I Don't Belong Here

Joo. Mulla on kaikki hyvin. Paremmin ku hyvin. Mul on mies. Koulu. Kämppä. Rahaa.

Ja silti tuntuu välil niiku elämä vaa leviäis käsii. Tai ku oisin jossai pumpulis koko aja. Mikää ei oikei tunnu. En välitä siit mitä tapahtuu. Vittuku en osaa selittää sitä.

Tietenki mä välitän. Ja tunnen.
Okei jos koitan esimerkillä selittää.

Siis ku se säätö pari viikkoo sit sano et se oli siin ni mitää ei naksahtanu päässä. "Okei." Ja mulla siis ehti herää jo jotai odotuksia sitä kohtaan niiku varmaa osasitte rivien välistä lukee.
Nyt tilanne on iha eri suuruusluokassa, mä oon oikeesti rakastumassa tai jotain sen suuntasta. Ei oikeestaa mee hetkeekä ku en ajattelis sitä tai meitä. Mut jos tää tyyppi, vaikka J, lähtis kävelee, en tie vielkää mite reagoisin. En varmaa mitenkää.

.
.

Tuntuu naurettavalta porata tällasista asioista. Niiku sanoin, mul on kaikki paremmin ku hyvin. Kavereil ei sit ookkaa. Niillä on oikeesti syytä itkee ja lahota sänkyyn koko päiväks. Jos voisin kelaisin aikaa takaisin siihe hetkee ku kaikki oli viel hyvin. Peruisin vääryyden. Antasin oikeen käteni jos voisin tehä sen.

Mut en voi. Enkä tie mite muute voin auttaa. En tie voiko mikään auttaa. Luultavasti ei muu ku aika, jos sekää.

Musiikkia.

Emt

Aamu alkoi vitutuksella. H:lta oli tullut 6 aikaan viesti jossa hän ihkutti uusinta Age of Ultron traileria joka tosiaan ilmestyi yöllä. Muuten iha ok ihkuttaa mutta juuri eilen hän valitti kun "Marvel rahastaa leffoilla, ne tekee uusia ja uusia trailereita ja osa leffoista tehää uudestaa ja aina vaa uusista hahmoista tehää leffa. siis GOTGikin on iha turha, oikeesti se ei liity mitenkää Avengersseihi.."

....*hiljaisuus*....

ehkä GOTGin ei kuulukkaa liittyy Avengersseihin... Ehkä pointtina on ikuisuuskivet ja lopulta Thanos... ja siis Marvelhan on ainut joka rahastaa leffoilla, muut yhtiöt ei teekkää koko ajan uusia leffoja, trailereita, venytä päätösosia kahteen leffaan, yms. Enkä todellakaan osaa olla katkera siitä et Marvel tekee leffoja uusista hahmoista kuten GOTG ja Ant-Man.
Koska mulle Marvel on elämä 
btw ihanaa et kännykkä tietää nää hahmot/leffat/ym valmiiks 
.
.
.

koko päivä mennyt lamaannuksissa. oikeastaan ainoat tunteet jotka tänään tunnistin olivat lievä vitutus koko päivän ja väsymys. 

masennus. 

en tiedä. se tuntui oikealta sanalta. ollut sellainen "siipi maassa" olo koko päivän. en ole jaksanut, en ole välittänyt, ei ole kiinnostanut. olen vain halunnut itkeä ja nukkua ja hautautua peiton alle ja hävetä olemassaoloani.

mutta täti on taas kännissä kuin käki joten minun piti ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä ruokaa ja lämmittää taloa. vaikka olisin niin mielelläni vain hautautunut peiton alle.

revin arvetki taas auki. tai en tarkoituksella. aluksi. olin laittanut laastarin viillon päälle kun se oli eilen alkanut vuotamaan ja tänään kun vaihdoin pitkähihaista, laastari lähti irti ja repäisi arven auki. ja sit mä epähuomiossa revin loputkin auki. ja teippasin ne uudelleen kun ne alkoivat vuotamaan kunnolla.
kuinka tyhmä ihminen voi olla?

njoo. mitään sanomaton päivä. huoh. voisin aamulla olla todella itsekäs laiska paska ja hautautua peiton alle koko päiväksi nukkumaan. kyllä äite pärjää navetassa yksinkin ja ehkä täti kiukkusena menee sinne tekemään työt kun muut eivät osaa. 

tai sitten otan taas itseäni niskasta kiinni, juon mukillisen pahaa kahvia ja raahaan laiskan perseeni navettaan, josko minusta olisi edes siellä jotain hyötyä.

äh en tiedä. Q:nkin kanssa oli vaikea puhua tänään. en osannut sanoa mitään kun en pystynyt ajattelemaan mitään. en jaksanut ajatella mitään, mutta silti yritin illalla pitää hänelle seuraa. minä yritin. mutta taisin epäonnistua.

☆ Q:n piirtämä ☆ 

Kuva kertoo enemmän kuin 1000 sanaa

Kiireitä. Töissä, kavereiden kanssa ja normaalien kesäjuhlien kanssa.
Nopea päivitys: otin terapeutteihin yhteyttä, kolmeen heistä. Yhdellä oli vapaata, menen käymään hänen luonaan joku päivä.
Autokoulun syventävä pitäisi aloittaa. En vain saa aikaiseksi soittaa, koska kiinnostus on nollassa.
Kunnollisia palkkatöitä haettu moniin paikkoihin. Ensi viikolla on haastattelu yhdessä. Kukaan muu ei tiedä, en ole kertonut. Kuitenkin minun syyni jos en työtä saa.
3kk kirjoituksiin. Ei stressiä havaittavissa. Vielä.

Masennus puskee läpi. Tai apeus. Epätoivo. Ylitsepääsemätön laiskuus. Toivottomuus. Pettymys. Häpeä.
En välillä arvosta itseäni. Uskallan sanoa, että olen läski, mutta aina kun katson peiliin häpeän itseäni. Haluan tehdä itselleni jotain, mutta en saa itseäni niskasta kiinni. Olen säälittävä.

Välillä vain on näitä päiviä, viikkoja, kuukausia, jolloin haluaisi vain saada kaiken tehtyä sormia napsauttamalla ja sen jälkeen vajota takaisin maan alle.

Ja ahdistus. Välillä vain silmissä pimenee. Happi ei riitä. Joku pitää kiinni eikä päästä irti. Joku kaivaa muistot esiin ja salpaa hengityksen. Hetken on fyysisesti tunnoton, mutta henkisesti tuntee kaiken mutta ei mitään.

Kuulostaa pahalta. Kylmä totuus.

Luottoa toverit

46 pistettä lyhyen matematiikan YOkokeen alustavista. Rukoilen, että saan En.
12 pistettä fysiikan YOkokeen alustavista. Saan rukoilla, että saan An.

Elämässä kaikki hyvin. Pakotan mielialan pysymään hyvänä. Sen on pakko pysyä hyvänä. Iltaisin tulee taas masennushetkiä, mutta minä voitan ne. En huomioi niitä. Se on normaalia, ei koko ajan voi olla hyvä fiilis. Suru ja väsymys ja pelko ovat tunteita siinä missä ilokin. Eivät ne tarkoita, että minä olisin palaamassa sairauteen.
Eihän?

H:n kanssa vietän yhä enemmän aikaa. Eilen erehdyimme sekailemaan Hervantaan, aivan kuten vuosi sitten kun kaikki oli hyvin. Aivan kuten mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Psykoterapeutti pitäisi etsiä. Se on kuulemma haastavaa ja rankkaa. Miksi minusta tuntuu, että tämä on samanlainen haaste kuin syödä aamupalaa. Syön aamupalan jos ehdin tai jaksan. Jos viitsin tai jos on pakko. Teen sen jotta pääsen siitä eroon. Jotta saan sen pois päiväjärjestyksestä.

Kemia 4 suoritan itsenäisesti. Ehtona oli, että saan kurssista arvosanaksi 9. Ja minähän saan sen. Perkele.

Kaikki on hyvin. Tunnen taas olevani normaali ihminen. Eikä minun tarvitse olla muuta.

Minä selviän.

Anteeksi taas pitkästä tauosta. Toisaalta tauko tarkoittaa, että minulla on kaikki hyvin. Ja uskon, että teilläkin tulee olemaan kaikki hyvin, jos ei heti niin hetken päästä. Luottakaa ja toivokaa. Uskokaa.

Tahdon voimaa

Tänään oli todellinen ongelma päivä. Heräsin aamulla 8 aikaan ja kaikki tuntui olevan hyvin. Menin takaisin nukkumaan ja kun heräsin taas 12, helvetti pääsi irti.

Illalla olin unohtanu pleikan kiinni telkkariin ja kun kivikaudella syntynyt tätini ei saanutkaan hiihtoa heti näkyviin, sain kuulla ensimmäiset pään aukomiset häneltä. Ihan aiheesta, olihan häneltä mennyt huimat 2min hiihdosta ohi.

Menin kahville ja sain kuulla vielä äideltäkin valitukset inhimillisestä unohduksesta. Erehdyin katsomaan ilmoitukset kännykästä ja Facebookia selatessa katsoin yhtä kuvaa tarkemmin syöden samalla.
"En kyl tie mut toivosin että mun abiturientti tyttärelläni olisi jotain muutakin tehtävää kuin kattella tollasia tyhjänpäiväisiä kuvia."
Anteeksi kun en levittänyt kirjojani ruokapöydälle samaan aikaan, kun piti syödä.

Nelisen tuntia minä istuin samaisen pöydän ääressä ja tein fysiikan tehtäviä. Aiemmin loman aikana olen alkanut tehdä ruokaa 16 jälkeen. Tänäänpä en aloittanut ollenkaan vaan pänttäsin. Siitähän täti riemastuikin: jupisten ja valittaen hän alkoi tehdä ruokaa "kerta susta ei ole siihenkään".

Vähän vaille 18 söimme. Istun pitkällä penkillä yksin. Äite tuli seisomaan penkin ja pöydän väliin istuakseen alas, mutta yhtäkkiä hän otti lautasensa vierestäni ja meni pöydän toiselle puolelle syömään. "Vittu minä viitti pöydän alta syödä." Hänen mielestään penkki oli siis liian lähellä pöytää.

Lähes koko päivän vähän 12 jälkeen tähän asti olen ollut hiljaa. 18 aikaan meinasi tulla itku, kun alkoi mitta täyttymään kaikesta nälvimisestä ja valittamisesta. Poltin normaalin yhden tupakan sijaan kolme, kun heitin pikkuveljeni kotiin. Hetken mielessä välähti jo suunnitelma siitä, kuinka sitten kun olen yksin, kaivan terän ja... niin. En halua edes kkirjoittaa sitä sanaa, ettei siitä tule totta.

Roikun kynsin hampain kiinni hyvässä olossa. Tuntuu kuin seisoisin vanhalla, puisella kaivonkannella. Tai hauraalla järvenjäällä odottaen, milloin askel uppoaa, millon pohja putoaa ja vajoan alas. Samalla käyn mielessäni läpi ohjeita mitä pitää tehdä, jos putoaa jäihin, mistä voin ottaa kiinni jos ja kun kansi lahoaa, kuka olisi lähinnä auttamassa. Toivon ja rukoilen, että minulla on jotain mikä pitää minut ylhäällä.

Pakokauhu. Pelko. Uhma. Viha. Voitontahto.

Minä pelkään putoavani. Pelkään pudotusta. Mutta sama pelko nostaa minussa esiin uhman, voiman ja tahdon pitää kiinni reunasta ja kivuta takaisin ylös.

Ja jostain syvältä nousee usko itseeni.
Minä selviän.

205

Tyhjää.

En tunne taaskaan mitään. Jokin asia painaa mieltäni, mutta en tiedä mikä. On painanut jo monta päivää.

Ajatukset pyörivät taas.

Pikkujoulut. Pidänkö, enkö pidä. Milloin pidän, jos pidän?
Niemi. Menenkö, enkö mene. Pitäisikö minun mennä? Auttaisiko se minua? "Sinne mennään pysyyn hengissä, ei paraneen."
Lääkkeet. Minulla on enää huomiseksi lääkkeet, en saa lisää ilman lääkärillä käyntiä. Seuraava vapaa aika kyseiselle lääkärille olisi joulukuun puolessa välissä. Olen minä aikaisemmin saanut reseptin uusittua pelkällä soitolla, mutta enpä saa enää.

Helvetti.

Elämä pelissä

Kaikki tuntuu järjestyvän vähitellen. Ehkä selviän tästäkin helvetistä.

T:n ex muuttaa viikonloppuna. Hän on rajoittanut tapaamisiamme todella paljon, välillä emme ole voineet edes puhua puhelimessa, kun ex on ollut kuuntelemassa. Olen todella otettu ja onnellinen siitä, että T on nähnyt niin paljon vaivaa nähdäkseen minua, mutta kuitenkin toivon, että ensiviikolla kaikki on helpompaa.

Kävin tänään T:n luona. Oli päivän parhaat 2 tuntia. Ikävä helpotti hetkeksi, kun kuulin taas hänen äänensä, näin hänet, haistoin hänet, tunsin hänen kosketuksensa. Oli aivan mahtavaa nähdä hänet, olen odottanut sitä viime kerrasta asti.

"Teen aika paskamaisesti exälle, koska lupasin etten näytä kämppää sellasille, joiden kans haluun jotai vakavampaaki."

T osaa kyllä asetella sanansa, sulin jälleen. Tunsin itseni jotenkin erityiseksi. T todella pitää minusta niin paljon, että rikkoo lupauksensa exälleen, jonka kanssa siis asuu. Hän todella halusi nähdä minut. Hän kutsui minut jo luokseen yöksi ensiviikolla, sillä "haluun viettää aikaa sun kaa nii paljo ku vaa voin".

Yksi asia kuitenkin vaivaa minua. Hän sanoi keskiviikkona autossa, ettei halua vielä sitoutua, mutta kuitenkin hän vaikuttaa haluavansa jotain vakavampaa, ainakin hänen puheensa ja eleensä viestivät siihen suuntaan. En tiedä mitä ajatella.

T:n kanssa viettämäni ajan lisäksi sain puhuttua E:n kanssa. Välimme ovat olleet jäiset A:n synttäreiden jälkeen, jossa paljastui, että hän ja K ovat pari. Olen kesästä lähtien ajatellut heidän välillään olevan jotain vakavampaakin, mutta olen vakaasti yrittänyt uskotella itselleni heidän olevan vain todella hyviä ystäviä.

Minua ei sinänsä loukannut se, että he seurustelevat, osasin jo odottaa sitä. Minua loukkasi se, etteivät he kertoneet heti minulle, aivan kuin he eivät olisi luottaneet minuun. Kuulemma he vain pelkäsivät, että jätän heidät kokonaan, jos he kertovat olevansa pari.

Pakko myöntää, että niin tässä taisi käydäkin. Jo aikaisemminkin minua vitutti olla kolmantena pyöränä heidän seurassaan. Nyt todella olen se kolmas pyörä, tunnen häiritseväni heitä ollessani heidän seurassaan. Kuitenkin haluaisin olla kaveri heidän kanssaan, en vain tiedä pystynkö siihen tuntematta itseäni ulkopuoliseksi. Heillä on omat juttunsa, he tuntevat toisensa paremmin kuin minä. En tiedä heistä, etenkään E:stä, enää mitään.

En oikeastaan ole koskaan edes tietänyt E:stä mitään, olen aina saanut tietää asiat aivan liian myöhään ja silloinkin vahingossa. Hän ei luota minuun, koska hän pelkää minun juoruavan kaiken L:lle, aivan samalla tavalla kuin H:llekin. Minä en ole koskaan juorunnut E:n henkilökohtaisia asioita kenellekään, enkä tule sitä jatkossakaan tekemään mistään hinnasta. Myönnän joskus kertoneeni H:lle mielipiteitäni E:stä ja hänen toiminnastaan, mutta koskaan en ole luottamuksellisia asioita kertonut eteenpäin.

Toivon todella, että saamme välimme kuntoon E:n kanssa. Hän on minulle todella tärkeä ihminen, jolle olen voinut kertoa kaiken ja hän on ymmärtänyt pointtini. Myönnän kuitenkin, että olen jo alkanut henkisesti valmistautumaan siihen, ettemme tule enää ikinä olemaan niin läheisiä kuin joskus. Luultavasti niin käy, en tiedä uskallanko itse enää luottamaan häneen, vai kertooko hän kaiken nyt K:lle.

H tulee hakemaan kamansa maanantaina. T lupasi tulla silloin luokseni, jos ehtii, ettei minun tarvitse yksin nähdä H:ta.

Huomenna tai sunnuntaina pitäisi viedä auto äidelle ja tulla bussilla takaisin Tampereelle. Ei sinänsä kiinnostaisi ollenkaan mennä käymään kotona. Haluaisin olla Tampereella ja viettää aikaa T:n kanssa, mutta tiedän etten voi nähdä häntä ennen ensiviikkoa, joten parasta, että menen käymään kotona etten ole pitkää aikaa yksin kämpällä.

Myönnän, mä hävisin

Minusta tuntuu että olen ylimääräinen. Että pilaan taas kaiken. Että ihmiset pääsisivät paljon helpommalla jos minua ei olisi. Että heillä ei olisi mitään ongelmia, jos minua ei olisi.

M on aivan helvetin vihainen. Ymmärrän sen täysin. En pysty kääntämään asiaa mitenkään niin, etten olisi tehnyt jotain väärin. Haluaisin pyytää anteeksi, mutta en pysty siihen. Ja vaikka pyytäisinkin anteeksi, mitä se hyödyttää, vahinko on jo tapahtunut, eikä sitä voi korvata mitenkään. Mieleni tekisi vain potkia T pois elämästäni ja palata vanhaan, unohtaa kaikki tämä paska mitä sekoilumme on saanut aikaan. Miksi ihmeessä minun piti olla niin idiootti? Pilasin jälleen kaiken.

Minulla on aivan helvetin paska olo. Haluan vain itkeä, huutaa, potkia, hakata paikkoja, kiljua, viillellä. Haluan vain niin kostaa tämän kaiken paskan itselleni, minkä taas aiheutin. Vittu, että haluan viiltää. Vitun vitun vittu. Haluan tuntea veren vuotavan. Haluan tuntea kivun. Haluan kostaa itselleni. Haluan tumpata ranteeseeni, polttaa sytkällä kättäni, kuristaa itseäni, painaa kasvoni veteen, purra itseäni.

Vittu, että minä vihaan itseäni! Vihaan aivan helvetisti. En saa syötyä mitään kunnolla. Oksensin aamupalani, oksensin koulussa 3 kertaa, vaikka olin siellä vain 3 tuntia. Nyt yritän syödä lasagnea, mutta sekin nousee koko ajan ylös. Minun on niin paha olla taas. En jaksaisi tätä nyt, en jaksaisi tätä kaikkea juuri nyt samaan aikaan.

Minua ahdistaa, ahdistaa aivan helvetisti. Haluan vain itkeä tämän kaiken paskan ulos. Minä haluaisin vain unohtaa tämän kaiken, mutta miten minä voisin tehdä sen? Minun on nyt kärsittävä seuraukset aiheuttamastani sotkusta. Minun on kannettava vastuuni, otettava kaikki haukut vastaani, minä ansaitsen ne kaikki. Minä tein väärin.

Haluan kuolla. En halua kokea tätä kaikkea. Minä en nyt jaksa tätä kaikkea, mutta lupasin T:lle lopettavani itseni satuttamisen. Pidän lupauksestani kiinni mahdollisimman pitkään, en suostu viiltämään ennen kuin sopimus raukeaa eli T satuttaa minua jotenkin, ja siihen toivottavasti menee pitkä aika.

Elämäni on aivan sekaisin. Useat teistäkin pitävät minua aivan kauheana ihmisenä. "Varastin" kaverini ihastuksen ja lisäksi saatoin hankkiutua vielä raskaaksikin hänelle. Olen ansainnut teidän kaikkien vihat, vihaan itsekin itseäni. Olen aivan kauhea huora, joka ei osaa sanoa ei silloin kun pitäisi. Nytkin ahmin taas kaiken mitä käsiini saan ja pian menen oksentamaan kaiken ulos ja olen loppu päivän syömättä.

Koko elämäni on nyt niin sekaisin, että minua masentaa. Olen aivan umpikujassa, en osaa tehdä mitään, mikä helpottaisi oloani. Osaan vain miettiä vuorotellen itsemurhaa ja T:tä. T yrittää pitää minua elossa, hän yrittää saada minut puhumaan, hän yrittää saada minut luottamaan itseensä. Minä yritänkin luottaa häneen, mutta se on niin helvetin vaikeaa. Vaikka hän on kuinka yrittänyt saada minut hymyilemään, nauramaan, puhumaan, olen vain halunnut itkeä ja viiltää. 

En tiedä mitä tehdä. Minä haluan vain kuolla. Kuolla. Ymmärrättehän te? Haluan vain kuolla, en jaksa elää tätä paskaa enää. Vain T, L ja A saavat hymyn kasvoilleni, vain he pitävät minua elossa, vain he kannattelevat minua ylhäällä. Vain heidän vuokseen olen täällä vielä.

Musiikkia.

Hulabaloopalei

Enpä tiedä mitä kertoisin lauantaisista A:n synttäribileistä. Pää oli jäässä minulla muiden mukana, vain M ja K olivat täysin selvinä.

Menin L:lle 14 aikaan ja siellä olimme muutaman tunnin, kunnes lähdimme Hesburgerin kautta luokseni. 17 aikaan lähdin hakemaan A:ta ja hänen kavereitaan keskustasta luokseni. Se meni jälleen kerran säätämiseksi niin kuin aina, hain yhdet kaverit, vein heidät kauppaan, hain toiset kaverit, jotka eivät vielä edes olleet keskustassa, mutta yhtäkkiä he olivatkin McDonaldsissa hakemassa ruokaa. Vein heidät luokseni, jonne A:n oli pitänyt kävellä kaverinsa kanssa, jolle oli antanut kämpän avaimen, mutta hän ei ollut sinne kävellyt vielä, vaan tuli 10min meidän jälkeemme K:n kyydillä, millä tuli myös E ja eräs toinen tyttö.

Lopulta siis pääsimme kämppään ja sitten alkoi juominen, tyylikkäästi 15min aikataulusta "myöhässä" 18.15. 20 aikaan olin kunnolla kännissä, siltä väliltä en muista oikeastaan muuta muistettavan arvoista kuin sen kun makasin sängyllä ja L istui päälläni. 20 jälkeen istuin E:n kanssa ulkona ja sain selvitettyä erimielisyytemme. Kaikki on taas hyvin, luulen ja todellakin toivon niin, sillä E:n kanssa en halua olla minkäänlaisissa riidoissa.

21 aikaan K lähti heittämään L:ää kotiin, minä lähdin mukaan opastamaan, vaikka en osannut sanoa enää edes nimeäni oikein. Sitä ennen L oli tehnyt sitä ja tätä minun, itseasiassa äitini, autossa. Automatkasta en muista juuri mitään, muutama lentävä lause jäi, joista kuulen varmaan loppuelämäni ajan, ja sen lisäksi nuolimme L.n kanssa takapenkillä. Siitäkin kuulin jo illalla, vaikka en itse edes muistanut mitään "outoa" tehneeni.

T:n ei alunperin pitänyt tulla bileisiin, sillä hänen piti olla töissä ja niiden jälkeen mennä pitkäaikaisen kaverinsa synttäribileisiin. Saimme kuitenkin L:n kanssa puhuttua hänet ympäri ja lupaamaan, että hän tulisi puolen yön aikaan käymään. No puoliyö venähti 3 asti aamuyöhön. L:n lähdön ja T:n saapumisen väliltä en muista oikein mitään tarkasti. Menimme juomapeliä, E ja K lähtivät 23 aikaan, A kävi kaverinsa kanssa baarissa jossain välissä, eräs kaverimme tuli bileisiin 23 aikaan jne. mutta hauskaa kuitenkin oli.

3 aikaan T tuli. Muut olivat menossa jo nukkumaan, joten yritimme olla T:n kanssa hiljaa. Muiden tekemisistä en muista mitään, minä ja T sen sijaan vietimme laauaikkaa kahdestaan muunmuassa keittiössä, vaikka muut olivatkin vielä hereillä. Kaiken lisäksi keittiön ikkuna oli auki eivätkä verhot olleet edessä.

5 aikaan porukka meni lopulta nukkumaan ja silloin minä ja T aloitimme kunnolla. Hävettää aivan vitusti. Miten kehtasimme olla samassa huoneessa kuin sänkyni, jolla kaikki makasivat? Lisäksi M makasi vieressämme ja hän ymmärrettävästi loukkaantui meille.

Ei helvetti mikä morkkis taas kerran. Tekisi vieläkin mieli viiltää, mutta lupasin T:lle lopettavani sen, ja aion pitää lupauksestani kiinni. Kaikkien vahinkojen, loukkaantumisten ja yllätysten lisäksi minun pitää tänään taas vaeltaa apteekkiin häpeämään silmät päästäni. Helvetin hyvin osasin taas sotkea elämäni. 3. kerrasta lähtee sossuille viestiä ja sitten minäkin olen laitoksessa telkien takana opiskelemassa ehkäisyä. Vasemman jalan saapas.

Ainut positiivinen asia, minkä täällä voin kertoa, on että saimme E:n ja K:n kanssa välimme kuntoon. Olen jälleen kerran E:n ja L:n välissä, aivan kuten H:n ja E:nkin kanssa, mutta eiköhän tämäkin jotenkin onnistu. Pääasiassa olen ihan iloinen, vaikkakin M:ää en olisi halunnut loukata ja se painaa mieltäni. Toivottavasti hänkin antaa minulle lopulta anteeksi ja onnistuu unohtamaan T:n.

Voin lohduttaa itseäni sillä, että tavallaan pelastin M:n osalta sydänsuruista, jotka hän olisi saanut T:n kanssa. T ei todellakaan vaikuta olevan yhden naisen mies, joten hän olisi melko varmasti loukannut M:ää ennemmin tai myöhemmin, tällä kertaa ennemmin ja minun kanssani. Nyt menin itse ansaan ja joudun kestämään T:n aiheuttamat sydänsurut. Ehkä kaikki järjestyy.

//mulla ja T:llä taitaa olla jotai vakavaa meneillää.. ainakin T sano nii eilen selvinpäinkin. Oon nii onnellinen, vaik kaduttaaki samal. Sekasotku. Jälleen kerran.

Musiikkia.

Hymyilen ja häpeän

Minun pitäisi nukkua, en vain pysty siihen. Olen niin iloinen. Jopa onnellinen.

Bileissä tosiaan tein vähän lähempää tuttavuutta erään minulle aiempaa tuntemattoman jätkän kanssa. Tutustuminen hänen kanssaan ei jäänyt vain bileisiin, olemme kuluneen viikonlopun ajan jutelleet paljon etenkin facebookissa. Luultavasti kirjoitan hänestä lähiaikoina enemmänkin, joten sanon häntä T:ksi.

Viikonlopun olen ollut yhtä hymyä. Aivan järkyttävän iloinen. Kaikki kehut ja suloisuudet, jotka T on sanonut ovat jääneet muistiini ja nostaneet itsetuntoani.
Tutustuin T:hen juuri oikealla hetkellä, vielä perjantaina 12 aikaan itkin yksin suunnitelmieni vuoksi, minä todella mietin itsemurhaa. Olin todella huonossa kunnossa, vaikka se varmaan muulta näytti ulkopuolelle.

Fiilikseni on nyt täysin päinvastainen, vaikka kello onkin puoli 3 yöllä ja minua väsyttää todella paljon. Kuitenkin aiemmin illalla tuli masennushetki, minua pelotti, hävetti, kadutti.

Fysiikka 7:n koe stressaa todella paljon enkä nyt pysty keskittymään vaikeaan kurssiin sitäkään vähää kuin aikaisempaa. Olen valmis luovuttamaan kokeen suhteen, haluaisin nyt vain nauttia olostani tuntematta stressiä kykenemättömyydestäni lukea kokeeseen. En kuitenkaan halua joutua uusintaan tästäkin kokeesta, en todellakaan onnistu tekemään 3 koetta 4 tunnissa hyvin, etenkin kun edellinen viikonloppu menee luultavasti taas kännissä. Pakko yrittää vielä huomenna panostaa niihin asioihin, jotka tuntuvat helpoimmilta, jotta pääsen kokeesta edes läpi.

Lisäksi mielialaani laski T:stä kuulemani ei-niin-mukavat asiat ja kuulin myös, että M oli "pahalla päällä", ilmeisesti hän ja T olivat riidelleet. Minusta tuntuu edelleen,  vaikka M toista väittikin, että riita liittyi jotenkin minun ja T:n sekoiluun.

Asiat, jotka kuulin T:stä, eivät todellakaan olleet mitään hyviä. Hänen sanomansa sanat menettivät hiukan merkitystä ajatuksissani, mutta kuitenkin typerä sydän ei ottanut niitä tosissaan.

Pelkään, että loukkaan itseni tässä, että minulle tapahtuu samoin kuin M:lle. Mieleni varoittaa, mutta sydän ei kuuntele. Olen aiempaakin ollut samankaltaisessa tilanteessa, kuullut jätkästä, johon olen ollut ihastunut, kaikkea törkeää, mutta en ole kuunnellut toisten varoituksia ja lopulta loukannut itseni todella pahasti, sydämeni on ollut rikki todella pahasti. Kauheaa, puhun sydämestä jo tässä vaiheessa.

Ymmärrän täysin M:n loukkaantumisen ja suuttumuksen T:lle, M oli ihastunut T:hen ja T tiesi sen, mutta kuitenkin se kaikki tapahtui minun kanssani eikä M:n. Välillä tunnen oloni siksi, että osuin vain väärään kohtaan väärällä hetkellä, että sitä ei olisi tapahtunut jos olisin ollut "myöhässä" millisekunnin ajan.

Toivottavasti M ymmärtää, etten selvinpäin olisi edes ajatellut tekevänk mitään T:n kanssa.

En halua sälyttää kaikkea vastuuta T:lle. Minä olen osasyyllinen pe-la tapahtumiin, kaikki tietävät sen ja ymmärrän jos M on loukkaantunut minulle. Tiesin M:n pitävän T:stä, mutten kuitenkaan sanonut "ei" T:lle. Minun olisi pitänyt sanoa "ei", tiedän sen, mutta en vain siinä tilanteessa pystynyt, halunnut.

Minulla on todella ristiriitaiset tuntemukset. Toisaalta kaduttaa kaikki mitä tein T:n kanssa, mutta toisaalta minua ei kaduta mikään. En ole pitkään aikaan ollut näin iloinen ja minusta tuntuu, että se on täysin T:n ansiota.

Toisaalta tunnen myötätuntoa M:n puolesta, olen itse ollut samassa tilanteessa eikä se todellakaan ole mukavaa. Mutta sitten toisaalta ajattelen todella itsekkäästi, että minulla on nyt hyvä fiilis, olen onnellinen, nautin elämästäni. Iltaisin, kun menen nukkumaan, en malta nukahtaa, "jos vielä yksi viesti?", en halua menettää sitä. Odotan innolla huomista, herään aamulla iloisena.

Elämä hymyilee ja haluan nauttia siitä, mutta välitän liikaa M:n tunteista, en halua mässäillä ilolla, jos samalla aiheutan jollekin toiselle surua. Olen aivan sekaisin itseni kanssa. En tiedä mitä ajatella. Luultavasti annan typerän sydämeni päättää ja tehdä itsetuhoisen hypyn hataralle lasilattialle. Voin vain toivoa, ettei T aiheuta liikaa säröjä lattiaan. Voin vain toivoa, etten satuta itseäni.

Nimetön tunne

Paha olo kaivautuu esille. Haluan viiltää. Miksi minä aina haluan viiltää? Olen säälittävä. Aivan helvetin säälittävä.

Hävettää. Menetin niin paljon H:n mukana. Miksi ihmeessä haastoin riitaa? Miksen vain tyytynyt olemaan hiljaa, nielemään kaiken niin kuin ennenkin?

Viha. Olen niin vihainen H:lle! "Vietä hyvä ilta viillellen ja angsti blogia päivitellen...". Miten hän saattoi? Luulin, että hän välitti minusta, että hän oli ystäväni? Raivostuttaa! Miten olin niin tyhmä, että kuvittelin H:n olevan ystäväni?

Hän puhui paskaa muistakin minulle, miksei siis minusta muillekin. E kertoi jo viime syksynä, että H oli puhunut paskaa minusta selkäni takana. Mitä tein tiedolla? Kohautin olkiani ja unohdin kaiken, "ei se mua haittaa, kyl mä sen tien".

Kaikkein helpointa olisi vain poistaa koko ihminen elämästäni. Helpommin sanottu kuin tehty. H:n tavarat ovat edelleen luonani, tai oikeastaan ullakolla ja kellarissa. Joudun kuitenkin pitämään häneen vielä yhteyttä, jotta pääsen niistä eroon.

Sen jälkeen pyyhin koko ihmisen elämästäni, vaikka paljon hyviä muistoja meillä onkin. Vituttaa muistella niitä, ja samalla muistaa mitä kaikkea pahaa H minulle sanoi.

Tämä on vain niin turhauttavaa. Olen taas niin sekaisin ajatusteni kanssa. En tiedä mitä mieltä olisin, mitä tuntisin, miksi tuntisin. Tämä on niin väärin!

Suonet katkee

Haluan itkeä. Haluan huutaa. Haluan repiä arvet auki. Haluan viillellä. Haluan hakata ryystyset verelle. Haluan nähdä, miten veri valuu ranteestani kämmentä pitkin lattialle. Haluan kuristaa itseäni, hukuttaa naamani veteen ja tuntea, kuinka happi loppuu keuhkoista.

Olen jälleen täynnä vihaa, pettymystä, pelkoa. Minussa ei ole mitään hyvää, olen turha. En osaa mitään, saan vain moitteita kaikilta, aiheesta. Häpeän itseäni.

Pelkään itseäni. Olen taas niin pohjalla, että saatan tehdä itselleni mitä vain päästäkseni tästä olosta eroon. Lähetin avunhuutona viestin jo K:lle ja S:lle, kumpikaan ei ole vielä vastannut.

En tiedä, mitä tehdä. Minä niin pelkään itseäni, ahdistus kasvaa koko ajan sisälläni. Se vapauttaa itsensä pian viiltelynä, hysteerisenä itkuna, paniikkikohtauksena. Voin pahimmillaan viiltää ranteeni auki, ehkä jopa kaulavaltimon. Olen monena päivänä kuluneella viikolla tunnustellut kaulaani, minun on tehnyt mieli koittaa, miltä tuntuu viiltää siihen.

Haluan vapauttaa ahdistuksen itse juuri silloin kuin haluan, sellaisina annoksina, joita pystyn hallitsemaan. En vain tiedä, miten se onnistuisi, minulla ei ole muita tapoja kuin viiltely ja itkeminen, sekä tietenkin kirjoittaminen.

Järki ja tunteet. Järki tietää, että tämä menee taas pian ohi, olen vain väsynyt ja stressaantunut. Tunteet saavat minut haluamaan satuttaa itseäni, jotta saan jotain helpotusta olooni.

L, jos luet tätä!
Kysyit päivällä minulta olenko viisas ja sen jälkeen kysymyksen, kun seisoimme kahdestaan tupakalla. Tein väärin, kun vastasin niin totuudenmukaisesti kuin pystyin, omatuntoani koukuttaa. Koko ajomatkan kotiin ajatuksissani pyöri vain se hetki, "mikset sinä idiootti valehdellut, se olisi nyt ollut oikea teko?!?".

Älä tee mitään typerää, ole kiltti.

Tuntee, ei tunne, tunnenko?

"Sinun pitää oppia tunnistamaan tunteesi, se helpottaa oloasi ja selventää mieltäsi". 

Oh shit Sherlock! 

Kai minä sen tiedän, että tunteiden tunnistaminen helpottaisi. Minä yritän tunnistaa ne, minä yritän tunnistaa pelon ja katkeruuden toisistaan, minä yritän tunnistaa vihan ja loukkaantumisen toisistaan. Minä yritän tunnistaa jopa ilon ja toivon toisistaan. 

Minä yritän, mutta se ei ole helppoa, kun tunteet ovat näin sekaisin. Esimerkiksi tunnen aamuisin samalla iloa siitä, että herään, odotan päivän tuomia iloisia asioita, mutta myös vihaa uuden päivän alkaessa taas, pelkoa uusista pettymyksistä ja illalla mielen valtaavasta masennuksesta. 

Ristiriitaista. Olen hukassa tunteideni kanssa, ne vievät minulta järjen. 

Istun äidinkielen tunnilla. Kirjoitan tätä, vaikka toisaalta pitäisi kyllä opetustakin kuunnella. Minusta tuntuu taas niin tyhjältä. Haluaisin vain kotiin itkemään tämän tunteen pois, nukahtaa väsyneenä itkemiseen ja herätä niin kuin kaikki olisi hyvin. Ahdistaa istua naurun ja puheen keskellä, kun en itse juuri nyt siihen pysty. 

Päälimmäisenä tunteista on viha. Aina ja ikusisesti, viha. Sen alla on kasa muita tunteita, en tiedä mitä. Välillä pilkahtaa helpotus, pääsen pian kotiin itkemään. Toisaalta tuleva pitkä viikonloppu yksin omien ajatustensa kanssa pelottaa. 

Osaan olla itsenikin kanssa, välillä on ihan mukavaa rauhoittua, sanoin sen psykologillekin, mutta nautin enemmän kavereiden seurasta. Haluaisin viettää heidän kanssaan mahdollisimman paljon aikaa, nyt kun heitä on ja siihen viikolla pystyisin. 

Viikonloppuisin on kuitenkin pakko mennä porukoille keskelle ei mitään ja erakoitua ilman kunnollista nettiä muista. 48 tuntia viikonloppuisin ovat aivan tarpeeksi aikaa itselleni, omien ajatusteni kanssa, jotka eivät viikonloppuisin kovin iloisia ole. 

Toisaalta olen itseni kanssa koko ajan, en kerro tunteistani muille, en suostu näyttämään olevani näin helvetin sekaisin. Tiedän, oloni voisi helpottua, jos saisin kerrottua mitä tunnen, mutta en halua olla se porukan musta lammas, joka pyrkii koko ajan keskipisteeksi marttyyrisesti.

Ja taas toisaalta, nytkin istun tunnilla kavereiden keskellä ja erakoidun kirjoittamaan tätä. En osaa puhua tunteistani, joten vuodatan sen sekavana tekstinä blogiin ja linkitän sen lopulta K:lle, E:lle tai A:lle avunhuutona. 

"Älä jää yksin, puhu asioistasi, sulla on kavereita, jotka kyllä kuuntelee sua. Sun pitää ymmärtää, että säkin saat olla se tarvitseva, säkin saat olla se, jota pitää kuunnella, jota pitää tukee."

Joo hienoja ohjeita psykologilta tulee, vielä kun pystyisin toteuttaan ne. Minä en todellakaan halua olla se, joka keräämällä kerää kaiken huomion. Minä olen niin huomionhaluinen, että haluan heidän itse tajuavan, että tarvitsen kuuntelijaa. Tai oikeastaan kyselijää, minähän en mitään kerro ilman, että toista oikeasti kiinnostaa. 

Vittu, miten sekaisin ihminen voi olla?!? Ihan ärsyttää olla näin sekaisin. Viha, viha, viha, viha. Tämä olo purkautuu taas pian itkuna, viiltelynä, raivona. Pian sanon jotain pahaa, pian loukkaan taas jotenkin toisia, kun he eivät huomaa, kune he eivät tee asialle mitään.

Väärin!!! He huomaavat, toivottavasti, mutta mitä he voisivat tehdä? Kesken tunnin, ihmisten keskellä, ei pahemmin kysellä "miten sulla menee?" saati sitten vastata siihen.

Äh tänkin tekstin pointti hävisi taas jonnekin. Jos vaivaudutte lukemaan, niin kertokaa toki minullekin tekstin pointti. 

Lopuksi musiikkia ehkä se vie huomion sekavasta tekstistä.