Lost

En haluaisi sanoa tätä. Kun sanon sen, kun kirjoitan sen, siitä tulee totta. Faktaa. En haluaisi tunnustaa tätä. Olisin halunnut että kaikki jatkuu samoin. Toivon ettei tämä ole mitään pitkäkestoista. Toivon että helpottaa kun kerron. 

Mulla on paha olla. Useammin kuin keskiarvoisesti kuluneen vuoden aikana. On oikeesti paha olla.

Muistot. Oivallus siitä kuinka paljon kaverit, etenkin K, E ja L, joutu käymään läpi mun vuoksi. Ilman heitä en oikeasti olisi täällä. Ilman heitä en olisi jaksanut.

Muistot. Kaipaan viiltelyä. Todella kaipaan sitä. Sairasta. Olen kaivannut sitä aina ja pari kertaa olen sortunut virkistämään sitä muistoa. Viimeksi 28.8. 4kk sitten. Senkin jälkeen on tullut usein halu mutta olen jotenkin onnistunut välttämään toteutuksen. 

Nautin siitä edelleen. Nautin kivusta jonka terä aiheuttaa, nautin katsella kun veri vuotaa, nautin viiltää uuden viillon, kun ensimmäinen rauhottuu. Nautin siitä ja se on sairasta enkä tiedä pääsenkö ikinä eroon siitä. Enkä tiedä haluankokaan.

Nyt Q:lla on pyörinyt samat ajatukset mielessä ja olen koittanut saada hänet eroon niistä. Ymmärrän hänen ajatuksensa ja toisaalta tiedän että hän tekee sen, sanoin minä mitä hyvänsä. Kun kerran päättää sen myös tekee. Mutta en haluaisi että hän joutuu samaan noidankehään kuin minä. 

En tiedä miten selittäisin tämän. Parhaiten ehkä selittäisin niin että minulle itselleni on tullut jälleen halu viiltää. Viiltää Q:n puolesta. Minä olen jo merkattu, muutama viilto Q:n puolesta ei haittaisi mitään, eihän?

Muistot. Kaikki ne tunteet jotka koin silloin. Viha, suru, yksinäisyys, mustasukkaisuus, heikkous, katkeruus, loukkaantuminen, epävarmuus, pelko, väsymys, pettymys, epätoivo, ikävä. Halu pois, halu lopettaa, halu luovuttaa. Osa niistä on yhä minussa ja osa palaa vähitellen.

Syksyn pimeys vaikutti minuun vaikken sitä ehkä täällä julistanut. Huonoja päiviä oli yhä enemmän, päiviä kun ei jaksanut tehdä mitään. Ei jaksanut olla yhteydessä keneenkään, ei jaksanut tehdä normaaleja asioita, ei jaksanut nousta sängystä, ei jaksanut puhua, ei jaksanut olla edes hereillä, vaikka oli nukkunut koko edellisen viikon. 

Ja ne tunteet tuli takaisin. Itkin, en pystynyt hillitsemään sitä. Enkä aina pystynyt tekemään sitä salassa, mutta jopa äite on jo niin tottunut itkuihini että tiesi olla kysymättä "miksi" koska en olisi osannut vastata.

Syyskuu meni kirjoitusten parissa, en ehtinyt ajattelemaan.
Lokakuu oli kauheeta aikaa, stressasin koulusta ja kämpästä ja muustakin. Ja itkin enemmän kuin kesällä yhteensä.
Marraskuu oli lisää stressiä ja lusmuilua ja itseensä pettymistä kerta toisensa jälkeen.
Joulukuu oli lisää lusmuilua. 

Koko syksy on ollut lusmuilua. En saanut nukuttua kunnolla, olin väsynyt koko syksyn ajan. En tiedä, koko syksy meni oikeastaan pumpulissa, turtuneena, koko ajan huonommin. 9.11. on ainut päivä, jonka muistan kokonaan ja haluan elää sen uudestaan ja nähdä HUn uudestaan ensimmäistä kertaa. Mutta kaiken muun voisi viedä pois enkä huomaisi eroa.

Äh en tiedä, mitä haluan sanoa. Sattuu, paha olo, itkettää. Yritän saada yhteydet muihin, ihmisiin, joihin en ole pitänyt yhteyttä. L:n kanssa ollaankin puhuttu, mutta K:n kanssa ryssin kunnolla. En tiedä, en oikein osaa olla surullinen muttei kyllä tunnu hyvältäkään. Mokasin, mutta ehkä oli parempi, että en roiku väleissä pakolla.

Voi vittu. Olen ihan sekaisin.

Mutta mä selviän. Mä pidän sen mielessä ja selviän vaikka olisi kuinka paha olo. Mulla on ihmisiä jokka haluu pitää muhun yhteyttä ja joille oon tärkee. Tien sen koska ne on sanonu sen niin monta kertaa. En luovuta Hänen takiaan. Hän ei enää hallitse minua samoin.

Vittu mä oon oikeesti sekaisin ajatuksieni kanssa.

 

Medication for the kids with no reason to live. 

//älä Q-rakas huolehdi musta. mä selviin ja autan sua myös selviin. 

Älä telo ja jos telot ni älä itke

5 päivää keikkaan. 136 tuntia. Noin.

Kello on puoli 4 yöllä. Ainut asia, mitä mietin on tuo. Vähän stressaa kun ei olla oikein suunniteltu vielä kaikkea, mutta eiköhän sekin saada aikaiseksi.

En saa taaskaan nukuttua. Jalkaa särkee, vihloo vähän turhankin paljon. En enää itke helposti, mutta tämä kipu ja turhautuminen saavat minut aina välillä itkemään. Raivostuttavaa, kun en saa tehtyä kivulle mitään.

Kaikki mahdolliset särkylääkkeet on testattu, ainoat jotka toimi suhteellisen nopeasti oli iskän helvetin vahvat särkylääkkeet sen iskiaskipuihin. Ja nekin tietenkin loppu, tai en ole kehdannut pyytää lisää, kun iskä ilmeisesti tarvii niitä kun lääkäri kerta on niitä sille määränny. Minulle kun kivusta ei toisaalta ole muuta haittaa, kuin nukkumisvaikeudet ja sen kanssa voi elää.

"Ei saa teloa itteään."

Mummu sanoi aina niin. Toisaalta se oli huolenpitoa. Varoitus, "tuossa voi sattua". Toisaalta taas vittuilua. Jos satutti itsensä, ei voinut mennä valittamaan, sinuahan oli varoitettu. "Minähän sanoin."

"Älä sit itke jos telot ittes."

Äite sanoi minulle pienenä noin. Jos sattu, niin sit sattu, kärsi kun et varotuksesta oppinut. Opin sen pelottavan hyvin. Kärsi hiljaa.

En syytä ketään, kaikki on monen asian summa. Mutta se, että todella opin jotain "elämänohjeita" jo pienenä on hauska huomata. Olisinpa vain oppinut jotain muuta.

En tiedä miten lauseet liittyvät mihinkään, ne vain ovat pyörineet minun päässäni viime päivinä. Etenkin näinä saatanan pitkinä öinä jolloin väsyttää liikaa, mutta unta ei saa kun kipu säväyttää aina hereille kevyestä unesta.

When you can't sleep,well, you can't dream, 

When you can't dream, well, what's life mean? 

Housen vicodin addiktio alkaa selviytyyn. Haluisin mielelläni itsekin muutaman, kiitos.

//ja joo, unilääkkeethän ei auta. nukahdan, mutta kipu herättää. josko sitä sitten pitäs ottaa enemmän, että pysyisikin unessa. 💊

//eiköhän kaikki tiedä miksi lauseet ovat pyörineet mun päässäni 

Kirvestä kaivoon

En saa nukuttua. Turhan tuttu ilmiö. Kierin ja pyörin sängyssä ja aina tarpeeksi turhauduttuani, otan kännykän ja selailen facebookia, instagramia yms.

Jalkaa särkee. Taas. 4 kerta viikon sisällä. Olen pian hermoraunio sen takia. En saa öisin nukuttua kivun vuoksi, päivisin sattuu koko ajan, mutta pakko käyttää kun ei paikallaankaan oikein ehtisi olla. Välillä tekisi mieli hakea kirves ja hakata jalka irti, saisi edes hetken eron kivusta.

Nukkuminen on jäänyt siis vähälle, jalka kivun ja töiden vuoksi. Aamulla pitäisi taas mennä navettaan 8 viimeistään. 5 tunnin kuluttua. Nukkumaan pääsee vasta puolen yön aikaan, mutta se ei tarkota että nukkuisin siihen aikaan.

Unen puutteen ja syksyn pimeyden vaikutuksen huomaa. Äite kysyi pari päivää sitten " Mites sun masennukses voi? ". En vastannut mitään, en muka kuullut kysymystä, mutta teki mieli vastata että "Vielä se on hengissä ja voimistumaan päin".

Roikun kynsin ja hampain kiinni "hyvissä" ajatuksissa. En aio luovuttaa ja päästää masennusta valloilleen. Pidän sen aisoissa, pieniä hetkiä silloin tällöin. Kyynel tänään, huomenna toinen. Ajatus nyt, toinen tunnin päästä. Viilto, kun en enää voi vastustaa.

//pitäisi käydä kämpällä hakemassa postit. hyvä syy olla yksin yksi yö. hyvä hetki viiltää. pakko saada pikkuveli tai joku mukaan, etten toteuta Hänen halujaan. en halua vielä luovuttaa.

//ja hyvän mielen -postaus on tulossa, kun vain ehdin panostaa.

Revitty arpi

Näen kuvia ja päivityksiä joka puolella. Joka kerta tuntuu kuin puukko iskisi rintalastaan. Tuntuu kuin joku koittaisi repiä sydämen ja keuhkot irti kehostani.

Aivan kuin hän tekisi tämän tahallaan. Kuin hän ajattelisi vain minulle aiheutuvaa mielipahaa ottaessaan joka kuvan, kirjoittaessaan päivityksen.

Viha herää aina uudestaan ja uudestaan. Miksi heidän pitää kaivaa veistä haavassa? Aivan kuin he nauttisivat tästä. Olen niin vihainen hänelle, heille, itselleni. Miksi minun piti, miksen kuunnellut, kun kaikki varoittivat minua? 

Minuun sattuu. Koitan selvitä, päästä yli kaikesta, mutta tuntuu kuin se ei olisi minulle sallittua. Haluan vain eroon tunteista. Haluan vain lipua elämäni läpi tuntematta mitään.

Haluan vain, että tämä loppuu. Haluan vain, että kaikki loppuu.

Jonkin perässä

Kutsu tuli ja sen mukana 5 erilaista kyselyä. 18.12. menen äiden kanssa Hallituskadulle keskustelemaan psykologin kanssa, joka tekee minusta alustavan arvion kyselyjen sekä kuulemansa perusteella. Hän päättää tarvitsenko hoitoa. Elämäni on hänen käsissään.

Masennus. Masennus leviää. On koko ajan vain pahempi olo. Masennus vie viimeisenkin uskon minusta. Se syö toivon paremmasta. Raatelee tämän pumpulin lopullisesti rikki mikä ympärilläni olen pienen ikäni elänyt.

Ei maailma ole hyvä. Maailmassa ei ole mitään hyvää ja oikeaa. Tämä on vääryyttä. Elämä on vääryyttä.

"Jos tappasit ittes miten tekisit sen?"

K löisi itseään 7 kertaa puukolla vatsaan, R ampuisi itsensä ja T nielisi nyrkillisen hammastikkuja. Okei, T ei suostunut kertomaan tapaansa.

"Miks kysyt?"

Miksiköhän?  

Punnitsen vaihtoehtoja. Varmin, käytännöllisin, nopein, siistein. L:n blogitekstiä lainaten: enkö saisi olla kaunis ruumis?

Viha ja loukkaantuminen yhdessä. Tekisi mieli satuttaa taas itseäni. Jälleen kuulin uuden mielipiteen itsestäni. Uusi virhe minussa, uusi asia, joka minussa on väärin. Uusi mielipide, joka loi uuden syyn vihata itseäni lisää.

Kuvittelen koko ajan päässäni hahmon, joka koostuu eri henkilöiden huonoista puolista. Hahmon kasvot vaihtuvat sen mukaan, kenelle olen milloinkin loukkaantunut, suuttunut, kyllästynyt. Tapan hahmon kerta toisensa jälkeen. Isken sitä puukolla niin lujaan kuin pystyn. Isken nopeasti vatsaan, kylkiluiden ohi keuhkoihin. 

temptation

Istun sängyllä läppäri sylissä. Katselen Ruudusta sarjoja. 

Laukku on vieressäni. Lompakko on laukussa. Terä lompakossa. 

Vasen käsi on raadeltu. Oikeassa kädessä on vain vanhoja arpia, muutaman saa vielä vuotamaan repimällä. 

Haluan satuttaa itseäni. Siitä on tullut minulle pakkomielle. Taas. 

.
.
.
Kaksi tuntia myöhemmin: 

Oikeassa kädessä 19 viiltoa. 4 suonen suuntaisesti, loput poikittain. 

En pyytänyt apua. En halunnut sitä. En halunnut, että joku veisi minulta syyn viiltää. Minä halusin viiltää, minä nautin siitä. Joka kerta kun terä aukaisi suonen ja veri nousi ensimmäisen kerran pinnalle, minä nautin. Tunne kun veri vuotaa uudesta viillosta kättä pitkin. Kun sormet puutuvat vähitellen tunnottomiksi. Kun veri jähmettyy tahmeaksi niin, että kun siihen koskee sormella, se jää sormeen kiinni ja irtoaa ihosta pitkänä nauhana kuin liima. Kun verivana kuivuu ja rapisee kuivuneena pois. 

Minun ei ole parempi olla kuin ennen viiltelyä. Minulla ei ole pahempi olo kuin ennen viiltelyä. 

Minulla on parempi olo kuin huomenna, jolloin joudun taas häpeämään uusia arpiani, jolloin joudun peittelemäänn käsivarsiani. 

Oikeasti haluaisin vain repiä hihani ylös ja näyttää viiltoni kaikille, näyttää että tarvitsen apua, auttakaa minua ennen kuin tapan itseni. Ei. Ennen kun tämä sairaus tappaa minut. 

//18.12. aika psykiatrisen osaston psykologille klo 11.15. hän määrittelee tarvitsenko 24/7 hoitoa, käynkö osastolta koulussa, vai käynkö siellä vain päivittäin puhumassa. 

Ahdistaa... viilto... EI!

Loputonta

En osaa kirjoittaa olostani. Olen... väsynyt? Kyllästynyt? Ei vain kiinnosta. Huomenna pitäisi raahautua kouluun 9.45. Saanko jäädä vain kotiin nukkumaan?

En jaksaisi mennä esittämään opettajille, että "hei joo mua kiinnostaa iha vitusti liikaa olla tääl teiän mollattavana" tai muille opiskelijoille, että "ei emmä huomannu ku tuijotit taas mun arpia tai läskejä, ei, en huomannu ku aloit supiseen kaveris kaa heti ku näit mut".

En vain jaksaisi mennä ulos, pois oman kodin turvasta, muiden ihmisten arvosteltaviksi. "Arpia, hän on heikko, eikö häntä yhtään hävetä näyttää noin sotkuiselta."

Hävettää. Minua hävettää näyttää tältä. Minua hävettää näyttää näin läskiltä. Minua hävettää arvet käsissäni, reisissä, kyljissä. Hävettää näyttää aivan hakatulta mursulta. Kuinka ylipäätään olen joskus voinut kuvitella, että joku voisi kiinnostua minusta? Miten sekaisin ihmisen pitää olla, jotta hän kuvittelee terveen ihmisen kiinnostuvan hakatusta mursusta?

Loppuuko tämä koskaan? 

Tapa itsesi. 

Ei ole muuta tapaa.

Kipu pois

Join lauantaina äiden kaljat. 13 0.33 tölkkiä. Äite oli navetassa 19-1 ja minä käytin ajan hyödykseni ja join. Vihaan kaljan makua. Se oksettaa minua. Yleensä jos tarjolla on vain kaljaa ja vettä, minä juon vettä. Nyt makukaan ei haitannut, halusin eroon pahasta olosta, joten join itseni iloiseksi. 23 aikaan ei mennyt enää kalja kurkusta alas väsymyksen vuoksi, joten aloin muistaakseni nukkumaan. Sen jälkeen en muista enää mitään itse.

Äiden kertoman mukaan olin kävellyt navetalle noin 200m päähän pelkät sukat, lökärit ja

 toppi päällä -10°C pakkasessa. Kun hän lopulta oli saanut minut palaamaan sisään, olin mennyt kiltisti huoneeseeni nukkumaan. Oikeasti olin kaivanut terän esille ja aikonut viiltää äiden naaman edessä. Lopulta äite oli tunkenut unilääkkeen suuhuni. 1 jälkeen olin kuitenkin vielä itkenyt T:lle, että "olen aivan vitun yksin ja haluan kuolla".

Sunnuntaina herätessä oli kaamea krapula ja morkkis eilisestä. Paska fiilis vain paheni, mitä kauemmin olin hereillä ja lopulta en vain enää kestänyt. Jemmanapit mummun varastosta kurkkuun. Koko sunnuntai meni aivan kuin puudutuksessa. En tuntenut mitään. En tuntenut jatkuvaa kipua. Hoipuin, en saanut syötyä mitään, aukinaiset arvet vuotivat kauemmin, koska veri ei hyytynyt normaalisti. En välittänyt.

Illalla jossain vaiheessa filmi katkeaa. Muistan istuneeni sohvallani ja yhtäkkiä vain kaatuneeni selälleni. Olin kuulemma maannut pari tuntia sikiöasennossa ja oksentanut.

Tänään herätessä oli vielä kamalampi olo kuin eilen. Tunti sitten pääsin Tampereelle, tunnin päästä pitäisi olla äidinkielen tunnilla, mutta en taida pystyä sinne menemään. Ajomatka Tampereelle oli aivan kauhea. Jouduin pysähtymään pari kertaa, koska en vain pystynyt käsien tärinältä ajamaan kunnolla.

Hävettää. Ahdistaa. Masentaa.

Mietin kuolemaa, mutta esitän, että kaikki on hyvin. Selviän kyllä. Ei minulla ole mitään hätää.

Pain...

H kävi hakemassa osat kamoistaan uuden parhaan kaverinsa kanssa. Sattui kuulla heillä olevan omia insideläppiä. Sattui nähdä hänet. Sattuu hymyillä ja naura mielessäni asialle, joka oli joskus meidän insideläppä. Bussi ajoi tänään ohitseni ja kuskina oli "Partaveikko". Minun ja H:n läppä. Muut eivät ymmärrä. 

L oli luonani kaverinsa kanssa, kun H tuli. Onneksi. Olisin muuten viiltänyt. Tuijotin tunnin ajan veristä paperia, joka lojuu edelleen lattialla esillä. Lompakko on selkäsi takana. Terä on lompakossa. Kukaan ei huomaa, ota se terä ja mene käymään vessassa. Ei. En tehnyt sitä. Vielä.

Ahdistaa. Psykologi ehdotti Niemeä. Minä osastolle? Ei minulla mielestäni mene kovin huonosti. Joo tiedän, minulla menee huonosti, mutta ei niin huonosti kuin joskus on mennyt.
Kirjoitin eilen hautajaisistani ja kerroin sen psykologilleni.

"Siitä huomaa miten paha sun on olla."

Suunnittelen niitä vain. Ettei läheisteni tarvitse. Muut suunnittelevat millaiset heidän häänsä ovat, millainen ensimmäinen oma asunto on, montako lasta tulevaisuudessa haluaa. Hautajaiset ovat minun hääni. Ne ovat tapahtuma, joiden on onnistuttava täydellisesti, muuten en saa sielulleni rauhaa.

Soitin äidelle ja kerroin että psykologi suositteli Niemeä ja terapiaa. "Sillee mulla menee." Miksi sanoin sen? Minulla ei mene niin huonosti kuin joskus on mennyt, miksi sanon toista?

" Sä lupasit mule jotain. Muistakko? Sä sanoit et tyttäret hautaa yleensä äitensä."

Itken. En halua tuottaa sitä surua äidelle. En voi tehdä sitä hänelle.

Mutta kun sattuu.

Hyvä loppuko?

Paha olla. Sattuu. Fyysisesti ja henkisesti. Etenkin henkisesti. Viiltelin heti aamusta, oikea käsi vuotaa vieläkin. Olen niin kyllästynyt tähän elämään.

Musiikkia.

Mitään hyvää ei tapahdu. Minun on saatava pää sekaisin tai viillettävä, että voisin olla "oikeasti" iloinen. Edes hetken aikaa. Minulla ei ole mitään syytä olla täällä. Ei mitään. 

Kaverit selviäisivät kyllä ilman minua. Kaikki selviäisivät ilman minua. Paremminkin. Heillä ei olisi enää minua taakkanaan. En aiheuttaisi heille enää kipua ja surua. En satuttaisi heitä enää kuolemani jälkeen.  

Olen vain niin loppu. En jaksa enää yrittää. Haluan mennä vessaan, lukita oven ja kaivaa terän esille. Viiltää valtimon auki. Kuolla. Loppua. Päästää sieluni vapauteen. Lopettaa kärsimyksen. Päästä eroon tästä kivusta. 

Ei haavat repimällä parane

L yritti tänään itsemurhaa. Kuristamalla. Haaveilin samasta tunti ennen kuin L soitti. Halusin nii kuristaa itseni.

Koko päivä on ollut yhtä helvettiä. Koulua oli 8-13, välissä oli hyppytunti 9.40-11.45. 14 aikaan pääsin kämpälle ja siitä asti olen ollut täysin yksin. Koko päivänä en ole puhunut juuri mitään, vaikka sisimpäni huutaa päästä ulos.

Sattuu. Sattuu niin helvetin paljon. Olen 14 asti vain itkenyt. Niin yksinäinen olo. Arvoton ja turha. Unohdettu, kun kukaan ei tuntunut muistavan minun olemassaoloani. 15 jälkeen otin yhteyttä T:hen, kysyin josko hän tulisi pitämään seuraa. Eipä tullut, hän oli töissä.

16 aikaan ratkesin. 7 viiltoa vasempaan käteen. Oli vain niin helvetin paha olla. Aivan helvetin paha. T olisi voinut auttaa minut ylös, olin jo puolivälissä kuoppaa kiipeämässä ylös. Nyt olen taas pohjalla, alussa taas kerran.

Pari tuntia meni itsesäälissä kieriessä ja viiltoja kuivatessa. 18 aikaan L soitti ja kertoi, mitä oli yrittänyt. Ei. Ensimmäinen ajatus oli ei. Ei hän saa. En selviäisi siitä. Tuntuu niin pahalta tietää, mitä L tuntee. Tai tuntuu niin pahalta tietää, että L tuntee niin. Se on niin väärin. L:ää ihanempaa ihmistä on mahdotonta löytää. Tuntuu kuin olisimme pari... ehkäpä.

Puhelun jälkeen viestittelin L:n kanssa 19 asti. Söin nopeasti ja juttelin hetken T:n kanssa. Ennen 20 viilsin taas. 9 viiltoa vasempaan käsivarteen, 4 niistä olkavarresssa. Leveitä, syviä viiltoja. Osa niistä vuotaa edelleen.

Jäin koukkuun taas. Sairas mieleni pitää käsivartta nyt kauniina. Erotan taas verisuonet selvästi ja nautin siitä. Haluan tuntea sen saman kivun yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Loputtomiin.

Käsi turpoaa. Siihen sattuu. Viillot kirvelevät. Sattuu, mutta minä nautin siitä.

Mitä mä teen tääl ?

Minua ahdistaa. Masentaa. Itkettää. Haluan niin viiltää. Minun on paha olla. Aivan kuin jokin estäisi minua hengittämästä, kuin jokin estäisi sydämeni lyönnit.

Mietin itsemurhaa. Miksi? En tiedä. Haluan vain pois täältä, elämäni on taas liian vaikeaa. En jaksa. en vain vittu jaksa. Haluaisin vain itkeä viimeisen kerran. Kävellä moottoritielle ja odottaa loppua. Istua junaradalla ja kadota. Viiltää kaulani auki ja kuolla. Minua niin houkuttaisi kuolla. Minua houkuttaa lopettaa elämäni. Elämäni, joka tuntuu jälleen vain potkivan minua päähän ja palleaan. Elämäni, joka on minulle taas liian vaikeaa.

En edes tiedä mikä elämässäni nyt on niin vaikeaa. Minullahan on kaikki periaatteessa ihan hyvin. Minulla on kavereita, rakastava perhe, koulu menee ihan hyvin, raha-asiat on ihan kunnossa, oma kämppä. Mikä vittu minua vaivaa? Moni olisi onnellinen tästäkin. Minkä helvetin takia olen näin saatanan itsekäs enkä voi olla onnellinen jo tästä? Minulla on kaikki aivan vitun hyvin, mutta silti haluan kuolla.

Itkettää. Tuntuu kuin minulta puuttuisi jotain. Minun on ikävä T:tä. Lapsellista. Me emme ole pari, me emme ole mitään, mutta silti haluaisin niin halata häntä juuri nyt. Haluaisin niin soittaa hänelle ja kuulla hänen äänensä. En voi  tehdä sitä, en voi soittaa hänelle. Tai voin soittaa, mutta hän ei vastaisi, hän ei voisi puhua kanssani exänsä lähellä.

Hain tänään L:n hänen kotoaan Tampereelle. Olin hänen seurassaan vajaan 3 tuntia ja sinä aikana puhuin ehkä 10 lausetta. "Mikä on? Miks oot ton värinen?" Minä niin toivon, että osaisin vastata tuohon. Voisin vastata, että minua väsyttää, mikä oikeastaan on aivan tottakin. Voisin vastata, että minua masentaa, mutta mikä, siihen en enää osaisi vastata. Voisin vastata että minua ahdistaa, mutta mikä, siihenkään en osaisi enää vastata. Voisin vastata, ettei minua huvita puhua, minulla ei ole mitään asiaa. Voisin vastata, etten nyt jaksa esittää iloista, mutta miksi minun pitäisi esittää, siihen en osaisi vastata.

Minä en oikeasti tiedä, mikä minua taas vaivaa. Tämä olo ei voi johtua T:stä, se ei saa johtua hänestä. Minulla on muutakin elämää kuin vain T, ei elämäni saa kaatua siihen, että yhtenä päivänä en kuule hänen ääntään tai näe häntä. Toisaalta olen lähes kooko päivän ollut yksin ja ehtinyt miettimään asioita taas liikaa. En ymmärrä mitä T minusta haluaa. Hän ei halua sitoutua, mutta hän haluaa olla kanssani. Tarkoittaako hän, että hän haluaa vain vakituisen panon, jonkun jolle voi aina kännäysillan jälkeen mennä ja purkaa paineita? Minä en halua olla hänelle vain sellainen, mutta jos vaihtoehdot ovat se tai unohtaa T, en tiedä mitä tekisin.

Minun tekee mieli lähettää viesti K:lle, pyytää häntä pitämään seuraa. En vain jaksaisi nyt kirjoittaa, haluasin vain kuulla mitä hänelle kuuluu, jotta saisin jotain muuta mietittävää. En kuitenkaan halua häiritä häntä, höänelleä on omakin elämä.
Tekisi mieli lähettää viesti E:lle, mutta minulla on taas sellainen mieliala, etten mieti yhtään mitä sanon.
Tekisi mieli lähettää viesti L:lle, mutta en tiedä mitä puhuisin hänen kanssaan. Hän erosi tyttöystävästään eilen,mikä minun mielestäni oli aivan oikea päätös, mutta ymmärrän silti, että häneen sattuu. En pysty auttamaan häntä mitenkään taaskaan, enkä todellakaan halua vuodattaa vielä omia ihmissuhdesotkujani hänelle, vaikka sen taisin jo tehdä aiemmin.
Tekisi mieli lähettää T:lle viesti, "Soita mulle, mä tarviin sua!", mutta en pysty siihen. En vain voi lähettää hänelle viestiä, hän auttaa exäänsä tämän muutossa, joten hän ei luultavasti ehtisi soittaa kuin vasta yöllä. Mielummin annan heidän kaikessa rauhassa muuttaa, jotta hän pääsee eroon exästään.

Minua masentaa. Haluan viiltää.Viilsin viimeksi 24.10. siitä on nyt 10 päivää. Se on todella pitkä aika minulle, ja nyt se menee hukkaan. Minun on vain niin paha olla. Haluan satuttaa itseäni, että saan itkettyä. Ratkean tänään viiltämään. Antakaa anteeksi. Minä tiedän, olen heikko, minun pitäisi taistella vastaan, mutta en vain jaksa. Minä viillän tänään. Korkeintaan 5 viiltoa. Minä petän teidät kaikki, kaikkein pahiten minä petän T:n, mutta minä en vain voi enää olla viiltämättä. En pysty enää pitämään itseäni erossa terästä. Minun on pakko saada tuntea kylmä metalli ihollani.

Anteeksi. Minä yritin, yritin ihan oikeasti. Minua ei vain tarkoitettu elämään täällä. Minua ei tarkoitettu mihinkään.

Musiikkia.

Myönnän, mä hävisin

Minusta tuntuu että olen ylimääräinen. Että pilaan taas kaiken. Että ihmiset pääsisivät paljon helpommalla jos minua ei olisi. Että heillä ei olisi mitään ongelmia, jos minua ei olisi.

M on aivan helvetin vihainen. Ymmärrän sen täysin. En pysty kääntämään asiaa mitenkään niin, etten olisi tehnyt jotain väärin. Haluaisin pyytää anteeksi, mutta en pysty siihen. Ja vaikka pyytäisinkin anteeksi, mitä se hyödyttää, vahinko on jo tapahtunut, eikä sitä voi korvata mitenkään. Mieleni tekisi vain potkia T pois elämästäni ja palata vanhaan, unohtaa kaikki tämä paska mitä sekoilumme on saanut aikaan. Miksi ihmeessä minun piti olla niin idiootti? Pilasin jälleen kaiken.

Minulla on aivan helvetin paska olo. Haluan vain itkeä, huutaa, potkia, hakata paikkoja, kiljua, viillellä. Haluan vain niin kostaa tämän kaiken paskan itselleni, minkä taas aiheutin. Vittu, että haluan viiltää. Vitun vitun vittu. Haluan tuntea veren vuotavan. Haluan tuntea kivun. Haluan kostaa itselleni. Haluan tumpata ranteeseeni, polttaa sytkällä kättäni, kuristaa itseäni, painaa kasvoni veteen, purra itseäni.

Vittu, että minä vihaan itseäni! Vihaan aivan helvetisti. En saa syötyä mitään kunnolla. Oksensin aamupalani, oksensin koulussa 3 kertaa, vaikka olin siellä vain 3 tuntia. Nyt yritän syödä lasagnea, mutta sekin nousee koko ajan ylös. Minun on niin paha olla taas. En jaksaisi tätä nyt, en jaksaisi tätä kaikkea juuri nyt samaan aikaan.

Minua ahdistaa, ahdistaa aivan helvetisti. Haluan vain itkeä tämän kaiken paskan ulos. Minä haluaisin vain unohtaa tämän kaiken, mutta miten minä voisin tehdä sen? Minun on nyt kärsittävä seuraukset aiheuttamastani sotkusta. Minun on kannettava vastuuni, otettava kaikki haukut vastaani, minä ansaitsen ne kaikki. Minä tein väärin.

Haluan kuolla. En halua kokea tätä kaikkea. Minä en nyt jaksa tätä kaikkea, mutta lupasin T:lle lopettavani itseni satuttamisen. Pidän lupauksestani kiinni mahdollisimman pitkään, en suostu viiltämään ennen kuin sopimus raukeaa eli T satuttaa minua jotenkin, ja siihen toivottavasti menee pitkä aika.

Elämäni on aivan sekaisin. Useat teistäkin pitävät minua aivan kauheana ihmisenä. "Varastin" kaverini ihastuksen ja lisäksi saatoin hankkiutua vielä raskaaksikin hänelle. Olen ansainnut teidän kaikkien vihat, vihaan itsekin itseäni. Olen aivan kauhea huora, joka ei osaa sanoa ei silloin kun pitäisi. Nytkin ahmin taas kaiken mitä käsiini saan ja pian menen oksentamaan kaiken ulos ja olen loppu päivän syömättä.

Koko elämäni on nyt niin sekaisin, että minua masentaa. Olen aivan umpikujassa, en osaa tehdä mitään, mikä helpottaisi oloani. Osaan vain miettiä vuorotellen itsemurhaa ja T:tä. T yrittää pitää minua elossa, hän yrittää saada minut puhumaan, hän yrittää saada minut luottamaan itseensä. Minä yritänkin luottaa häneen, mutta se on niin helvetin vaikeaa. Vaikka hän on kuinka yrittänyt saada minut hymyilemään, nauramaan, puhumaan, olen vain halunnut itkeä ja viiltää. 

En tiedä mitä tehdä. Minä haluan vain kuolla. Kuolla. Ymmärrättehän te? Haluan vain kuolla, en jaksa elää tätä paskaa enää. Vain T, L ja A saavat hymyn kasvoilleni, vain he pitävät minua elossa, vain he kannattelevat minua ylhäällä. Vain heidän vuokseen olen täällä vielä.

Musiikkia.