MiTäkö?

Ihminen on loppujen lopuksi aika tyhmä olento. Vaikka muistissa on yhä, kuinka alhaalle vajosi toisen tekojen vuoksi, se unohtuu heti kun se toinen tulee puhumaan.

Viime kerrasta on vuosi. Olisi minun puolestani voinut jatkua niin loppu elämäni ajan. Tunteet vasta unohtuivat, olin vasta pääsemässä pystyyn.

T. Juuri se samainen T, joka pudotti minut lähes yhtä syvälle kuin mummun kuolema. Nosti minut taivaaseen ja pudotti sitten kun en ollut valmis kannattelemaan itseäni, kun olin jo tottunut että voin tukeutua häneen.

Hän tuli puhumaan. Toisen kerran viikon sisällä.

Ja olen jälleen sekaisin.

Mitä hän haluaa minusta?

Tai no, minulla on vahva epäilys mitä hän pääasiassa haluaa minulta. Hän ei vain tule saamaan sitä ainakaan minulta.

Mutta haluaako hän jotain muutakin?

Miten minun pitäisi suhtautua häneen?

Haluanko ylipäätään suhtautua häneen mitenkään vai haluanko vain unohtaa hänet?

Päästänkö hänet jälleen elämääni peläten, että hän tuhoaa sen heikot perustukset?

Vai luotanko siihen, että osaan pitää itsestäni huolta ja potkia hänet pois jos hän edes ajattelee satuttavansa minua?

En todellakaan tiedä.

Seuraavaksi olisi vuorossa miettiä niihin vastaus.

Uusia kujeita

En sitten päässyt TAMKiin. Vielä ainakaan. Pisteet ei riittäneet edes valintakokeisiin.

Ottaa päähän. Vähän. Toisaalta olen ihan tyytyväinen ettei tarvitse mennää hetkeksi opiskelemmaan jotain mikä ei oikeastaan kiinnosta. Puoli vuotta lisää aikaa miettiä mitä sitä tekis elämällään vai tekeekö mitään. Keväällä uutta matoa koukkuun, josko silloin tietäisi mitä tekee.

Haha lisää aikaa lusmuilla Netflixin ja Marvelin seurassa.

Okei, totta puhuen, nyt pitäisi varmaan hakea jotain tukia tai jotain jos voin. Pitäisi ottaa niistäkin selvää. Jos en voi mitään hakea niin sit varmaan töihin. Niinkuin pelkällä lukion todistuksella saisi jotain töitä. Nyt alkaa stressaamaan. 

Kämppä pitäisi ainakin luovuttaa pois, enhän minä tee sillä mitään kun en ole Tampereellakaan. Turhaan maksaa 500€/kk muutenkin pienistä tuloista. Olen miettinyt sitäkin josko alivuokraisin sen jollekin, mutta en oikein tiedä onko se kannattavaa. Toki siinä olisi se hyvä puoli että olisi jokin mahdollisuus saada kämppä jos sille tulisi käyttöä mutta niin, en sitten tiedä. 

Pitää tutkia asioita, ennen kuin ne alkaavat stressaamaan liikaa. 

Ja ne vitun YO-juhlat. Pitääkö sellaiset pitää vai riittääkö jos käyn lukiolla hakemassa lakin ja tulen kotio? Ei yhtään kiinnostaisi etsiä minkään näköistä mekkoa yms kun näytän kuitenkin kaikissa ihan makkaralta. Enkä edes tiedä kiinnostaako ketään tulla pällistelemään minun huonoa lukiotodistusta. Etenkin kun ottaa huomioon helvetin huonon rahatilanteen = ei oikein olisi varaa minkäänlaisiin juhliin. Ja juhlapäiväkin olisi vaatimattomasti Itsenäisyyspäivän aatto. Ei vain jaksa kiinnostaa minkäänlainen juhlien järjestäminen. 

Miksi näin mitätön?

Nyt se tuli, itku.

Äite kyseli koulun alusta ja vähitellen muutenkin opiskelusta: mitä kirjotat, minne menet, mitä opiskelet lukion jälkeen? En tiedä! Minä en yksinkertaisesti tiedä! Tarvitsen aikaa miettiä, lisää aikaa pohtia, mikä minua vielä voisi kiinnostaa. Onko minulla enää mitään mikä kiinnostaa?

Joskus ajattelin taistelevani vastaan, opiskelevani itselleni ammatin, jotta pysyisin elämässä kiinni, vaikka se tuntuisi kuinka vaikealta. Suunnittelin opiskelevani psykologiksi tai kuraattoriksi vielä lukion alkaessa. Sitten pääsin ensimmäiselle psykologian tunnille ja kiinnostus katosi heti, luovutin.
Sitten biologia ja kemia alkoivat kiinnostaa, suunnittelin farmaseutin ammattia. Kirjoitusten lähestyessä tuntuu aivan idioottimaiselta edes yrittää saada niistä hyviä arvosanoja, etenkin kun tunnen itseni taas liian tyhmäksi niinkin haastavaan ja tietoa vaativaan alaan.
 
Kaiken tämän ajattelin äiden kysellessä opiskelustani. Lopulta äite kysyi nytkö minä luovutan ja annan kaiken tiedon, jonka olen kerännyt, valua pois. Tunsin itseni mitättömäksi, neuvottomaksi ja vihdoin itkin. Sitten minä päätin näyttää äidelle ja opiskella itselleni paremman ammatin kuin hän. 

Välillä tuntuisi vain helpommalta luovuttaa. En jaksaisi miettiä tulevaisuutta. "Mitä jos.." kysymykset täyttävät pääni. Mutta nyt minä päätin, minä taistelen taas vastaan ja luen niihin vitun biologian kirjoituksiin ja saan vähintään Cn. Jumalauta, nyt se toivo taas löytyi. Minä selviän tästä masennuksesta, otan itseäni niskasta ja opiskelen itseni farmaseutiksi. 

Pian toivo menee taas ohi ja sitten vajoan taas tähän samaan oloon. Tiedän sen, niin tämä aina menee. Sitten minä päätän, että hyödynnän nykyisiä tietojani ja tapan itseni. En tiedä. Jo muutaman päivän ajan vaaka on kallistunut kuolemaan, huomisesta en taas tiedä.