Mikäköhän vittu mua taas vaivaa?

Viilsin. Mä viilsin. Ei oo mitään syytä. Toisaalta ei oo mitään syytä miksen viiltäis. Oon säälittävä. Kyl mä sen vittu tien. Ei viiltämällä saa henkee pois. Se on vaan lapsellista leikkimistä.

 

Mä itken koko ajan. Pidättelen itkua muiden edessä, mutta kun kukaan ei katso, päästän kyyneleet kohoamaan silmiini.

En tie mikä mua taas vaivaa. Oon rikki. Nii vitun väsynyt. En tie mitä voisin tehä et olo ois parempi. En tie mitä teen väärin et olo on tällanen.

En päässy tänä aamuna ees sängystä ylös et oisin ehtiny kouluun. Lintsasin koko päivän. Oon ihan saatanan laiska. Häpeen itteeni.

Nimenomaan. Häpeän itseäni. En pidä itsestäni.

Haluan ahmia ja oksentaa. Vittuku ei oo rahaa ostaa ruokaa, muute ahmisin. Vittu.

Mun on pakko mennä oksentaa. En kestä itteeni. En kestä tota läskiä joka kattoo takas peilistä.

En yhtää ihmettele miksei muutkaan kestä mua.

Paniikin pala.

Se saatanan pala on taas kurkussa. Miten siitä pääsee eroon? Ahdistaa, kun en saa hengitettyä kunnolla. Välillä haluaisin oksentaa sen pois. Inhoan sitä. Hyi. 

Tänään oli taas astetta huonompi päivä. Tai keskimäärin ihan hyvä päivä, mutta mieliala vaihteli todella paljon. Olin hetken kuolla nauruun, seuraavassa hetkessä halusin viiltää saadakseni itkeä. Njoo, sitähän elämä on, tunteet vaihtuu. Mutta halusin viiltää, se on se pointti. Miten se ajatus on taas päässyt päähäni?

Ilta olikin sitten jännitystä, pelkoa, paniikkia, itkua, surua, epätoivoa, jne. Q stressaa huomista. Tai tätä päivää. Häntä pelottaa nähdä minut ensimmäistä kertaa, viettää ilta minun ja I:n kanssa ja puhua huolistaan srkn nuorisotyöntekijän kanssa (en ole vrm onko hän nuorisotyöntekijä, mutta työntekijä ainakin). Noin pääpiirteissään. 

Ymmärrän todella hyvin hänen pelkonsa. En itsekään toissa syksynä olisi pystynyt nähdä ketään uutta ihmistä ilman viikon stressiä ja panikointia. En todellakaan luottanut itseeni, pelkäsin toisen mielipiteitä. Pelkäsin olevani arvoton, turhanpäivänen, korkeintaan haitta. Tai tiesin, en pelännyt. 

Ja Q:lla on nyt samoja ajatuksia minusta. Yritän kerta toisensa jälkeen sanoa, ettei minun mielipiteeni hänestä muutu: pidän hänestä ja hän on ystäväni, oli hän minkälainen tahansa.
Mutta pakko myöntää että sattuuhan se hiukan kun toinen ajattelee minun olevan niin pinnallinen että heti kun näemme heitän hanskat tiskiin ja käännyn kannoillani. Niin EI tule käymään, minä en todellakaan luovuta eikä hänen näkemisensä vaikuta haluuni auttaa ystävääni. Ystävääni.

En tiedä miten tämän kirjoittaisin. En osaa kirjoittaa sitä. Laitan viestit kuvina. Pääasiassa kuitenki, Q oli vähällä lähteä täältä. Lopettaa. Sillä hetkellä tuntui, että epäonnistuin. Tuli niin paha olo Q:n puolesta. Itkin. Vähän. Muutaman kyyneleen. En enempää, kello oli niin paljon että muut olivat tulossa sisälle takaisin. Pala kasvoi aina vaan kurkussa, alkoi ahdistamaan todella paljon. Henki ei kulkenut. Sydän hakkasi. Pelotti. Pelotti todella paljon. 

Pelottaa edelleen. Asiat rauhottuivat mutta pelko pysyi silti. Koitan nukkua. Huomenna uusi päivä. Parempi päivä.

329

Heräsin 10 jälkeen.
Paska olo oli laantunut hiukan.
Syyllisyys ei katoa minnekään.
Pakotan itseni normaaliksi heti kun äite tulee navetasta.
Nyt saan vielä vähän aikaa rämpiä itseinhossa.
Vielä vähän aikaa voin nuolla haavojani.

Täti menee varmaan tänään käymään kaupassa. Tai ainakin toivon että hän sammuisi mahdollisimman pian. Olisi hetken hiljaa. Pitäisi mielipiteensä minusta itsellään.
Tiedän ilman häntäkin olevani laiska paska. Läski. En tee muuta elämässäni kuin elän toisten siivellä katsellen telkkaria ja maaten sängyssä. En edes yritä tehdä mitään.
Laiska paska josta ei ole mitään hyötyä.

Toisaalta tädin kauppaan meno tarkoittaa luultavasti sitä, että minun pitää alkaa tehdä ruokaa ja mennä navettaan äiden avuksi. Riippuen siitä hakeeko täti tarpeeksi viinaa. Toisin sanoen en ehdi enää puhumaan yhtä paljon Q:n kanssa kuin nyt. Ehkä se on ihan hyväkin niin en voi epäonnistua enää niin usein.

Olen niin pahoillani.
Edelleen.
Nyt ja aina.
Pahoittelen.

Musiikkia.

"yhtäkkiä putoat pohjattoman syvään kuiluun
ja luulet että tästä on mahdotonta ikinä toipuu"

Riitasointu

Klo 16.20 

Vittu mikä päivä.
14 asti ollu yhtä helvettiä ja paniikkia ja itseinhoa.

Onnistuttiin I:n kanssa suututtamaan Q kunnolla. I paljasti Q:lle puhuneensa hänen tilanteestaan uutena vuotena tutulle aikuiselle. Olin saanut tietää asiasta ennen Q:ta mutten ollut kertonut siitä hänelle. Ajattelin, että I:n on paras kertoa itse Q:lle.

Mutta asiat meni miten meni. Q suuttui I:lle kuten molemmat osasimme epäilläkin. Pian sen jälkeen Q sai selville minun tienneen asiasta ja suuttui minullekin.

Loppupäivän olen kävellyt heikoilla jäillä. Keskustelu Q:n kanssa on jatkunut koko ajan, mutta olen varonut jokaista sanaani, jonka hän voisi ymmärtää väärin.

Ymmärrän täysin miksi Q on vihainen. Mokasin todella pahaati. Hänellä on täysi oikeus olla vihainen. Minäkin olisin jos sama olisi tapahtunut minulle. Eiku ainii, niihä se tais tapahtuakin. Ja silti ryssin näin pahasti. Miten ihminen voi olla näin tyhmä?

Hävettää. Itkettää. Mokasin. Selittelyä. Turha itkeä enää. Inhottaa. Syyllinen olo. Kaduttaa. Jos voisin mitenkään kelata elämän UVn aattoon tekisin sen. Kaivaisin tiedon I:ltä ja pistäisin hänet puhumaan Q:lle heti.

Ahdistanut koko päivän. Aamulla jo kun heräsin tuntui pahalle. Ensimmäinen ajatus oli "en halua herätä tänään". 14 aikaan siihenkin ajatukseen tuli hyvä motiivi. Sen jälkeen stressannut koko ajan.

Klo 18.12

Vaille 17 sain paniikkikohtauksen. Ei paha, pystyin jotenkin estään pahemman. Siitä asti on ajatus harhaillu. Ainut selkeä ajatus on viiltely. Hävettää myöntää. Vasemman käden sormet puutuvat. Revin kohtauksen aikana arvet auki. Veri vuotaa, mutta vuotakoon. En jaksa nyt keskittyä sen tyrehdyttämiseen, se loppuu kun on loppuakseen. Onneksi olen yksin huoneessani. Yksin sisällä. Ilman kohtausta olisin varmaan viiltänyt. Syyllisyys on jotain käsin kosketeltavaa tällä hetkellä.

Klo 20.28

Vuoto on tyrehtyny. Muut tuli sisälle syömään vähän ennen 19. Kaikki alkaa olla kunnossa.
Vitun paha olo. Syyllinen. Terä liikkuu mielessä mutta en halua tehdä sitä. Enkä tee. Minulla ei ole mahdollisuutta. Pikkuveli on täällä. ja hyvä niin.

Ahdistaa yhä. Äsken alkoi jo sydän hakkaan kun I alkoi juttelemaan suunnitelmista joita ei voi mitenkään sopia varmaksi. Olen vainoharhainen, pelkään jokaista viestiä jonka saan. Kaikki tuntuu olevan minun syyni. Ja osa onkin.

Pitää vain selvitä ja nukkua yön yli.
Huomenna on uusi päivä.
Parempi päivä. 

Ei tämä enää kovin paljon huonommaksikaan voi mennä. 

Solmussa

Onnistuin sotkemaan kaiken taas 48 tunnin sisällä.

Abiristeily tuottaa ongelmia. Ryhmällemme on varattu kahden hengen hyttejä. Mahdoton yhtälö kun kaveripoorukassamme on pariton määrä ihmisiä. Minä siis jyräsin törkeästi K:n ja menen E:n kanssa samaan hyttiin, vaikka alkuperäinen suunnitelma oli, että kyyhkyset menevät samaan hyttiin. Lopputuloksena K on kuin perseeseen ammuttu karhu ja minä olen se ampuja.

Välien katkaisu T:n kanssa ei tunnu onnistuvan. Tai siis en ole itse ottanut häneen yhteyttä sunnuntain jälkeen, mutta sorrun aina vastaamaan hänelle kun hän kysyy jotain. Sen luulisi olevan helppoa, olla vastaamatta, mutta ilmeisesti olen niin säälittävä, etten onnistu edes siinä. Erityisen ärsyttävää on tapa jolla T käyttää hymiöitä. "...usein tollaset jutut puhdistaa ilmaa, mut en mä kyl sitä toivo jos nähää ;)" VITTU. En pääse nyt mitenkään yli tuosta hymiöstä. 

Säälittävää. Koitat vaan lukee rivien välistä sen minkä haluisit lukee suoraan tekstistä. Kun se ei oikeesti tekstinä ilmesty, koitat repiä sen pakolla jostain kähysestä hymiöstä. Jatka elämääs äläkä jää menneeseen riutuun. Sillon kaikki pääsee helpommalla. 

Tiedän tekeväni väärin puhuessani T:n kanssa. Se satuttaa kakkia, mutta eniten siitä kärsin minä. Minun pitäisi osata olla itsekäs, rakastaa itseäni terveellä tavalla, mutta en osaa. En osaa, joten teen väärin. Ja väärin tekeminen sattuu minuun, mutta en osaa itkeä ilman fyysistä kipua.

Viiltely palaa kuvioihin. 4 päivää viiltämättä. Säälittävä suoritus verrattuna kuukauteen jonka olin jouluna tai kuuteen viikkoon kesällä.

Musiikkia.

//En ole osannut lisätä tätä mihinkään aikaisempaan tekstiini yhtään tämän paremmin. Mietin itsemurhaa. Mietin sitä, harkitsen sitä, välillä havahdun suunnittelemasta sitä. Katselin viime viikolla Skins maratonin ja rakastuin taas Effyn. Samaistuin häneen ja se järkytti minua. Minä pystyin vain itkemään, kun hän löytyi vessasta ranne auki. En itkenyt koska pelkäsin hänen kuolleen. Itkin, koska halusin itse olla siinä tilanteessa. Haluan taas niin kuolla.

Itken jälleen.

Lintuna

Koko päivän kaikki on mennyt pieleen. Olen huolimaton, laiska, valehtelija ja huono sisko.

Nukahdin 5 aikaan aamulla. Väsytti aivan helvetisti, mutta uni ei vain tullut. Asiat pyörivät mielessä, stressasin heräänkö ajoissa, ehdinkö fysiikan kokeeseen, saanko nukuttua tarpeeksi, mitä keskiviikkona tapahtuu.

Heräsin ajoissa ja olin saanut nukuttuakin sikeästi, väsymys oli vähentynyt. Puin vaatteet, meikkasin ja laitoin kengät jalkaan. Sitten kävin vielä nopeasti vessassa ja yhtäkkiä kaikki voimat katosivat. En jaksanut.

Pesin käteni ja kun kuivasin niitä pyyhkeeseen, katsoin samalla peiliin. Peilistä tuijotti vastaan väsynyt, kyllästynyt ilme, joka tuntui odottavan sitä viimeistä syytä purskahtaa itkuun.

Valuin lattialle istumaan ja hautasin kasvot käsiini. Istuin vessassa 5min ennen kuin nousin, riisuin kengät, sammutin valot ja menin takaisin peiton alle.

Heräsin uudelleen 12 jälkeen. L oli lähettänyt 11 jälkeen viestin, että voisi tulla käymään, katsomaan vaatteita, jotka olin luvannut hänelle. Valehtelin, että olen kipeä. En halunnut tunnustaa hänelle, että olen todella niin laiska, että kun enää pitäisi vetää takki päälle ja lähteä, minä menen takaisin sänkyyn nukkumaan.

Pari tuntia katselin DVDitä ja söin. Ja oksensin. 16 aikaan lähdin hakemaan pikkuveljeäni keskustasta, jonka kanssa menin katsomaan Hobitin. Sieltä sitten kotiin ja nyt olen pari tuntia ollut mummulla katsomassa telkkaria ja repimässä arpiani. 

Paljastin tänään virallisesti pikkuveljelleni, että poltan. Ei kuulosta isolta asialta, mutta toisaalta se on melko häpeällistä myöntää pikkuveljelle, jonka esikuva on ollut.

Tuntuu, että olen epäonnistunut siskon tehtävässä. Minun pitäisi olla hänelle roolimalli, joku jolle voi puhua kun tuntuu ettei vanhemmat ymmärrä, joku jolta pyytää apua läksyissä. Olen kaukana siitä.

Aina viikonloppuisin ja lomilla, kun olen mummulla, olen väsynyt ja ärtynyt. En tee muuta kuin nukun, jos minulle sanoo yhdenkin väärän sanan tai tulee liian lähelle, minä suutun, sanon pahasti. Yleensä suutun juuri pikkuveljelleni, muut tietävät, miksi haluan nukkua ja olla rauhassa.

Kaduttaa. Haluaisin kelata ajan takaisin siihen hetkeen, kun pikkuveljeni syntyi. Tekisin monta asiaa nyt toisin. Haluaisin vain olla se roolimalli veljelleni.

Mutta ei.
Olen epäonnistunut.
Siinäkin.

Musiikkia.

DEADlineja

Kämppä on atomipommin jäljiltä.

Keskellä lattiaa on kasa vaatteita, puhtaita ja pari kertaa käytettyjä sekaisin. Sägyllä on verinen paperi ja sideharso. Sängyn vieressä lattiallla on tyhjiä kaljatölkkejä ja limsapulloja. lehtiä siellä täällä, takki pudonneena telkkarin edessä, likaisia lautasia ympäri kämppää. 

Inhottaa. Kauhea määrä sotkua. Ja pahinta tässä on se, että kämpän sotkuisuus kuvastaa todella hyvin mieltäni. Siellä on puoliksiläpi käytyjä ajatuksia, joita en ole vain pystynyt käsittelemään loppuun asti. Keskellä kaikkien nähtävillä on kasa ajatuksia, uusia ja vanhoja. Ajatuksia, joita en saa selvitettyä, vaikka jaan ne kaikkien läheisteni kanssa. 

Ahdistaa. Ahdistaa olla näin sekaisin. 

Stressaan huomista, Studia-messuja. Aamulla olisi herätys 7.00. En ole kahteen kuukauteen herännyt niin aikaisin. Huominen tulee olemaan helvetillinen päivä, mutta silti odotan sitä innolla. Ei tunteja vaan vapaata-aikaa koulun kustannuksella kavereiden kanssa. Toivottavasti en vain odota turhaan. 

Minun pitäisi taas tehdä niin paljon, mutta en saa mitään aikaiseksi. Kämpän sotkuisuus ahdistaa, mutta en vain saa siivottua vaatteita henkareihin tai pyykkikoriin, lautasia tiskialtaaseen tai tyhjiä tölkkejä ja pulloja pussiin. 

Lisäksi koulu on taas jäänyt viime päivinä. Bilsan viikkotehtävä pitäisi tehdä, äidinkielen aineistoessee kirjoittaa (minulla ei ole vieläkään kirjaa, joten en tiedä aineistoista mitään), yhteiskuntaopin kurssityön arvioinnin palautus on tässä jonain päivänä enkä ole sitäkään aloittanut. 

Kaikki on taas vaiheessa. Ahdistaa kun kaikki on vaiheessa. Tuntuu kuin aika loppuisi kesken. Vituttaa olla tällainen saamaton, laiska paska, joka ei saa mitään tehtyä. Tähän psykologi sanoisi, että "olet sairastunut masennukseen, sinun pitää levätä". Meneppä sanomaan sama opettajille niin sieltä tulee 4 todistukseen ja kurssi uusintaan. Kaikki siirtyisi vain vuodella eteenpäin. 

Kaiken tämän keskellä tekee mieli viillellä. Revin taas vanhoja haavoja auki. Minulla ei ole paha olla, minua vain ahdistaa aivan helvetisti. Ahdistaa. 

Musiikkia.

Puhdistus

Elämä tuntuu epäreilulta. Teen minä mitä tahansa, aina tuntuu että minuun sattuu eniten.

Nytkin yritän laittaa välit poikki lopullisesti T:n kanssa niinkuin kaikki kehoittavat. Olen itkenyt pari tuntia putkeen vain sen vuoksi, että T ylipäätään pyörii ajatuksissani. Olisin niin toivonut, että hän olisi välittänyt minusta sen verran, että olisi yrittänyt pitää minut ylhäällä.

Mutta ei. Hän ei välittänyt. Hän sanoi välittävänsä, mutta kun minun oli ollut niin paha olla, että yritin siitä eroon ja kerroin sen myöhemmin hänelle, hän sanoi minua tyhmäksi, heikoksi, itsekkääksi.

Tarvitsisin jonkun, joka nostaa minut pystyyn kun en itse jaksa enää. Jonkun, joka katsoo minua silmiin ja tivaa "onko sulla kaikki hyvin?" niin kauan että kerron totuuden. Jonkun, joka saa minut hymyilemään vain, koska on olemassa. Jonkun, joka halaisi minua, kun en pysy enää kasassa. Jonkun.

Muilla on jo sellainen. Minulla ei ole. Eikä tule olemaankaan, enkä yhtään ihmettele miksei. Olen toivoton luuseri. Periaatteessa olen jo kuollut. Poissa. Liian syvällä, että minut saisi enää ylös.

Tavoittamattomissa.

Hävinnyt. 

Liian loukkaantunut. 

do i belong here?

Putosin taas. Itken taas silmät päästäni, vaikka luulin selviävänäni nyt ihan hyvin. Riita L:n kanssa. Taisi välit jäähtyä aika paljon.

Vituttaa. Taas kun sanoin mielipiteeni yhden ainoan kerran niin siitä tuli riita. Pakko alkaa pitämään oma pää kiinni. Sopeutua, vaikka muut ei yrittäisikään.

Menin sorkkimaan muurahaiskekoa. Revin vanhat haavat auki. Pyysin M:ltä anteeksi. Myöhäistä.

Pikkujoulut on peruttu. Ainakin mielessäni. Minä en niitä ainakaan pidä, koska sinne ei olisi muita tulossa kuin E, K, N, S ja pari muuta. Turha nähdä vaivaa, jos niistäkin tulee samanlainen floppi kuin kaikesta muustakin.

Haluaisin viiltää. Avunhuuto viestiä en voi lähettää kenellekään. T:n kanssa ollaan kavereita, mutta en halua hänelle puhua näistä asioista enää. K ei vielä voi puhua kanssani. E, en tiedä. Hän varoitti L:stä, mutten ottanut neuvosta vaaria. Muita ei ole.

Itsemurha palasi taas ajatuksiini. Luulin, että se jakso meni jo, että pääsin siitä taas hetkeksi eroon.

Mietin Acutaan menoa vakavissani. Tiistaina on Studiamessut, ehkä niiden jälkeen voisin mennä. Jos pääsisin Niemeen ja olisin siellä viikon verran, lääkärikäynti jäisi välistä. Jos menen vasta psykologi käynnin jälkeen, koeviikko menisi sivu suun, mikä tarkoittaisi jälleen uusintoja. Toisaalta YHn koe on pieni ja äidinkielen koe menee helposti. Fysiikan kokeen voisin tehdä koeviikolla toisena päivänä, joten sekin olisi hoidossa.

Joo. Jos nyt selviän sinne asti, menen 10.12. itkemään Acutaan elämän paskuutta hyvin aikuismaisesti ja hankkiudun Niemeen.

Nyt vedän pään täyteen alkoholilla ja lääkkeillä ja nukun.

"Viillä. Viillä. Viillä. Yksi viilto. Se riittää. Satuta itseäsi. Satuta! Se on oikein sinulle. Sinä satutat muita, mikset itseäsikin. Viillä! Uusi arpi revittäväksi. SATUTA ITSEÄSI!" 

Ole hiljaa.

Musiikkia.

Soppa valmis...

Mieliala on tänään ollut matalalla. Olen itkenyt enemmän kuin pitkään aikaan. Itkin koulussaki muutaman kerran. Pääsin kotiin 13 jälkeen ja siitä lähtien olen vuoroin kuivannut kyyneliä, vuoroin verta.

Minun ja L:n erosta syntyi melkoinen sotku. Oikeastaan ylipäätään se, että aloimme seurustelemaan, sekoitti pakkaa turhaan. Me olimme ehkä liian hyviä ystäviä.

En tiedä, mitä ajattelisin nyt. Olen sekä surullinen ja pettynyt että helpottunut. Minulla selvästi on tunteita L:ää kohtaan, joten olisin todella halunnut, että tästä olisi tullut jotain. Olisin halunnut olla hänen kanssaan, mutta ajatukseni eivät antaneet siihen lupaa.

Toisaalta olen helpottunut, seurustelu parhaan kaverin (?) kanssa tuntui jotenkin yksinäiseltä. Tuntui, etten olisi voinut kertoa kenellekään tekemisistämme, koska paras kaveri oli sama henkilö, jonka kanssa seurustelin. Ymmärrättehän?

"käy tuuli läpi pääni etelästä pohjoiseen
oon yksin ajatusten raunioilla"

L:nkään mielipiteestä en oikein saa selvää. Hän toivoo, että yrittäisimme vielä, mutta samalla sanoo ettei halua olla säälisuhteessa kanssani. Pakko myöntää, osasyynä siihen miksi aloin L:n kanssa seurustelemaan oli, että halusin olla hänelle vielä tärkeämpi kuin vain kaveri ja osoittaa, että hänkin on tärkeä minulle.

"älä selitä.. blogistas kävi harvinaisen selväks et yrität vaan pitää mut hengissä ja onnistuit siinä helvetin huonosti.. Et juokseppa nyt Tn luo.. Niin kaikki on taas takasin uomissaan"

Enpä juoksekaan. Lauantaina puhui alkoholi, ei T. Toisaalta osasin jo arvata sen, mutta jokin pieni osa minussa elätteli toivetta, "totuuden kuulee vain lasten ja humalaisten suusta". No ei siinä mitään, nyt olen ainakin 100 varma, ettei tarvitse enää siihen suuntaan tehdä muuta kuin pieraista. Vitut, en edes pieraise siihen suuntaan.

L:n kanssa olemme nyt kuitenkin kavereita, ainakin siihen asti, että saan ajatukseni järjestykseen tai L kyllästyy odottamaan minua. Vähän aikaa varmaan kestää totutella takaisin aikaisempaan ja pitämään koulussa kyyneleet ja terä piilossa.

Mutta minä pystyn siihen, ja uskon että L:kin pystyy. L ei pääse eroon minusta näin helpolla enkä minä hänestä.

Enkä sitä haluaisikaan.

Musiikkia.

~ mä tahdoin olla sulle syy jatkaa huomiseen ~

Maailma on sairas

Tekee mieli itkeä. Riehua. Hakata sänkyä kaikin voimin, potkia seiniä, heittää tavaroita pitkin seiniä. En jaksa. Jokin estää lihaksieni toimimisen. Makaan sängyllä ja vihaan itseäni. Ahdistaa.

Aamuinen lääkäri käynti jatkui taas psykiatriselle. Siellä keskustelin tunnin ajan tutun hoitajan kanssa. Oliko siitä mitään apua? Ei. Hoitaja ehdotti minulle osastojaksoa, mutta en suostunut. Selviän paremmin yksin kuin muiden itsetuhoisten kanssa.

Nyt olen kämpällä ja tekee mieli vain riehua. Ahdistaa. Ajatukseni ovat aivan vitun sekaisin. Jotta oloni parantuisi, minun on selvitettävä ajatukseni. Minun on puhuttava T:n kanssa, päätettävä mitä haluan ja sen jälkeen keskityttävä positiivisiin asioihin.

Mutta ainut asia mitä teen on viiltely. Itken, häpeän, petyn itseeni ja viillän taas. Houkuttaa juoda pää täyteen. Unohtaa kaikki hetkeksi. Ei. Jos juot, et voi ajaa eli et pääse kouluun, mikä on tällä hetkellä asia, joka pitää sinut kiinni elämässä.

"Ei hätää
Vaikka maailma on sairas
Mä en aio miettii sitä tänään
Ei hätää"

Pystyisinpä minäkin sivuuttamaan kaiken paskan.

Tästäkään ei tule mitään. Vittu, kuinka säälittävää. Tapa itsesi niin kaikilla olisi helpompaa.

Hei vittu mä putoon taas!

Minä sekoitin kaiken. L luki edellisen postaukseni ja onnistuin aiheuttamaan hänelle huolen, josta minä puolestani sain huonon omantunnon. Minä selviän kyllä. En hyvin, oikeastaan melko heikosti,  mutta silti minä selviän niin hyvin, että pystyn auttamaan muita.

En nähnyt tänään T:tä, en ole juuri puhunutkaan hänelle. Minun on ikävä häntä. Kauheaa, että tunnen ikävää jo nyt, vaikka olemme tunteneet toisemme vasta puolitoista viikkoa. Tunnustin hänelle tänään erään asian, eikä hän ole vastannut minulle mitään. Ehkä oli liian aikaista uskoutua niin paljon hänelle? Kaduttaa. Ei olisi pitänyt kertoa, mutta se on myöhäistä nyt. Toivottavasti hän ottaa huomenna minuun yhteyttä.

Juttelin E:n ja K:n kanssa WhatsAppissa. Vihdoin ja viimein K sanoi asiat suoraan, niin kuin ajatteli. Luulin jo, ettei häntä haittaa käyttäytymiseni ollenkaan, ettei hän välitä minusta yhtään. E:tä sen sijaan käyttäytymiseni haittaa todella paljon, hän ottaa sen aina loukkauksena, mitä se toisinaan onkin, mutta yleensä tahdon välttelyllä vain välttää kaikkea pahaa, mitä voisin suustani päästää.

L on aivan rikki. En osaa vieläkään auttaa häntä, vaikka haluaisin. Voisin kuolla hänen puolestaan, jos hän vain siten saisi elämänsä ja etenkin ajatuksensa järjestykseen. En osaa sanoa hänelle mitään lohduttavaa, tuntuu tekopyhältä sanoa, että huominen on parempi, sinä selviät tästä, kun en uskoisi niihin itsekään jos joku sanoisi ne minulle. En osaa auttaa häntä, ja se sattuu minuun aivan helvetisti! Epäonnistun siinäkin, epäonnistun taas kaikessa. Ihmiskunnan häpeäpilkku.

H ottaa päähän taas. Hän ei jätä minua rauhaan. Joka vitun päivä tulee viesti ehtisinkö hänen kanssaan keskustaan, syömään tai kaupoille. En ehdi. Menen leffaan I:n kanssa, lupasin käydä L:n luona, sovin meneväni kaupoille A:n kanssa, minulla on paljon läksyjä. Valehtelen päin näköä niin kauan, että lopulta ymmärrät jättää minut rauhaan. En halua nähdä sinua, ymmärrä nyt perkele!

Sinä loukkasit minua ihan vitusti ja nyt kuvittelet olevasi se johon riidassa sattui enemmän. Et todellakaan ole sitä! MINÄ en todellakaan ollut se joka käski toista viiltelemään. MINÄ en todellakaan ollut se joka käski toista viettämään hauska ilta angsti blogia kirjoitellen. MINÄ vain kehoitin sinua etsimään asuntoa kauempaa keskustasta, minä vain halusin hetken rauhaa, minä vain annoin sinulle ohjeita, autoin sinua.
Mistä vitusta sinä kuvittelet olevasi loukkantunut? Jos olisin sanonut ne samat asiat kuin sinä ymmärtäisin kyllä, mutta nyt kun en haukkunut sinua ollenkaan en ymmärrä. Olet aivan saatanan lapsellinen, vaikka luulet itsestäsi muuta. Minä odotan sitä hetkeä kun menentät lopullisesti jonkun läheisen ihmisen, ehkä sinä sitten opit arvostamaan ja kunnioittamaan muitakin kuin vain itseäsi.

Masentaa. Ahdistaa. Väsyttää. Olen niin uupunut tähän oloon, olen niin kyllästynyt elämääni. Vasen käteni on aivan helvetin kipeä. Se on täynnä uusia viiltoja. Uusia, syviä viiltoja. Ne repesivät vuotamaan bussissa, kun palasin keskustasta kotiin. Veri valui sormilleni ennen kuin tunsin sen. Viillot ovat päällekkäin, niin sain tarpeeksi kipua ja tarpeeksi syviä haavoja aikaiseksi. Halusin vain kipua, että saan itkeä. En itkenyt.

Itseinho. Olen niin pettynyt itseeni. Vihaan itseäni. Haluan kuolla. En saa itkettyä. En saa kyyneliä ulos, estän itseäni olemasta heikko, vaikka olen yksin. Nukahdin päivällä ja näin unta, että itkin T:n edessä. Unessa T vain pelästyi itkuani ja tuli halaamaan minua, katsoi minua silmiin, hymyili ja sanoi sen lauseensa, "hei hei mitä kuuluu". Heräsin karuun totuuteen yksin ja halusin taas itkeä. Siitä on nyt vajaa 8 tuntia enkä ole vieläkään itkenyt.

Vittu. Vihaan itseäni. Vihaan vihaan vihaan. Helvetti. Kuolema houkuttelee. Houkuttaa ihan vitusti.

Musiikkia.

Itkettiin, raivottiin,
tuomittiin kuolemaan.
Vääryyttä perkele,
minähän olen uhri tässä.
Anteeksi en antaa voi koskaan,
enkä tahdokaan.

Kokeilua

Fysiikka 8:n koe meni sitten ihan perseelleen.

Tosiaan, koko viikonlopun luin kemiaa, koska siitä haluan saada hyvän numeron ja muutenkin tuntui, että osaan fysiikka 8:n asiat hyvin.

Eilen illalla alkoi paniikki kasvamaan, kun selailin kurssin muistiinpanoja läpi. Aivot löivät tyhjää, ne olivat täynnä kemian kaavoja. Lopulta alkoi kuitenkin helpottamaan ja tuntui, että osaan asiat jotenkin ja minulla on hyvät mahdollisuudet saada kokeesta 7, mikä oli tavoitteenani.

Noh toisin kävi. Sain kokeen eteeni ja koko pää tyhjeni. Ensimmäisenä tehtävänä oli "oikein-väärin"-tehtävä. Heitin vastaukset hatusta, yhden muistaakseni tiesin varmuudella. Yritin kahta seuraavaakin tehtävää, mutta yritykseksi ne jäivät.

Alkoi vituttamaan, E kirjoitti ja näpytti laskintaan koko ajan, hän tuntui tietävän mitä tekee. Luovutin, "parempi mennä suosiolla uusintoihin kuin päästä just ja just läpi". Kokeen loppuun runoilin kauniisti, että olisi mukavaa jos pääsisi uusintoihin, koska en viikonloppuna saanut keskityttyä lukemiseen. Nyt, jälkikäteen ajatellen, runoilin sen turhaan, uusintaan "joudun" kuitenkin.

Loppu ajan eli noin 30min nukuin ja näin taas outoa unta. Toivottavasti en kuorsannut tai puhunut unissani.
Havahduin 10.14. Pääsimme kokeesta 10.15 ja minä, tottakai häpeän saattelemana, annoin kokeen opettajalle ja juoksin pois.

Vitutus oli todella huipussaan, ajattelin, että K:lla ja E:llä meni koe hyvin ja suutuin taas heille, kun he osasivat, mutta minä en. Väärin, ainut, jolle minun pitäisi olla vihainen, on minä itse. Syy on täysin minun, miksen lukenut.

Ala-aulassa kävi ilmi, ettei koe mennyt E:lläkään kovin hyvin, joten viha laantui. Sitten tuli K, naama yhtä hymyä. Teki mieli tunkea haarukka hänen silmäänsä. Muutama sanan puhuimme kokeesta, ja joka ikiseen K:lla oli vastaus, siltä minusta ainakin tuntui.

Eniten ärsytti hänen tapansa nauraa minulle ja E:lle, jotka haluamme saada mahdollisimman hyvät numerot ja osata mahdollisimman hyvin. Hän itse ottaa koulun paljon rennommin, hän ei ymmärrä niitä paineita ja tavoitteita, jotka me itse asetamme itsellemme.

"Jos sulla ny kaks tehtävää menee väärin ni ei se tarkota et koko koe meni vituilleen"

Ei, ei se tarkoita sitä, mutta jos tietää itse, että olisi osannut paremminkin niin se vituttaa.

Huomenna kemian koe. Sen on pakko mennä hyvin. Uusinnoista en tule selviämään jos siellä on fysiikan kokeen lisäksi kemian koe.

Tänäänkin

Päivän saldo:

Vitutus.

Masennus.

Ahdistus. 

Paniikkikohtaus. 

Turhuuden tunne.

Viiltely. 

Ahmiminen.

Viha. 

Oksentaminen. 

Itku. 

Itseinho. 

Itsensä alentaminen.

Epäonnistumisen tunne. 

H:n vihat päällä, peruin suunnitelmat, koska ahdisti liikaa.

Musiikkia. (ei toimi mobiilis)
Musiikkia.
Musiikkia.
Musiikkia.

mun kauniit, sidotut kädet, taas vaihteeks.

74.

Jepjep. Biologian kirjotukset. Meni kyllä taas niin säätämiseksi, mutta niinhän se aina menee minun kanssani.

Kirjoituspaikalla piti siis olla 8.15. Olin paikan pihassa 8.14, ajoissa siis, mutta jänistin ja lähdin paikalta. Menin fysiikan tunnille, saisin edes jotain järkevää aikaiseksi. Fysiikan luokkaan päästyäni ensimmäinen kysymys opettajaltani oli "eiks sun pitäis olla kirjottamassa?" "Joo nii piti, ei kiinnostanu mennä kuseen sitä koetta vapaaehtosesti". No okei, en sanonut aivan noin, mutta kaunistellen saman.

Siellä minä sitten istuin, fysiikan luokassa tuskastuneena pelkuruuteeni. Tilannetta ei yhtään ainakaan parantanut K:n lähettämä viesti.

8.33 minulle soitti ennestään outo numero, Fonectan ohjelma tunnisti sen lukion numeroksi. En aluksi aikonut vastata, mutta lopulta kiinnostus heräsi ja menin käytävään vastaamaan.

"Rehtori pyys kyseleen että ootko menos kirjottaan?"

Kohtelias kieltäytyminen ja luokkaan häpeään lisää. Uusi puhelu samasta numerosta. En vastannut. 8.53 uusi puhelu. Tympääntynyt ilme kasvoilla käytävään ja vastaus.

"Voit mennä paikalle myöhässäkin, vaxi voi hakea sinut tai tuletko itse" Pakollinen "jaa kai mä si tuun, kestää 20min". Laahaten luokkaan takaisin, kamat kasaan ja ilmoitus opettajalle: "meen kirjottaan" "Okei, lykkyä".

Heti, kun pääsin pihalle tupakka syttyi. Tiedättekö sen vitutuksen määrän, kun on muutenkin huono päivä ja sitten on pakko mennä tekemään koe, tässä tapauksessa vielä yo, johon ei ole lukenut juuri yhtään ja tietää jo ennen kuin näkee kokeen, että huonosti menee, läpi pääsy on täysin mahdotonta. Harmittaa jo valmiiksi lopputulos, hävettää, kun ei ole saanut aikaiseksi lukea, vituttaa, kun joutuu mennä nolaamaan itsensä.

Sinne minä lopulta menin, kirjoituspaikalle. Matka autolla kesti 5min, ehdin polttaan 2 tupakkaa vitutukseeni. Salin ulkopuolella alkoi paniikki taas kasvaan, olin valmis lähtemään uudestaan karkuun, en halunnut tuottaa itselleni jälleen pettymystä. Vessaan hetkeksi rauhoittumaan, tuijotin kirjaimellisesti itseäni silmiin ja valoin itseeni rohkeutta. Taistelin itseäni vastaan ja menin saliin. Klo 09.12

Koe. 8 tehtävään vastaus, 12 vaihtoehtoa. Ympyröin helpolta tuntuvat, 3 tehtävää. Tehtävät, joihin tiesin jotain vastauksen suuntaista, 2 tehtävää lisää. 1 tehtävä lisää, osaan vastata a) kohtaan kunnolla.
Aloin kirjoittamaan. Vastauksista tuli 0.5-1.5 sivullista. "Ei tärkeintä ole vastauksen pituus, vaan sen aihe." Vastaukset oli lähes kaikkiin tehtäviin vähän aiheen sivusta, ehkä 1p, ehkä 3p.

Klo 12.18. Konseptien palautus ja karkuun. Häpeä, viha, vitutus. Lukiolle hakemaan kännykkä, nopeasti syömään A:n kanssa ja kotiin hetkeksi.

Ovi kiinni, tekee mieli viiltää vitutus, häpeä, viha pois. Soitan kuitenkin äidelle ensin, kerron että menin sittenkin tekemään kokeen.
"No se meni niiku meni, ei sille nyt enää voi mitään. Kauhee paikkahan se oli, mutta nyt se menee jo helpommalla keväällä. Eikä niillä mitään tee, en minä ainakaan ole tehnyt. Suotta niistä huolehdit."
Helpotus. Ehkä tämä ei ollutkaan maailmanloppu, ehkä koe menikin ihan hyvin, ehkä, jospa saisinkin edes An. Viiltely jää, selviän nyt ilmankin.

Koko loppu päivän olen pyrkinyt unohtamaan kaikki vaikeudet. En halua enää edes miettiä kirjoituksia, vaikka ne kummittelevatkin mielessäni koko ajan.

K:hon olen pitänyt väliä, henkilökohtaisuuksia en aio hänen kanssaan puhua kuin välttämättömässä pakossa, eli juuri ennen kuin viillän valtimon auki.

E:n kanssa on menny torstaista asti paljon paremmin kuin aiemmin, ehkä kahdenkeskinen aika Ikeassa paransi välejämme, meille tuli muutakin puhuttavaa kuin koulu.

L harmittaa, vaikutan varmaan hänestä siltä, että välttelen hänen seuraansa. Asia ei niin ole, minulla on viime aikoina vain ollut niin paljon sovittuja menoja, etten ole ehtinyt viettämään aikaa hänen kanssaan. Ehkä siihenkin tulee muutos tällä viikolla,  kun on vähän rennompi viikko.

Tällä hetkellä mieliala on ihan hyvä,  väsyttää vain, mikä on aivan hyväkin. Huomaamattani revin taas arvet auki. Piilomasennus vapautuu jälleen. Helvetti. Hyvä olo hyvä olo hyvä olo.  Minulla on hyvä olo, mutta silti satutan itseäni huomaamatta. Ärsyttävää.

Häviäjä

Äidinkielen kirjallisuusessee tehty, enää pitäisi opetella ihmisen biologia suurin piirtein 36 tunnissa.
Kiinnostus nollassa, en jaksa keskittyä juuri nyt mihinkään. Ajatukset karkaavat koko ajan, saan hetkeksi keskityttyä ja luettua muutaman rivin, mutta pian huomaan lukeneeni monta sivullista ilman, että muistan lukemastani mitään.

Stressaa tämmöinen. Äiti patistaa koko ajan töihin, häntä ei kirjoitukset enää kiinnosta, kun sanoin meneväni vain harjoittelemaan. Hänen mielestään voisin jättää lukematta, jos kerran en aio edes yrittää saada hyvää arvosanaa.

Minä en pääse eroon ajatuksesta, että pääsisin kunnialla läpi jos lukisin. En osaa tehdä mitään ilman paineita, en halua olla huono ainakaan vapaaehtoisesti. Se on minulle vaikeaa, minun on ainakin yritettävä, jotta voin jotenkin hyväksyä huononkin lopputuloksen. Ainut asia, missä voisin olla hyvä on opiskelu, en halua, että siitäkin tulee minulle jatkuva pettymystensarja. Haluan, että minulla on edes yksi asia, joka tuo minulle onnistumisen tunteen edes joskus.

Masentaa. En saa taaskaan mitään suunniteltua aikaiseksi. Lukeminen on todella kesken, olen selaillut kirjan läpi, katsoen kuvat ja otsikot. Pyykit ovat pesemättä, sekin pitäisi saada tehtyä tämän päivän aikana. Olen vain niin loppu, en jaksa enää edes yrittää tehdä mitään.

Viiltely on ollut ajatuksissa koko päivän. Revin jälleen arvet auki. En ole viillellyt keskiviikon jälkeen kunnolla. 3 pitkää päivää. Olen joka päivä taistellut itseäni vastaan, etten ole kaivanut terää esille ja viiltänyt.

Viha kasautuu taas sisälläni. Sitä tulee tyhjästä, se lisääntyy lisääntymistään. Haluan jälleen huutaa ääneni käheäksi. Haluan eroon tästä vihasta, se on täysin turhaa, sille ei ole mitään syytä.

Itken. Jälleen kyyneleet täyttävät silmäni. Ne vuotavat poskiani pitkin, vieden taas mukanaan osan toivostani. Jättäen jälkeensä vain tyhjyyttä, joka täyttyy pian taas vihalla.

Olen heikko. Tänään annan periksi itselleni, häviän tahallani. Anteeksi. Minä en vain tiedä enää mitä tehdä.

Pettymys.