Raunio

Lintsaan. Taas vaihteeks. Laiska paska.

"Vittuako oot ollu pois tunneilta?"

Koska oon laiska paska. Koska välillä tiedostan että jos lähden kävelemään kouluun, saatan epähuomiossa kävellä punaisilla aamuruuhkaan. Ja koska oon laiska paska. En jaksa. En välitä. Ja toisaalta taas välitän. Mutten niin paljoa että olisin kuluttanut tunnin koululla ja mennyt sen jälkeen kiltisti tunnille istumaan ja kuuntelemaan asioita jotka periaatteessa osaan jo. Olen vain vähän ruosteessa, pitää kaivella tiedot päästä niin osaan.

Tuli täs mieleen hullu ajatus. Tai sehän on pyöriny mulla mieles jo pitemmän aikaa.

Voisin tappaa itteni.

Iha tällee ohi mennen.

Voisin tappaa itteni.

Kuinka huonossa kunnossa ihmisen mieli on kun ainut selkeä ajatus on toi?

"Voisin tappaa itteni."

Mut tästä ei puhuta kellekkään. Mä oon kunnossa. Mulla on kaikki hyvin. Mulla on kaikki paremmin ku muilla.

Mut mä voisin silti haluta lopettaa tän kaiken.

Istuin äsken kemian tunnilla ja kuuntelin kuinka pääasiassa koko muu luokka jutteli keskenään. Eikä se toisaalta haitannu mua, ei mua kiinnosta puhua opiskelijabileistä joihin ei kiinnosta osallistua. Mutta se että mä annoin itseni jäädä ulkopuolelle.

Kuuntelin kuinka muutama luokan äänekkäin ihminen kertoi opettajalle todennäköisyyksistä toisten osallistumisesta seuraavaan kurssiin. "Ei oo näkyny. " "Krapula." "En mä tie kuka se on." "Joo se laitto viestin et on tulossa ja osallistuu."
Entä jos en ois ollu tunnilla. "Oon mä sen pari kertaa nähny mut en tie mitä se tekee. Kai se käy sielki sen verran et saa suorituksen, ehkä."

Oon hermoraunio.
Perjantaina oltiin baarissa populan kanssa, kyllä minäkin olin sisällä. Lieviä kohtauksia: ahdisti, en saanut henkee, en pystynyt keskittyyn.
Lauantaina oltiin keskustassa ja sieltä L:lle. Mulla oli päällä kunnon vitutuskännit. Kunnollinen kohtaus: muistan huutaneeni, itkeneeni, happi ei riittänyt, pää tuntui räjähtävän, pelkäsin kuollakseni. Sitten alkoi oksentaminen, pääosin humalan, osin varmaan kohtauksenki takia.
Ti yönä oltiin H:n kans leffassa. Leffa loppu ja ihmiset alko puhuun. Yhtäkkiä tuntu ku tila ois pienentyny viidennekseen. Leffan aiheuttamat säpsähdykset oli jo aiheuttanu pientä ahdistusta. Väsymys, pieni ahdistus ja sekava meteli aiheutti lievän kohtauksen. Muistan ottaneeni H:sta kiinni ja itkeneeni, kuulemma haukoin myös happea, kuin olisin ollut tukehtumassa.
Ke olin L:llä. Pääyäni särki joten makasin sohvalla. Käännyin selälleni ja ilmeisesti nielaisin jotenkin väärin, kuitenkin tuli tunne että en saa henkeä. Lisättynä väsymykseen jälleen lievä kohtaus, tällä kertaa sain sen laukeamaan itsekseni.

Oon hermoraunio. Nukun yöt tunnin pätkissä. Välillä herään oloon että joku tuijottaa mua. Yksin kotona ollessani itken. Välillä seurassakin alkaa yhtäkkiä kyyneleet vuotamaan.

//Ens la ois tarkotus mennä juhlii L:n isän synttäreitä vähä isommis merkeissä. Uus paikka, tunnen 3 ihmistä hyvin. Pelkkä matka paikkaa ahdistaa. Itseasiassa mun pitäs tänää mennä normi tkl bussil matka Kaleva - keskusta ja sekin ahdistaa aika saatanasti.

Emmä tiä. Pakko koittaa skarpata. Äite on tulos tänää käymään ja jos päästän tunteet valloilleen, sille kyselytulvalle ei tuu loppua. Onneks sain 30min nukuttua, ei enää väsytä kauheesti.

Hermot menee ja suonet katkee, normi päivä mun elämässä

Joo. Kaksi viiltoa vasemmassa käsivarressa.

Meni hermot kaikkeen. Ihan kaikkeen. Teki mieli heittää tavaroita seinille.

Kaikki oli hyvin. Tai hyvin ja hyvin. Olin tunnoton. Ei mitään oloa. Olin vain.
Yksi lause äideltä. Yksi viesti kaverilta. Kaikki räjähti mielessäni.
Aivan kuin jokin kaapin ovi olisi aukaistu ja kaikki mitä olin tunkenut viimeisen viikon aikana sinne piiloon levisi nyt ja täytti kaiken vapaan tilan.

Aluksi se oli vain ajatus. En uskonut tekeväni sitä tänäänkään. En tehnyt sitä eilen, en tehnyt sitä toissa päivänä, en tehnyt sitä yöllä.

Kuvittelin sen vain. Kuin sarjakuva. Kuva kuvalta näin kuinka kävelisin laukkuni viereen, kaivaisin terän lompakosta, kävelisin keittiöön, viiltäisin, antaisin veren vuotaa hetken aikaa lavuaariin ja sitten painaisin paperin viiltojen päälle ja kaikki olisi kuin hetki sitten.

Ja sitten huomasin tekeväni sen. Huomasin kaivavani terää esille.
Kissa heräsi sängyllä ja tuijotti minua. Hetken aikaa tunsin syyllisyyttä, häpesin itseäni vain koska kissa tuijotti minua. Silitin sitä ja se nukahti uudelleen.
Seuraavaksi kävelin keittiöön ja niin edelleen.

En pystynyt lopettamaan yhden jälkeen. Oli pakko tehdä toinenkin. Oli pakko tehdä toinen koska ensimmäinen ei sattunut tarpeeksi. Koska kipu meni ohi. Koska nautinto hävisi ennen kuin huomasin sen edes ilmestyneen.

En sitäkään enää osaa. Viiltää. Viillot olivat suoraan sanottuna säälittäviä naarmuja. Jos haluan satuttaa itseäni niin minun pitää tehdä se kunnolla. Kaikki tai ei mitään. Jos aloitan niin teen sen loppuun asti kunnolla. Jos jätän jäljen niin sen pitää tuntuakin. Ymmärrättekö?

Olen aivan saatanan sekaisin eikä minulla ole ketään johon turvautua. Ja minua pelottaa olla yksin. Minua pelottaa koska en osaa puhua asioistani ilman että joku johon luotan ja jolle voin puhua kysyy niistä. Minua pelottaa koska en osaa tai jaksa hakea apua. Ja minua pelottaa koska haluan apua. En halua luovuttaa mutta välillä se tuntuisi vain niin paljon helpommalta. Välillä vain tuntuu ettei tulevaisuudella ole minulle mitään. Ettei minun täällä olemiselle ole mitään tarkoitusta.

Jos ollaan oikeasti rehellisiä.
Kukaan ei jäisi kaipaamaan minua äiden lisäksi.
Kaikki sanovat kaipaavansa mutta silloin kun tarvitsisi niin ketään ei tunnu kiinnostavan. Kukaan ei tunnu muistavan sinun olemassaoloasi.

Minun on pakko lopettaa ennen kuin menee taas hermot kaikkeen, koska en osaa purkaa sitä enää muuhun kuin itseeni.

Suku on pahin

Enollani on murrosikä. Tai keski-iänkriisi. Tai ei, ei keski-iänkriisi, eikö silloin yleensä etsitä uusi nais-/miesystävä. Teini-ikä voisi olla hyvä sana, mutta silloin se olisi verrattavissa minuun/minun kavereihini. Ehkä hän on vain juoppo.

Kyllä. Suvussani tosiaan viina maistuu yhdelle jos toisellekin. 

Nyt äidin vanhempi veli eli enoni aloitti putken. Tai jatkaa putkeaan. Oli kuulemma vaimon mukaan aloittanut sen joulukuussa.

Tämä vaimo on kanaemo. Hän on huolissaan kaikesta. Aina. Hän kuuli eilen minun käyneen maanantaina ojassa. Sain eilen JA tänään hänellä viestillä kyselyn "Olethan kunnossa?". Kanaemo. Kaikki tiput turvaan vaikkeivat olisi omiakaan.

Vaimo soitti tänään 16 aikaan äidelle ja kertoi olevansa huolissaan enosta. Äiteä suoraan sanottuna ottaa päähän vaimon huolehtiminen. Etenkin kun vaimo purkaa huolensa äidelle vaikkei äiteä jaksa enää huolettaa juoppojen juominen ollenkaan.

Ei siinä mitään, ei ole ensimmäinen kerta kun eno juo. Tai pitää putkia. Tällä kertaa erikoista oli se että eno oli kadonnut. Lähtenyt kotoa ilmeisen ärtyneenä muutama tunti takaperin. Vaimo oli olettanut että eno oli lähtenyt vain hakemaan lisää juomia, mutta ajan kuluessa hän oli alkanut epäillä että eno on varmaan tulossa mummulan lähellä olevalle mökille juomaan alkomaholia.

"Hänellä on nyt niin rankkaa, ollut jo reilun kuukauden ajan, hän on ollut todella alakuloinen." Vaimon kälätys kuului puhelimen läpi hyvin. Alkoi suoraan sanottuna vähän naurattamaan. Siis aikuinen ihminen joka on monta kymmentä vuotta juonu ja yhtäkkiä jostain tempastaan ajatus että nyt tämäkin juoppo on masentunut ja tappaa itsensä heti kun kalja loppuu.

En kiellä etteikö niin voisi käydä. Enkä todellakaan kiellä sitä etteikö juomisen yms muiden päihteidenkäytön taustalla olisi mielenterveysongelmia.

Tulee vain tämän Vaimon hössötyksen kohdalla jokin asia vastaan. Ei enoni mielestäni itsetuhoinen ole ollenkaan. Edes tätini joka itkeäpilittää välillä kännissä ei ole itsetuhoinen.

En todellakaan tiedä. Mutta minulta ei sympatiapisteitä juopoille heru, niin paljon paskaa heiltä olen niskaani saanut.

Ja ikää enolla on sellainen vajaa 70v. Joten niin.

.
.
.

//sain kuulla tänään että toinen enoni on yrittänyt itsemurhaa. lääkkeillä. tiesin kyseisen enoni olleen Niemessä useammankin kerran ja käyttäytyneen väkivaltaisesti muita ja itseään kohtaan ja sekoilleen muutenkin, esim seurustelleen isän äidin kanssa joka silloin vielä oli naimisissa vaarini kanssa...  mutta itsemurhayritys tuli puskista. tai kai sen jotenkin tiesin. tai en oikeastaan, luulin että hän oli vain sekaisin päästään. "kävelen treelta kotiin ilman kenkiä koska en Niemessä halua olla"-tavalla sekaisin.

Kyllä, tässä suvussa on näköjään mielenterveysongelmatkin yleisiä. tiedän kahden muun sukulaiseni olleen Niemessä minun lisäkseni.
joten niin..

Vahinkoja

Eilen kävi pieni vahinko. Olin hakemassa pikkuveljeäni koulusta.

Tie oli jäässä, jään päällä oli lunta. Autot olivat painaneet raiteet tiehen, keskelle tietä.

Tulimme kohtaan jossa on aluksi alamäki ja sitten ylämäki. Olin toiseen suuntaan mennessäni meinannut jäädä kiinni ylämäkeen, joten ajattelin ottaa vauhtia jotta pääsisimme nyt kunnolla ylös.

Ohjasin auton tien reunaan, jossa oli lunta joka näytti vähemmän liukkaalta kuin jäätikkö keskellä tietä. 

Lumen alla oli raitteet, jotka johtivat yhä lähemmäs ojaa. Jäimme raiteisiin kiinni. Yritin saada auton pois raiteista, käänsin renkaita vasemmalle.

Jäätikkö. Auto lähti kiertymään keskelle tietä.

Sama tilanne käynyt pari kertaa. Kytkin pohjaan ja jalka pois kaasulta. Eipä siinä muuta ehtinyt tekemään, kun ei refleksinä vielä toimi.

Auto oli ehtinyt pyörähtää 180°. Pyöriminen loppui, mutta vauhtia oli edelleen niin paljon, että auto jatkoi matkaansa jäätiköllä.

Lopulta tuntui töyssähdys, kun osuimme repsikan kylki edellä vastaantulevien puolella lumipenkkaan. 

Vauhti hidastui hiukan, mutta matka jatkui edelleen takaperin ylämäkeen. Lopulta auto pysähtyi.

Olimme ojassa. Kallellaan pellolla olevaa lunta vasten. About 45° kulmassa. Auton nokka oli alamäkeä kohti, mutta silti vaakasuorassa pituussuunnassa.

Koko tilanne kesti max 5 sekuntia. Ainut selkeä ajatus oli pelko että pikkuveljelleni käy jotain. Etenkin kun auto törmäsi lumipenkkaan hänen kylki edellä. Eikä se saatanan idiootti taaskaan pistänyt turvavyötä kiinni kun en huomannut sitä erikseen sanoa.

Sammutin auton ja etsin kännykkäni joka oli lentänyt pidikkeestä jonnekin. Soitto äidelle. Ei vastausta. Pakko päästä seisomaan. Ovi vaivoin auki (piti avata ylöspäin). Ulos autosta. 

Jalka upposi lumeen ja luisti auton alle. Housun puntti jäi kiinni johonkin ja keriytyi ylös. Repiessäni punttia irti ja jalkaa ylös jalkaan tuli sentin syvyinen viilto ~20cm matkalle.

Lopulta pääsin ylös.  Uusi soitto äidelle, ei vastausta. Soitto iskälle.

"Tota mä ajoin ojaan, voiks sä tulla vetää mut pois?" Vittu että hävetti.

Iskä tuli 10min päästä pikku traktorillaan.

"On vissii ollu liikaa vauhtia? Mä oon sanonu et vauhtia pois huonolla kelillä. Jos ois ollu vielä vähän enemmän vauhtia, se ois lentäny katolleen tonne pellolle."

Ja sama saarnaus jatkui seuraavan 10min. Hän oli todella kiukkuinen. Myönnän, hän saarnasi ihan aiheesta, mutta sillä hetkellä en olisi tarvinnut minkäänlaista valitusta, oloni oli muutenkin kauhea. Hävetti ja pelotti.

Lopulta saimme auton pois ojasta ja iskä tarkasti nopeasti ettei vaurioita ollut tullut. Sitten lähdin mummulle veljeni kanssa.

Enpä tiedä. Veljeni taisi pelästyä enemmän kuin minä. Eilen äiden piti viedä hänet kotiin, minun kyytiini hän ei halunnut. Tänään hän laittoi turvavyön heti kiinni kun tuli autoon ja kyseisessä mäessä hän otti kiinni kahvasta katossa ja pisti silmänsä kiinni.

En osannut koko tilanteen aikana pelätä itseni puolesta. En välittänyt, "aivan sama jos minulle käy jotain, kunhan veli vain selviää". 

Kysyin tänään äideltä, olisiko hän ollut kauhean katkera minulle, jos veljelleni olisi käynyt jotain. 

"Enpä tie. Kai siinä jotain ois tullu. Isäs on vissii nyt jo katkera mulle ku ostin sulle tollasen ropposen. Kyl sulla liikaa vauhtia siinä oli. Ei pitäis näillä keleillä sälyttää sen hakemista sulle ku et sä osaa viel ajaa hitaasti jäätiköllä."

Joo, toi jos mikä opetti kunnolla. Ajan edelleen kyten ennenkin kun olen yksin autossa, mutkissa totta kai hidastan ja jos tuntuu ettei renkaissa ole pitoa. Mutta silloin kun joku muu on kyydissä, esim veli, ajan koko ajan hitaammin kuin ennen. Ainaki tänään ajoin noin. 

 

//Loppuviikko on varmaan aika kiireistä. Täti kävi hakemassa viinalastin ja kaljaa joten hän on taas änkyräkännissä. Eli olen navetassa aamut/illat ja päivällä teen ruuan ja olen todella väsynyt koko ajan. Eli en varmaan postaile kovin usein.

Eli ajoitan tekstit kun ehdin postaamaan kunnolla. 

Emt

Aamu alkoi vitutuksella. H:lta oli tullut 6 aikaan viesti jossa hän ihkutti uusinta Age of Ultron traileria joka tosiaan ilmestyi yöllä. Muuten iha ok ihkuttaa mutta juuri eilen hän valitti kun "Marvel rahastaa leffoilla, ne tekee uusia ja uusia trailereita ja osa leffoista tehää uudestaa ja aina vaa uusista hahmoista tehää leffa. siis GOTGikin on iha turha, oikeesti se ei liity mitenkää Avengersseihi.."

....*hiljaisuus*....

ehkä GOTGin ei kuulukkaa liittyy Avengersseihin... Ehkä pointtina on ikuisuuskivet ja lopulta Thanos... ja siis Marvelhan on ainut joka rahastaa leffoilla, muut yhtiöt ei teekkää koko ajan uusia leffoja, trailereita, venytä päätösosia kahteen leffaan, yms. Enkä todellakaan osaa olla katkera siitä et Marvel tekee leffoja uusista hahmoista kuten GOTG ja Ant-Man.
Koska mulle Marvel on elämä 
btw ihanaa et kännykkä tietää nää hahmot/leffat/ym valmiiks 
.
.
.

koko päivä mennyt lamaannuksissa. oikeastaan ainoat tunteet jotka tänään tunnistin olivat lievä vitutus koko päivän ja väsymys. 

masennus. 

en tiedä. se tuntui oikealta sanalta. ollut sellainen "siipi maassa" olo koko päivän. en ole jaksanut, en ole välittänyt, ei ole kiinnostanut. olen vain halunnut itkeä ja nukkua ja hautautua peiton alle ja hävetä olemassaoloani.

mutta täti on taas kännissä kuin käki joten minun piti ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä ruokaa ja lämmittää taloa. vaikka olisin niin mielelläni vain hautautunut peiton alle.

revin arvetki taas auki. tai en tarkoituksella. aluksi. olin laittanut laastarin viillon päälle kun se oli eilen alkanut vuotamaan ja tänään kun vaihdoin pitkähihaista, laastari lähti irti ja repäisi arven auki. ja sit mä epähuomiossa revin loputkin auki. ja teippasin ne uudelleen kun ne alkoivat vuotamaan kunnolla.
kuinka tyhmä ihminen voi olla?

njoo. mitään sanomaton päivä. huoh. voisin aamulla olla todella itsekäs laiska paska ja hautautua peiton alle koko päiväksi nukkumaan. kyllä äite pärjää navetassa yksinkin ja ehkä täti kiukkusena menee sinne tekemään työt kun muut eivät osaa. 

tai sitten otan taas itseäni niskasta kiinni, juon mukillisen pahaa kahvia ja raahaan laiskan perseeni navettaan, josko minusta olisi edes siellä jotain hyötyä.

äh en tiedä. Q:nkin kanssa oli vaikea puhua tänään. en osannut sanoa mitään kun en pystynyt ajattelemaan mitään. en jaksanut ajatella mitään, mutta silti yritin illalla pitää hänelle seuraa. minä yritin. mutta taisin epäonnistua.

☆ Q:n piirtämä ☆ 

Yö

23.02 

Sain julkaistua edellisen postauksen juuri ennen kuin Q laittoi viestiä.
Kaikki kunnossa.
Huolehtii minun viime öisestä ratkeamisesta.
Lupaan, en viillä. Vältän sitä viimeiseen asti.
Keskustelemme.
Tunnustan että saatoin aiheuttaa paniikin hänen kaverilleen.
Hyvä ehkä että aiheutin, hän oli sittenkin laittanut viestin Q:lle ja Q vaikutti olevan hyvällä tuulella sen vuoksi.
Puhuimme Q:n kanssa katkonaisesti 45min samalla kun hän puhui kaverinsa kanssa.

23.47
Menin syömään ja lopetimme keskustelun hetkeksi.
Istuin äiden vieressä ja tuntui kuin hän olisi nähnyt hihani läpi viillot.
Tuntuu kuin olisin pettänyt hänen luottamuksensa. Inhottaa.

00.20
Q ilmoittaa että hänen kaverinsa on mennyt nukkumaan.
En ole vielä saanut kahviani juotua, joten haen kännykän ja vastailen samalla kun juon kahvia ja puhun äiden kanssa.

00.32
"Multa viedään ehkä puhelin yöks..."
Miksi?
Pitäisikö sen auttaa häntä nukkumaan? Se on aivan sama onko hänellä kännykkä vai ei, hän ei silti saa nukuttua.
Rangistus päivän tapahtumista? Toivon mukaan ei, koska se olisi väärin.
Miksi?
En yksinkertaisesti keksi hyvää syytä.
Mutta minulta ei koskaan ole kännykkää viety yöksi.

Ylipäätään en ole saanut mitään normaaleja rangaistuksia kuten arestia yms. Olen saanut selkääni niin että olen oppinut käyttäytymään. Syytöksiä kunnes olen oppinut tekemään asiat oikein. Syyllistämistä kunnes olen tehnyt sen mitä minun kuuluukin tehdä.

Aivan sama, se on ollutta ja mennyttä. Turha itkeä enää sitäkään.

1.12
Nukkumaan.
Viillot jomottaa.
Rasvaan ne ja vedän pitkähihaisen päälleni.
Minun on opittava antamaan anteeksi itselleni. Viilloista on hyvä aloittaa.
Kaikki palaa takaisin tasapaksuun.
Hyvään ja turvalliseen.

Se siitä sitten

Olen kauhean aktiivinen taas täällä blogin puolella.
Muualla en sitten olekaan.
Jalkakipu valvotti vaille 5 asti ja aamulla heräsin vähän yli 8 painajaiseen. En enää pystynyt nukkumaan, vaikka olisi tarvinnut. Päänsärky on jotain järkyttävää ja keskittymiskyky on menetetty tapaus väsymyksen vuoksi.

En osaa enää puhua asioistani. En edes äidelle. Tai L:lle. Muitahan minulla ei oikein enää olekaan.

Tai en voi puhua niistä. Olen "parantunut", minulla ei enää pitäisi olla paha olla. Minun ei enää pitäisi ajatella itsetuhoisesti. Minun ei pitäisi enää tarvita psykologeja tai lääkäreitä. Minun pitäisi selvitä omillani. Ja niinhän minä teen, pohjaa hipoen.

Eikä äidelle voi muutenkaan oikein puhua mitään. En halua jakaa näitä asioita koko perheelle, mutta kahdenkeskistä aikaa ei vain löydy äiden kanssa. Etenkään koulujen lomilla, kun pikkuveli seuraa äitee niiku hai laivaa. Tai pikemminki laiva haita.

En osaa kertoa, miltä minusta tuntuu.
En osaa tehdä sitä sanoin.
Sen näkee silmistäni, käytöksestäni, eleistäni.

Musiikkia.
Ainut Haloo Helsingin biisi jonka olen kuunnellut alusta loppuun ajatuksella. Joka on saanut muutaman kyyneleen vuotamaan.

//Q-rakas puhu mulle. Oon ihan paniikis vielki siit mitä sanoin sulle toissayönä. Oo kiltti ja puhu mulle, mä haluun auttaa sua. Jos haluat. 

Uusi Vuosi, Uusi Elämä

"Suunnitelmat muuttuu. Enkä pidä siitä. Piti viettää UVta L:n kanssa. Se menee luultavasti mönkään koska pitää kuskata äitee. Sen pitäisi viedä autonsa Tampereelle tutulle huoltoon (katsastus) ennen perjantaita. 1.1 on varattu joten se vie sen sit huomenna. Ja mä lähen sit hakee sitä kotiin. Äiden tuntien siinä menee koko päivä, kierretään kaupat ja plääplää, ja sitten kun vihdoin pääsen kotiin olen varmaan niin väsynyt etten jaksa tehdä muuta kuin nukkua ja valittaa päänsärkyä. Toisin sanoen, olen melko varma, etten jaksa lähteä uudestaan ajaan Tampereelle sillä nukahtaisin rattiin ja huomisen ajokelillä ajaminen tulee oleen jo muutenkin hankalaa. Olen kyllä varma että jos vain mitenkään selviän lähes 100% varmalta päänsäryltä, lähden ajamaan Tampereelle uudestaan.
Ärsyttää. "

Ajatuksia eiliseltä. Tai siis 30.12.2014. Ja oikeassa olin.
Tie oli peilijäällä, luistelin autolla puolelta toiselle ja naarmutinkin autoa yhteen puuhun. Onneksi ei sen pahempaa. Aurinko paistoi ja heijastui tiestäkin eikä eteensä nähnyt oikein mitään sen vuoksi. Kauhea keli toisin sanoen ajaa. Tai haastava.

Treelle kuitenkin pääsin ja näin I:kin nopeasti, koska olimme sopineet, että hän vie Q:lle lupaamani lätyt koska hän oli menossa samaan paikkaan. Ymmärsittehän? I:n "luota" sit nopeeta tädille, jonne äite jätti autonsa, ja sieltä sitten kämpälle hakeen vikat postit ja jättään avaimet. Kello oli lähempänä 17 kun päästiin kauppaan ja kun lähdettiin kello näytti 19. Kierrettiin Rantaväylän kautta, kun aateltiin et siellä vois näkyä raketteja jo mutta eipä niitä siel valojen keskellä erottanut.

Kotiin päästiin 19 aikoihin. Tuloksena oli päänsärky, jalkakipu ja kauhee mustelma takapuolessa kun kaaduin mallikkaasti 2m ennen rappusia. Loppuilta menikin sit telkkaria katselen. Harmitti kun en lähtenyt takaisin Treelle koska ilotulitus olisi varmaati näyttänyt paremmalta livenä, mutta ei sille enää voi mitään. Ja olosuhteet ja mun normaalin tasapainon huomioon ottaen, ehkä ihan hyväkin etten juonut viimesiäkin rippeitä tasapainostani pois. L:llekin tuli esteitä, joten senkään vuoksi ei tarvitse potea huonoa omatuntoa.

//olot on pysynyt hyvinä. välillä jopa ylipirteinä. välillä joo menee hermot veljen jatkuvaan mölinään mutta se on normaalia. valitettavasti.

Tein lupauksen. En kerro sitä kellekään niin sen pitäminen on helpompaa. Tai oikeastaan haastavampaa, mutta tästä minun on selvittävä itse.

Mutta..
.
.
.
.

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2015!!
olkoon tämä vuosi iloisempi ja onnellisempi :)

Älä telo ja jos telot ni älä itke

5 päivää keikkaan. 136 tuntia. Noin.

Kello on puoli 4 yöllä. Ainut asia, mitä mietin on tuo. Vähän stressaa kun ei olla oikein suunniteltu vielä kaikkea, mutta eiköhän sekin saada aikaiseksi.

En saa taaskaan nukuttua. Jalkaa särkee, vihloo vähän turhankin paljon. En enää itke helposti, mutta tämä kipu ja turhautuminen saavat minut aina välillä itkemään. Raivostuttavaa, kun en saa tehtyä kivulle mitään.

Kaikki mahdolliset särkylääkkeet on testattu, ainoat jotka toimi suhteellisen nopeasti oli iskän helvetin vahvat särkylääkkeet sen iskiaskipuihin. Ja nekin tietenkin loppu, tai en ole kehdannut pyytää lisää, kun iskä ilmeisesti tarvii niitä kun lääkäri kerta on niitä sille määränny. Minulle kun kivusta ei toisaalta ole muuta haittaa, kuin nukkumisvaikeudet ja sen kanssa voi elää.

"Ei saa teloa itteään."

Mummu sanoi aina niin. Toisaalta se oli huolenpitoa. Varoitus, "tuossa voi sattua". Toisaalta taas vittuilua. Jos satutti itsensä, ei voinut mennä valittamaan, sinuahan oli varoitettu. "Minähän sanoin."

"Älä sit itke jos telot ittes."

Äite sanoi minulle pienenä noin. Jos sattu, niin sit sattu, kärsi kun et varotuksesta oppinut. Opin sen pelottavan hyvin. Kärsi hiljaa.

En syytä ketään, kaikki on monen asian summa. Mutta se, että todella opin jotain "elämänohjeita" jo pienenä on hauska huomata. Olisinpa vain oppinut jotain muuta.

En tiedä miten lauseet liittyvät mihinkään, ne vain ovat pyörineet minun päässäni viime päivinä. Etenkin näinä saatanan pitkinä öinä jolloin väsyttää liikaa, mutta unta ei saa kun kipu säväyttää aina hereille kevyestä unesta.

When you can't sleep,well, you can't dream, 

When you can't dream, well, what's life mean? 

Housen vicodin addiktio alkaa selviytyyn. Haluisin mielelläni itsekin muutaman, kiitos.

//ja joo, unilääkkeethän ei auta. nukahdan, mutta kipu herättää. josko sitä sitten pitäs ottaa enemmän, että pysyisikin unessa. 💊

//eiköhän kaikki tiedä miksi lauseet ovat pyörineet mun päässäni 

Ihan vittu sama

Hermot kireällä.

Pikkuveli on ärsyttävä. Erityisen ärsyttävä. Kieli ruskeana mielistelee äiteä. Ja äite vain kehuu. "Hieno poika, tuli auttamaan vaikken pyytänytkään". Kuinka monta kertaa minä olen auttanut ilman pyytämistä? Kuinka monta kertaa olen perunut menoni, koska olen auttanut äiteä? Kuinka monta kertaa minua on kiitetty?

Ihan vittu sama.

Täti löysi taas tien kaljakauppaan. Siidereitä, kaljaa ja viinapullo. Haaveilin pääseväni tänä juhannuksena tekemään jotain muuta kuin olemaan navetassa. Ilmeisesti ei sitten. Toinenkaan täti ei taida tulla viikonloppuna, kun on juhannus. Jopa pikkuveljeni menee juhannuksena kotio syömään iskän ja parin naapurin kanssa mm grilliruokia. Jälleen minä perun menoni, koska autan äiteä.

Ihan vitun sama.

Koko päivän olen kuunnellit, kuinka olen laiska paska joka ei vittu pysty edes itseään tappamaan. Olen kuulemma säälittävä läski, josta ei ole mitään muuta kuin haittaa. Idiootti.

Jos vastaasanomisesta ei tulisi minulle mitään ongelmia, olisin monta kertaa käskenyt tädin itse yrittää itsensä tappamista, koska häntä ja hänen juomistaan ei tulisi ikävä.
Ja että jos ruuan tekemisessä on niin paljon vaiavaa hänelle niin on hyvä vain ja juo senkin aikaa, olemme me enempääkin selvitty ilman hänen läskisoosejaan.
Eikä se hänenkään järkensä kovin kirkas ole kun pitää kahden viikon välein vetää vähintään viikon känniputki.
Mutta hei, meitä idiootteja on niin monenlaisia. On niitä, jotka ovat säälittäviä juoppoja ja niitä, jotka ottavat juopon puheista itseensä.

Koko elämä alkaa olla ihan vitun sama. Ihan vitun sama kuolenko. Tai ei. Elämä on tällä hetkellä vittumaisempaa, joten voisin olla onnellisempi jos vain kuolisin pois.

Olisipa tädillä yksi huolenaihe vähemmän, ei tarvitsisi enää minun idioottimaisuuttani stressata.

Kissanpentuja ja kärrynpyöriä

Elämä heittelee kärrynpyöriä. Tai paremminkin elämä heittelee kärrynpyörillä. Reilun vuoden aikana on muurrunut niin paljon, ja oikeastaan vain huononpaan suuntaan.

Mummun kuoleman jälkeen kaikki on levinnyt käsiin. Aikaisemmin oli joku joka piti järjestystä ja toisaalta keräsi suvun kokoon. Nyt täti saa juoda niin pitkään kuin haluaa, kukaan ei ole lisäämässä hänen "tunnontuskiaan" joutumalla vanhana ja sairaana töihin navettaan, koska täti ei juomiseltaan ehdi. En ole paria serkkuani nähnyt mummun hautajaisten jälkeen, vaikka he aikaisemmin kävivät pari kertaa vuodessa.

Mummun kuoleman jälkeen on tapahtunut muutakin. Keväällä tämän juopon tätini miesystävä jätti hänet (nuoremman juopon takia), joten nyt täti on koko ajan mummulla. Koko ajan. Ennen hän lähti viikonlopuiksi ja lomien ajaksi miehen luokse, kun toinen tätini vapautti hänet navetan töistä. Nyt täti on kuitenkin koko ajan mummulla. Niin kännissä kuin selvänäkin. Vittumaisinta on juuri ennen känniputkea alkava vittuuntumisen näkyminen, jolloin hän nälvii ääneen niin äiden, pikkuveljeni kuin minunkin idioottimaisuutta ja korostaa hänen hienouttaan.
Sitten alkaa juominen. Aiemmin se alkoi salaisesti, vähitellen ettei mummu huomannut, vaikka tottahan toki sen huomasi. Se alkaa edelleen salaisesti, mutta ei enää vähitellen vaan reippaasti perseet heti, kun kaupasta pääsee.
Aiemmin kului siidereitä, lonkeroita ja kaljaa, nyt kuluu viinaa. Pienenä oli kauhean hauskaa koittaa, kuinka nopea ja taitava on ja etsiä tädin piilottamat pullot ennen kuin täti palaa kaljakaupoilta. Hah, hauska lapsuus.

Nyt seuraava muutos on enoni. Hän asuu naisystävänsä kanssa samassa taloudessa. Naisystävä on nyt kuitenkin sairastunut syöpään, eikä luultavasti elä enää pitkään. Naisella on lapsia aiemmasta liitosta ja he eivät tule toimeen enoni kanssa. Koska talo on naisen omistama menee talon omistus lapsille, mikä tarkoittaa, että enoni lentää talosta pihalle. Hänellä ei ole varaa vuokraan sairauseläkkeestä edes tällaisessa periferiassa. Minne muuallekaan hän siis menisi kuin mummulle, lapsuuden kotiinsa. Ja minähän en häntä siedä, joten joko alan nauttimaan isän seurasta tai viihtymään kämpällä.
Suurin huolenaiheeni tässä ei kuitenkaan ole minun selviäminen vaan kissojemme. Kysyin äideltä mitä kissoille tapahtuu ja sain suoran vastauksen: "niistä varmaan suurin osa kuolee". Eno ei tosiaan kissoista välitä, eikä hänelle pahemmin sanota vastaankaan. Aloin kerätä voimiani hänelle huutamiseen ja kissojen puolustamiseen siitä hetkestä, kun kuulin asiasta.

Ei vain oikein innostaisi tämmöinen. Kaikki ennalleen. Mummu nyt saa levätä rauhassa, mutta jos täti ja eno asettuisivat ennalleen niin kaikki olisi taas hyvin.

//BTW! Olis kissanpentuja annettavaks/pientä maksua vastaan, kiinnostaisko? Toivetta ja sähköpostia alle ni otan yhteyttä :)

Kottero

Äite osti minulle tiistaina auton. Renault Clio. Ottaa suoraan sanottuna päähän tuollainen ropponen. En halua olla kiittämätön, mutta tuo auto on huonontanu minun ja äiden välejä enemmän kuin mikään muu koskaan.

Koko auto asia lähti nyt siitä, kun löysin netistä ihanan Opel Astran, johon rakastuin. Se olisi ollut täydellinen, hintaakin oli vain 1990€ ja seuraava katsastus olisi ollut vasta ensi vuonna. Se oli, itseasiassa on edelleen, myynnissä liikkeessä, joten takuut auton kunnosta olisivat olleet paremmat.

Äite kuitenkin ihastui tuohon Renaultin kotteroon eikä ottanut kuuleviin korviinsa kun sanoin haluavani mielummin sen Opelin. Hän vain tivasi uudelleen ja uudelleen ostetaanko Renault ja kun en viitsinyt vaivautua sanomaan enää mitään, hän osti sen.

Ottaa päähän. Äiden kanssa tulee riitaa lähes kaikesta mahdollisesta, mikä on todella harvinaista meidän kanssa. Riitojen lisääntyessä minun tekee yhä useammin mieli viiltää. Viime kerrasta, kun halusin viiltää on kulunut monta viikkoa, mutta nyt ajatus tulee päähän monta kertaa päivässä. Pelottaa. Kaikki tuon saatanan kotteron takia.

Älkääkä ajatelko, että olen lapsellinen, kultalusikka perseessä syntynyt kakara, joka on tottunut saamaan kaiken ilmaiseksi minkä haluaa. En ole. Olen kaiken eteen tehnyt töitä. Sain muuttaa omilleni, kun olin ensin ollut lomilla töissä päivittäin. Ajokorttia en pyytänyt, mutta äite maksoi sen silti. Hyvitykseksi olin taas töissä. Opelinkin eteen olin jo ollut töissä koko lukuloman aina viime tiistaihin asti.

Pelottaa vaan, että tuo kottero pilaa minun ja äiden välit pidemmäksi aikaa.

Tahdon voimaa

Tänään oli todellinen ongelma päivä. Heräsin aamulla 8 aikaan ja kaikki tuntui olevan hyvin. Menin takaisin nukkumaan ja kun heräsin taas 12, helvetti pääsi irti.

Illalla olin unohtanu pleikan kiinni telkkariin ja kun kivikaudella syntynyt tätini ei saanutkaan hiihtoa heti näkyviin, sain kuulla ensimmäiset pään aukomiset häneltä. Ihan aiheesta, olihan häneltä mennyt huimat 2min hiihdosta ohi.

Menin kahville ja sain kuulla vielä äideltäkin valitukset inhimillisestä unohduksesta. Erehdyin katsomaan ilmoitukset kännykästä ja Facebookia selatessa katsoin yhtä kuvaa tarkemmin syöden samalla.
"En kyl tie mut toivosin että mun abiturientti tyttärelläni olisi jotain muutakin tehtävää kuin kattella tollasia tyhjänpäiväisiä kuvia."
Anteeksi kun en levittänyt kirjojani ruokapöydälle samaan aikaan, kun piti syödä.

Nelisen tuntia minä istuin samaisen pöydän ääressä ja tein fysiikan tehtäviä. Aiemmin loman aikana olen alkanut tehdä ruokaa 16 jälkeen. Tänäänpä en aloittanut ollenkaan vaan pänttäsin. Siitähän täti riemastuikin: jupisten ja valittaen hän alkoi tehdä ruokaa "kerta susta ei ole siihenkään".

Vähän vaille 18 söimme. Istun pitkällä penkillä yksin. Äite tuli seisomaan penkin ja pöydän väliin istuakseen alas, mutta yhtäkkiä hän otti lautasensa vierestäni ja meni pöydän toiselle puolelle syömään. "Vittu minä viitti pöydän alta syödä." Hänen mielestään penkki oli siis liian lähellä pöytää.

Lähes koko päivän vähän 12 jälkeen tähän asti olen ollut hiljaa. 18 aikaan meinasi tulla itku, kun alkoi mitta täyttymään kaikesta nälvimisestä ja valittamisesta. Poltin normaalin yhden tupakan sijaan kolme, kun heitin pikkuveljeni kotiin. Hetken mielessä välähti jo suunnitelma siitä, kuinka sitten kun olen yksin, kaivan terän ja... niin. En halua edes kkirjoittaa sitä sanaa, ettei siitä tule totta.

Roikun kynsin hampain kiinni hyvässä olossa. Tuntuu kuin seisoisin vanhalla, puisella kaivonkannella. Tai hauraalla järvenjäällä odottaen, milloin askel uppoaa, millon pohja putoaa ja vajoan alas. Samalla käyn mielessäni läpi ohjeita mitä pitää tehdä, jos putoaa jäihin, mistä voin ottaa kiinni jos ja kun kansi lahoaa, kuka olisi lähinnä auttamassa. Toivon ja rukoilen, että minulla on jotain mikä pitää minut ylhäällä.

Pakokauhu. Pelko. Uhma. Viha. Voitontahto.

Minä pelkään putoavani. Pelkään pudotusta. Mutta sama pelko nostaa minussa esiin uhman, voiman ja tahdon pitää kiinni reunasta ja kivuta takaisin ylös.

Ja jostain syvältä nousee usko itseeni.
Minä selviän.

Takaisin rutiineihin

Paha olo. Paha, paha, paha. En muista, milloin viimeksi olisi tuntunut tältä. En yksinkertaisesti kykene tekemään muuta kuin makaamaan sängyssä ja itkemään. En edes tiedä, miksi itken. En tiedä, miten saisin sen loppumaan.

Suunnittelin harjoittelevani fysiikkaa tämän viikonlopun ajan. En pysty siihen. En pysty keskittymään, en luota osaamiseeni, en halua, ei kiinnosta. Sain tehtyä kolme kuvaaja tehtävää, ainoita tehtäviä, jotka osaisin unissanikin.
Luin toisen teorian, vuorovaikutus ja säilymislait, vaikutti ihan ymmärrettävältä. 
Luin ensimmäisen tehtävän, en tajunnut edes mitä kysyttiin.
Luin tehtävän uudestaan ja uudestaan, mutta mitään en tehtävästä ymmärtänyt. Luovutin, en jaksanut tapella itseni kanssa, kun kerta olisin vain hävinnyt. Keräsin kirjat kasaan, siirsin ne pois keittiön pöydältä ja laahustin huoneeseeni sänkyyn peiton alle vajoamaan yhä syvemmälle.

Minä niin toivoin, että tämä olisi jo loppunut. Alkuviikko meni niin hyvin. Keskiviikkona ja torstaina alkoi stressaamaan perjantain äidinkielen yokoe, mutta ajattelin, että se menee ohi, kunhan olen saanut kokeen tehtyä. Eipä mennyt. Koko eilisen päivän vitutti, kiukutti, itketti. Koe meni sinänsä ihan ok, mutta silti se olisi voinut mennä paljon paremminkin. En jaksanut mennä kämpille tekemään ruokaa, joten tulin suoraan kotiin. Olisin halunnut olla illan kaikessa rauhassa, mutta tottakai äite antoi pikkuveljelleni luvan jäädä mummulle yöksi. Kiukutti ja vitutti vielä enemmän. 20 aikaan nukkumaan, heräsin 11 aikoihin.

Vituttaa vieläkin, kiukuttaa pikkuveljen jatkuva valittaminen. Äitekin suuttu jo moneen kertaan siihen, pari kertaa äite purki kiukkuaan minuun, mitä en todellakaan olisi tarvinnut. Lopulta äite meni pihalle, jossa saa olla rauhassa pikkuveljeltäni ja pikkuveljeni katselee telkkaria niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, ilman pienintäkään häpeää.

Ottaa vain ihan vitusti päähän!

Miracles

Bloggaus on vähän jäänyt.

Viikonlopun vietin matikan parissa, joka tällä hetkellä tuntuu taas todella mukavalta ja helpolta, samalta kuin yläasteella. En ole enää niin pettynyt itseeni kuin silloin kun olin pitkässä matikassa. En ole ylpeäkään itsestäni, mutta olen iloinen että osaan taas matikkaa ja ymmärrän mitä pitää tehdä.

Eilen menin 17 aikoihin keskustaan L:n seuraksi. Tunsin itseni todella orvoksi, kun seisoin Koskikeskuksen edessä odottamassa L:ää. Tuntui kuin olisin ollut väärässä paikassa.

Ehdin hyvin miettimään syitä, miksi minusta tuntui siltä. Kun T:n kanssa sekoilu alkoi kariutua, jäin kotiin. En näyttänyt naamaani muualla kuin koulussa ja pidin sitä täysin hyväksyttävänä, koska tunsin itseni niin väsyneeksi koko ajan.

Olin itse jäänyt syrjään. Se olin minä joka muuttui, ei kukaan muu. Tunsin itseni orvoksi, koska olin jättäytynyt muun maailman ulkopuolelle.

Minulla oli eilen oikeasti hauskaa. Pitkästä aikaa. Kiertelimme kauppoja ja juttelimme niitä näitä. Mukaan tarttu myös farkut, paita ja muutamia koruja. Sain myös puhuttua lopulta exästäni joka kuoli 2012 marraskuussa. Pystyin jopa nauramaan, kun puhuin hänestä. Pääsin kämpälle 20 jälkeen ja katselin 24 asti Netflixistä Valehtelevia viettelijöitä.

Netflixiä katselin myös viikonloppuna silloin, kun en nukkunut tai tehnyt matikkaa. Katselimme muun muassa Uhrilampaat äiden kanssa. Siitä on ikuisuus, kun viimeksi katselin äiden kanssa ulkomaisen leffan tai ylipäätään vietin aikaa hänen kanssaan. Emme nytkään olleet kahdestaan, mutta silti.

Minusta tuntuu, että kaikki alkaa vähitellen olla hyvin. Minä uskon, että tulen selviämään tästä. Pääsin yli T:stäkin, miksen tästäkin. Se vie aikaa, mutta se on todella sen arvoista.

Päätetty

Hallituskadun psykologi.

Päätin, että voitan masennuksen. Päätin, että pääsen psykoterapiaan ja löydän taas elämälleni jonkin tarkoituksen. Päätin, etten lähde täältä oman käden kautta. Päätin taistella ja voittaa. Päätin kaivaa itseni esiin kaiken tämän epätoivon ja surun alta.

"Välillä sen huomaa, kuinka sä vedät jonkun pimeän mörkökaavun päälles. Sä oot siinä, mutta sä et kuitenkaan oo siinä. Sä vaan istut siinä ja kuuntelet muttet reagoi mitenkään."

Mörkokaapu saa luvan jäädä vähemmälle.   En suostu hautautumaan tähän minussa vellovaan vihaan, jos minulla vain on voimia ja mahdollisuus päästä siitä eroon.  

"Jos sun pitäis arvioida sun oloasi tällä hetkellä 1-10, jossa 10 on todella huono, niin paljonko se olis?"
".....Joku 4-5."
"Entä itsetuhoisuus? 10 on todella paljon. "
"Joku 2."
"No sehän on sit tosi hyvä."

Joten. Päättäväisyyttä ja toivoa sekä etenkin motivaatiota on nyt. Mutta entä sitten, kun tulee heikko hetki?

//liittyen aiheeseen meillä on paljon kissoja: 10 sisäkissaa, joista yksi on mun nallukka nöpönenä, ja parikymmentä ulkokissaa. So..

Rikkoja

Kirjoitin. En puhunut.

En puhunut, ja nyt tunnen itseni petturiksi.
Valehtelija.
Luuseri.
Selkärangaton.
Idiootti.
Luovuttaja.

Kaksi oikeassa, kuusi vasemmassa.

Minun piti puhua, etten viiltäisi. Minulla piti olla jokin asia, jonka avulla voisin välttää viiltelyn.

En pysty ajattelemaan muuta kuin äiden ilmettä, kun hän huomaa viillot. Tai kun psykologilla kerron viillelleeni. Äite on aivan varmasti pettynyt minuun. Yksi asia, enkä pysty siihenkään.

Pettymys.

Sitten kun

Mietin sitä tosissani.

Että viiltäisin.

Sitten mietin niitä jälkiä, jotka jäisivät jälkeen. Arvet. Ensin veri hyytyy haavan päälle ja suojaa sitä. Sitten syntyy arpikudos, jota repimällä haavan saa syvenemään, vuotamaan, luultavasti tulehtumaankin. Vähitellen iho alkaa korjaantua. Sitten jäljelle jää enää punaiset viirut, jotka yrittävät parhaansa mukaan hälventyä, muuttua ihoksi. Käteni ovat jo nyt täynnä punaisia viiruja.

Se sattuu. Viiltäminen. Se sattuu monella tasolla. Henkisesti ja fyysisesti. Se sattuu ja se satuttaa monia.

Joskus nautin siitä, kun tunnen fyysisen kivun. Useimmiten nautin siitä. Se antaa sen syyn itkeä, keskittyä hetkeksi johonkin muuhun kuin itkuun jota pidätellä, tyhjään alueeseen joka kasvaa kasvamistaan rinnassa, kipuun joka on henkistä.

Joskus viiltäminen kuitenkin sattuu enemmän kuin se kipu, johon se toimii lääkkeenä. Se sattuu henkisesti ja fyysisesti. Huomaa, että se satuttaa muitakin. Silloin se sattuu niin paljon, ettei siitä voi enää nauttia. Silloin se tekee lisää haittaa. Silloin fyysisen kivun lisäksi on vielä henkinen kipu, joka on pahentunut entisestään.

Mietin äiden reaktiota viiltelyyni. Että heti kun pääsen olemaan yksin, minä viillän. Että minun ei kuulu olla yksin, koska silloin viillän. Sen hetken, kun äite näkee uudet haavat. Se hetki, kun istumme yhdessä Hallituskadun psykologilla ja kyyneleet nousevat taas hänen silmiinsä, kun hän syyttää itseään olostani. En voi tehdä sitä hänelleni.

Pidän lupaukseni. Lähetän kahdelle kaverilleni viestin ennen kuin viillän. Mutta lähetän ne viestit vasta, kun on aivan pakko. Kun tiedän, etten todellakaan selviä yksin.

//Psykologi ylihuomenna.
Taidan olla huonossa kunnossa hänenkin mielestään.

Paradoksaalista

30.12.2013.

Käynti Hallituskadun psykologilla. Äite tuli mukaan.

"Sillon kun hän ilmotti mulle uudesta ajasta, mä en ollu iha varma kumpi soitti. Et soittiko hän apua, vai sinä vapautuneesta ajasta. Koko joulun ajan mä oon vähän sillee paikallistanu puukkoja."

Alun 20min oli tuollaista. Äite kertoi pelostaan, että olin joulun aikana niin ahdistunut, että olisin viiltänyt. Minulle äidin oletus siitä, että olisin ollut ahdistunut jouluna, tuli aivan yllättäen. Minua ei mielestäni ahdistanut suuremmin. Tottakai oli totuttelemista siihen, ettei mummu ollut enää kertomassa ohjeita. Mutta en kuitenkaan ollut niin ahdistunut, kuin äite luuli.

Loppuajan puhuimme miten joulunvietto muuttui, normaaleista perinteistä ja tavoista sekä syytä mikä eniten vaikuttaa mielialaani. Lisäksi kerroin T:stä ja sekoilusta hänen kanssaan.

Tykkään käydä Hallituskadun psykologilla. Joistakin asioista puhun kyllä mieluummin lukiopsykologin kanssa, mutta silti odotan innolla seuraavaa Hallituskadun aikaa. On jotenkin helpompaa puhua asioista äidelle, kun läsnä on toinenkin henkilö ja äitekin kertoo huolistaan.

Viime kerralla, kun istuimme psykologin huoneessa, minua alkoi mietityttämään, olenko muka masentunut. Nauroimme äiden kanssa lähes tunnin verran, kun yritimme selittää asumisjärjestelyämme. Nauroin vedet silmissä äiden kanssa psykologin vastaanotolla, vaikka diagnoosini on keskivaikea masennus.

"Se pitää meitä vissiin ihan sekopäinä."

Selvyyttä

Aiempina vuosina suku on tullut mummulle 26.12. syömään ja viettämään joulua yhdessä. Eipä tule tänä vuonna. Tänä jouluna olemme äiden ja tädin kanssa kolmistaan mummulla.

Toinen täti alkoi taas juomaan. Hän kävi torstaina lääkärissä ja aina kun hän käy lähelläkään kauppaa, jossa myydään alkoholia, hänellä on aikaa käydä ostamassa kaljaa itselleen.

Ahdistavaa tuollainen. Aina kännissä hän luulee tietävänsä kaiken parhaiten, löytää kaikesta valitettavaa, josta jupista hiljaa selän takana tai ollessaan minun tai veljeni kanssa kahden, haukkua äiden eli siskonsa pystyyn.

Tiedän kyllä, ettei tämä ole sama asia kuin se että jompikumpi vanhemmista juo. Silti tämä tuottaa lisää ahdistusta. Nyt on joulu. En jaksaisi kuunnella mitään jupinaa tai vittuilua tai kuinka olen laiska, läski paska. Tiedän sen muutenkin.

Juuri tällä hetkellä en ymmärrä ihmisiä, jotka haluavat juoda, jotka menevät baariin aina kun se on mahdollista. En vain ymmärrä, vaikka silloin tällöin, harvoin kavereihin verrattuna, minäkin juon pään täyteen.

Ja selvyydeksi, viimeksi join kännit 26.10, eli A:n synttäribileissä. Tölkin tai kaksi join viimeksi pari viikkoa sitten ja baarissa kävin viimeksi keväällä, silloinkin kävin vain hakemassa sammumispisteessä olleen R:n kotiin. Seuraavan kerran juon varmaan vasta ensi vuonna, sillä vaikka UV-bileitä suunnittelenkin, minulla on vahva epäily ettei nekään tule onnistumaan.

Kuten ei mikään muukaan.