Aivan kuin hän nauttisi tästä

Tätä päivää voi kuvailla vain yhdellä sanalla: helvettiä! En ymmärrä miten olen taas näin pohjalla, miksi otan kaikesta itseeni.
Heräsin 12 jälkeen, vaikka nukkumaan meninkin ennen puolta yötä. Koko päivä on ollut taistelua itseään vastaan.

Äite on ollu koko päivän ihan perseestä. Hän on koko päivän syyllistänyt, vittuillut, valittanut ja muutenkin masentanut minua parhaansa mukaan. En ole ikinä inhonnut äitiäni, mutta tänään hän on saanut minut vihaamaan itseään. Tuntuu kuin hän olisi asettunut masennuksen puolelle ja yrittäisi lannistaa minua päästäkseen minusta eroon.

Esimerkkejä?

Aamulla: "Ylös nyt jo sieltä, ei se päivä paremmaksi muutu vaikka koko päivän makaisikin muiden tehdessä töitä!"

Päivällä: "Ota nyt jo saatana itseäsi niskasta ja keitä kahvia ja pese pyykkis. Ei niitä kukaan muukaan ole pesemässä"
"Jaa et sä oo laittanukkaan vielä toista koneellista pyöriin. Eiku niinii siinähän tarvitaan se lepotauko välissä että jaksaa."
"Vittuako siinä istuskelet, tee jotain järkevää niin on sinustakin hyötyä."
"Olisit vittu edes kännissä niin ymmärtäis miksei susta oo taaskaan mitään hyötyä."

Illalla: "Mene nyt jo helvettiin siitä tieltä ettei tartte sinuakin vielä väistellä!"
"Mitäköhän helvettiä kuvittelet tekeväs, ekkö totakaan osaa?"
"Susta ei oo kyllä mitään hyötyä, mene takas tampereelle tai tapa ittes iha sama mulle"

Kyllä, äite sanoi kaikki nuo minulle tämän päivän aikana. Olen yrittänyt tukkia korvani, olla ottamatta itseeni, mutta se on todella vaikeaa, kun oma äiti on puhujana. En vain yksinkertaisesti pystynyt olemaan kuuntelematta.

Tottakai otin itseeni, jo valmiiksi ollut ahdistus paheni pahenemistaan, kunnes 17 aikoihin sain paniikkikohtauksen. Haukoin jälleen happea, purin, raavin, satutin itseäni mahdollisimman paljon. Huutoni kuului käheänä äänenä syvältä kurkusta. Kyyneleet vuotivat silmistäni, ajatukseni olivat aivan sekaisin, en muista mitään mitä ajattelin. Jossain vaiheessa ilmeisesti rikoin tuolinikin, ainakin se on nyt palasina pöydän vieressä.

Rahoittuessani makasin keskellä huoneeni lattiaa sikiöasennosta, kädet haavoja ja hampaanjälkiä täynnä, syvimmät haavat verta vuotaen. Tottakai äite tuli juuri silloin sisälle ja sain taas kuulla, kuinka huono ihminen olen.

Olin aivan helvetin väsynyt kohtauksen jälkeen ja äidin sanat menivät tällä kertaa ohi korvieni. Osan kuitenkin kuulin ja aloin itkemään sanojen ja väsymyksen yhteisvaikutuksesta.

Itkin sikiöasennossa, kunnes lopulta nukahdin.
Heräsin tunti sitten, kuulin kuinka äite manasi laiskuuttani tädilleni.
"Taas se nukkuu huoneessaan, ei ole vielä edes pyykkejään saanut pestyä!"
Viha kuohui sisälläni, olin valmis nousemaan lattialta, kävelemään äiden eteen ja huutamaan hänelle, ehkä jopa lyömään häntä.

"Näinkö paljon minä todella sinulle merkitsen, haluatko todella minusta näin kovasti eroon? Enkö todella ole tärkeä enää edes sinulle? Minä olen viimeisen puoli vuotta sinnitellyt täällä vain siksi etten voi tuottaa sinulle pettymystä tai surua, mutta ilmeisesti olen sinulle jo pettymyksen tuottanut eli minulla ei ole enää mitään hävittävää."

Niin olisin hänelle sanonut. En kuitenkaan saanut itseäni ylös, kuuntelin hiljaisuuden vallitessa äidin sanat loppuun ja yritin unohtaa ne saman tien. Hiljaisuuden tultua, hain kuulokkeet ja hautauduin sänkyyn kuuntelemaan musiikkia ja kirjoittamaan tätä.

Mietin jo lähtöä Treelle, H tarjosi yöpaikkaa hänen luotaan. Suunnittelin lähteväni, kun olen pyykit pessyt ja on pimeää, mutta sekin suunnitelma kusi: äite oli ottanut auton avaimet itselleen, senkin vain vittuillakseen. Helvetti. Aivan, kuin hän nauttisi itseinhostani.

Pakko koittaa puhua jollekin. Pakko itkeä. Pakko viillellä, jos en muuta keksi. Purkaa viha jotenkin.

Toivottavasti huominen on parempi. Huomenna läjden viimeistään 15 kohti kämppää, en todellakaan altista itseäni enää äidin vittuilulle!