Hermot menee ja suonet katkee, normi päivä mun elämässä

Joo. Kaksi viiltoa vasemmassa käsivarressa.

Meni hermot kaikkeen. Ihan kaikkeen. Teki mieli heittää tavaroita seinille.

Kaikki oli hyvin. Tai hyvin ja hyvin. Olin tunnoton. Ei mitään oloa. Olin vain.
Yksi lause äideltä. Yksi viesti kaverilta. Kaikki räjähti mielessäni.
Aivan kuin jokin kaapin ovi olisi aukaistu ja kaikki mitä olin tunkenut viimeisen viikon aikana sinne piiloon levisi nyt ja täytti kaiken vapaan tilan.

Aluksi se oli vain ajatus. En uskonut tekeväni sitä tänäänkään. En tehnyt sitä eilen, en tehnyt sitä toissa päivänä, en tehnyt sitä yöllä.

Kuvittelin sen vain. Kuin sarjakuva. Kuva kuvalta näin kuinka kävelisin laukkuni viereen, kaivaisin terän lompakosta, kävelisin keittiöön, viiltäisin, antaisin veren vuotaa hetken aikaa lavuaariin ja sitten painaisin paperin viiltojen päälle ja kaikki olisi kuin hetki sitten.

Ja sitten huomasin tekeväni sen. Huomasin kaivavani terää esille.
Kissa heräsi sängyllä ja tuijotti minua. Hetken aikaa tunsin syyllisyyttä, häpesin itseäni vain koska kissa tuijotti minua. Silitin sitä ja se nukahti uudelleen.
Seuraavaksi kävelin keittiöön ja niin edelleen.

En pystynyt lopettamaan yhden jälkeen. Oli pakko tehdä toinenkin. Oli pakko tehdä toinen koska ensimmäinen ei sattunut tarpeeksi. Koska kipu meni ohi. Koska nautinto hävisi ennen kuin huomasin sen edes ilmestyneen.

En sitäkään enää osaa. Viiltää. Viillot olivat suoraan sanottuna säälittäviä naarmuja. Jos haluan satuttaa itseäni niin minun pitää tehdä se kunnolla. Kaikki tai ei mitään. Jos aloitan niin teen sen loppuun asti kunnolla. Jos jätän jäljen niin sen pitää tuntuakin. Ymmärrättekö?

Olen aivan saatanan sekaisin eikä minulla ole ketään johon turvautua. Ja minua pelottaa olla yksin. Minua pelottaa koska en osaa puhua asioistani ilman että joku johon luotan ja jolle voin puhua kysyy niistä. Minua pelottaa koska en osaa tai jaksa hakea apua. Ja minua pelottaa koska haluan apua. En halua luovuttaa mutta välillä se tuntuisi vain niin paljon helpommalta. Välillä vain tuntuu ettei tulevaisuudella ole minulle mitään. Ettei minun täällä olemiselle ole mitään tarkoitusta.

Jos ollaan oikeasti rehellisiä.
Kukaan ei jäisi kaipaamaan minua äiden lisäksi.
Kaikki sanovat kaipaavansa mutta silloin kun tarvitsisi niin ketään ei tunnu kiinnostavan. Kukaan ei tunnu muistavan sinun olemassaoloasi.

Minun on pakko lopettaa ennen kuin menee taas hermot kaikkeen, koska en osaa purkaa sitä enää muuhun kuin itseeni.

Paniikin pala.

Se saatanan pala on taas kurkussa. Miten siitä pääsee eroon? Ahdistaa, kun en saa hengitettyä kunnolla. Välillä haluaisin oksentaa sen pois. Inhoan sitä. Hyi. 

Tänään oli taas astetta huonompi päivä. Tai keskimäärin ihan hyvä päivä, mutta mieliala vaihteli todella paljon. Olin hetken kuolla nauruun, seuraavassa hetkessä halusin viiltää saadakseni itkeä. Njoo, sitähän elämä on, tunteet vaihtuu. Mutta halusin viiltää, se on se pointti. Miten se ajatus on taas päässyt päähäni?

Ilta olikin sitten jännitystä, pelkoa, paniikkia, itkua, surua, epätoivoa, jne. Q stressaa huomista. Tai tätä päivää. Häntä pelottaa nähdä minut ensimmäistä kertaa, viettää ilta minun ja I:n kanssa ja puhua huolistaan srkn nuorisotyöntekijän kanssa (en ole vrm onko hän nuorisotyöntekijä, mutta työntekijä ainakin). Noin pääpiirteissään. 

Ymmärrän todella hyvin hänen pelkonsa. En itsekään toissa syksynä olisi pystynyt nähdä ketään uutta ihmistä ilman viikon stressiä ja panikointia. En todellakaan luottanut itseeni, pelkäsin toisen mielipiteitä. Pelkäsin olevani arvoton, turhanpäivänen, korkeintaan haitta. Tai tiesin, en pelännyt. 

Ja Q:lla on nyt samoja ajatuksia minusta. Yritän kerta toisensa jälkeen sanoa, ettei minun mielipiteeni hänestä muutu: pidän hänestä ja hän on ystäväni, oli hän minkälainen tahansa.
Mutta pakko myöntää että sattuuhan se hiukan kun toinen ajattelee minun olevan niin pinnallinen että heti kun näemme heitän hanskat tiskiin ja käännyn kannoillani. Niin EI tule käymään, minä en todellakaan luovuta eikä hänen näkemisensä vaikuta haluuni auttaa ystävääni. Ystävääni.

En tiedä miten tämän kirjoittaisin. En osaa kirjoittaa sitä. Laitan viestit kuvina. Pääasiassa kuitenki, Q oli vähällä lähteä täältä. Lopettaa. Sillä hetkellä tuntui, että epäonnistuin. Tuli niin paha olo Q:n puolesta. Itkin. Vähän. Muutaman kyyneleen. En enempää, kello oli niin paljon että muut olivat tulossa sisälle takaisin. Pala kasvoi aina vaan kurkussa, alkoi ahdistamaan todella paljon. Henki ei kulkenut. Sydän hakkasi. Pelotti. Pelotti todella paljon. 

Pelottaa edelleen. Asiat rauhottuivat mutta pelko pysyi silti. Koitan nukkua. Huomenna uusi päivä. Parempi päivä.

Pala kurkussa

Mul on ollu koko päivän pala kurkussa.
Aamulla itketti, kun luin vanhoja postauksia.
Sitten alkoi itkettämään pelko, kun Q:sta ei kuulunut mitään.
Ja kun lopulta kuului, olisin halunnut purskahtaa itkuun. Ympärillä oli kuitenkin ihmisiä, joten sain itkun pidettyä kurissa.

Q. Hänellä menee huonosti. Hänellä on samankaltainen vaihe elämässä kuin minulla 2013 vuoden syksynä. Tapahtumasta, joka vaikuttaa paljon elämään, on kulunut muutama kuukausi. Koulu stressaa lomillakin, tärkeä vuosi menossa. Elämässä on muutama ihminen, jotka antavat toivoa. Jätkä, joka mietityttää, mutta hänen seurassaan elämä tuntuu niin helpolta. 

Elämässä ylipäätään vaikuttaa olevan toivoa; on ihmisiä, jotka välittävät ja on päässyt jotenkin yli suuresta tragediasta.

Mutta silti kuolema, hautajaiset, kipu, ikävä pois, käsittämätön suru pyörivät mielessä. Vaikka elämässä on toivoa, masennus vyöryy sen yli ja peittää sen pimeyteen. Tukahduttaa sen hetkeksi.
Mutta hetken kuluttua, toivo nousee taaa esille. Toivo nousee aina, kunhan jaksaa vain odottaa siihen asti.

Jos mä selviin, sä selviit.

Musiikkia.

Your love is addictive,
trying hard just to quit it
But you're drowning
yourself you won't catch
a breath until you admit it
Is anybody out there,
I'm dying in a nightmare

Musiikkia.
Musiikkia.

//heräsin mielessä viiltely. päivällä teki todella paljon mieli viiltää. nauroin mielessäni viiltely. illalla yksin vuodatin muutaman kyyneleen mielessäni viiltely. menen luultavasti nukkumaan mielessäni viiltely.
mutta minä EN viillä.
Perkele.

Oikein väärin

Ryssin ja pahasti.

Olo muuttuu taas joka sekunti.

Hetki sitten olin iloinen ja luotin itseeni.

Nyt pidättelen itkua ja pelkään itseäni.

Luojan kiitos on Q.
En saa satuttaa häntä enempää kuin äsken satutin. En tarkoittanut. En halunnut satuttaa. En tiedä. Mokasin. Selittelyä. Se johtui olosta. Hyvä olo muuttui silmän räpäyksessä. En muistanut, että se voi tapahtua noin nopeasti. Ja kaikki vain purkautui. En osannut sano mitään oikeaa. En pystynyt kun ajattelin itseäni. Itseäni. Ei jumalauta. Ajattelin itseäni. Hävettää. Purin kaiken ulos koska ajattelin itseäni. Ja nyt tuntuu vielä pahemmalta. Meistä molemmista. Ajattelin itseäni. Vittu.

Ehkä pitäisi tulla järkiinsä ja ottaa välimatkaa Q:hun. Hänen vuokseen. En saa vetää häntä syvemmälle. En saa antaa hänelle ideoita. Tarkoitukseni on auttaa, mutta taidan vetää molempia vain syvemmälle. Ja olin jo pääs.. voi vittu taas minä. Itse, itse, itse. Huoh.

En saa vetää häntä syvemmälle. Vaikka hän antaakin minulle pitkästä aikaa syyn roikkua kiinni elämässä, en saa olla niin itsekäs ja vetää häntä alemmas.
Mutta hän ei enää halua että jätän hänet. Hän tottui "apuuni". Taidan satuttaa häntä enemmän jos otan välimatkaa häneen. Enkä tee sitä jos hän ei sitä halua. Jos vedän häntä syvemmälle, vedän hänet myös ylös.

Jos mä selviin, sä selviit.

Itku tuli. Hyvä. Puran tunteita. En pidä kaikkea sisälläni. Selviän. Minun on pakko. Hän saa minut itkemään, mutta se on vain haitaksi Hänelle. Kunhan kyyneleet riittävät.

Lost

En haluaisi sanoa tätä. Kun sanon sen, kun kirjoitan sen, siitä tulee totta. Faktaa. En haluaisi tunnustaa tätä. Olisin halunnut että kaikki jatkuu samoin. Toivon ettei tämä ole mitään pitkäkestoista. Toivon että helpottaa kun kerron. 

Mulla on paha olla. Useammin kuin keskiarvoisesti kuluneen vuoden aikana. On oikeesti paha olla.

Muistot. Oivallus siitä kuinka paljon kaverit, etenkin K, E ja L, joutu käymään läpi mun vuoksi. Ilman heitä en oikeasti olisi täällä. Ilman heitä en olisi jaksanut.

Muistot. Kaipaan viiltelyä. Todella kaipaan sitä. Sairasta. Olen kaivannut sitä aina ja pari kertaa olen sortunut virkistämään sitä muistoa. Viimeksi 28.8. 4kk sitten. Senkin jälkeen on tullut usein halu mutta olen jotenkin onnistunut välttämään toteutuksen. 

Nautin siitä edelleen. Nautin kivusta jonka terä aiheuttaa, nautin katsella kun veri vuotaa, nautin viiltää uuden viillon, kun ensimmäinen rauhottuu. Nautin siitä ja se on sairasta enkä tiedä pääsenkö ikinä eroon siitä. Enkä tiedä haluankokaan.

Nyt Q:lla on pyörinyt samat ajatukset mielessä ja olen koittanut saada hänet eroon niistä. Ymmärrän hänen ajatuksensa ja toisaalta tiedän että hän tekee sen, sanoin minä mitä hyvänsä. Kun kerran päättää sen myös tekee. Mutta en haluaisi että hän joutuu samaan noidankehään kuin minä. 

En tiedä miten selittäisin tämän. Parhaiten ehkä selittäisin niin että minulle itselleni on tullut jälleen halu viiltää. Viiltää Q:n puolesta. Minä olen jo merkattu, muutama viilto Q:n puolesta ei haittaisi mitään, eihän?

Muistot. Kaikki ne tunteet jotka koin silloin. Viha, suru, yksinäisyys, mustasukkaisuus, heikkous, katkeruus, loukkaantuminen, epävarmuus, pelko, väsymys, pettymys, epätoivo, ikävä. Halu pois, halu lopettaa, halu luovuttaa. Osa niistä on yhä minussa ja osa palaa vähitellen.

Syksyn pimeys vaikutti minuun vaikken sitä ehkä täällä julistanut. Huonoja päiviä oli yhä enemmän, päiviä kun ei jaksanut tehdä mitään. Ei jaksanut olla yhteydessä keneenkään, ei jaksanut tehdä normaaleja asioita, ei jaksanut nousta sängystä, ei jaksanut puhua, ei jaksanut olla edes hereillä, vaikka oli nukkunut koko edellisen viikon. 

Ja ne tunteet tuli takaisin. Itkin, en pystynyt hillitsemään sitä. Enkä aina pystynyt tekemään sitä salassa, mutta jopa äite on jo niin tottunut itkuihini että tiesi olla kysymättä "miksi" koska en olisi osannut vastata.

Syyskuu meni kirjoitusten parissa, en ehtinyt ajattelemaan.
Lokakuu oli kauheeta aikaa, stressasin koulusta ja kämpästä ja muustakin. Ja itkin enemmän kuin kesällä yhteensä.
Marraskuu oli lisää stressiä ja lusmuilua ja itseensä pettymistä kerta toisensa jälkeen.
Joulukuu oli lisää lusmuilua. 

Koko syksy on ollut lusmuilua. En saanut nukuttua kunnolla, olin väsynyt koko syksyn ajan. En tiedä, koko syksy meni oikeastaan pumpulissa, turtuneena, koko ajan huonommin. 9.11. on ainut päivä, jonka muistan kokonaan ja haluan elää sen uudestaan ja nähdä HUn uudestaan ensimmäistä kertaa. Mutta kaiken muun voisi viedä pois enkä huomaisi eroa.

Äh en tiedä, mitä haluan sanoa. Sattuu, paha olo, itkettää. Yritän saada yhteydet muihin, ihmisiin, joihin en ole pitänyt yhteyttä. L:n kanssa ollaankin puhuttu, mutta K:n kanssa ryssin kunnolla. En tiedä, en oikein osaa olla surullinen muttei kyllä tunnu hyvältäkään. Mokasin, mutta ehkä oli parempi, että en roiku väleissä pakolla.

Voi vittu. Olen ihan sekaisin.

Mutta mä selviän. Mä pidän sen mielessä ja selviän vaikka olisi kuinka paha olo. Mulla on ihmisiä jokka haluu pitää muhun yhteyttä ja joille oon tärkee. Tien sen koska ne on sanonu sen niin monta kertaa. En luovuta Hänen takiaan. Hän ei enää hallitse minua samoin.

Vittu mä oon oikeesti sekaisin ajatuksieni kanssa.

 

Medication for the kids with no reason to live. 

//älä Q-rakas huolehdi musta. mä selviin ja autan sua myös selviin. 

Autettu

Enpä oo kirjotellu melkein kuukauteen. Kauhee ku aika kuluu ilman et mitään kertomisen arvoista tapahtuu.

Marraskuun lopussa muutettiin kamat Treelta.  Pikkuveljelle nousi kuume matkalla Treelle eikä hän sitten tehnyt muuta kuin kantoi sängyt. Saatiin kuitenkin ilman suurempia ongelmia muutettua, vaikka olikin kauhee kiire. Kämppä oli vielä tän kuun mun nimissä mut ei ollu vapaita joulukuussa et oltais voitu jättää muutto myöhempään.

Muuton jälkeisenä maanantai-tiistai yönä palelin ihan helvetisti. Seuraavana aamuna oli saatanan kuuma. Päätä särki, kurkku oli käheä, oksetti ja kuume nousi 40°. Tota jatku pari päivää ja kun alkoi muuten paraneen niin sitten nousi kutiavat nypyt. Vesirokko. Sain sen sit pikkuveljeltä just oikeeseen aikaan. Sitä vitutuksen määrää kun sinä perjantaina ois ollu ylppärit ja mulla oli naama ja kädet täynnä kutiavia, punaisia nyppyjä.
Toisaalta olin tyytyväinen ettei tarvinnu selitellä sen paremmin miksen järkänny juhlia mutta ois kai se lakki pitäny hakee. Vaikkakin mun papereilla saa kyllä pyyhkiä perseensä ihan huoletta, hävettää nii huonot paperit.

Naama parani viikon päästä. 10.12 kävin yönäytökses katsomas Hobitti: Viiden armeijan taistelun H:n kanssa. Oli kyllä semmosia kohtauksia et tuli mieleen oliko aika loppunu kesken.

Viikko ennen joulua oli perus löhöömistä. En jaksanut tehdä mitään. Nukuin söin ja pelasin kännykäl. Ei kiinnostanut yhtään. Halusin vaa nukkua. Heräsin 2 menin nukkuu 11. Olin ihan helvetin väsynyt. Tiuskin ja ärsyynnyin helposti. Pitkästä aikaa vihasin itteeni.

19.12 I laittoi viestin mulle. Hän kysyi apua parin kaverinsa kanssa.

 Tuli muistot mieleen heti. Annoin todella pitkän vastauksen, vaikka ainut ohjeeni oli kuunnella. En osannut sanoa muuta. Miten muuten masentunutta voi auttaa? 

Muutaman päivän ajan I kyseli miten reagoida ja mitä sanoja välttää puhuessaan heidän kanssaan.  21.12 (?) muistaakseni hän otti yhteyttä epätoivoisena. 

Lupasin puhua ja laitoin lähes heti viestin tälle henkilölle, vaikka nyt Q. Siitä lähtien ollaan puhuttu, aloitetaan aamupäivällä kun herään ja lopetetaan yöllä kun alan nukkuun. Hän luottaa minuun, ainakin vaikuttaa siltä ja hän on todella samanlainen minun kanssani. Samat ajatukset, samat mielipiteet,  samat pelot. Saman kaltainen tausta ja perhe. Jopa sama etunimi 😁 

Samanlaisia muuten mutta en anna hänen käydä läpi samaa paskaa minkä minä kävin. En anna hänen joutua niinsyvälle. En anna hänen menettää viimeistä toivon kipinää. Koska se on kaikilla. Sen huomaamiseen tarvitaan vain tukea. Ja minä haluan auttaa häntä näkemään sen koko ajan.  

// pakko lähipäivinä kirjoittaa ihan ajatus postaus, on muistot alkanu pyöriin mielessä vuoden vaihteen, pimeyden ja Qn auttamisen vuoksi. Uusia näkökulmia ja toisaalta kaipuuta. 

Jouluyö

Paha olla. Ahdistaa. Henki ei kulje. Tekisi mieli vain laittaa kavereille viesti, pyytää apua, mutta en voi. Nyt on joulu, kaiken kuuluu olla hyvin, eikä toisten iloa saa pilata näin pyhinä.

Haluaisin samaan aikaan puhua T:lle kasvotusten, lähettää ryhmäkeskusteluun "haluun kuolla" ja kadota sekä viiltää. Raadella käsivarret auki ja itkeä.

En voi. Nyt on joulu. Minun pitää edes hetkeksi unohtaa itseni.

Itsekäs paska. Kuole!

Tietämätön

Taas se sama kysymys.

"Mikä on?"

Tietäsinkin. Haluaisin kertoa tarkasti, mikä minulla on.

Mutta kun en tiedä. En vain tiedä.

Väsyttää. Nukuin yön taas tunnin pätkissä. Menin nukkumaan 23 aikaan ja heräsin 8. Heräsin yön aikana 11 kertaa. Vituttaa. Olen taas niin väsynyt ja se vain pahentaa oloani entisestään.

Kaikki asiat stressaavat.

Psykiatriselle ei ole vielä tullut kutsua. Haluaisin tietää tarkasti milloin ja mihin minun pitäisi mennä ja kuinka kauaksi aikaa, että pystyisin suunnittelemaan ja sopimaan tuleville viikoille tekemistä.

T. Aina ja iankaikkisesti T aiheuttaa päänvaivaa. Kerroin hänelle, että joudun psykiatriselle, joten jos hän haluaa nähdä ennen ensi vuotta pitäisi nähdä tällä viikolla. Toivoin todella, että hän haluaisi nähdä. Ei taida haluta. Jotenkin osasin odottaa sitä, mutta silti toivoin. Jokin pieni osa minusta toivoi, että joku kaipaisi minua niin paljon, että haluaisi nähdä minut.

Mutta ei kaipaa. Miksi kaipaisikaan? Olen turha. Väärä. Korvattavissa. Kaikki löytäisivät jonkun vielä paremman tilalleni. 

Jonkun, joka osaisi arvostaisi läheisiään enemmän. Jonkun, joka ei olisi näin herkkänahkainen, että ottaisi kaikesta aina itseensä.

Musiikkia.

~ I'm becoming afraid, it's already to late
I'm on my knees, please help me stay alive ~

Kiitokset

5000 rikki.

Hassua, kuinka paljon tällaisen säälittävän itsemurha-alttiin nuoren naisen elämä kiinnostaa ihmisiä. Kumpa saisin jokaisesta katselusta voimaa jaksaa taas tunti eteenpäin.

Mutta en saa. Arvostan, että kiinnostus on edelleen hereillä, olen ylpeä itsestäni, että osaan kirjoittaa oloni useimmiten. En kuitenkaan saa tästä voimavaroja niin paljon, että jaksaisin seisoa vakaasti. Tämä auttaa minua pysymään pystyssä, tai ainakin yrittämään sitä, mutta tarvitsen vielä jotain, joka tukisi minut pystyyn.

Arvostan apuanne ja minua hävettää jo valmiiksi se mitä pyydän. Pyydän vielä lisää apua.
Auttakaa minua pysymään pystyssä.

temptation

Istun sängyllä läppäri sylissä. Katselen Ruudusta sarjoja. 

Laukku on vieressäni. Lompakko on laukussa. Terä lompakossa. 

Vasen käsi on raadeltu. Oikeassa kädessä on vain vanhoja arpia, muutaman saa vielä vuotamaan repimällä. 

Haluan satuttaa itseäni. Siitä on tullut minulle pakkomielle. Taas. 

.
.
.
Kaksi tuntia myöhemmin: 

Oikeassa kädessä 19 viiltoa. 4 suonen suuntaisesti, loput poikittain. 

En pyytänyt apua. En halunnut sitä. En halunnut, että joku veisi minulta syyn viiltää. Minä halusin viiltää, minä nautin siitä. Joka kerta kun terä aukaisi suonen ja veri nousi ensimmäisen kerran pinnalle, minä nautin. Tunne kun veri vuotaa uudesta viillosta kättä pitkin. Kun sormet puutuvat vähitellen tunnottomiksi. Kun veri jähmettyy tahmeaksi niin, että kun siihen koskee sormella, se jää sormeen kiinni ja irtoaa ihosta pitkänä nauhana kuin liima. Kun verivana kuivuu ja rapisee kuivuneena pois. 

Minun ei ole parempi olla kuin ennen viiltelyä. Minulla ei ole pahempi olo kuin ennen viiltelyä. 

Minulla on parempi olo kuin huomenna, jolloin joudun taas häpeämään uusia arpiani, jolloin joudun peittelemäänn käsivarsiani. 

Oikeasti haluaisin vain repiä hihani ylös ja näyttää viiltoni kaikille, näyttää että tarvitsen apua, auttakaa minua ennen kuin tapan itseni. Ei. Ennen kun tämä sairaus tappaa minut. 

//18.12. aika psykiatrisen osaston psykologille klo 11.15. hän määrittelee tarvitsenko 24/7 hoitoa, käynkö osastolta koulussa, vai käynkö siellä vain päivittäin puhumassa. 

Ahdistaa... viilto... EI!

Lävistetty

Katoan usvaan eikä kukaan löydä minua. Eksyin harhaan reitiltäni. Pimeä, tiheä metsä. Usva leviää yhä edelleen, pakokauhu kasvaa. Kukaan ei osaa auttaa minua pois usvasta.
Olen yksin ja huudan apua, mutta kukaan ei kuule. Joku luulee kuulleensa jotain, "se oli vain tuuli, kuvittelin sen". Huudan apua, mutta kukaan ei ota minua tosissaan. Huudan, kunnes ääneni on enää pelkkä kuiskaus.
Heitä ei kiinnosta, he unohtivat minut, korvasivat minut vielä paremmalla kaverilla. He luovuttivat minun suhteeni. Minäkin luovutan. Annan sumun peittää minut alleen, piilottaa minut syleilyynsä. Unohdan itseni. Katoan lopullisesti.

.
.

Herään.

.
.
.

Olen aiemminkin selvinnyt yksin, miksen nytkin?

Koska minulla ei ole syytä selvitä. Minulla ei ole syytä etsiä reittiä pois tästä sumusta. Tämä sumu peittää minut alleen, estää muita näkemästä minua, ja hyvä niin. Se estää muita näkemästä säälittäviä, raadeltuja ääriviivoja, joita joskus kutsuttiin ihmisen nimellä. Sumu suojaa muita näkemästä kärsimystäni, kitumistani hiljaa pois.

Murha.
Nuorelta naiselta leikattiin keuhkot pois vielä kun tämä oli elossa. Hänet lävistettiin peuran sarviin.
Kaunista

Opastusta?

Olen ilmoittanut kolmelle ihmiselle, että haluan tappaa itseni. Hätähuuto. "Auttakaa!"

Vastaukset:

1. "Öh. No ummm. Älä tee sitä. Kaikki mitä keksin tähän väliin."

2. "Aij. Tota jos et nyt kuitenkaa. Ainakaa enne ku oot maksanu mulle."

3. -ei vastausta vieläkään, 5 tunnin jälkeen-

Ahdistaa aivan liian paljon. Itkin 4 tuntia. Oikeastaan itken edelleen. Tyynyliina on märkä. Itsemurha pyörii mielessä, suunnittelen sitä jälleen. Viiltely palasi viikon tauon jälkeen, viilsin vasempaan ranteeseen neljä viiltoa ja oikeaan käteen kaksi. 

Reiden arvet revin taas auki.

Harkitsen edelleen vakavasti Acutaan lähtemistä. Itse en kuitenkaan sinne nyt lähde ajamaan, en luota itseeni. Bussit kulkee heikosti näin myöhään, eikä minulla olisi rahaakaan. En tiedä ketään, joka lähtisi kyytimään minua tähän aikaan, tai oikeastaan mihinkään aikaan. En pääse Acutaan mitenkää, joten joko tapan itseni tänä yönä, yritän sitä ja saan pakollisen ambulanssi kyydin Acutaan tai sitten sinnittelen.

Miksi minun piti mennä koputtamaan puuta ja sanomaan, että voin ihan hyvin? 

Vittu.

Kerta kiellon päälle

En tiedä mistä aloittaisin. Tuntuu, että olen kertonut teille vain pieniä rippusia päivistäni. Vain niistä hetkistä kun en ole miettinyt huomista.

Minulla on mennyt huonosti. Koko ajan. Marraskuu on ollut helvetillistä tarpomista. Olen päässyt 2 askelta eteenpäin, seuraavassa hetkessä 3 askelta taaksepäin. Olen vajonnut aina vain enemmän.

Koitan pitää muita hengissä oman hyvinvointini kustannuksella. Tätä psykologini on sanonut jo pitkään. Olen itse sairas, olen sairastunut masennukseen ja silti yritän auttaa muita. Minun voimavarani vähenevät koko ajan, mutta silti käytän vähäiset voimavarani ennemmin muiden pinnalla pitämiseen kuin itseni.

En syytä ketään muuta kuin itseäni. Minun pitäisi hoitaa ensin itseni kuntoon, että pystyisin auttamaan muita paremmin. Muita vain on helpompi auttaa, muissa näkee sen kohdan, joka vaatii muutosta tai helpotusta. Itsessään niitä kohtia ei jaksa alkaa etsimään.

Juttelin E:n kanssa tänään. Yritän todella palauttaa välimme samanlaisiksi kuin ne olivat aikaisemmin. Se kuitenkin kestää, luottamusta ei paikata hetkessä. Toivottavasti ymmärrän pian mitä olen menettämässä ja unohdan kaiken, mitä olen välillemme koonnut.

T on kusipää. Suoraan sanottuna. Ja silti pidän hänestä vitusti liikaa. Häntä ei kiinnosta vittuakaan olenko ylipäätään elossa. Hän ei ole ottanut mitään yhteyttä pe-la yön jälkeen. Yritän unohtaa hänet, poistin hänen viestinsä ja koitan olla puhumatta hänestä. Hän on vain haitaksi minulle. Narsisti.

Tupakointi tauko on nyt kestänyt 5 päivää. Ahmiminen on lisääntynyt 5 päivän aikana todella paljon. Oksentelu alkoi taas. Addiktiosta toiseen. Nyt pitäisi vain päättää, kumpi on vaarallisempi.
Bulimia vai tupakointi?

Viiltely on mielestäni pysynyt aisoissa. Tänään en viillä ilman hyvää syytä. Reiden viillot ovat tulehtuneet, pitäisi varmaan näyttää niitä lääkärille tai terkalle.

Itsemurha pyörii mielessä, mutta tällä hetkellä se ei ole vaihtoehto. Oikeastaan mietin miten pohjalla oikeasti olin eilen, kun kuolema oli hyvä vaihtoehto. Pyrin imemään hyvästä olosta voimaa, jotta selviän tulevista kerroista, kun haudon itsemurhaa. Niemi on edelleen vaihtoehto, mutta suostun menemään sinne vasta, kun en selviä ilman ammattilaisten apua.

9.12. on lääkärille aika, jossa katsotaan Mirtazapinin toiminta ja puhutaan muutenkin lääkityksestä. Lisäksi psykologi ottaa yhteyttä lääkäriin kertoakseen mielipiteensä, mikä on: "lähete Niemeen".
10.12 on uusi psykologi aika, vaikka tämän päiväisen piti olla viimeinen.
16.12 on kuraattori, jonka kanssa puhutaan opiskelusta.

Jep. Tänään on ollut pääasiassa hyvä päivä. Tämän päivän ansiosta jaksan taas pari päivää.

Musiikkia.

~ I suffer to survive
I gotta gotta gotta stay alive
I hear the battle cries
The fists are in the sky
I know what I'm fighting for ~

Soppa valmis...

Mieliala on tänään ollut matalalla. Olen itkenyt enemmän kuin pitkään aikaan. Itkin koulussaki muutaman kerran. Pääsin kotiin 13 jälkeen ja siitä lähtien olen vuoroin kuivannut kyyneliä, vuoroin verta.

Minun ja L:n erosta syntyi melkoinen sotku. Oikeastaan ylipäätään se, että aloimme seurustelemaan, sekoitti pakkaa turhaan. Me olimme ehkä liian hyviä ystäviä.

En tiedä, mitä ajattelisin nyt. Olen sekä surullinen ja pettynyt että helpottunut. Minulla selvästi on tunteita L:ää kohtaan, joten olisin todella halunnut, että tästä olisi tullut jotain. Olisin halunnut olla hänen kanssaan, mutta ajatukseni eivät antaneet siihen lupaa.

Toisaalta olen helpottunut, seurustelu parhaan kaverin (?) kanssa tuntui jotenkin yksinäiseltä. Tuntui, etten olisi voinut kertoa kenellekään tekemisistämme, koska paras kaveri oli sama henkilö, jonka kanssa seurustelin. Ymmärrättehän?

"käy tuuli läpi pääni etelästä pohjoiseen
oon yksin ajatusten raunioilla"

L:nkään mielipiteestä en oikein saa selvää. Hän toivoo, että yrittäisimme vielä, mutta samalla sanoo ettei halua olla säälisuhteessa kanssani. Pakko myöntää, osasyynä siihen miksi aloin L:n kanssa seurustelemaan oli, että halusin olla hänelle vielä tärkeämpi kuin vain kaveri ja osoittaa, että hänkin on tärkeä minulle.

"älä selitä.. blogistas kävi harvinaisen selväks et yrität vaan pitää mut hengissä ja onnistuit siinä helvetin huonosti.. Et juokseppa nyt Tn luo.. Niin kaikki on taas takasin uomissaan"

Enpä juoksekaan. Lauantaina puhui alkoholi, ei T. Toisaalta osasin jo arvata sen, mutta jokin pieni osa minussa elätteli toivetta, "totuuden kuulee vain lasten ja humalaisten suusta". No ei siinä mitään, nyt olen ainakin 100 varma, ettei tarvitse enää siihen suuntaan tehdä muuta kuin pieraista. Vitut, en edes pieraise siihen suuntaan.

L:n kanssa olemme nyt kuitenkin kavereita, ainakin siihen asti, että saan ajatukseni järjestykseen tai L kyllästyy odottamaan minua. Vähän aikaa varmaan kestää totutella takaisin aikaisempaan ja pitämään koulussa kyyneleet ja terä piilossa.

Mutta minä pystyn siihen, ja uskon että L:kin pystyy. L ei pääse eroon minusta näin helpolla enkä minä hänestä.

Enkä sitä haluaisikaan.

Musiikkia.

~ mä tahdoin olla sulle syy jatkaa huomiseen ~

¡Hasta luego!

L ja minä. Jep. Tiedätte kyllä mitä tarkoitan. Jos tätä nyt lukee joku, joka tuntee minut, niin pitäkää tämä tieto omananne. Minun ja L:n yhteinen päätös pitää tämä salassa.

Minun pitäisi nyt varmaan unohtaa T. Tai ottaa häneen ainakin etäisyyttä. En tiedä, pystynkö siihen. Toivon, että pystyisin. En haluaisi satuttaa L:ää ainakaan tarkoituksella.

Tämä on väärin. Ei sinulla ole tunteita L:ää kohtaan. Sinun tunteesi ovat T:llä, ja tiedät sen itsekin aivan helvetin hyvin. Satutat kaikkia. Satutat L:ää. Tarkoitat hyvää, mutta aiheutat pahaa. Niin kuin aina. Haluat pelastaa L:n, mutta oikeasti kaivat vain hänen kuoppaansa yhä syvemmäksi. Lopeta, ennen kuin aiheutat pahempaa harmia. Älä uhraa itseäsi, jos lopputuloksena on kaikille vain paha mieli.

Ei. En minä uhraudu. En todellakaan uhraudu. Haluan olla L:n kanssa. Haluan tukea ja suojata häntä kaikelta. Minä pidän hänestä todella paljon. Et kuitenkaan käytä sanaa 'rakasta'. En sillä en rakasta häntä vielä. Niinpä. Ei tässä nyt vielä niinkään ole kyse vielä rakkaudesta. Me testaamme vasta toimisiko tämä ja jos ei toimi, pysymme kavereina.

Enkeli ja piru. Tai piru ja enkeli. En tiedä, kumpaa puolta itsessäni uskoisin. Toisaalta haluaisin ainakin yrittää L:n kanssa, mutta yrittämisessä saatan pettää L:n lisäksi myös itseäni.

Olen aivan sekaisin itseni kanssa. Itken ilman syytä. Koulussa tuli niin kauhea ahdistus, että oli pakko päästä kesken tunnin ulos hengittämään raitista ilmaa. Kotimatkalla hakkasin vähän väliä rattia. Nyt tekisi mieli vain romahtaa; itkeä, kiljua, huutaa, potkia seiniä, viillellä. Haluan tämän pahan ulos itsestäni. Se ei kuulu minuun.

"Vaik tuntuu et mä delaan"

Hengitä.