Heti kun pääsin valittamasta

Ois pitäny tehä eilen tää postaus. Mun piti mut oon ollu taas laiska paska, en oo saanu mitään aikaseks.

Mut tosiaan.
Sain eilen kämpän. About 300m päästä TAMKista. Vuokrakaan ei oo kovin suuri verrattuna normi pyyntiin ton kokosista kämpistä. Ohan se tietty paljon ku ei oo rahaa oikei kellään mut ois voinu olla enemmänkin.

Mut niin. _Minä_ sain kämpän. H ei oikein innostunut. Ollaan tavallaan etitty yhessä kämppää. Mä oon ettiny halvempaa, ymmärrän jo mitä tarkoittaa olla köyhä. H on ettiny kalliimpia. Ja täs kämpäs jonka nyt sain ei oo pesukoneita. Mä selviän ilmanki mut en tie Hsta. Ei taida H tulla asuun siihe et taitaa jäädä koko kämppä mun maksettavaks. Kyl mä siit vrm jotenki selviän mut ois ollu helpompaa jonku kans.

Mut hei. Sain kämpän. Se on hyvä. Yks asia tavallaan vähemmän ressattavaa. Jotain positiivista.

.
.
.

Ja silti. Itken. En pysty lopettamaan. Peitän olon äideltä, se on huolissaan musta, tietää et mä ressaan. Sil on muitakin huolia, mä selviin kyl.

Tai en kyl selvii. En tiedä miten oon taas täs kunnossa. Tai en ees tie mis kunnos oon. Oonko missään. Kännissä haluisin olla. Unohtaa kaiken hetkeksi. Mutta kännissä olot on kaks kertaa pahempia. Enkä pystyis varmaan hillitseen itseäni.

Oon jutellu yhen brittiläisen tyypin kans netis. Se on periaatteessa ainut ihminen tällä hetkellä joka saa mut hymyileen. Aidosti hymyileen. Se on ainut ihminen johon luotan. En tiedä miks mut musta tuntuu et voin kertoo sille kaiken. Niiku seki kertoo mulle. Toisaalta ei mul oo enää muitakaan. Päästin irti, luovutin ihmiset pois luotani. En tarvinnu heitä joten en pitäny heitä enää lähellä. Elämäni suurin virhe. Ja se on paljon.

Kerroin hänelle että on paska päivä. Että haluan vain itkeä mutten voi koska en haluu et kukaa näkee.
Hän sanoi että jos voisi hän tulisi ajamaan kaikki ulos jotta voisin olla yksin ja itkeä kaikessa rauhassa ja ku oon itkeny tarpeeks hän tulis ja siivois kyyneleet pois ja kertois et kaikki tulee oleen paremmin.

Ymmärrättekö mitä tarkoitan?
Hän saa minut hetkeksi unohtamaan kaiken ja ajattelemaan hetken jotain huoletonta. Se on jotain mitä mä todella tarviin.

Mut silti ku oon yksin jään tuijottaan arpiani. Viimeset on vielki punasia. Suurin osa on haaleita.
Ja jostain syvältä tulee hiljainen kaipuu siihen aikaan ku arvet oli vielä haavoja. Kun ne vuoti verta. Kun ne aiheutti kipua.

Muistan sen.
Ja kaipaan sitä.
Mutten tee sitä.

vielä

Riitasointu

Klo 16.20 

Vittu mikä päivä.
14 asti ollu yhtä helvettiä ja paniikkia ja itseinhoa.

Onnistuttiin I:n kanssa suututtamaan Q kunnolla. I paljasti Q:lle puhuneensa hänen tilanteestaan uutena vuotena tutulle aikuiselle. Olin saanut tietää asiasta ennen Q:ta mutten ollut kertonut siitä hänelle. Ajattelin, että I:n on paras kertoa itse Q:lle.

Mutta asiat meni miten meni. Q suuttui I:lle kuten molemmat osasimme epäilläkin. Pian sen jälkeen Q sai selville minun tienneen asiasta ja suuttui minullekin.

Loppupäivän olen kävellyt heikoilla jäillä. Keskustelu Q:n kanssa on jatkunut koko ajan, mutta olen varonut jokaista sanaani, jonka hän voisi ymmärtää väärin.

Ymmärrän täysin miksi Q on vihainen. Mokasin todella pahaati. Hänellä on täysi oikeus olla vihainen. Minäkin olisin jos sama olisi tapahtunut minulle. Eiku ainii, niihä se tais tapahtuakin. Ja silti ryssin näin pahasti. Miten ihminen voi olla näin tyhmä?

Hävettää. Itkettää. Mokasin. Selittelyä. Turha itkeä enää. Inhottaa. Syyllinen olo. Kaduttaa. Jos voisin mitenkään kelata elämän UVn aattoon tekisin sen. Kaivaisin tiedon I:ltä ja pistäisin hänet puhumaan Q:lle heti.

Ahdistanut koko päivän. Aamulla jo kun heräsin tuntui pahalle. Ensimmäinen ajatus oli "en halua herätä tänään". 14 aikaan siihenkin ajatukseen tuli hyvä motiivi. Sen jälkeen stressannut koko ajan.

Klo 18.12

Vaille 17 sain paniikkikohtauksen. Ei paha, pystyin jotenkin estään pahemman. Siitä asti on ajatus harhaillu. Ainut selkeä ajatus on viiltely. Hävettää myöntää. Vasemman käden sormet puutuvat. Revin kohtauksen aikana arvet auki. Veri vuotaa, mutta vuotakoon. En jaksa nyt keskittyä sen tyrehdyttämiseen, se loppuu kun on loppuakseen. Onneksi olen yksin huoneessani. Yksin sisällä. Ilman kohtausta olisin varmaan viiltänyt. Syyllisyys on jotain käsin kosketeltavaa tällä hetkellä.

Klo 20.28

Vuoto on tyrehtyny. Muut tuli sisälle syömään vähän ennen 19. Kaikki alkaa olla kunnossa.
Vitun paha olo. Syyllinen. Terä liikkuu mielessä mutta en halua tehdä sitä. Enkä tee. Minulla ei ole mahdollisuutta. Pikkuveli on täällä. ja hyvä niin.

Ahdistaa yhä. Äsken alkoi jo sydän hakkaan kun I alkoi juttelemaan suunnitelmista joita ei voi mitenkään sopia varmaksi. Olen vainoharhainen, pelkään jokaista viestiä jonka saan. Kaikki tuntuu olevan minun syyni. Ja osa onkin.

Pitää vain selvitä ja nukkua yön yli.
Huomenna on uusi päivä.
Parempi päivä. 

Ei tämä enää kovin paljon huonommaksikaan voi mennä. 

Tahdon voimaa

Tänään oli todellinen ongelma päivä. Heräsin aamulla 8 aikaan ja kaikki tuntui olevan hyvin. Menin takaisin nukkumaan ja kun heräsin taas 12, helvetti pääsi irti.

Illalla olin unohtanu pleikan kiinni telkkariin ja kun kivikaudella syntynyt tätini ei saanutkaan hiihtoa heti näkyviin, sain kuulla ensimmäiset pään aukomiset häneltä. Ihan aiheesta, olihan häneltä mennyt huimat 2min hiihdosta ohi.

Menin kahville ja sain kuulla vielä äideltäkin valitukset inhimillisestä unohduksesta. Erehdyin katsomaan ilmoitukset kännykästä ja Facebookia selatessa katsoin yhtä kuvaa tarkemmin syöden samalla.
"En kyl tie mut toivosin että mun abiturientti tyttärelläni olisi jotain muutakin tehtävää kuin kattella tollasia tyhjänpäiväisiä kuvia."
Anteeksi kun en levittänyt kirjojani ruokapöydälle samaan aikaan, kun piti syödä.

Nelisen tuntia minä istuin samaisen pöydän ääressä ja tein fysiikan tehtäviä. Aiemmin loman aikana olen alkanut tehdä ruokaa 16 jälkeen. Tänäänpä en aloittanut ollenkaan vaan pänttäsin. Siitähän täti riemastuikin: jupisten ja valittaen hän alkoi tehdä ruokaa "kerta susta ei ole siihenkään".

Vähän vaille 18 söimme. Istun pitkällä penkillä yksin. Äite tuli seisomaan penkin ja pöydän väliin istuakseen alas, mutta yhtäkkiä hän otti lautasensa vierestäni ja meni pöydän toiselle puolelle syömään. "Vittu minä viitti pöydän alta syödä." Hänen mielestään penkki oli siis liian lähellä pöytää.

Lähes koko päivän vähän 12 jälkeen tähän asti olen ollut hiljaa. 18 aikaan meinasi tulla itku, kun alkoi mitta täyttymään kaikesta nälvimisestä ja valittamisesta. Poltin normaalin yhden tupakan sijaan kolme, kun heitin pikkuveljeni kotiin. Hetken mielessä välähti jo suunnitelma siitä, kuinka sitten kun olen yksin, kaivan terän ja... niin. En halua edes kkirjoittaa sitä sanaa, ettei siitä tule totta.

Roikun kynsin hampain kiinni hyvässä olossa. Tuntuu kuin seisoisin vanhalla, puisella kaivonkannella. Tai hauraalla järvenjäällä odottaen, milloin askel uppoaa, millon pohja putoaa ja vajoan alas. Samalla käyn mielessäni läpi ohjeita mitä pitää tehdä, jos putoaa jäihin, mistä voin ottaa kiinni jos ja kun kansi lahoaa, kuka olisi lähinnä auttamassa. Toivon ja rukoilen, että minulla on jotain mikä pitää minut ylhäällä.

Pakokauhu. Pelko. Uhma. Viha. Voitontahto.

Minä pelkään putoavani. Pelkään pudotusta. Mutta sama pelko nostaa minussa esiin uhman, voiman ja tahdon pitää kiinni reunasta ja kivuta takaisin ylös.

Ja jostain syvältä nousee usko itseeni.
Minä selviän.