Ahdistusta ja stressiä

En tiedä. Minun ei varsinaisesti ole paha olla. Kuitenkin välillä vain tulee ahdistus. Tulee sellainen olo, että olisi pakko saada itkeä. Pakko saada purkaa ajatuksia johonkin tai tulen hulluksi. Ajatukset juoksevat enkä saa niistä kiinni. En saa tehtyä mitään, keskityttyä mihinkään. Aivan kuin olisin epäonnistumassa ja viime hetken pakokauhu valtaisi mieleni: "pakko keksiä jotain".

Stressi kirjoituksista alkoi eilen. Istuin kahdeksan tuntia pöydän ääressä tekemässä fysiikan tehtäviä enkä saanut tehdyksi kuin 6 tehtävää 8:sta, joita yritin. En vain yksinkertaisesti osaa tai muista enää lakeja ja kaavoja, joita tarvitsisin.

Pelkään aina vain enemmän, että uneni käy toteen; että saan C:n ja olen huonompi kuin muut. Äidinkielen tekstitaidonkin yo meni aivan päin vittua, vaikka olen aina tykännyt ja osannut kirjoittaa ja ymmärtänyt, mitä tekstiltä haetaan.

Ainut kirjoitus mitä en stressaa on matematiikan, mutta sekin on lyhyt oppimäärä, joten siitä minun kuuluukin saada vähintään M.

Kesästä tulee taas samanlainen helvetti kuin viime kesästäkin, jos kirjoitukset menevät päin vittua enkä saa työpaikkaakaan.

...

vihasin itseäni niin paljon
vihasin itseäni niin pajon ennen sinua 

nyt vihaan vielä enemmän

syytän itseäni kaikesta
minun syyni! takoo päässäni

minun syyni
vaikka

sinä jätit
sinä lähdit
sinä unohdit minut

olin väärä

haluan kostaa kaiiken
itselleni

leikata itseni muottiin sopivaksi
karsia kaiken ylimääräisen pois 

olla riittävä,
olla kaunis,
olla hyvä

mutta totuus on
en ole hyvä
en ole kaunis
en ole riittävä

minä olen väärä

vaikka pieni ääni sisimmässäni tietää sinun olleen se: väärä

Päivitystä

Kirjoittelu taas jäänyt, siitä pahoitteluni. Olen tehnyt sitä ja tätä, enkä oikein ole saanut inspiraatiotakaan kirjoittaa.

Abiristeily tosiaan oli ja meni. Itse selvisin vähällä, minkäänlaista krapulaa ei ollut, muisti oli pysynyt liiankin hyvin enkä löytänyt kuin kaksi mustelmaa käsivarresta ja jalasta.

Sunnuntaina (16.2) äite tuli kämpille yöksi, joten sen päivän raivasin asuintilaa. 17.2. oli Hallituskadun psykologille aika. Harvinaisen turha käynti, psykologi vain selitti ja neuvoi psykoterapeutin etsimisessä. Eipä sillä, ei minulla olisi ollut mitään sanottavaakaan, kaikki on pääasiassa ollut ihan hyvin.

Viikon verran olen nyt ollut mummulla ja tehnyt kaikkea turhaa. Olen muun muassa jäänyt koukkuun yhteen kännykkäpeliin, en yksinkertaisesti pysty olemaan tarkistamatta tilannetta vähän väliä. Synttäreitäkin olen suunnitellut, näillä näkymin pidän jonkinlaiset pirskeet 1.3. kämpillä.

Eilen aloitin varsinaisesti vasta lukemisen kirjoituksiin. Enpä tiedä, en oikein osaa stressata kirjoituksista näin valveilla, ainakaan niin, että pakottaisin itseni pänttäämään.

Viime yönä näin kuitenkin unta, että sain fysiikan kirjoituksista Cn, mikä jo itsessään on minulle kehno arvosana. Vielä pahemman siitä teki se, että E sai minua paremman arvosanan. Lisäksi jouduin uusimaan (?) Yo kokeen aivan kuten normaalin kokeenkin. K oli myös uusimassa kirjoitusta ja lähti huoneesta ennen minua.

Uni oli suorastaan painajainen minulle. Kaikki kauhukuvat, jotka minulla fysiikan kirjoituksista on, olivat unessa; kokeen uusiminen, olla huonompi kuin K ja E sekä saada arvosanaksi C. Stressi kasvoi tänään todella nopeasti. Pelottaa, että uni käy toteen ainakin osittain.

//hän vituttaa edelleen. ei mene päivääkään niin etten miettisi miten kostaisin. kuinka säälittävä voin ollakaan! unohtaisin vain, niin hänkin teki.

Revitty arpi

Näen kuvia ja päivityksiä joka puolella. Joka kerta tuntuu kuin puukko iskisi rintalastaan. Tuntuu kuin joku koittaisi repiä sydämen ja keuhkot irti kehostani.

Aivan kuin hän tekisi tämän tahallaan. Kuin hän ajattelisi vain minulle aiheutuvaa mielipahaa ottaessaan joka kuvan, kirjoittaessaan päivityksen.

Viha herää aina uudestaan ja uudestaan. Miksi heidän pitää kaivaa veistä haavassa? Aivan kuin he nauttisivat tästä. Olen niin vihainen hänelle, heille, itselleni. Miksi minun piti, miksen kuunnellut, kun kaikki varoittivat minua? 

Minuun sattuu. Koitan selvitä, päästä yli kaikesta, mutta tuntuu kuin se ei olisi minulle sallittua. Haluan vain eroon tunteista. Haluan vain lipua elämäni läpi tuntematta mitään.

Haluan vain, että tämä loppuu. Haluan vain, että kaikki loppuu.

Todellisuus on kaukana tarusta

1:23

Katselen ympärilleni ja näen kuinka kaikilla muilla on hauskaa, kuinka he olevat kännissä kahden ensimmäisen juoman jälkeen, kuinka he uskaltavat mennä tanssimaan, koska eivät häpeä itseään.
Samalla istun pöydän ääressä tuijottaen kahdeksatta juomaa, joka on puoliksi juotu huojuen laivan liikkeiden, en oman humalatilani vuoksi tuntien itseni täydeksi friikiksi, läskiksi mursuksi, joka ei todellakaan sovi muiden abien joukkoon, pidellen kyyneliä ja odottaen sitä hetkeä, kun voin liueta paikalta ilman, että muut huomaavat. Ja samalla toivon, että kukaan, ei kukaan löytäisi minua. Mietin miltä tuntuisi pudota jääkylmään veteen ja kadota kaikkien elämästä.

2:18

Makaan yksin hytissä. Masennus hiipii pitkästä aikaa pintaan. Alkoholi. Paha olo. Viha. Itku. Kiukuttaa. Miksi heidän pitää? Kaivaa veistä haavassa. Tai paremminkin repiä vanha arpi auki. Nyt todella tiedän mitä se on. Se on täyttä helvettiä.

Tätäkö abiristeily minulle todella on? Pitäisi nauttia, tanssia ja juoda päänsä täyteen ja lopulta sammua jonkun ennestään tuntemattoman viereen. Oikeasti makaan hytissä kuunnellen, kuinka muut juhlivat. Helvetti.

Hälinää

Viikon ajan ollu aika paljon hälinää, menoo sinne ja tänne enkä sitten muka ole ehtinyt postaileen.

On pitänyt kertoa tännekin, että äite osti tammikuussa viisi ylämaan karja sonnia ja hiehoa. Niiden pitäisi helmikuun aikana tulla. Niitä sitten letittelen kesän ajan jos ei muuta hommaa löydy.

Koko viikon ajan, oikeastaan jo viime viikollakin olen selaillutt työpaikkailmoituksia, jos löytyisi jotain kiinnostavaa kesäksi. Tampereen kaupungille ja seurakunnalle sekä Ylöjärven seurakunnalle olen haun lähettänyt, ja niiden lisäksi keskoon ja S-ryhmään. Jos ei tärppää niin aina voin olla kotona töissä.

Keskiviikkona kävimme L:n kanssa Rekrytorilla. Ei siellä oikein mitään muuta ollut kuin Särkänniemen ja parin kaupan kojut joilla jotain järjellistä oli. Ja totta kai karkkia haettiin joka kojusta.

Torstaina oli penkkarit, mutta menin silloin käymään Särkänniemen työhaastattelussa. 12 aikaan olin paikalla, mutta silti jouduin jonottamaan lähes tunnin ennen kuin pääsin haastateltavaksi. Haastattelu meni oikeastaa ihan hyvin, mutta en silti usko että sieltä työpaikan saisin.

Tänään onkin sitten abiristeily. Olen kaksi 0.33 tölkkiä juonut ja päätä särkee jo nyt. Toisaalta 3kk viime kerrasta, joten kai ihan ymmärrettävää. Saa nähdä millaista säätöä hyttien ja muunkin kanssa taas tulee. Kovin innoissani en ole, oikeastaan olisin jo eilen mennyt mielelläni kotio, mutta luultavasti tämä on niitä once in the lifetime kokemuksia, jotka harmittaa vanhempana jos ei ole kokenut.

Umpikujaan

L kertoi minulle tänään kaiken pääpiirteittäin. Jos minulle olisi tapahtunut kaikki se mitä hänelle on, en olisi läheskään niin hyvässä kunnossa kuin hän. En luultavasti hengittäisi.

Olin vihainen hänelle. Loukkaantunut ja yllättynyt hänen päätöksestään. Exäni teki silloin joskus saman päätöksen ja se vaikuttaa yhä minun kykyyni luottaa ihmisiin. Ne vuodet elämästäni kummittelevat yhä mielessäni, herään joskus keskellä yötä painajaiseen siitä ajasta. En halua joutua kokemaan sitä enää ikinä. Enkä halua L:n joutuvan samoihin ongelmiin kuin exäni.

Kuitenkin minä ymmärrän miksi. Haluaisin pitää päätöstä täysin vääränä, mutta en voi tehdä sitä, koska ymmärrän miksi.

Kananen

Kana nimeltä Henrietta.
En voi tehdä muuta kuin nauraa.

Juuri se hetki

Hetken tuntui, että heitän viimeisen kuukauden hukkaan.

Istuin autossa, odotin pikkuveljeäni. Oli taas tullut pieni riita äiden kanssa. Ei, ei riita. Tein väärin ja hän ilmaisi sen hyvin selkeästi.

Loukkaannuin. Istuin pimeässä autossa ja halusin hakata rattia. Oli vain niin paha olo.

Mietin. Suunnittelin, että sitten kun olen vienyt pikkuveljeni kotiin, tulen takaisin mummulle ja viillän. Pystyin kuvittelemaan sen hetken, kun avaan lompakon ja otan terän sieltä.

Paluumatkalla ahdistus iski. En saanut henkeä. Hetken pakokauhu sai vallan ja olin painaa jarrut pohjaan jäisessä, mutkaisessa mäessä. Kyyneleet sumensivat näkökentän. Halusin lähettää viestin jollekin, L, K, I. "K:lle en voi, häntä ei enää kiinnosta." Ahdisti.

Mummulla romahdin nojatuoliin katselemaan telkkaria. Mahdollisimman vähän omia ajatuksia.

Elämä tuntuu taas romahtavan. Tuntuu kuin vajoaisin yhä alemmas. Tällä kertaa minulla ei vain ole kavereita, monikossa, jotka auttaisivat. Kaiken lisäksi putoaminen osuu juuri sopivasti lukulomalle, joten samalla kun yritän päästä ylös, kertaan kirjoituksiin.

Takaisin rutiineihin

Paha olo. Paha, paha, paha. En muista, milloin viimeksi olisi tuntunut tältä. En yksinkertaisesti kykene tekemään muuta kuin makaamaan sängyssä ja itkemään. En edes tiedä, miksi itken. En tiedä, miten saisin sen loppumaan.

Suunnittelin harjoittelevani fysiikkaa tämän viikonlopun ajan. En pysty siihen. En pysty keskittymään, en luota osaamiseeni, en halua, ei kiinnosta. Sain tehtyä kolme kuvaaja tehtävää, ainoita tehtäviä, jotka osaisin unissanikin.
Luin toisen teorian, vuorovaikutus ja säilymislait, vaikutti ihan ymmärrettävältä. 
Luin ensimmäisen tehtävän, en tajunnut edes mitä kysyttiin.
Luin tehtävän uudestaan ja uudestaan, mutta mitään en tehtävästä ymmärtänyt. Luovutin, en jaksanut tapella itseni kanssa, kun kerta olisin vain hävinnyt. Keräsin kirjat kasaan, siirsin ne pois keittiön pöydältä ja laahustin huoneeseeni sänkyyn peiton alle vajoamaan yhä syvemmälle.

Minä niin toivoin, että tämä olisi jo loppunut. Alkuviikko meni niin hyvin. Keskiviikkona ja torstaina alkoi stressaamaan perjantain äidinkielen yokoe, mutta ajattelin, että se menee ohi, kunhan olen saanut kokeen tehtyä. Eipä mennyt. Koko eilisen päivän vitutti, kiukutti, itketti. Koe meni sinänsä ihan ok, mutta silti se olisi voinut mennä paljon paremminkin. En jaksanut mennä kämpille tekemään ruokaa, joten tulin suoraan kotiin. Olisin halunnut olla illan kaikessa rauhassa, mutta tottakai äite antoi pikkuveljelleni luvan jäädä mummulle yöksi. Kiukutti ja vitutti vielä enemmän. 20 aikaan nukkumaan, heräsin 11 aikoihin.

Vituttaa vieläkin, kiukuttaa pikkuveljen jatkuva valittaminen. Äitekin suuttu jo moneen kertaan siihen, pari kertaa äite purki kiukkuaan minuun, mitä en todellakaan olisi tarvinnut. Lopulta äite meni pihalle, jossa saa olla rauhassa pikkuveljeltäni ja pikkuveljeni katselee telkkaria niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, ilman pienintäkään häpeää.

Ottaa vain ihan vitusti päähän!

En tiedä mitä sanoa

Innostus taisi loppua. Blogin kirjoittaminen ei enää ole osa jokapäiväistä elämää. Jos päivästä pitää karsia jotain pois, bloggaus jää.

Tunnen syyllisyyttä siitä. Olen tavallaan tehnyt lupauksen itselleni ja etenkin teille, että kirjoitan blogia säännöllisesti. En tiedä mitään muuta niin turhauttavaa, kuin sen että blogiin, joka on aikaisemmin postannut säännöllisesti, ei ilmesty uusia postauksia odotetusti.

Toisaalta, mitä minä kirjoittaisin? Minulla tuntuu olevan kaikki ihan hyvin. En osaa kirjoittaa hyvästä olosta.
Hyvä olo ei muserra kuten paha, se ei peitä kaikkea mustaan sumuun tai estä sinua hengittämästä. Se ei kirkasta kaikkea, se ei nosta kaikesta sitä positiivisinta asiaa esille, se ei tunnu fyysisesti miltään. Hyvä olo vain on. Sitä ei huomaa, ennen kuin tajuaa, kuinka kauan siitä on kun viimeksi ajatteli jotain pahaa, kun ei pystynyt hengittämään.

Musiikkia.