

Elämäni näyttää taas toivottomalta. Tilanteet tuntuvat riistäytyvän käsistä. Kaikki tuntuu jotenkin olevan solmussa tai  epävakaalla pohjalla.

Huomenna on uusintakokeet, enkä ole lukenut yhtään. Äidinkielen, fysiikan ja yhteiskuntaopin kokeet. Koitan lukea huomenna. Ja rukoilen parasta.

Tämän päiväinen fysiikan tunti ja sen jälkeinen välitunti olivat jäätävät. Jos katseella voisi tappaa, minä olisin kuollut K:n toimesta. Ne pari kertaa, jolloin hän vilkaisi minuun, hänen katseensa tuntui polttavan.

H kävi tänään. Uuden kaverinsa kanssa, jonka luettelisin täysin päinvastaiseksi ihmiseksi, kuin hän on. Kaverilla oli uusi, valkoinen bemari ja LVn laukku. Urgh, suorastaan ärsyttävä ihminen. Mutta nyt se asia on poissa päiväjärjestyksessä.

Tänään oli siis normaalia paskempi päivä. Tänään on stressannut enemmän kuin muulloin.
Mutta silti tänään oli paras päivä pitkiin aikoihin.

Jaksoin aamulla meikata kunnolla ja laittaa hiukset, en vain vetänyt pipoa päähäni ja yrittänyt peittää mustia silmänalusia. Söin aamupalaa. Tarkistin,  että minulla on kaikki mukana mitä tarvitsen.

Tänään oli pitkään aikaan hyvä päivä. Hyvä päivä.

Hyvä päivä ja silti revin arvet auki.

Hyvä lottovoitto

Minulla oli tänään eli torstaina hyvä hetki.

Vein pikkuveljeni hänen koululleen discoon, jonka hänen luokkansa järjesti. Vanha yläasteeni, jossa osa nykyisistä oppilaista tunsi minut. Valvovat opettajat tulivat jälleen kyselemään missä olen koulussa ja minne lukion jälkeen.

Ahdisti kaikki se kysely. He asettivat odotuksia minun suhteeni tietämättään. Ja minä petän heidät. En tiedä, onko tulevaisuudella mitään tarjottavaa minulle.

Soittopyyntö T:lle. Puhuimme 17min. Viikon aikana ainut hetki, jolloin oikeasti hymyilin. Toisaalta muutaman sanan hän sanoi pahastikin, mutta niilläkin hän yritti vain saada minut ajattelemaan.

"Jatka hymyilyä, se sopii sulle."

Minulla oli tänään hyvä hetki. Minulla oli oikeastaan tänään keskivertoa parempi päivä. Mutta kun näitä päiviä on suhteessa aivan liian vähän. Hyvä päivä on minulle kuin lottovoitto: osuu kohdalle joskus ja jouluna, ja tuhlaan tuoton nopeasti. Silti odotan seuraavaa lottovoittoa, vaikka välillä usko hiipuu pitkäksikin ajaksi.

Eilistä mennyttä

Mä en taaskaan ymmärrä itseäni.

"Mun on vaa nii paha olla.
Anteeksi."

Pyörin parin tunnin ajan todella syvällä. Mielessä oli vain itsemurha. Halusin todella kuolla, lopettaa tämän turhuuden. Itkin hiljaa, etten häirinnyt muita. Revin arvet auki.

Jotenkin sain pidettyä itseni kurissa. En vetänyt yliannostusta enkä viiltänyt. Sen sijaan lopulta tuli niin paha olo, että ahdistus riistäytyi käsistä. Paniikkikohtaus. Purin, raatelin ja kynsin itseäni. Lopulta kuristin itseäni, kunnes taju katosi.

Aamulla herätessä ensimmäisenä tuli päänsärky. Sitten vitutus ja häpeä. Kaulan ympärillä on edelleen tummahko, arka läntti. Onneksi kurkku on muutenkin kipeä niin voin huoletta pitää huivia koko päivän.

Olotila on päivän ajan ollut ihan hyvä. Illalla, kun pääsin kämpälle, tuli pienoinen itkukohtaus ja viimeisen tunnin ajan on ollut kyllästynyt olo, mutta muuten päivä on ollut hyvä.

Kyllä tämä tästä. Olen taas pystyssä, valmiina kiipeämään ylös kuopastani.

Vaihteluita

En osaa kertoa olostani yhtään mitään. Kaikki taitaa olla ihan hyvin, haluan vain Tampereelle.

N ja T kysyivät tänään minua seurakseen, A kysyi jo torstaina. Olisin halunnut mennä, mutta olen kipeänä kotona.

En ole oikeastaan tehnyt mitään. Katsellut telkkaria, tehnyt ruokaa ja nukkunut  Biologian viikkotehtävänkin sain tehtyä, viikon myöhässä. Vielä pitäisi tehdä yhteiskuntaopin kurssityö, fysiikan tehtävä ja äidinkielen essee, joka piti palauttaa viime keskiviikkona.

Koulu on jäänyt tässä jaksossa ja se stressaa minua. Tiedän, että oppisin paremmin jos vain yrittäisin, mutta en vain jaksa.

Muuten olotila on tänään ollut ihan siedettävä. Välillä on tehnyt mieli viiltää, mutta onneksi silloin on ollut joku vahtimassa. 

Välillä olen ollut lähes onnellinen. Hymyillyt, peittämättä itkua.

Sekavaa tekstiä. Lääkkeet vaikuttavat jo, mutta oli pakko kirjoittaa tuntemukseni.

Kohti parempaa

Hyvä fiilis jatkuu edelleen. Eilen illalla tuli pieni hetki, jolloin teki todella mieli viillellä ja itkeä. En viillellyt, itkin vain. Heijastin taas L:n olon itseeni, vaikka minulla oli kaikki hyvin.

Välillä vain tulee sellainen olo, ettei L haluakaan parantua. Että minun auttamiseni on turhaa, koska L ei itse yritäkään, ettei hän suostu ottamaan apua vastaan. Miksi minun pitäisi parantua? Miksei L:n tarvitse edes yrittää? Tuntuu niin epäreilulta. Miksi minun pitäisi selvitä ilman häntä, mutta hänen ei ilman minua?

Tupakkalakko loppui. Niin loppui ahmiminen ja okseltelukin. Koitan pitää molemmat rajoissa. Minulla on tilillä 4€ rahaa. Saan viikon päästä lisää rahaa, eli minun pitää vähintään sinne asti selvitä kahdella askilla. Ruokaakaan en voi ostaa, joten viikon verran on selvittävä yhdellä jauhelihapaketilla ja litralla Juissia.

Väsyttää. Saan nykyään nukuttua ihan hyvin, vaikka öisin heräilenkin edelleen. Kuitenkin minua väsyttää. Luultavasti syynä on unilääkkeet, mutta silti häiritsee.

Taas kaivamalla kaivan asian, jonka vuoksi voisin taas masennella. Ei. Vittu minähän nousen. Loppuvuoden olen viiltelemättä. Piste. Minä voitan sen pimeän puolen itsessäni. Minä nousen.

Musiikkia, ja Musiikkia, etenkin L:lle. 

Musiikkia. ~ Mikään ei saa mua luovuttaan ~

Kerta kiellon päälle

En tiedä mistä aloittaisin. Tuntuu, että olen kertonut teille vain pieniä rippusia päivistäni. Vain niistä hetkistä kun en ole miettinyt huomista.

Minulla on mennyt huonosti. Koko ajan. Marraskuu on ollut helvetillistä tarpomista. Olen päässyt 2 askelta eteenpäin, seuraavassa hetkessä 3 askelta taaksepäin. Olen vajonnut aina vain enemmän.

Koitan pitää muita hengissä oman hyvinvointini kustannuksella. Tätä psykologini on sanonut jo pitkään. Olen itse sairas, olen sairastunut masennukseen ja silti yritän auttaa muita. Minun voimavarani vähenevät koko ajan, mutta silti käytän vähäiset voimavarani ennemmin muiden pinnalla pitämiseen kuin itseni.

En syytä ketään muuta kuin itseäni. Minun pitäisi hoitaa ensin itseni kuntoon, että pystyisin auttamaan muita paremmin. Muita vain on helpompi auttaa, muissa näkee sen kohdan, joka vaatii muutosta tai helpotusta. Itsessään niitä kohtia ei jaksa alkaa etsimään.

Juttelin E:n kanssa tänään. Yritän todella palauttaa välimme samanlaisiksi kuin ne olivat aikaisemmin. Se kuitenkin kestää, luottamusta ei paikata hetkessä. Toivottavasti ymmärrän pian mitä olen menettämässä ja unohdan kaiken, mitä olen välillemme koonnut.

T on kusipää. Suoraan sanottuna. Ja silti pidän hänestä vitusti liikaa. Häntä ei kiinnosta vittuakaan olenko ylipäätään elossa. Hän ei ole ottanut mitään yhteyttä pe-la yön jälkeen. Yritän unohtaa hänet, poistin hänen viestinsä ja koitan olla puhumatta hänestä. Hän on vain haitaksi minulle. Narsisti.

Tupakointi tauko on nyt kestänyt 5 päivää. Ahmiminen on lisääntynyt 5 päivän aikana todella paljon. Oksentelu alkoi taas. Addiktiosta toiseen. Nyt pitäisi vain päättää, kumpi on vaarallisempi.
Bulimia vai tupakointi?

Viiltely on mielestäni pysynyt aisoissa. Tänään en viillä ilman hyvää syytä. Reiden viillot ovat tulehtuneet, pitäisi varmaan näyttää niitä lääkärille tai terkalle.

Itsemurha pyörii mielessä, mutta tällä hetkellä se ei ole vaihtoehto. Oikeastaan mietin miten pohjalla oikeasti olin eilen, kun kuolema oli hyvä vaihtoehto. Pyrin imemään hyvästä olosta voimaa, jotta selviän tulevista kerroista, kun haudon itsemurhaa. Niemi on edelleen vaihtoehto, mutta suostun menemään sinne vasta, kun en selviä ilman ammattilaisten apua.

9.12. on lääkärille aika, jossa katsotaan Mirtazapinin toiminta ja puhutaan muutenkin lääkityksestä. Lisäksi psykologi ottaa yhteyttä lääkäriin kertoakseen mielipiteensä, mikä on: "lähete Niemeen".
10.12 on uusi psykologi aika, vaikka tämän päiväisen piti olla viimeinen.
16.12 on kuraattori, jonka kanssa puhutaan opiskelusta.

Jep. Tänään on ollut pääasiassa hyvä päivä. Tämän päivän ansiosta jaksan taas pari päivää.

Musiikkia.

~ I suffer to survive
I gotta gotta gotta stay alive
I hear the battle cries
The fists are in the sky
I know what I'm fighting for ~

Pikapikaa

Tänää on taas yksi niitä päiviä kun kaikki tuntuu muuttuvan paremmaksi. Arvet tuntuvat paranevan nopeammin. Ahdistus ja masennus tuntuvat olevan vain huono muisto eilisestä.

Pelottavaa. Ajatukset juoksevat nopeammin kuin koskaan. Hengitys ja sydämenlyönnit ovat tiheämmät kuin koskaan ennen. Syön, siivoan, textaan, laulan, meikkaan. Kaikki samaan aikaan. Energiaa tuntuu riittävän. Tekisi melkein mieli lähteä ulos juoksemaan talon ympäri.

Katse ei ehdi tarkentua ennen kuin se siityy jo seuraavaan kohtaan. Sormet liikkuvat näppäimistöllä liian nopeaan. Kirjoitusvirheitä tulee sinne tänne.

Minuutit tuntuvat kuluvan liian nopeaan. Heräsin vasta ja kello on jo 13. En ole tehnyt mitän vaikka olen tehnyt jo kaiken.

Mitä minulle tapahtuu? Mistä tämä energia määrä ilmestyi?

Nousen taas

Päivä alkoi psykiatrisella. Onnistuin saamaan jonkinlaisen paniikkikohtauksen siellä ja riehuin kunnolla. Tai minun mittapuullani kunnolla. Raatelin yhden tyynyn kunnolla riekaleille ja potkin seiniä muunmuassa.

Huomenna aamulla lääkäri. Lääkitys nousee, ahdistukseen tulee varmaan jonkinlainen ihmenappi. Aivan vitun sama minulle. Kiva jos auttaa, paska nakki jos ei.

Koulussa olin huikeat kaksi tuntia. Koulun jälkeen kävin syömässä K:n kanssa ja hain leffaliput. 17 aikaan haimme E:n ja menimme katsomaan Thorin. Leffan jälkeen heitin E:n kotiin. 20.30 pääsin kämpälle.

Koko päivän, psykiatrista lukuunottamatta, olotila on ollut ihan hyvä. Olen pakottanut itselleni hyvän olon, esittänyt vaikka ei olisi ollutkaan.

Sitten pääsin kämpälle.

Tein salaattia. Pilkoin paprikaa ja mieleni teki "vahingossa" viltää haava kämmeneeni. Kuorin kurkkua ja mieleni teki "kuoria" iho pois ranteestani.

En tehnyt sitä. En satuttanut. Nyt taistelen itseni nukkumaan ja herään huomenna uuteen päivään. Teen siitä vielä paremman kuin tästä päivästä. Minä kiipeän taas ja nyt aion päästä ylös asti. Yritän sitä ainakin.

Taudin kourissa

Mielialani on vaihdellut tänään taas aivan helvetisti. Aamulla halusin vain itkeä, olin aivan helvetin masentunut ja kyllästynyt elämääni. Päivä meni normaalissa kouluvitutuksessa. Sluibasin psykologi ajan sekä Fy13 tunnin ja menin L:n kanssa syömään Arnold'sin valkosuklaa originalin. Luoja, että rakastan Arnold'sin leivoksia. Koulun jälkeen heitin A:n keskustaan, josta menimme L:n kanssa kämpälle.

"Vedetään perseet!"

L vitutti ja aivan aiheesta. Hän, aivan kuten minäkin, on bi, mitä jotkut uskovaiset eivät voi hyväksyä. Olemme sairaita, vammaisia, syntisiä. L sai tänään kuulla kunniansa Facebookissa, mikä vitutti häntä todella paljon.

Kävimme laitoksella, L:n pitää käydä päivittäin syömässä siellä, minkä jälkeen menimme kaupan kautta kämpälle. Kämpällä tajusin, että tänään oli jo keskiviikko, uusinta olisi huomenna, en minä voisi juoda, kun pitää lukea kokeisiin. Yhden lonkeron join L:n seurana.

Aamulla juttelin T:n kanssa ja kysyin ehtisikö hän käymään luonani illalla. 17 aikaan juttelu jatkui, mutta en saanut vieläkään vastausta kysymykseeni. 18 jälkeen ovikello soi ja T seisoi oven takana. Ilmeeni oli kuulemma näkemisen arvoinen, oli lähellä etten alkanut itkemään tai kiljumaan. Muistan vieläkin, kuinka nopeasti sydämeni hakkasi. Olin niin yllättynyt ja etenkin onnellinen.

Vietimme reilun tunnin ajan kolmistaan, L joi ja minä kiehnäsin T:n kanssa, niin L ainakin sanoi. Vähän ennen 20 lähdin heittämään L:ää laitokselle ja T ajoi perässämme. Laitoksen pihassa T tuli autoon istumaan hetkeksi ja saimme asiat puhuttua halki; sain vastaukset kysymyksiini, en mieluisia mutta vastaukset kuitenkin.

Kämpällä jatkoin lukemista, kunnes 23 aikaan vatsani tuli todella kipeäksi. Hetken päästä oksensin ilman pakottamista. Sitä on nyt jatkunut pari tuntia, eikä tunnu helpottavan. Toivottavasti huomenna voin mennä kouluun, uusinta on illalla ja sinne minun on pakko selvitä.

Nyt mieliala on jälleen normaali. En ole iloinen mutten halua itkeäkään. Minua vituttaa tämä oksentaminen, inhoan tätä yli kaiken. Inhoan tätä lemua, inhoan sitä viimeistä palaa, joka jää kurkkuun, inhoan tätä makua, inhoan tätä epävarmuutta, "oksettaako vai eikö?". Istuisin mielummin H:n kanssa tyhjässä huoneessa päivän ajan kuin oksentaisin vatsataudin vuoksi. Ehkä oksentelu nyt vähitellen loppuu, kun vatsa on tyhjä, ainakin rukoilen niin.

Musiikkia.

Matkakissa kassiin

Vähän postausta ennen kuin unilääkkeet vaikuttaa.

En tänään mennyt kouluun ollenkaan, en jaksanut nousta aamulla kemian tunnille, ja äikän tunnilla minulla oli aika lääkärille. Jälkeen jäin kemiassa, mutta sittenpähän jäin.

Sain viimein unilääkkeet. Tai no "unilääkkeet", Mirtazapinin. Riittää minulle, sen verran olen sentään perinyt äiden unenlahjoja. Hain ensimmäisen satsin heti lääkäristä päästyäni ja samalla ostin jälkiehkäsypillerin. Hintavaa lystiä, jos saan sanoa. Söin tabletin heti, mutta oksensin sen melkein heti, tuli vatsa aivan vitun kipeäksi ja heikotti. Hain uuden, jonka sain pysymään sisällä.

14 aikaan menin koululle ja näin A:n ja L:n. A oli huolissaan minusta raskausjutun vuoksi, vaikka itse olin aivan rauhallinen. En oikeastaan edes pelännyt olevani raskaana, otin jälkiehkäisyn vain varmuuden vuoksi.

Poltimme savukkeet ja siitä lähdimme L:n kanssa parturi-kampaamoon. Muistan ikuisesti parturin ilmeen, kun hän näki L:n kännirastat. Järkytys oli todella suuri, sen voin sanoa.

15 aikaan lähdimme L:n luokse, jossa olinkin 20 asti, sillä L ei saanut lupaa lähteä kaupungille. 19 jälkeen juttelin I:n kanssa facebookissa ja kerroin hänelle lauantain tapahtumista ja minun ja T:n väleistä. Samoihin aikoihin K tuli puhumaan kanssani WhatsAppissa. Pitkästä aikaa keskustelu oli rentoa, samanlaista kuin alkuaikoina.

Koko päivän minulla on ollut kauhea ikävä T:tä. Sen vuoksi olen ollut välillä surullisen oloinen. Olen halunnut itkeä. En kuitenkaan kehdannut ottaa yhteyttä T:hen. Onneksi hän otti yhteyttä minuun 17 aikaan, hän sai jälleen kerran hymyn kasvoilleni. Oikeastaan hän sai minut nauramaan, hänellä ei ole tarkkoja muistikuvia sunnuntaiaamun tapahtumista, joten hän muistaa kyllä, että teimme jotain, mutta ei sitä, että pienen yksityiskohdan vuoksi saatan nyt olla raskaana hänelle.

Tänään ei oikeastaan tapahtunut mitään, mutta kuitenkin olin koko ajan menossa. Suunnittelin lukevani tänään uusintoihin, mutta se jäi. Pakko loppuajan lukea koko ajan tai saan unohtaa hyvät numerot. Toisaalta tekisi kyllä mieli olla T:n kanssa, mutta se on nähty, että en pysty keskittymään fysiikkaan hänen seurassaan.

Mielialani on pysynyt koko päivä melko vakaana. Välillä on meinannut tulla paniikki, kun olen miettinyt liikaa, mutta onneksi silloin joku on pitänyt minulle seuraa. Välillä taas olen lähes itkenyt onnesta. Oikeastaan mielialani on heitellyt aika paljon, mutta pääasiassa olen koko päivän ollut hyvällä tuulella.

Musiikkia.

~ Ever thank you if it all goes right
You got something that could change your life
Use that moment just to show your life
Everything is gonna be alright ~

Hulabaloopalei

Enpä tiedä mitä kertoisin lauantaisista A:n synttäribileistä. Pää oli jäässä minulla muiden mukana, vain M ja K olivat täysin selvinä.

Menin L:lle 14 aikaan ja siellä olimme muutaman tunnin, kunnes lähdimme Hesburgerin kautta luokseni. 17 aikaan lähdin hakemaan A:ta ja hänen kavereitaan keskustasta luokseni. Se meni jälleen kerran säätämiseksi niin kuin aina, hain yhdet kaverit, vein heidät kauppaan, hain toiset kaverit, jotka eivät vielä edes olleet keskustassa, mutta yhtäkkiä he olivatkin McDonaldsissa hakemassa ruokaa. Vein heidät luokseni, jonne A:n oli pitänyt kävellä kaverinsa kanssa, jolle oli antanut kämpän avaimen, mutta hän ei ollut sinne kävellyt vielä, vaan tuli 10min meidän jälkeemme K:n kyydillä, millä tuli myös E ja eräs toinen tyttö.

Lopulta siis pääsimme kämppään ja sitten alkoi juominen, tyylikkäästi 15min aikataulusta "myöhässä" 18.15. 20 aikaan olin kunnolla kännissä, siltä väliltä en muista oikeastaan muuta muistettavan arvoista kuin sen kun makasin sängyllä ja L istui päälläni. 20 jälkeen istuin E:n kanssa ulkona ja sain selvitettyä erimielisyytemme. Kaikki on taas hyvin, luulen ja todellakin toivon niin, sillä E:n kanssa en halua olla minkäänlaisissa riidoissa.

21 aikaan K lähti heittämään L:ää kotiin, minä lähdin mukaan opastamaan, vaikka en osannut sanoa enää edes nimeäni oikein. Sitä ennen L oli tehnyt sitä ja tätä minun, itseasiassa äitini, autossa. Automatkasta en muista juuri mitään, muutama lentävä lause jäi, joista kuulen varmaan loppuelämäni ajan, ja sen lisäksi nuolimme L.n kanssa takapenkillä. Siitäkin kuulin jo illalla, vaikka en itse edes muistanut mitään "outoa" tehneeni.

T:n ei alunperin pitänyt tulla bileisiin, sillä hänen piti olla töissä ja niiden jälkeen mennä pitkäaikaisen kaverinsa synttäribileisiin. Saimme kuitenkin L:n kanssa puhuttua hänet ympäri ja lupaamaan, että hän tulisi puolen yön aikaan käymään. No puoliyö venähti 3 asti aamuyöhön. L:n lähdön ja T:n saapumisen väliltä en muista oikein mitään tarkasti. Menimme juomapeliä, E ja K lähtivät 23 aikaan, A kävi kaverinsa kanssa baarissa jossain välissä, eräs kaverimme tuli bileisiin 23 aikaan jne. mutta hauskaa kuitenkin oli.

3 aikaan T tuli. Muut olivat menossa jo nukkumaan, joten yritimme olla T:n kanssa hiljaa. Muiden tekemisistä en muista mitään, minä ja T sen sijaan vietimme laauaikkaa kahdestaan muunmuassa keittiössä, vaikka muut olivatkin vielä hereillä. Kaiken lisäksi keittiön ikkuna oli auki eivätkä verhot olleet edessä.

5 aikaan porukka meni lopulta nukkumaan ja silloin minä ja T aloitimme kunnolla. Hävettää aivan vitusti. Miten kehtasimme olla samassa huoneessa kuin sänkyni, jolla kaikki makasivat? Lisäksi M makasi vieressämme ja hän ymmärrettävästi loukkaantui meille.

Ei helvetti mikä morkkis taas kerran. Tekisi vieläkin mieli viiltää, mutta lupasin T:lle lopettavani sen, ja aion pitää lupauksestani kiinni. Kaikkien vahinkojen, loukkaantumisten ja yllätysten lisäksi minun pitää tänään taas vaeltaa apteekkiin häpeämään silmät päästäni. Helvetin hyvin osasin taas sotkea elämäni. 3. kerrasta lähtee sossuille viestiä ja sitten minäkin olen laitoksessa telkien takana opiskelemassa ehkäisyä. Vasemman jalan saapas.

Ainut positiivinen asia, minkä täällä voin kertoa, on että saimme E:n ja K:n kanssa välimme kuntoon. Olen jälleen kerran E:n ja L:n välissä, aivan kuten H:n ja E:nkin kanssa, mutta eiköhän tämäkin jotenkin onnistu. Pääasiassa olen ihan iloinen, vaikkakin M:ää en olisi halunnut loukata ja se painaa mieltäni. Toivottavasti hänkin antaa minulle lopulta anteeksi ja onnistuu unohtamaan T:n.

Voin lohduttaa itseäni sillä, että tavallaan pelastin M:n osalta sydänsuruista, jotka hän olisi saanut T:n kanssa. T ei todellakaan vaikuta olevan yhden naisen mies, joten hän olisi melko varmasti loukannut M:ää ennemmin tai myöhemmin, tällä kertaa ennemmin ja minun kanssani. Nyt menin itse ansaan ja joudun kestämään T:n aiheuttamat sydänsurut. Ehkä kaikki järjestyy.

//mulla ja T:llä taitaa olla jotai vakavaa meneillää.. ainakin T sano nii eilen selvinpäinkin. Oon nii onnellinen, vaik kaduttaaki samal. Sekasotku. Jälleen kerran.

Musiikkia.

Hei hei mitä kuuluu?

//Kuten olette varmaan huomanneetkin, postaukseni ovat olleet viime aikoina juonettomia. Ne ovat hyppineet asiasta toiseen, aivan kuten ajatuksenikin. Mielialani on hypellyt todella paljon postauksia kirjoittaessani. En itseasiassa edes muista kaikkea mitä olen tänne kirjoittanut, joten jotkin asiat ovat voineet vaikuttaa todella mitättömiltä, mutta sillä hetkellä ne ovat tuntuneet todella suurilta.//

Sitten tähän päivään. Tästä tulee nyt vähän kertausta, mutta ehkä nyt osaan kertoa kaiken selvemmin.

Eilen tosiaan tuli juotua vähän, todella vähän. En saanut juotua kuin yhden siiderin ja vähän kaljaa, ei vain tehnyt mieli juoda. Oli aika surullinen fiilis aluksi, kun T ei tullut mukaan. Mukavaksi ilta kuitenkin kääntyi, kun seurailin A:n sekoiluja ja paljon muisteltavaakin jäi, muistankin kaiken kun olin vain hiprakassa.

Yöllä en paljoa saanut nukuttua. Pääsin kotiin vähän ennen 1. Ensimmäisenä vaihdoin lämpimät vaatteet päälle, oli aivan helvetin kylmä. Sitten juttelin vähän aikaa E:n kanssa, siinäkin alkoi vain menemään hermot, joten menin nukkumaan.

Nukuin pari tuntia ja heräsin 3 aikaan. Lähetin K:lle viestin, ihan järkyttävän pitkän tarinan, vastasin H:lle muutamaan viestiin ja sitten tulikin viesti T:ltä. "Mä olin tulossa sinne mut serkku ei päästä." Hän tosiaan oli serkkunsa luona saunomassa toisella puolella kaupunkia.

Puolitoista tuntia juttelimme, T halusi minut hänen luokseen tai tulla minun luokseen. Yöllä 3-4 aikaan ei kuitenkaan bussit enää kulkeneet, kummallista,  kummallakaan ei ollut autoa käytössä, eikä T olisi ajokunnossa ollutkaan, eikä meillä rahaa taksiinkaan ollut. Ikävä kasvoi kasvamistaan, lopulta sovimme, että T tulee luokseni aamulla ensimmäisellä bussilla ja aloimme nukkumaan.

Aamulla heräsin parin tunnen yöunien jälkeen 8 aikaan, yö meni 5-30min pätkissä. Nousin, kävin suihkussa ja olin juuri valmistautumassa lukemaan fysiikkaa, kun ovikello soi. T. En ollut täysin luottanut siihen, että T tulisi oikeasti luokseni, hän oli kuitenkin ollut hiukan humalassa yöllä, kun puhuimme, ja oven avatessani meinasin purskahtaa itkuun onnesta.

Hän oli luonani pari tuntia. Koko päivän parhaat pari tuntia. Jälleen yksi asia johti toiseen ja illalla pienessä masennuksessani tuli mieleen, että hän olisi tullut luokseni vain sen takia. Ei se voi, saa, olla totta, hän tuntuu oikeasti välittävän minusta. Toivottavasti hän oikeasti välittääkin, muuten satutan itseni todella pahasti.

Hänellä on kuitenkin hiukan takertuvaa sorttia oleva ex, joka kyttää hänen jokaista liikettään. Ex ei ilmeisesti edes tiedä minusta, hyvä niin, ja tänäänkin, kun T oli luonani, hän joutui pyytämään serkultaan kuvan tämän kissoista, jotta hänellä olisi ollut exälleen jotain todistusaineistoa siitä, että hän oli serkkunsa luona ollut. Helvetillistä säätöä, mutta toisaalta aika suloista, että T näkee noin paljon vaivaa nähdäkseen minua.

T lähti 12 aikaan. Sovin L:n kanssa näkeväni häntä 15 aikaan keskustassa, joten minulla oli muutama tunti aikaa nukkua. Ja minä nukuin, "pommiin". Heräsin 15, jolloin minun olisi pitänyt olla keskustassa. Nopeasti bussilla keskustaan, jossa tapasin L:n ja A:n. Muutaman tunnin sluibasimme keskustassa ja kävimme L:n kaverilla, josta lähdimme A:n kanssa keskustaan takaisin hakemaan H:lta bussikorttini.

19 aikaan pääsin kämpälle, muutaman tunnin viestittelin L:n kanssa ja luin fysiikkaa. 21 aikaan lopetin lukemisen ja aloin valmistautumaan nukkumaanmenoon. Nyt viimeisen 2 tuntia olen maannut sängyssä, tekstannu E:n ja K:n kanssa, jutellut T:n kanssa ja selaillut Facebookia ja Instagramia.

Uni ei taaskaan tule, lääkkeen söin kun pääsin kotiin, mutta mitään vaikutusta ei vain tule. Huomenna pitäisi selvitä 8.15 kouluun, bussi lähtee 7.58, joten herätys "jo" 7.30.

Mieliala on ollut Tampereelle tulon jälkeen melko korkealla koko ajan. Välillä on tullut masennushetki, mutta viiltelyn olen välttänyt. Mieli on tehnyt, haluan viiltää nytkin, mutta taistelen vastaan, kirjoitan ajatukseni tänne enkä viillä.

Ehkä tämä jaarittelu riittää.
Musiikkia.
~ Some day you'll see things my way ~

Kaikkeen tottuu

"En tiedä mitä mielessäni oikein liikkuu. En tiedä mitä tunnen. Minun ajatukseni ovat aivan sekaisin."

Nämä olivat ajatukset, kun istuin bussissa 12 jälkeen. Olin aivan hukassa. Jäin bussista ja meinasin "vahingossa" kävellä taksin alle, onneksi samalla pysäkillä jäi toinen tyttö, joka pysäytti minut ajoissa. Valehtelin olleeni ihan ajatuksissa.

Niin kai minä vähän olinkin, jätin A:n keskustaan yksin ja lähdin itsekkäästi kotiin nukkumaan, kun sain häneltä vakuutuksen, että hän menee yöksi kotiinsa ja pitää huolta itsestään. Onneksi sain hänet kiinni 3 aikaan ja hän kertoi olevansa kotona, oli todella huono omatunto, että jätin hänet yksin keskustaan.

Nyt kaikki on hyvin. Suurimmaksi osaksi ainakin.

Riita, jos sitä siksi voi kutsua, on ilmeisesti ohi, jos se koskaan edes alkoikaan. Luultavasti se oli vain minun päässäni, minähän siinä taas kerran vedin herneet nenääni ja suutuin turhasta. Ehkä minun kannattaisi kokeilla sitä 10 laskemista ennen kuin sanon yhtään mitään.

Puhun tässä samalla T:n kanssa, hän yrittää keksiä keinoa päästä luokseni. Oikeasti todella suloista, mutta ikäväni vain kasvaa kasvamistaan, kun käy yhä epätodennäköisemmäksi, että T olisi lähitunteina luokseni tulossa. Ehkä minun kannattaisi vain sanoa hänelle "hyvää yötä, nähään huomenna" ja alkaa nukkua.

Pari asiaa vain estää nukkumiseni. Minun pääni on kipeä, laskut alkoivat 11 aikaan ja sen mukana pää tuli kipeäksi. Minun on myös aivan helvetin kylmä, seisoskelin pihalla reilun 4 tuntia ja siinä ajassa ehtii tulla kylmä. Lisäksi jalkani on jälleen kipeä, tällä kertaa tosin oikea jalka, mutta kipeä se on kuitenkin, kylmyys varmaan otti siihen.

Yllätän nyt kuitenkin teidät kaikki ja ajattelen positiivisesti: asiat voisi olla huonomminkin. Minulla on kaikki hyvin, mutta kuitenkin haluan itkeä. Minun vain tekee mieli itkeä, vaikka vain periaate syistä.

En ole tänään, tarkoitan lauantaina, itkenyt, joten nyt olisi korkea aika. Minulla ei kuitenkaan ole syytä itkeä, minulla on kaikki hyvin, ja päänsäryn tai jalkakivun vuoksi en suostu itkemään ennen kuin sattuu niin että taju lähtee.

Kaiken muun lisäksi minä haluan viiltää. Haluan viiltää. Taas. Miksi minä aina haluan viiltää? Vaikka tuntisin mitä, haluan silti aina viiltää. Tämä on aivan perseestä. Minä haluan olla normaali ihminen, joka käsittelee tunteensa normaalisti ilman, että satuttaa itseään. Mutta nyt minä en viillä. Ei. En tee sitä. En ainakaan nyt.

Menen nyt onnellisena nukkumaan ja nukun hyvät 4 tunnin yöunet. Aamulla käyn suihkussa ennen kuin T tulee luokseni ja sitten vietän hänen kanssaan aikaa koko syysloman edestä. En malta odottaa.

Musiikkia.

Rakastunut Shakespeare

Tänään olen saanut sentään jotain tehtyä. Vaihdoin autoon renkaat, vaikka helvetillistä säätämistä se olikin. Vihaan sitä aina vain enemmän, aina helvetillistä säätöä, aina pitää yhden renkaan olla joko hajalla tai väärässä paikassa tai vittu jotain.

Suunnittelin lähteväni Tampereelle heti, kun olen renkaat vaihtanut. Noh, yksi talvirenkaista oli paskana, joten autossa on nyt takana kesärenkaat ja edessä talvirenkaat, eikä todellakaan innosta sillä lähteä ajelemaan pimeässä moottoritielle. Etenkin, kun äite tarvitsee auton maanantaina.

Jep. Huomenna lähden siis 17 aikaan bussilla Tampereelle. Koko viikonloppua en todellakaan ole täällä, haluan ihmisten ilmoille. No okei myönnetään, haluan takaisin kämpälle, koska minun on ikävä kavereita ja masennuslääkkeet loppuvat. Te tiedätte kyllä mitä tarkoitan, kun sanon kavereita, en vain halua myöntää sitä itselleni.

Äite ei kauheasti tykännyt ideastani lähteä Tampereelle. Minulla on kuitenkin aivan kauhea hinku päästä pois täältä, joten ei hän vastaan laittanut pahemmin.

"Kai sun on sinne sit päästävä jos toi hymy sit pysyy sun kasvoillas. Oisit sä kyl täälläkin saanu olla mut mene ny kun kerta noin haluat"

Miten yksi ihminen voi vaikuttaa mieleeni näin paljon? Tämä on pelottavaa. En todellakaan halua vielä elätellä turhia toiveita, mutta jopa pikkuveljeni kysyi äideltä eilen "miksi se on noin iloinen?" .

Jos yksi ihminen saa minut lähes itkemään onnesta, kuinka rikki olen sitten,  kun kaikki loppuu?

Kauheaa, kun olen näin positiivinen. Minulla ei edes ole mitään vakavaa kenenkään kanssa, ja silti minä itken jo valmiiksi sitä hetkeä, kun menetän hänet. Miksen voi vain nauttia elämästä nyt, kun kaikki on suurinpiirtein hyvin?

Mielialani on ihan hyvä. Välillä tuntuu todella yksinäiseltä, väsyttää, itkettää, masentaa, on ikävä. Minä haluaisin viiltää. Haluaisin taas viiltää, mutta lupasin olla vahva, lupasin olla luovuttamatta. T:n vuoksi minä lupasin olla vahva. En saa luovuttaa.

Pääasiassa mielialani on siis ihan hyvä. Hymyilen typerästi aina, kun saan viestin T:ltä tai häntä koskettavan viestin. Puhun paljon enemmän, olen rennompi kuin muulloin. Minä en ole itkenyt tänään, minä en ole suuttunut tänään, minä en ole ollut vihainen tänään. Olen ollut koko ajan joko iloinen, rauhallinen tai en ole tuntenut mitään.

Minulla on kaikki hyvin, vaikka teksti onkin todella hyppivää ja epäselvää. Minulla on kaikki aivan mahtavasti edelleen. Minulta puuttuu vain se yksi ihminen tästä vierestäni, jonka viereen käpertyä, mutta puhun hänenkin kanssaan koko ajan, joten ikävä ei ole niin suuri enää.