Vääryyttä

Vittu.

En voi sanoa muuta. Koko elämä menee nyt niin päin persettä, kuin vain voi.

Koulussa en osaa enää mitään. Fysiikka 7 on minulle aivan hepreaa, en ymmärrä siitä mitään. Kemia 5 menee huonosti, olen ollut poissa tunneilta aivan liikaa, kiinnostus ei ole riittänyt tunneille menemiseen. Fysiikka 8, se nyt menee ihan hyvin, jos vain jaksan kuunnella tunneilla.

Sitten on vielä äidinkielen 6 kurssi ja uskonnon 3 kurssi. Äidinkieli menee aina hyvin ja uskonto on minulle vain pakollinen kurssi, se menee niin kuin menee.

Olen helvetin pettynyt itseeni. Jos panostaisin tunneilla, jos edes yrittäisin tehdä läksyt enkä vain tyytyisi pettyneenä siihen, että oppi ei nyt mene yrittämättä päähän. Minun on pakko ottaa itseäni niskasta kiinni ja panostaa, muuten koe ja etenkin kirjoitukset menevät päin helvettiä.

Koulu ei toki ole ainut asia elämässäni, onneksi. Kaverit ärsyttää. Tai siis, minua on viime aikoina vituttanut kaikki eikä kavereiden ole tarvinnut oikeastaan kuin vain hymyillä niin olen ollut raivoissani, halunnut vain huutaa puhtaasta vihasta.

H on ärsyttänyt erityisen paljon. Hän ei tiedä bulimiastani eikä tule tietämäänkään jos se minusta on kiinni.
Ahdistaa myöntää, että syön aivan helvetisti kaikkea turhaa, epäterveellistä. Tällä hetkellä suurin paheeni on Tuplat, syön niitä aivan liikaa. Päivässä voi mennä 4-6, normaalisti, aikaisempaa en pitänyt Tuplista, söin sellaisen todella harvoin.

H on viime aikoina innostunut jälleen laihduttamaan. Kuulen joka päivä samoja valituksia "Sit vuode lopus ku oon laihtunu 10kg ni sit ostan uusia vaatteita" "oi eih subin salaatti, oi se on nii hyvää!" "ei vittu nää housut on löysät ku oon laihtunu".

Jokainen kerta, kun hän alkaa puhumaan painostaan, laihdutuksestaan, ruokavaliostaan, liikkumisestaan, minulle tulee pakonomainen tarve oksentaa. Yleensä hän alkaa puhumaan, kun olemme syömässä tai kaupassa.
Eilenkin minun oli pakko päästä vessaan oksentamaan kesken ruokailun, kun hän oli pitänyt jälleen puheensa juoksuvaatteiden ihanuudesta ja kuinka hän haluaisi juoksemaan.

Viime viikolla ajoimme moottoritiellä.
"Se olis kyl siistii päästä jonnekki radalle ajaan nii lujaa ku vaa pääsee"
H:n tympääntyny ilme ja vastaus minulle: "Mut riittääkö taidot?" Hetken hiljaisuus ja minun vastaukseni:
"Ei mua haittais vaik kuolisinki, pääsisin vaa eroon kaikesta... ja kaikista".
Jälleen hiljaisuus, jonka H rikkoi jälleen puheellaan, kuinka itsekäs olen ja sitten lopulta hän siirtyi takaisin laihdutukseensa.

H:n seura ei todellakaan tee minulle aina hyvää. Hän on joka yö minun luonani yötä eikä keskittymisestäni läksyihin tule yhtään mitään, kun minulla on seuraa. Hänen puheensa alentavat itsetuntoani ennestään, vihaan itseäni aina vain enemmän ja enemmän.
Mutta toisaalta, hyvällä hetkellä, hän on mukavaa seuraa, hän on usein saanut minut hymyilemään ja nauramaankin. Ja tärkeintä, hän on lähes aina seuranani, kun kukaan muu ei ehdi tai jaksa seuraani. Usein hänen seuransa on estänyt minua viiltelemästä.

Viimeisenä huolenaiheenani on äite. Hänen terveydentilansa ahdistaa minua. Kesällä alkoi jatkuva yskiminen. En saa mielestäni sitä mahdollisuutta, että hänellä saattaa olla, luultavasti onkin, keuhkosyöpä.
Viestittelimme aamulla ja hän kertoi yskän vaivaavan. Lääkäriin hän ei pääse, aikoja olisi vasta ensi kuussa, eikä hänellä ole autoakaan helposti käytössä,  hänen omansa on minulla ja iskä tarvitsee omaansa.
Pakko myöntää, että pelottaa. Pitkän aikaa olen tiennyt, että lopulta äite kuolee tupakkaan, mutta silti tuntuu hirveältä kuunnella hänen yskimistään. Ahdistaa.

Istun fysiikan tunnilla. Kiinnostus on taas muualla kuin tunnin aiheessa. Keskittymisestä ei tule mitään, huolehdin vain kaikesta.

Viha. Masennus. Itku. Lopulta tulee viiltely.

Anteeksi. Olen taas pohjalla, vaikka yritän taistella vastaan. Pettymys. Mietin taas itsemurhaa. Väärin. Haluan pois täältä, eroon kaikesta.