maanantai 9. syyskuuta 2013

Haluan huutaa, en vain tiedä mitä tai miksi

Jees lintsailuksihan tämä taas meni. Nukahdin vasta 4 jälkeen. Heräsin ihme kyllä ajoissa, 7.30, mutta kiinnostuksen määrä koulua kohtaan oli taas niin korkealla, että sammutin herätyksen ja käänsin kylkeä. 

Aikaisemmin olisin tuntenut kauheaa syyllisyyttä lintsailusta. Nyt ei mitään, en ole tehnyt mitään, mistä pitäisi tuntea syyllisyyttä. Eipä sillä, ei tunnilla mitään uutta olisikaan ollut, koska tänään on taksvärkki. 


Olo. Väsyttää. Ahdistaa. En saa taas mitään tehtyä, kun en noussut heti herättyäni ja raahautunut kouluun. Masentaa. Revin arpiani auki, jotta veri vuotaisi taas. En halua viillellä. Ei, haluan viillellä, mutta en halua siitä jälkiä. Haluan veren vuotavan, mutta en halua muiden näkevän sitä, en halua heidän huomaavan, että olen taas aivan sekaisin. 

Haluaisin. Juuri tällä hetkellä. Haluaisin, että joku ottaisi yhteyttä, viesti, FB chat, ehkä jopa soitto. En haluaisi olla yksin, en juuri nyt. En halua itse ottaa yhteyttä, en halua häiritä, en halua olla rasittava takertuja. 

Haluaisin. Koko ajan. Haluaisin viillellä, haluaisin niin palavasti satuttaa itseäni. Haluaisin itkeä. Minuun sattuu. Haluan huutaa, haluan riehua, haluan purkaa tämän vihan, surun, yksinäisyyden. Haluan eroon tästä olosta. Tämä on niin väärin. Haluan vain syyn!

Istun sängyllä. Suunnittelin opiskelevani kemiaa, fysiikkaa, ehkä tehdä uskonnon esitelmää. Mitä teen? Leikin kännykällä,  kirjoitan blogia, päiväkirjaa ja, pahinta, ahmin. En ymmärrä miksi taas syön. Minun ei ole nälkä, minun ei tee mieli mitään. Minä vai syön, koska siihen pystyn.

Ällöttävää. Inhottavaa olla tällainen mursu. Katsoin itseäni taas aamulla peilistä ja mieleni teki oksentaa.
Pyöreät, lihavat posket, järkyttävät, tummat silmän aluset, hyvää vauhtia kasvava kaksoisleuka. Käsivarret, liian isot, täynnä viiltoja ja arpia. Kädet, nakkisormet, lyhyet ja paksut, isot kämmenet, räpylät. Jalat, reidet ovat liian ISOT, täynnä arpia, selluliittia, ihraa, HYI! Pohkeet alkavat ihraantua myös, hyi. Jalat, räpylät.
Keskivartalo, vatsa, mitäpä muutakaan siihen mahtuisi. Kunnollinen raskausmaha, ainut erottava asia on, että tätä ihra määrää ei voi synnyttää pois itsestään, sen kanssa on elettävä, etenkin kun on näin laiska paska, ettei jaksa tehdä edes asialle mitään. Painoni vuoksi jalkani ovat lähes päivittäin kipeät, kävely rasittaa niitä. Lihakseni ovat järkyttävän huonossa kunnossa, selkäni on kipeä ajoittain vain, koska lihakseni ovat huonossa kunnossa.

Inhoan lähes kaikkea itsessäni. Olen liian iso joka suhteessa, ällöttävän iso.

Ainut piirre, mistä ulkonäössäni pidän ovat silmieni väri. Ne ovat kauniin siniset, vivahdus harmaata. Muuten silmänikin ovat vääränlaiset, liian pienet.

Itseinho on taas huipussaan,  vihaan itseäni. Ahmin, oksennan, viiltelen. Ja sama uudelleen ja uudelleen masentuakseni lisää. En tiedä. Olen niin eksynyt, sokaistunut kivustani. En tiedä mitä voisin tehdä, jotta oloni paranisi.

Itken.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti