Metamorfooseja

Muistot. 

Jokin kappale alkaa soimaan ja se tuo mieleen muiston. 

Jostakin mainoksesta tulee mieleen vanhan kaverin kanssa keksitty vitsi. 

Jokin paikka, jossa tapahtui silloin niin mitättömältä tuntunut asia, joka nyt saa kyyneleet vuotamaan. 

Jokin esine, joka tuo mieleen muiston siitä päivästä kaupoilla. 

Jokin haju tuo mieleen sen muiston siitä paikasta, missä olitte kuolla nauruun. 

Se tuo mieleen hyvän muiston siitä päivästä, kun oli todella hauskaa. Kun nolasit itsesi totaalisesti Hesburgerissa. Tai kun onnettomien sattumusten sarjan päätteeksi päädyit nukkumaan hänen luokseen lattialle hänen sänkynsä viereen ja aamulla herätessä näytitte toinen toistanne pelottavimmilta, ettekä voineet muuta kuin nauraa toisillenne. Tai kun olit hänen luonaan yötä ja heittelitte totuttuun tapaan Bratz- nukkejanne niin korkealle kuin pystyitte, ja kuinka onnistuit heittämään oman nukkesi koiranläjään eikä haju lähtenyt sen vaatteista millään. Kun nauroit oikeasti jollekin asialle. 

Ja kuinka se muisto saa nyt vain kyyneleet vuotamaan. Tunnet itsesi surkeaksi. Tuntuu kuin syyllistyisit hautarauhan rikkomiseen, kun kaivat sen muiston esille ja mielesi tekisi nauraa, kuten silloin. Ei, et saa tehdä sitä, et saa enää nauraa sille mainokselle. Sinulla ei ole enää lupaa nauraa sille, se ei ole enää sinun juttusi. 

Minulla näitä kiellettyjä muistoja on jo neljästä ihmisestä. Neljän ihmisen kanssa olen joko laittanut välit poikki tai ne ovat vain ajan kuluessa katkenneet.  Välillä tulee halu laittaa viesti hänelle, "Moi, mitä kuuluu?". Mennä yllättäen hänen luokseen, puhua kuulumisista, muistella menneitä ja nauraa taas samoille asioille kuin silloin. 

Sitten herää todellisuuteen ja tajuaa, ettei se ole enää mahdollista. Se ei enää tuntuisi samalta kuin silloin joskus. Että vaikka kuinka haluaisit taas olla hänen kaverinsa, se ei onnistu sillä hän ei ole enää sama ihminen. Etkä ole sinäkään. 

Olen muuttunut helvetisti vuosien aikana.  

Vuosi sitten käsiini ilmesti ensimmäiset viillot. Vajaa 4 vuotta sitten satutin itseäni ensimmäisen kerran tarkoituksella. 5 vuotta sitten 8:llä luokalla löin vetoa ihastukseni kanssa, että pystyn painamaan palavan tupakan käteeni. Tein sen ja muistan nauttineeni siitä, muut pitivät minua aivan sekopäänä eivätkä enää kylällä tulleet huutelemaan minulle. Reilu 6 vuotta sitten poltin ensimmäisen tupakkani. 

7 vuotta sitten olin tavallinen pikkukoulun 6 luokkalainen, jolla oli ihastus, paras kaveri ja joka tuli toimeen kaikkien kanssa, vaikka koulussa olikin ne muutamat, jotka eivät häntä koskaan hyväksyneet joukkoonsa. 10 vuotta sitten olin reipas 8-vuotias tokaluokkalainen, joka hymyili hymyilemistään, vaikka sai joka päivä koulussa kuulla olevansa outo, haisevansa lehmiltä, omaavansa pallopään, olevansa tyhmä, laiska, hidas, lihava. 

13  vuotta sitten olin se suorapuheinen pikkutyttö, joka kertoi hoitotädille, että "Mää saan pikkuveljen!", mikä oli hoitotädille suuri yllätys. 14  vuotta sitten olin se outo uusi tyttö, joka piilotteli lastentarhan pihassa äitinsä jalkojen takana, se tyttö joka lopulta löysi kavereita.

Hymyilen ja häpeän

Minun pitäisi nukkua, en vain pysty siihen. Olen niin iloinen. Jopa onnellinen.

Bileissä tosiaan tein vähän lähempää tuttavuutta erään minulle aiempaa tuntemattoman jätkän kanssa. Tutustuminen hänen kanssaan ei jäänyt vain bileisiin, olemme kuluneen viikonlopun ajan jutelleet paljon etenkin facebookissa. Luultavasti kirjoitan hänestä lähiaikoina enemmänkin, joten sanon häntä T:ksi.

Viikonlopun olen ollut yhtä hymyä. Aivan järkyttävän iloinen. Kaikki kehut ja suloisuudet, jotka T on sanonut ovat jääneet muistiini ja nostaneet itsetuntoani.
Tutustuin T:hen juuri oikealla hetkellä, vielä perjantaina 12 aikaan itkin yksin suunnitelmieni vuoksi, minä todella mietin itsemurhaa. Olin todella huonossa kunnossa, vaikka se varmaan muulta näytti ulkopuolelle.

Fiilikseni on nyt täysin päinvastainen, vaikka kello onkin puoli 3 yöllä ja minua väsyttää todella paljon. Kuitenkin aiemmin illalla tuli masennushetki, minua pelotti, hävetti, kadutti.

Fysiikka 7:n koe stressaa todella paljon enkä nyt pysty keskittymään vaikeaan kurssiin sitäkään vähää kuin aikaisempaa. Olen valmis luovuttamaan kokeen suhteen, haluaisin nyt vain nauttia olostani tuntematta stressiä kykenemättömyydestäni lukea kokeeseen. En kuitenkaan halua joutua uusintaan tästäkin kokeesta, en todellakaan onnistu tekemään 3 koetta 4 tunnissa hyvin, etenkin kun edellinen viikonloppu menee luultavasti taas kännissä. Pakko yrittää vielä huomenna panostaa niihin asioihin, jotka tuntuvat helpoimmilta, jotta pääsen kokeesta edes läpi.

Lisäksi mielialaani laski T:stä kuulemani ei-niin-mukavat asiat ja kuulin myös, että M oli "pahalla päällä", ilmeisesti hän ja T olivat riidelleet. Minusta tuntuu edelleen,  vaikka M toista väittikin, että riita liittyi jotenkin minun ja T:n sekoiluun.

Asiat, jotka kuulin T:stä, eivät todellakaan olleet mitään hyviä. Hänen sanomansa sanat menettivät hiukan merkitystä ajatuksissani, mutta kuitenkin typerä sydän ei ottanut niitä tosissaan.

Pelkään, että loukkaan itseni tässä, että minulle tapahtuu samoin kuin M:lle. Mieleni varoittaa, mutta sydän ei kuuntele. Olen aiempaakin ollut samankaltaisessa tilanteessa, kuullut jätkästä, johon olen ollut ihastunut, kaikkea törkeää, mutta en ole kuunnellut toisten varoituksia ja lopulta loukannut itseni todella pahasti, sydämeni on ollut rikki todella pahasti. Kauheaa, puhun sydämestä jo tässä vaiheessa.

Ymmärrän täysin M:n loukkaantumisen ja suuttumuksen T:lle, M oli ihastunut T:hen ja T tiesi sen, mutta kuitenkin se kaikki tapahtui minun kanssani eikä M:n. Välillä tunnen oloni siksi, että osuin vain väärään kohtaan väärällä hetkellä, että sitä ei olisi tapahtunut jos olisin ollut "myöhässä" millisekunnin ajan.

Toivottavasti M ymmärtää, etten selvinpäin olisi edes ajatellut tekevänk mitään T:n kanssa.

En halua sälyttää kaikkea vastuuta T:lle. Minä olen osasyyllinen pe-la tapahtumiin, kaikki tietävät sen ja ymmärrän jos M on loukkaantunut minulle. Tiesin M:n pitävän T:stä, mutten kuitenkaan sanonut "ei" T:lle. Minun olisi pitänyt sanoa "ei", tiedän sen, mutta en vain siinä tilanteessa pystynyt, halunnut.

Minulla on todella ristiriitaiset tuntemukset. Toisaalta kaduttaa kaikki mitä tein T:n kanssa, mutta toisaalta minua ei kaduta mikään. En ole pitkään aikaan ollut näin iloinen ja minusta tuntuu, että se on täysin T:n ansiota.

Toisaalta tunnen myötätuntoa M:n puolesta, olen itse ollut samassa tilanteessa eikä se todellakaan ole mukavaa. Mutta sitten toisaalta ajattelen todella itsekkäästi, että minulla on nyt hyvä fiilis, olen onnellinen, nautin elämästäni. Iltaisin, kun menen nukkumaan, en malta nukahtaa, "jos vielä yksi viesti?", en halua menettää sitä. Odotan innolla huomista, herään aamulla iloisena.

Elämä hymyilee ja haluan nauttia siitä, mutta välitän liikaa M:n tunteista, en halua mässäillä ilolla, jos samalla aiheutan jollekin toiselle surua. Olen aivan sekaisin itseni kanssa. En tiedä mitä ajatella. Luultavasti annan typerän sydämeni päättää ja tehdä itsetuhoisen hypyn hataralle lasilattialle. Voin vain toivoa, ettei T aiheuta liikaa säröjä lattiaan. Voin vain toivoa, etten satuta itseäni.

Alkuhuumaa. 2. Otto

Tämä piti julkaista ekana tekstinä (19.7.), mutta onnistuin kännykälläni poistamaan julkaisun. Hienoa, upea taidonnäyte.. Mutta tosiaan ensimmäinen teksti.

En tiedä miten yämä pitäisi aloittaa, mutta itsestä ja blogin tarkoituksen kertominen tuntuu luontevalta tavalta. 

Olen 18v naisenalku Pirkanmaalta. Siinä taisikin olla kaikki mitä osaan itsestäni kertoa :D Ei, ei ollutkaan. Masennus. Tämä helvetin paska olo. Se peittoaa kaiken muun alleen. Jos joku ala-asteen luokkakaveri näkisi minut, hän ei tunnistaisi minua, koska en ole enää se pirteä pikkutyttö, joka sai muutkin nauramaan ja joka osasi nauraa itselleen. Ei, hän näkisi maansa myyneen nuoren naisen, joka horjuu rajalla tietämättä minne päin lähteä. Jokin minussa on sentään säilynyt, sillä nauran edelleen itselleni. Olen niin helvetin säälittävä, etten voi muutakaan kuin nauraa itselleni. 

Äh, tämä sai nyt aivan erilaisen alun kuin olin ajatellut. Blogin kirjoittamisen ajattelin auttavan minua käsittelemään ajatuksiani. Tai siis tarkoitan, että jos kirjoitan ajatukseni ne saavat jonkinlaisen järjestyksen, jonka avulla selviän tästä. 

Olen päättänyt, että selviän tästä. Minulla riittää tahdonvoimaa, vaikka en sitä itse aina uskoisikaan. Minun pitää vain etsiä se jostain ja kasata se. Minä haluan, että olen 10 vuoden päästä vielä täällä auttamassa nuoria, jotka ajattelevat samoja asioita kuin minä nyt. En halua, että minä liityn niihin surullisen kuuluisiin tilastoihin nuorista, joilla ei ole enää voimia pitää kiinni elämästä ja jotka pelkäävät saavansa ikätovereiltaan luovuttajan leiman. 

Toivottavasti saan lukijoita ja tukijoita. Toivon, että tämän kirjoittaminen auttaa minun lisäkseni myös muita masentuneita, sillä silloin tietäisin tehneeni jotain oikein. 

Heh, loppukevennykseksi musiikkia. Musiikki auttaa minua aina rankkojen päivien yli. Ilman musiikkia en enää nukkuisi ja oloni olisi huomattavasti huonompi, mikäli se nyt on mahdollista. Pystyn myös samaistumaan helposti sanoituksiin ja osaan niiden avulla kertoa olotilastani enemmän kuin itse.