Oikein väärin

Ryssin ja pahasti.

Olo muuttuu taas joka sekunti.

Hetki sitten olin iloinen ja luotin itseeni.

Nyt pidättelen itkua ja pelkään itseäni.

Luojan kiitos on Q.
En saa satuttaa häntä enempää kuin äsken satutin. En tarkoittanut. En halunnut satuttaa. En tiedä. Mokasin. Selittelyä. Se johtui olosta. Hyvä olo muuttui silmän räpäyksessä. En muistanut, että se voi tapahtua noin nopeasti. Ja kaikki vain purkautui. En osannut sano mitään oikeaa. En pystynyt kun ajattelin itseäni. Itseäni. Ei jumalauta. Ajattelin itseäni. Hävettää. Purin kaiken ulos koska ajattelin itseäni. Ja nyt tuntuu vielä pahemmalta. Meistä molemmista. Ajattelin itseäni. Vittu.

Ehkä pitäisi tulla järkiinsä ja ottaa välimatkaa Q:hun. Hänen vuokseen. En saa vetää häntä syvemmälle. En saa antaa hänelle ideoita. Tarkoitukseni on auttaa, mutta taidan vetää molempia vain syvemmälle. Ja olin jo pääs.. voi vittu taas minä. Itse, itse, itse. Huoh.

En saa vetää häntä syvemmälle. Vaikka hän antaakin minulle pitkästä aikaa syyn roikkua kiinni elämässä, en saa olla niin itsekäs ja vetää häntä alemmas.
Mutta hän ei enää halua että jätän hänet. Hän tottui "apuuni". Taidan satuttaa häntä enemmän jos otan välimatkaa häneen. Enkä tee sitä jos hän ei sitä halua. Jos vedän häntä syvemmälle, vedän hänet myös ylös.

Jos mä selviin, sä selviit.

Itku tuli. Hyvä. Puran tunteita. En pidä kaikkea sisälläni. Selviän. Minun on pakko. Hän saa minut itkemään, mutta se on vain haitaksi Hänelle. Kunhan kyyneleet riittävät.

Uusi Vuosi, Uusi Elämä

"Suunnitelmat muuttuu. Enkä pidä siitä. Piti viettää UVta L:n kanssa. Se menee luultavasti mönkään koska pitää kuskata äitee. Sen pitäisi viedä autonsa Tampereelle tutulle huoltoon (katsastus) ennen perjantaita. 1.1 on varattu joten se vie sen sit huomenna. Ja mä lähen sit hakee sitä kotiin. Äiden tuntien siinä menee koko päivä, kierretään kaupat ja plääplää, ja sitten kun vihdoin pääsen kotiin olen varmaan niin väsynyt etten jaksa tehdä muuta kuin nukkua ja valittaa päänsärkyä. Toisin sanoen, olen melko varma, etten jaksa lähteä uudestaan ajaan Tampereelle sillä nukahtaisin rattiin ja huomisen ajokelillä ajaminen tulee oleen jo muutenkin hankalaa. Olen kyllä varma että jos vain mitenkään selviän lähes 100% varmalta päänsäryltä, lähden ajamaan Tampereelle uudestaan.
Ärsyttää. "

Ajatuksia eiliseltä. Tai siis 30.12.2014. Ja oikeassa olin.
Tie oli peilijäällä, luistelin autolla puolelta toiselle ja naarmutinkin autoa yhteen puuhun. Onneksi ei sen pahempaa. Aurinko paistoi ja heijastui tiestäkin eikä eteensä nähnyt oikein mitään sen vuoksi. Kauhea keli toisin sanoen ajaa. Tai haastava.

Treelle kuitenkin pääsin ja näin I:kin nopeasti, koska olimme sopineet, että hän vie Q:lle lupaamani lätyt koska hän oli menossa samaan paikkaan. Ymmärsittehän? I:n "luota" sit nopeeta tädille, jonne äite jätti autonsa, ja sieltä sitten kämpälle hakeen vikat postit ja jättään avaimet. Kello oli lähempänä 17 kun päästiin kauppaan ja kun lähdettiin kello näytti 19. Kierrettiin Rantaväylän kautta, kun aateltiin et siellä vois näkyä raketteja jo mutta eipä niitä siel valojen keskellä erottanut.

Kotiin päästiin 19 aikoihin. Tuloksena oli päänsärky, jalkakipu ja kauhee mustelma takapuolessa kun kaaduin mallikkaasti 2m ennen rappusia. Loppuilta menikin sit telkkaria katselen. Harmitti kun en lähtenyt takaisin Treelle koska ilotulitus olisi varmaati näyttänyt paremmalta livenä, mutta ei sille enää voi mitään. Ja olosuhteet ja mun normaalin tasapainon huomioon ottaen, ehkä ihan hyväkin etten juonut viimesiäkin rippeitä tasapainostani pois. L:llekin tuli esteitä, joten senkään vuoksi ei tarvitse potea huonoa omatuntoa.

//olot on pysynyt hyvinä. välillä jopa ylipirteinä. välillä joo menee hermot veljen jatkuvaan mölinään mutta se on normaalia. valitettavasti.

Tein lupauksen. En kerro sitä kellekään niin sen pitäminen on helpompaa. Tai oikeastaan haastavampaa, mutta tästä minun on selvittävä itse.

Mutta..
.
.
.
.

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2015!!
olkoon tämä vuosi iloisempi ja onnellisempi :)

Lost

En haluaisi sanoa tätä. Kun sanon sen, kun kirjoitan sen, siitä tulee totta. Faktaa. En haluaisi tunnustaa tätä. Olisin halunnut että kaikki jatkuu samoin. Toivon ettei tämä ole mitään pitkäkestoista. Toivon että helpottaa kun kerron. 

Mulla on paha olla. Useammin kuin keskiarvoisesti kuluneen vuoden aikana. On oikeesti paha olla.

Muistot. Oivallus siitä kuinka paljon kaverit, etenkin K, E ja L, joutu käymään läpi mun vuoksi. Ilman heitä en oikeasti olisi täällä. Ilman heitä en olisi jaksanut.

Muistot. Kaipaan viiltelyä. Todella kaipaan sitä. Sairasta. Olen kaivannut sitä aina ja pari kertaa olen sortunut virkistämään sitä muistoa. Viimeksi 28.8. 4kk sitten. Senkin jälkeen on tullut usein halu mutta olen jotenkin onnistunut välttämään toteutuksen. 

Nautin siitä edelleen. Nautin kivusta jonka terä aiheuttaa, nautin katsella kun veri vuotaa, nautin viiltää uuden viillon, kun ensimmäinen rauhottuu. Nautin siitä ja se on sairasta enkä tiedä pääsenkö ikinä eroon siitä. Enkä tiedä haluankokaan.

Nyt Q:lla on pyörinyt samat ajatukset mielessä ja olen koittanut saada hänet eroon niistä. Ymmärrän hänen ajatuksensa ja toisaalta tiedän että hän tekee sen, sanoin minä mitä hyvänsä. Kun kerran päättää sen myös tekee. Mutta en haluaisi että hän joutuu samaan noidankehään kuin minä. 

En tiedä miten selittäisin tämän. Parhaiten ehkä selittäisin niin että minulle itselleni on tullut jälleen halu viiltää. Viiltää Q:n puolesta. Minä olen jo merkattu, muutama viilto Q:n puolesta ei haittaisi mitään, eihän?

Muistot. Kaikki ne tunteet jotka koin silloin. Viha, suru, yksinäisyys, mustasukkaisuus, heikkous, katkeruus, loukkaantuminen, epävarmuus, pelko, väsymys, pettymys, epätoivo, ikävä. Halu pois, halu lopettaa, halu luovuttaa. Osa niistä on yhä minussa ja osa palaa vähitellen.

Syksyn pimeys vaikutti minuun vaikken sitä ehkä täällä julistanut. Huonoja päiviä oli yhä enemmän, päiviä kun ei jaksanut tehdä mitään. Ei jaksanut olla yhteydessä keneenkään, ei jaksanut tehdä normaaleja asioita, ei jaksanut nousta sängystä, ei jaksanut puhua, ei jaksanut olla edes hereillä, vaikka oli nukkunut koko edellisen viikon. 

Ja ne tunteet tuli takaisin. Itkin, en pystynyt hillitsemään sitä. Enkä aina pystynyt tekemään sitä salassa, mutta jopa äite on jo niin tottunut itkuihini että tiesi olla kysymättä "miksi" koska en olisi osannut vastata.

Syyskuu meni kirjoitusten parissa, en ehtinyt ajattelemaan.
Lokakuu oli kauheeta aikaa, stressasin koulusta ja kämpästä ja muustakin. Ja itkin enemmän kuin kesällä yhteensä.
Marraskuu oli lisää stressiä ja lusmuilua ja itseensä pettymistä kerta toisensa jälkeen.
Joulukuu oli lisää lusmuilua. 

Koko syksy on ollut lusmuilua. En saanut nukuttua kunnolla, olin väsynyt koko syksyn ajan. En tiedä, koko syksy meni oikeastaan pumpulissa, turtuneena, koko ajan huonommin. 9.11. on ainut päivä, jonka muistan kokonaan ja haluan elää sen uudestaan ja nähdä HUn uudestaan ensimmäistä kertaa. Mutta kaiken muun voisi viedä pois enkä huomaisi eroa.

Äh en tiedä, mitä haluan sanoa. Sattuu, paha olo, itkettää. Yritän saada yhteydet muihin, ihmisiin, joihin en ole pitänyt yhteyttä. L:n kanssa ollaankin puhuttu, mutta K:n kanssa ryssin kunnolla. En tiedä, en oikein osaa olla surullinen muttei kyllä tunnu hyvältäkään. Mokasin, mutta ehkä oli parempi, että en roiku väleissä pakolla.

Voi vittu. Olen ihan sekaisin.

Mutta mä selviän. Mä pidän sen mielessä ja selviän vaikka olisi kuinka paha olo. Mulla on ihmisiä jokka haluu pitää muhun yhteyttä ja joille oon tärkee. Tien sen koska ne on sanonu sen niin monta kertaa. En luovuta Hänen takiaan. Hän ei enää hallitse minua samoin.

Vittu mä oon oikeesti sekaisin ajatuksieni kanssa.

 

Medication for the kids with no reason to live. 

//älä Q-rakas huolehdi musta. mä selviin ja autan sua myös selviin. 

Autettu

Enpä oo kirjotellu melkein kuukauteen. Kauhee ku aika kuluu ilman et mitään kertomisen arvoista tapahtuu.

Marraskuun lopussa muutettiin kamat Treelta.  Pikkuveljelle nousi kuume matkalla Treelle eikä hän sitten tehnyt muuta kuin kantoi sängyt. Saatiin kuitenkin ilman suurempia ongelmia muutettua, vaikka olikin kauhee kiire. Kämppä oli vielä tän kuun mun nimissä mut ei ollu vapaita joulukuussa et oltais voitu jättää muutto myöhempään.

Muuton jälkeisenä maanantai-tiistai yönä palelin ihan helvetisti. Seuraavana aamuna oli saatanan kuuma. Päätä särki, kurkku oli käheä, oksetti ja kuume nousi 40°. Tota jatku pari päivää ja kun alkoi muuten paraneen niin sitten nousi kutiavat nypyt. Vesirokko. Sain sen sit pikkuveljeltä just oikeeseen aikaan. Sitä vitutuksen määrää kun sinä perjantaina ois ollu ylppärit ja mulla oli naama ja kädet täynnä kutiavia, punaisia nyppyjä.
Toisaalta olin tyytyväinen ettei tarvinnu selitellä sen paremmin miksen järkänny juhlia mutta ois kai se lakki pitäny hakee. Vaikkakin mun papereilla saa kyllä pyyhkiä perseensä ihan huoletta, hävettää nii huonot paperit.

Naama parani viikon päästä. 10.12 kävin yönäytökses katsomas Hobitti: Viiden armeijan taistelun H:n kanssa. Oli kyllä semmosia kohtauksia et tuli mieleen oliko aika loppunu kesken.

Viikko ennen joulua oli perus löhöömistä. En jaksanut tehdä mitään. Nukuin söin ja pelasin kännykäl. Ei kiinnostanut yhtään. Halusin vaa nukkua. Heräsin 2 menin nukkuu 11. Olin ihan helvetin väsynyt. Tiuskin ja ärsyynnyin helposti. Pitkästä aikaa vihasin itteeni.

19.12 I laittoi viestin mulle. Hän kysyi apua parin kaverinsa kanssa.

 Tuli muistot mieleen heti. Annoin todella pitkän vastauksen, vaikka ainut ohjeeni oli kuunnella. En osannut sanoa muuta. Miten muuten masentunutta voi auttaa? 

Muutaman päivän ajan I kyseli miten reagoida ja mitä sanoja välttää puhuessaan heidän kanssaan.  21.12 (?) muistaakseni hän otti yhteyttä epätoivoisena. 

Lupasin puhua ja laitoin lähes heti viestin tälle henkilölle, vaikka nyt Q. Siitä lähtien ollaan puhuttu, aloitetaan aamupäivällä kun herään ja lopetetaan yöllä kun alan nukkuun. Hän luottaa minuun, ainakin vaikuttaa siltä ja hän on todella samanlainen minun kanssani. Samat ajatukset, samat mielipiteet,  samat pelot. Saman kaltainen tausta ja perhe. Jopa sama etunimi 😁 

Samanlaisia muuten mutta en anna hänen käydä läpi samaa paskaa minkä minä kävin. En anna hänen joutua niinsyvälle. En anna hänen menettää viimeistä toivon kipinää. Koska se on kaikilla. Sen huomaamiseen tarvitaan vain tukea. Ja minä haluan auttaa häntä näkemään sen koko ajan.  

// pakko lähipäivinä kirjoittaa ihan ajatus postaus, on muistot alkanu pyöriin mielessä vuoden vaihteen, pimeyden ja Qn auttamisen vuoksi. Uusia näkökulmia ja toisaalta kaipuuta. 

Kunnioitus olis se kiitos

Turhauttaa. Ottaa päähän ihmiset. Tai ihminen. Pikkuveli. Se kinusi itselleen Battlefield 4 ja pelikuulokkeet. Hintaa niille tuli yhteensä se 60€. Tiedän, loppujen lopuksi ei kauhean iso summa, mutta lue loppuun.

Taloustilannehan meillä on se että äiden tilillä on ~3000€ eikä jatkuvia tuloja enää oikein ole. Mavin tukia tulee joskus ja jouluna, suurinpiirtein 400€ luokkaa. Karjaa on vielä ja vaikkei niistä rahaa vielä saakaan, niiden pito kuitenkin vaatii rahaa. Toisin sanoen rahat on tiukilla, samalla tavalla ei voida jatkaa kuin tähän asti.

Ja silti ihana, reilusti alaikäinen, rakas pikkuveljeni kinuaa itselleen 60€ edestä tavaraa, eikä sen jälkeen koe minkäänlaista kiitollisuutta.
Ei minkäänlaista osoitusta kiitollisuudesta.
Edelleenkään hän ei auta mitenkään kotitöissä.
Edelleenkään hän ei tee ulkotöitä.
Edelleenkään hän ei kuuntele minua, kun pyydän häntä esim ruokkimaan kissat tai viemään lautasensa takaisin keittiöön.
Ei minkäänlaista pientäkään kiitosta. Lauantaina olisi tarkoitus muuttaa huonekalut Treelta ja pikkuveljen voimia tarvittaisiin.
"Minkä takia mun pitää auttaa sua ku sä et tee mitää mun puolesta?".
Teki hetken aikaa mieli tempasta. Luojan kiitos en tempassu sillä pikkuveljeni sattuu olemaan isompi ja vahvempi kuin minä joten luultavasti olisin päätynyt sairaalaan.

Miten vitussa hän voi väittää etten tee mitään?
Ilman minua hän kävelisi iltapäivällä 6km pysäkiltä mummulle ja illalla mummulta kotiin 3km. Paitsi ettei hän kävelisi, hän soittaisi iskän hakeen ja iskä hakisi ja kuskaisi.
Olen nyt muutaman viikon ajan tehnyt ruokaa meille kun täti aka "kotihenki" on ollut kännissä ja äite ei ruokaa osaa tehdä. Ilman minua ruokalistalla olisi vain kahvia ja leipää tai pahimmassa tapauksessa täti nousisi helvetin tärkeänä tekemään ruokaa ja yökkisi sitä tehdessään.
Ilman minua hänellä ei edes olisi tota vitun peliä. Joo oma vika mitäs tilasin.

"Se on nyt halunnu sitä nii paljon että kai se sille pitää tilata. Musta tuntuu et se liittyy niihin sen kavereihin, et ne vois sit pelata sitä yhessä ku kaikilla olisi se."
Samalla periaatteella äite vois mulle hankkia Provinssiin 4pv liput et mä pääsisin sinne kavereideni kanssa koska mä haluan sinne niin paljon että suunnittelen tässä meneväni takas jakaan mainoksia. Eiku nii joo, mä en kehtaa ees pyytää koska ymmärrän jotain rahan päälle, liput maksaisi ~150€ mikä on paljon ja oon tämän vuoden huvittelurahani käyttäny ku tilasin 20€ DVDn.

Pikkuveljeni ei varmaan ikinä tule oppimaan sellaisia käsitteitä kuin kiitollisuus, kunnioitus ja avuliaisuus. Jos täti tämän putken juo kunnolla eikä minua olisi, äite joutuisi navettaan yksin myös viikonloppuisin, sillä eihän se pikkuveljen persekarvoja kutita onko äite navetassa 23 vai 2 asti. Pääasia että pikkuveli saa pelata, vahtia telkkaria ja löhötä pirtissä. Onhan hän jo koko viikon ollut koulussa.

Vittu. Mielelläni menisin kouluun jos pääsisin. Mielummin kuin kuuntelisin kännistä tätiäni joka vitun törkeä taas töpöttää tossa ja naukuu kun "Kaikki pitää tehä ite. Vittu saatana talo täynnä tommosia paskoja. Voi kilin vittu tekisivät edes jotain mutta ei "mun pitää kattella telkkaria ku mä oon niin läski etten mä jaksa seistä". Voisit vittu ees kissat ruokkia mutta ei, ite vaa syödään ihan sama mitä kissalle käy."

Kiitos.
Juoppo.

//eilen turhautti jo niin paljon että itkin vihaani. pitkästä aikaa tuntu pahalta useamman tunnin ajan.

Keikkailua

Hollywood Undead. Upeeta. 😄😍

Aivan saatanan mahtavaa vaikka kaikkia biisejä ei (tietenkään) soitettu. Huuuh. Bullet ja Kill Everyone ja Dead Bite ja Undead ja Comin in hot ja We are jajajjaja 😱😍

Meinasi kyllä mennä keikka ohi kun tuli juotua hiukan liikaa mutta selvisin ennen keikkaa, joten kaikki pysyy muistissa. Muutama tunti keikan jälkeen meni fiiliksissä, mutta sitten iski kunnon laskut ja kaikki paska nousi taas päähän.

Musiikkia.

"Medication for the kids with no reason to live"

Polttelee taas terä. Se on lompakossa, mukana aina. Tosin täällä on liikaa porukkaa, ei ole sidetarpeita mukana ja huomenna olisi ohjelmassa äiden kanssa ajelua ~70km joten uusien haavojen peittely ei juuri nyt kiinnosta.

Musiikkia.

"Mietitkö vieläkin kuolemaa?"

Ehkäpä.

Urgh keikkapäivään tuli huikeen keikan  jälkeen jyrkkä lasku. Aina näin. Ehkä joskus opin olemaan juomatta. Se vain on joukon tapa enkä tiedä miten sanoisin vastaan vaikuttamatta oudolta.

//yöllä nukuin taas katkonaisesti. E ja K nukkui vieressäni enkä peloltani saanut nukuttua. en osaa luottaa ja miksi luottaisin. se vain satuttaa.

olen aivan helvetin lapsellinen. häpeän itseäni. koitan löytää piilopaikan. sopia jonnekin jossa en herätä huomiota.

tuttuja tunteita. vuosi sitten samoja. pakko koittaa pitää pää kylmänä,etten joudu samaan syöksykierteeseen kuin silloin. poistaa ajatuksia mielestä, miettiä jotain muuta.

selviytyä.

Älä telo ja jos telot ni älä itke

5 päivää keikkaan. 136 tuntia. Noin.

Kello on puoli 4 yöllä. Ainut asia, mitä mietin on tuo. Vähän stressaa kun ei olla oikein suunniteltu vielä kaikkea, mutta eiköhän sekin saada aikaiseksi.

En saa taaskaan nukuttua. Jalkaa särkee, vihloo vähän turhankin paljon. En enää itke helposti, mutta tämä kipu ja turhautuminen saavat minut aina välillä itkemään. Raivostuttavaa, kun en saa tehtyä kivulle mitään.

Kaikki mahdolliset särkylääkkeet on testattu, ainoat jotka toimi suhteellisen nopeasti oli iskän helvetin vahvat särkylääkkeet sen iskiaskipuihin. Ja nekin tietenkin loppu, tai en ole kehdannut pyytää lisää, kun iskä ilmeisesti tarvii niitä kun lääkäri kerta on niitä sille määränny. Minulle kun kivusta ei toisaalta ole muuta haittaa, kuin nukkumisvaikeudet ja sen kanssa voi elää.

"Ei saa teloa itteään."

Mummu sanoi aina niin. Toisaalta se oli huolenpitoa. Varoitus, "tuossa voi sattua". Toisaalta taas vittuilua. Jos satutti itsensä, ei voinut mennä valittamaan, sinuahan oli varoitettu. "Minähän sanoin."

"Älä sit itke jos telot ittes."

Äite sanoi minulle pienenä noin. Jos sattu, niin sit sattu, kärsi kun et varotuksesta oppinut. Opin sen pelottavan hyvin. Kärsi hiljaa.

En syytä ketään, kaikki on monen asian summa. Mutta se, että todella opin jotain "elämänohjeita" jo pienenä on hauska huomata. Olisinpa vain oppinut jotain muuta.

En tiedä miten lauseet liittyvät mihinkään, ne vain ovat pyörineet minun päässäni viime päivinä. Etenkin näinä saatanan pitkinä öinä jolloin väsyttää liikaa, mutta unta ei saa kun kipu säväyttää aina hereille kevyestä unesta.

When you can't sleep,well, you can't dream, 

When you can't dream, well, what's life mean? 

Housen vicodin addiktio alkaa selviytyyn. Haluisin mielelläni itsekin muutaman, kiitos.

//ja joo, unilääkkeethän ei auta. nukahdan, mutta kipu herättää. josko sitä sitten pitäs ottaa enemmän, että pysyisikin unessa. 💊

//eiköhän kaikki tiedä miksi lauseet ovat pyörineet mun päässäni 

Uusia kujeita

En sitten päässyt TAMKiin. Vielä ainakaan. Pisteet ei riittäneet edes valintakokeisiin.

Ottaa päähän. Vähän. Toisaalta olen ihan tyytyväinen ettei tarvitse mennää hetkeksi opiskelemmaan jotain mikä ei oikeastaan kiinnosta. Puoli vuotta lisää aikaa miettiä mitä sitä tekis elämällään vai tekeekö mitään. Keväällä uutta matoa koukkuun, josko silloin tietäisi mitä tekee.

Haha lisää aikaa lusmuilla Netflixin ja Marvelin seurassa.

Okei, totta puhuen, nyt pitäisi varmaan hakea jotain tukia tai jotain jos voin. Pitäisi ottaa niistäkin selvää. Jos en voi mitään hakea niin sit varmaan töihin. Niinkuin pelkällä lukion todistuksella saisi jotain töitä. Nyt alkaa stressaamaan. 

Kämppä pitäisi ainakin luovuttaa pois, enhän minä tee sillä mitään kun en ole Tampereellakaan. Turhaan maksaa 500€/kk muutenkin pienistä tuloista. Olen miettinyt sitäkin josko alivuokraisin sen jollekin, mutta en oikein tiedä onko se kannattavaa. Toki siinä olisi se hyvä puoli että olisi jokin mahdollisuus saada kämppä jos sille tulisi käyttöä mutta niin, en sitten tiedä. 

Pitää tutkia asioita, ennen kuin ne alkaavat stressaamaan liikaa. 

Ja ne vitun YO-juhlat. Pitääkö sellaiset pitää vai riittääkö jos käyn lukiolla hakemassa lakin ja tulen kotio? Ei yhtään kiinnostaisi etsiä minkään näköistä mekkoa yms kun näytän kuitenkin kaikissa ihan makkaralta. Enkä edes tiedä kiinnostaako ketään tulla pällistelemään minun huonoa lukiotodistusta. Etenkin kun ottaa huomioon helvetin huonon rahatilanteen = ei oikein olisi varaa minkäänlaisiin juhliin. Ja juhlapäiväkin olisi vaatimattomasti Itsenäisyyspäivän aatto. Ei vain jaksa kiinnostaa minkäänlainen juhlien järjestäminen. 

Kirvestä kaivoon

En saa nukuttua. Turhan tuttu ilmiö. Kierin ja pyörin sängyssä ja aina tarpeeksi turhauduttuani, otan kännykän ja selailen facebookia, instagramia yms.

Jalkaa särkee. Taas. 4 kerta viikon sisällä. Olen pian hermoraunio sen takia. En saa öisin nukuttua kivun vuoksi, päivisin sattuu koko ajan, mutta pakko käyttää kun ei paikallaankaan oikein ehtisi olla. Välillä tekisi mieli hakea kirves ja hakata jalka irti, saisi edes hetken eron kivusta.

Nukkuminen on jäänyt siis vähälle, jalka kivun ja töiden vuoksi. Aamulla pitäisi taas mennä navettaan 8 viimeistään. 5 tunnin kuluttua. Nukkumaan pääsee vasta puolen yön aikaan, mutta se ei tarkota että nukkuisin siihen aikaan.

Unen puutteen ja syksyn pimeyden vaikutuksen huomaa. Äite kysyi pari päivää sitten " Mites sun masennukses voi? ". En vastannut mitään, en muka kuullut kysymystä, mutta teki mieli vastata että "Vielä se on hengissä ja voimistumaan päin".

Roikun kynsin ja hampain kiinni "hyvissä" ajatuksissa. En aio luovuttaa ja päästää masennusta valloilleen. Pidän sen aisoissa, pieniä hetkiä silloin tällöin. Kyynel tänään, huomenna toinen. Ajatus nyt, toinen tunnin päästä. Viilto, kun en enää voi vastustaa.

//pitäisi käydä kämpällä hakemassa postit. hyvä syy olla yksin yksi yö. hyvä hetki viiltää. pakko saada pikkuveli tai joku mukaan, etten toteuta Hänen halujaan. en halua vielä luovuttaa.

//ja hyvän mielen -postaus on tulossa, kun vain ehdin panostaa.

Lauseita

Linkki
9 lausetta ja listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Täysin oikeaa suhtautumistapaa ei varmaan olekaan, jokaisessa tavassa on jokin asia johon masentunut tarttuu kiinni, jotain joka yleisen hyvän keskeltä tuo esiin sen pienen pahan.
Joitakin lauseita on vältettävä täysin. Joitakin suhtautumistapoja on vältettävä. Sääliminen ja vähättely ovat minulle olleet ne pahimmat. Yleistää ei tietenkään voi, jokaisella on omat "ongelmansa".

//pahoitteluni poukkoilevasta tekstistä, jossa ei ole minkäänlaista juonta. Kirjoitan tätä aivan liian myöhään yöllä/aikaisin aamulla, kun en taaskaan saa nukuttua.

Paluu edelliselle tasolle

Haluaisin kertoa, että kaikki on hyvin. Oikeastaan voisin kertoakin sen.

Kaikki on todella hyvin.

Jännittää biologian alustavat, kertailen edelleen kokeen tehtäviä ja mietin olisinko voinut vastata muuten. Vähän stressaa kämppäkin. Pitäisi periaatteessa jatkaa kämpän etsimistä, mutta alkaa usko kämpän löytymisestä loppumaan. Nyt kun opiskelut on ohi, ainakin hetkeksi, käsityöt palasivat kuvioihin. Yksi pari villasukkia tehty viikonlopun aikana ja toisen parin ensimmäinen sukka on kärkikavennuksia vaille valmis. Tuntuu hyvältä taas tehdä jotain, minkä osaan keskittymättä siihen koko aikaa.

.
.
.

//mutta silti. meinasin viiltää tänään. viime kerrasta on monta kuukautta. puukon terä oli jo ihollani.

Mikä vittu minua vaivaa?

Uusintaa

Biologian kirjoitukset olivat tänään. Meni ihan hyvin, ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä, mutta aina ennenpääkin kun on vaikuttanut hyvältä niin tulokset ovat olleet aivan eri luokkaa kuin odotukseni.  Esimerkiksi kemian kirjoitukset tuntuivat menevän hyvin, mutta nyt saan rukoilla että pääsen läpi. Myös pitkä englanti tuntui menevän ihan hyvin, mutta nyt kun arvosanaksi tuleekin luultavammin B, koe menikin erityisen hyvin minun kokeekseni.

Enpä tiedä. Nyt rukoillaan, että biologia meni hyvin. Pakko saada siitä parempi kuin B, muuten meni rahaa ja aikaa ihan hukkaan.

This isn't freedom, this is fear

Tämäkin vaati pakotusta. Tämä ei ole enää pakopaikka. Paikka jonne saa purkaa niitä pimeimpiä ajatuksia.  Tämäkin alkaa olla jo velvollisuus, josta silti pidän. Tämä on piilopaikka, jonne voin koota ajatukseni ja josta muut voivat ne lukea ilman, että minun tarvitsee sanoa ne ääneen ja tunnustaa ne todeksi.

Stressi ei ole vähentynyt juurikaan. Kemian yo meni juuri niin hyvin kuin parin päivän lukemisella voi olettaa. Onneksi kemia oli minulla ylimääräinen aine. Viime viikolla oli enkun kuuntelu. Alustavien mukaan 50 pistettä eli ihan kelpo tulos etenkin minulta. Kirjallinen oli keskiviikkona ja voin kertoa että se menikin penkin alle aivan kuten etukäteen tiesinkin. Kirjallinen englanti ja etenkään sen tuottaminen ei ole ollut ikinä helppoa minulle.
Uskon osaavani englantia, välillä ajattelen asiat helpommin englanniksi kuin suomeksi, välillä selostan tapahtumia englanniksi päässäni, välillä osaisin kommentoida asioita paremmin englanniksi kuin suomeksi, mutta sanojen muodostus puheena on aivan yhtä helvettiä.

Mentiin kyllä sivuraiteille ja sieltä vastaantulevien puolelle. Stressi. Äh, vitut, eiköhän kaikki abit stressaa tässä elämänvaiheessa. Kirjoitukset, yhteishaku, mahdollisesti työnhaku. Minulle lisäksi muutto, jos kämppä vain löytyy, syksy ja raha-asiat. Mutta eiköhän elämä kohta taas helpotu, kun saa asioita pois päiväjärjestyksestä.

Psykologit. Ajat olivat tosiaan kuun vaihteessa. Koulupsykologille kirjoitan vielä tuntemuksia kirjoituksista ja muuten kuulumisia. Hallituskadun psykologilla käynnit taas loppuivat. Yhtäkkiä minulla ei olekaan enää minkäänlaista kiinnitystä mielenterveyspalveluihin. Putosin kyydistä.

Kesän aikana kaikki meni parempaan päin, osaksi koska sain nukkua ja osaksi koska olin "turvassa kotona" kuten äite sanoi. Mutta ei se tarkoita että olisin parantunut. Syksy tulee, pimeys tulee, kylmyys, koleus, märkyys, synkkyys. Jos putoan taas pohjalle joudun aloittamaan alusta: itkemään aikaa lääkärille, sieltä psykologille ja sieltä taas kaupungin palveluihin joista pudotetaan kesän parantamat pois syksyn kynnyksellä.

Mitä tapahtuu jos putoan? Tiedän, ajattele positiivisesti, mutta pakko varautua. Mitä jos?

En tiedä yhtään mitä päässäni liikkuu. Välillä olen taas ilopilleri, nauran ja nauratan, vietän aikaa seurassa.
Välillä en jaksa liikkua minnekään, ei kiinnosta, en halua.
Välillä saan taas niitä helvetin itkukohtauksia. Itken enkä tiedä syytä. Itken ehkä kiukun takia, ehkä väsymyksen, ehkä stressin. Mutta silti, minä itken. Taas.
Välillä muutaman minuutin ajan olen omissa maailmoissani ja muistan taas miltä veri tuoksui kun se nousi iholle, muistan miltä terä tuntui iholla, muistan miten se ensin kirpaisi ja sitten tuntui liian hyvältä, miten joskus istuin yksin monta tuntia ja itkin.
Sitten havahdun ja haluan taas unohtaa, mutta arvet ovat aina mukanani, en pääse niistä ikinä kokonaan eroon.

Pahinta on etten vieläkään tiedä haluanko niistä eroon.
"Even when I had nothing I had Bucky." Mitä jos arvet ovat minun Bucky? Tai paremminkin niiden aiheuttaminen.

//pahoitteluni kaikesta Marvel soopasta. Yksi asia joka saa minut aina hyvälle tuulelle on Marvelin elokuvat.
Hyvän päivän postaus tulossa, kunhan saan kirjoitukset ja yhteishaun alta pois. Ja se on täynnä Marvelia, lupaan sen 😅😂

Stress

Välillä tulee se tunne. On kipeänä, jokin paikka on kipeä, väsyttää, kiukuttaa. Tulee mieleen muistot siitä ajasta kun pienikin vastoinkäyminen sai viiltämään, itkemään. Miettii olisiko paha jos palaisi siihen. Sitten herää todellisuuteen, tajuaa että elämä potkii muitakin, mutta he eivät ajattele samoin. Päättää ajatella niitä pieni hyviä hetkiä. Sitä kun saa hyvää ruokaa kun on nälkäinen. Kun herää aamulla ja tajuaa nukkuneensa hyvin. Kun töistä päästyään saa istua rauhassa.

Mutta silti. Välillä vain tulee se hetki. Haluaa tappaa itsensä. Tai ainakin satuttaa itseään. Kaikki on hyvin. Tai suht hyvin, mitään erityistä ei ole tapahtunut. Jostain vain tulee se ajatus päähän. Ja yhtä nopeasti se myös häviää. Jälkeen jää vain pelko hämmennys, miksi?

Stressi kasvaa. Rahat vähissä, niin äidellä kuin iskälläkin. Ei ole enää varaa vuokrata yksiötä. H:n kanssa ollaan kaksiota etsitty mutta ei oikein löydy enää muuta kuin yli hinnoiteltuja joihin ei vain ole varaa. En tänäkään yönä saanut nukuttua kun mietin vain mistä voisin lisää rahaa hankkia, pakko löytää ykkösjakelun lisäksi jotain työtä.

Kirjoituksiin lukeminen on edelleen aloittamatta. Vittu kun ihminen voi olla laiska. Teen itselleni hallaa tällä, mutta en vain saa aloitettua. 3 viikkoa aikaa. Pakko aloittaa. Ainakin bilsa.

27.8. on koulupsykologi ja 2.9. Hallituskadun psykologi. Opollakin pitäisi käydä juttelemassa jatko-opinnoista. Vittu minä minnekään opiskelua voi jatkaa, pitää olla töissä että voi elää. Opintotuki on niin pientä etten sillä maksaisi kuin korkeintaan vuokran. Vitun vitun vittu. Saan hermoromahduksen pian kaiken takia.

Kissoista sain sentään kaksi taas eteenpäin. Kaksi muutakin oli varattu, mutta taisi taas jäädä siihen. Täytyy varmaan ensimmäisestä palkasta varata rahaa että saa leikattua edes neidit niin ei niiltä ainakaan tule lisää kissoja. Ottaa vain niin päähän ihmiset jotka varaavat, mutta eivät hae. Vittu. Niin kuin ei olisi jo muutakin mietittävää.

Haah You call me boy...

Taas 1.5 viikkoa hävisi jonnekin ilman minkäänlaisia postauksia.

Blockit tosiaan oli ja meni. Ilman minua. Kävin viime viikon tiistaina uimassa ja seuraavaksi oksensin. Vitutti pikkusen myydä oma 2 päivän lippu saato sitten ilmoittaa etten pääsekään töihin. Olisin todella halunnut Snoopin nähdä.

No siitä selvittìn. Viime viikon torstaina sain soiton Ykkösjakelusta. Samasta mumerosta oltiin soitettu useamman kerran, mutta olin aina ollut eri paikassa kuin kännykkäni.
Sillä kertaa vastasin ja nyt olenkin sitten varajakajana. 2 aluetta jaettavana, noin 300 taloutta kahtena päivänä viikossa ja reilu 90€/kerta. Pakko koko lenkin ajan pitää mielessä setelinippu jonka saan, jotten kesken kaiken haistattaisi kaikille ja lähtisi kotiin. Hiukan vittumaista.

Kirjoituksiin en ole lukenut yhtään. Vieläkään. Kuukausi aikaa. Englantia turha kerrata kun ei oppi mene tajuntaan. Biologia ja kemia. Pitää ottaa itseä niskasta kiinni ja lukea. Muuten teen paskatöitä loppu ikäni.

Kissojen ottajiin otin yhteyttä mutta heistä ei ole kuulunut mitään. Odottelen sunnuntaihin asti ja sitten ilmotan pennut uudestaan myyntiin. Uusia vauvoja on jo rivissä 8, pakko jotenkin koittaa päästä eroon, kun ei luonta anna myöden tappaa pentuna.

Kämppiä on taas alkanu löytymään. Silloin kun olen Tampereella, sillä mummulla ei netti toimi viime torstain ukkosmyrskyn jäljiltä. Vieläkään vaikka viasta on PHPOYlle ilmoitettu viime viikolla. On minulla miniläppäri, jossa on erikseen netti, mutta en varmaan puoleen vuoteen ole käyttämyt konetta. Kännykällä on kaikki löytynyt.

Hallituskadun psykologiin otin yhteyttä viime maanantaina, mutta mitään ei ole vielä kuulunut. Koulupsykologi on 27.8. Kai tässä jotenkin selvitään.

Kauhean pirteä olo vieläkin, vaikka tänään jakelun teinkin. Sainhan aamulla nukkua pari tuntia myöhempään.

// Guardians of the Galaxy on mahtava. Nähnyt sen kaksi kertaa. Aivan kuten useimmissa muissakin Marvelin leffoissa, myös nyt pahis vei sydämen. Tai jotain. Avengersissa Loki, Captain Americassa Bucky aka winter soldier, Guardians of the Galaxyssa Ronan. Huhuh.

Onks pakko jos ei taho

Kaikki on taas vaiheessa enkä saa mitään tehtyä. Psykologiin pitäisi ottaa yhteyttä, en jaksa. Kämppää pitäisi etsiä ja ottaa yhteyttä, en jaksa. Ensi viikolla on blockit, pitäisi varmaan äidelle ilmottaa, että oon menossa töihin sinne. Muutama kissanpentu pitäisi vielä saada koteihinsa enkä ole saanut minkäänlaista juuta enkä jaata milloin uusille omistajille sopii. Ja kirjoitukset. En ole vielä edes vaivautunut etsimään kertauskirjoja. Helvetti kusen nämäkin kirjoitukset ja saan rukoilla että pääsen jonnekin opiskelemaan. Olen kyllä miettinyt Voionmaata, voisin opiskella toimittajaksi mutta en tiedä. Todellisuudessa haluaisin vain olla ja saada fanikohtauksia HUn uudesta levystä, GotG trailereista ja AoU paljastuksista. Hah hepreaa teille, arvostan jos ymmärsitte.

Ja helvetin vitun perkeleen hammaskin on kipeä niin en saa nukuttua kunnolla. Selkä ja oikea käsi mustelmilla kun olen pari kertaa pudonnut paalikuormasta.

Minä ja minun kissa

Kissani kuoli. Tai oikeastaan enoni lopetti hänet. Tai en tiedä oliko se enoni, en uskaltanut kysyä.

Pipsa-neiti katosi kuun vaihteessa. Emme huolestuneet heti, koska hänellä oli tapana käydä hiirimetsällä. Viime viikonloppuna alkoi kuitenkin huolestuttaa.

Maanantaina näin Pipsan, kun ajoin mummulle takaisin. Pysähdyin ja lähdin kissan perään. En kuitenkaan saanut kissaa kiinni, joten en jatkanut sen pelottelua määrääni enempää.

Tiistaina kävimme äiden kanssa läheisellä järvellä kalassa. Matkalla näimme jälleen Pipsan. Jätimme auton parkkiin ja lähdimme kisuttelemaan. Lopulta Pipsa antoi meidän koskea ja saimme hänet kotiin monen raapaisun jälkeen.

Neiti oli 10 päivän seikkailullaan laihtunut todella paljon, sen kylkiluut ja selkäranka tuntuivat selvästi. Heti ruokakipon nähdessään hän hotki sen tyhjäksi, mutta myöhemmin illalla oksensi kaiken. 

Ensimmäisen päivän Pipsa nukkui, raukka ei ollut metsässä uskaltanut nukkua. Toisen päivän aamuna hänen makuupaikastaan löytyi verta. Ilmeisesti keskenmeno. Kaikki tuntui kuitenkin olevan kunnossa, hän nukkui ja söi välillä niin paljon kuin odottaa saattoi. Illalla kuitenkin, kun olimme menossa nukkumaan, otin kuten tavallisesti Pipsan syliini kantaakseni sen sänkyyni. Heti kun koskin häneen, hän murahti kumeasti. Laskin hänet takaisin samaan paikkaan ja asettelin ruokakipon hänen lähelle.

Tänä aamuna herätessäni, 9 jälkeen, Pipsaa ei näkynyt. Ajattelin, että se oli lähtenyt käymään navetalla, vaikka mielessä kävikin, että joku on sen kärsimykset lopettanut. Vasta 14 aikaan sain kysyttyä äideltä "Onko joku kopannut Pipsan?" "Joo ei oo enää Pipsalla kipuja"

Seuraavan tunnin itkin. Hävettää, että itkin kissan takia enemmän kuin mummun. Itkin oikeastaan koko päivän kun vain tilaisuus koitti.

Pitää vain koittaa uskoa, että Pipsalla on nyt parempi olla.

Päivitystä

Hehei taas on mennyt 2 viikkoa ilman postauksia. Eipä sillä ei minun elämässä ole mitään tapahtunutkaan.

Keskiviikkona käytiin ulkona parin kaverin kanssa. Ilta päättyi taas kuten jokainen baari-ilta: paniikkikohtaus ja itseään vihaten kotiin nukkumaan ennen kuin oli edes alkoholi noussut päähän. Tällä kertaa en ketään sentään satuttanut, sekin on nähty. Vituttaa olla tällainen hermoraunio. Ei sillä, että muuten nauttisin käydä baareissa yms, mutta hävettää pilata muiden ilta samalla. Ehkä minun vain pitää alkaa nauttia absolutistin elämästä.

Huomenna, oikeastaan tänään, on tädin miehen 70v syntymäpäiväjuhlat. Kiinnostus on taas katossa. 4h ajomatka sinne, muutama tunti hymistelyä ja 4h ajomatka takaisin.

Siinä taisi olla parin viikon kohokohdat. En ole mitään ihmeellistä tehnyt, ollut vain mummulla töissä tai välillä käynyt Tampereella.

Mummun syntymäpäivä

Eilen oli mummun syntymäpäivä. 21.6. Mummu olisi nyt 88-vuotias. Minun laskujeni mukaan.

Päivä meni kuten lähes jokainen tällä viikolla. En saanut mitään tehtyä. Heräsin ensimmäisen kerran 9, mutta koska olin nukahtanut vasta lähempänä 4 en yksinkertaisesti jaksanut nousta. Uudelleen heräsin 13 aikaan. Ja samaa on jatkunut koko viikon. Uni ei vain tule vaikka olisin kuinka väsynyt.

Heräämisen jälkeen vähän aikaa selailin kännykkää. Sitten ylös, vaihdoin vaatteet ja söin vähän. Sitten katselemaan telkkaria. Ja siinä istuinkin 23 asti. Välillä kävin syömässä tai vessassa, mutta muuten pyhitin päivän telkkarille. Aivan kuten lähes kaikki muutkin päivät tällä viikolla.

Jep jep. Tänään sentään tuli itku. Katsoin Vuosi nuoruudestani -leffan. Jälleen kerran samaistuin ja sain itkettyä. Olen koko viikon halunnut itkeä, mutta en vain ole pystynyt. Siihenkin oppii.

Mutta edelleen tekee mieli raadella.

Juhannuskirous

Kaikki menee päin vittua tällä hetkellä.
Kaikki.

Olemme H:n kanssa etsineet kämppää ja käyneet näytöissä yms. Sain tiistaina erään asunnon vuokranantajalta soiton: asunto olisi meidän, enää pitäisi kirjoittaa sopimus. Ilmoitin H:lle. Kului 3 tuntia ennen kuin H reagoi mitenkään viestiini: Se oli kyl aika pieni".

MITÄ VITTUA?!?!?!??!

Meillä on budjetti. 800€ on ehdoton maksimi, ellei H sitten halua maksaa enempää. Äidellä ei ole varaa maksaa enempää eikä minulla ole muita tuloja kuin opintotuki, koska töitä ei vain löydy kouluttamattomalle nuorelle, jolla ei ole kokemusta töistä.
Meillä on tietty alue, jolla haluaisimme asua. Lähellä keskustaa, mitä lähempänä sen parempi. Ja kyllä läheltä keskustaa löytyy hyvin kämppiä, jotka pysyvät budjetissamme.

Kyseinen asunto on keskustassa ja vuokra 780€ mihin sisältyy jo vedet. Lemmikit sallittu, mikä ei kovin yleistä ole niin hyvä kuntoisessa asunnossa. Kaksi huonetta, erillinen keittiö, eteinen, kylpyhuone. Minä suorastaan ihastuin asuntoon. Ja tämä on ainut asunto, josta on otettu meihin yhteyttä näytön jälkeen. Ihmiset eivät kauhean mielellään vuokraa asuntojaan rotille.

Toinen asia on juhannus. Piti mennä Tampereelle viettämään juhannusta A:n kanssa. En saanut A:ta kiinni torstaina, joten en suunnitellut sen tarkemmin menoa Tampereelle. Juttelin kuitenki L:n kanssa, että jos menen Tampereelle voin lainata hänelle rahaa. Illemmalla, lähempänä keskiyötä A vastasi ja kutsui minut baariin kanssaan juhannuksena. Viikon verran ollut stressi kuitenkin arvelutti, joten en sanonut mitään varmaksi.

Tänään sain paniikkikohtauksen, kun äite pudotti lehden keittiössä. Pitkästä aikaa raavin käsivarret verille, purin itseäni, hakkasin seinää jne. Happi ei kulkenut ja meinasin tukehtua monta kertaa huutooni.
Ilmoitin kohtauksen laannuttua A:lle, etten uskalla lähteä ajamaan Tampereelle. Samaan aikaan L:ltä tuli viesti: "Niin sä et oo tulossa treelle..? Vaikka lupasit sitä rahaa tuoda?!"

MITÄ VITTUA?!?!?!

Kiva tietää että olen noin tärkeä. "Muuten ihan vitun sama ooks tulos, mut lupasit tuoda rahaa mulle, et saan vetää perseet."
Missään vaiheessa en rahaa luvannut tuoda. Sanoin, että JOS tulen treelle voin lainata rahaa. En missään vaiheessa sanonut kuljettavani rahaa Tampereelle, että muut pääsisivät juomaan rahoillani. Jos olisin vaivautunut kuljettamaan rahaa 70km matkan ruuhkassa, olisin aivan varmasti juonut ne itse, vaikka sen jälkeen olisinkin repinyt valtimoni riekaleille.
Huomautin L:n tärkeysjärjestyksestä, mutta asiaa pidettiin vitsinä.

En jaksa nyt tapella. En itse tahallisesti olisi ikinä toiminut noin. En tietenkään voi heittää ensimmäistä kiveä, mutta nyt kun tilanne osui minun kohdalleni, alan kiinnittää huomiota tapoihini. Jos olen joskus odottanut enemmän rahaa kuin itse henkilöä, pyydän anteeksi. Se ei tule toistumaan.

Paitsi jos olet täysi kusipää.

On tehnyt niin paljon mieli mennä tupakalle, viiltää, vetää perseet jne. Koitan vain pitää itseni koossa, etten hajoa taas. En halua enää kerätä itseäni, en jaksa sitä enää.

Hukassa

Oli parempi päivä kuin eilen. Välttelin tätiä, en jäänyt kuuntelemaan hänen haukkumisiaan. Tiedän vitun hyvin hänen mielipiteensä, joten miksi kuuntelisin sitä enää.

Uusia stressin aiheita. Opintotukea pitäisi hakea. Kirjoituksiin luettava. Asiat roikkuvat taas löysässä hirressä.

Pitäisi ottaa niskasta kiinni ja tehdä asioille jotain. En vain tiedä mistä aloittaa.

Ihan vittu sama

Hermot kireällä.

Pikkuveli on ärsyttävä. Erityisen ärsyttävä. Kieli ruskeana mielistelee äiteä. Ja äite vain kehuu. "Hieno poika, tuli auttamaan vaikken pyytänytkään". Kuinka monta kertaa minä olen auttanut ilman pyytämistä? Kuinka monta kertaa olen perunut menoni, koska olen auttanut äiteä? Kuinka monta kertaa minua on kiitetty?

Ihan vittu sama.

Täti löysi taas tien kaljakauppaan. Siidereitä, kaljaa ja viinapullo. Haaveilin pääseväni tänä juhannuksena tekemään jotain muuta kuin olemaan navetassa. Ilmeisesti ei sitten. Toinenkaan täti ei taida tulla viikonloppuna, kun on juhannus. Jopa pikkuveljeni menee juhannuksena kotio syömään iskän ja parin naapurin kanssa mm grilliruokia. Jälleen minä perun menoni, koska autan äiteä.

Ihan vitun sama.

Koko päivän olen kuunnellit, kuinka olen laiska paska joka ei vittu pysty edes itseään tappamaan. Olen kuulemma säälittävä läski, josta ei ole mitään muuta kuin haittaa. Idiootti.

Jos vastaasanomisesta ei tulisi minulle mitään ongelmia, olisin monta kertaa käskenyt tädin itse yrittää itsensä tappamista, koska häntä ja hänen juomistaan ei tulisi ikävä.
Ja että jos ruuan tekemisessä on niin paljon vaiavaa hänelle niin on hyvä vain ja juo senkin aikaa, olemme me enempääkin selvitty ilman hänen läskisoosejaan.
Eikä se hänenkään järkensä kovin kirkas ole kun pitää kahden viikon välein vetää vähintään viikon känniputki.
Mutta hei, meitä idiootteja on niin monenlaisia. On niitä, jotka ovat säälittäviä juoppoja ja niitä, jotka ottavat juopon puheista itseensä.

Koko elämä alkaa olla ihan vitun sama. Ihan vitun sama kuolenko. Tai ei. Elämä on tällä hetkellä vittumaisempaa, joten voisin olla onnellisempi jos vain kuolisin pois.

Olisipa tädillä yksi huolenaihe vähemmän, ei tarvitsisi enää minun idioottimaisuuttani stressata.

Koulusta

En ole muistanut kertoa. Kemian itsenäinen menikin päin mäntyä. Sain samaisen 7 mikä minulla oli aiemminkin. Tosin nyt sentään ymmärrän jotain aiheesta.

Kirjoitukset. Niidenhän tulokset tulivat aikaa sitten. Matematiikasta E, äidinkielestä M ja fysiikasta B.
Syksyllä on edessä pitkä englanti, kemia ja biologia. Kaikki sellaisia aineita, joita on pakko kerrata.
Hah, "kesälomaa" vielä 2kk jäljellä. Olen syntynyt stressaamaan.

Juhannuksena olisi tarkoitus.. niin en tiedä vielä. H on menossa baariin kavereidensa kanssa, enkä heistä oikein välitä, joten pitää keksiä jotain muuta. Toivoisin, että voisin viettää aikaa edes L:n ja A:n kanssa, toki muutkin olisi mukava nähdä pitkästä aikaa. Pitää suunnitella vielä, onhan tässä vielä aikaa viikon verran.

Tämä oli taas tällainen "pitää kertoa nämäkin" postaus. Blogi alkaa vähitellen palata takaisin jokapäiväiseen elämääni.
Aiemmin se olisi tarkoittanut huonoa kautta. Nyt en tiedä vielä.

Kuva kertoo enemmän kuin 1000 sanaa

Kiireitä. Töissä, kavereiden kanssa ja normaalien kesäjuhlien kanssa.
Nopea päivitys: otin terapeutteihin yhteyttä, kolmeen heistä. Yhdellä oli vapaata, menen käymään hänen luonaan joku päivä.
Autokoulun syventävä pitäisi aloittaa. En vain saa aikaiseksi soittaa, koska kiinnostus on nollassa.
Kunnollisia palkkatöitä haettu moniin paikkoihin. Ensi viikolla on haastattelu yhdessä. Kukaan muu ei tiedä, en ole kertonut. Kuitenkin minun syyni jos en työtä saa.
3kk kirjoituksiin. Ei stressiä havaittavissa. Vielä.

Masennus puskee läpi. Tai apeus. Epätoivo. Ylitsepääsemätön laiskuus. Toivottomuus. Pettymys. Häpeä.
En välillä arvosta itseäni. Uskallan sanoa, että olen läski, mutta aina kun katson peiliin häpeän itseäni. Haluan tehdä itselleni jotain, mutta en saa itseäni niskasta kiinni. Olen säälittävä.

Välillä vain on näitä päiviä, viikkoja, kuukausia, jolloin haluaisi vain saada kaiken tehtyä sormia napsauttamalla ja sen jälkeen vajota takaisin maan alle.

Ja ahdistus. Välillä vain silmissä pimenee. Happi ei riitä. Joku pitää kiinni eikä päästä irti. Joku kaivaa muistot esiin ja salpaa hengityksen. Hetken on fyysisesti tunnoton, mutta henkisesti tuntee kaiken mutta ei mitään.

Kuulostaa pahalta. Kylmä totuus.