Pelkäätkö?

Mieliala on vaihdellut koko päivän ajan hyvästä aivan pohjamutiin. Pääasiassa mieliala on kuitenkin ollut ihan hyvä.

Pääsin kämpälle varttia vaille 22. Ajomatka oli aivan helvettiä, ahdistus yritti vihdoin purkautua kohtauksena, hengitys tiheni, silmät täytty kyynelistä enkä saanut tarkennettua katsettani minnekään. Pelkäsin koko ajan, että menetän kehoni hallinnan täysin, mutta pysähtyäkään en voinut, en yksinkertaisesti pystynyt siihen.
Päästyäni kämpän pihaan, istuin autossa vartin ajan rauhottumassa. Lopulta nousin autosta, keräsin tavarani ja lähes juoksin sisälle. Ovi kiinni, tunsin, kuinka kehoni odotti lupaa romahdukseen. Otin kengät pois ja kannoin ruuat jääkaappiin.

Vasta sitten annoin itselleni luvan romahtaa, kaatua sängylle, vetää jalat koukkuun ja itkeä sikiöasennossa. Tärisin itkun voimasta, puristin käsiäni yhteen niin lujaa, että kynteni pureutuivat ihoon jättäen jälkeensä pieniä naarmuja ja painaumia.

Itku kesti vain 10 minuuttia. Keräsin voimani ja keskityin muuhun, fysiikkaan, biologiaan, keskustelemaan kavereiden kanssa. Lopulta ahdistus hälveni kokonaan ja oloni helpottui.

Koko viikonlopun yhtenä huolenaiheena on ollut kaverin kissa, joka katosi perjantai-iltana. Minua harmittaa todella paljon, etten pysty tekemään mitään auttaakseni. Voin vain antaa tyhjiä lupauksia siitä, että kissa palaa lopulta kotiin. Mistä minä sen muka tiedän, minulla on vain toivon ja kokemuksen tuoma uskomus, että kissa lopulta palaa.
Minä todella toivon, että kissa palaa kotiin. En halua kaverilleni yhtään enempää huolia kuin hänellä nyt jo on.

Kirjoitukset 9.00, paikalla pitää olla 8.15. Lukeminen jäi puoli tiehen, päätin vastata niin hyvin kuin pystyn näillä tiedoilla, jotka päässäni pysyvät. Herätys 7.15, unilääke ei vaikuta. Pitää varmaan hakata itsensä tajuttomaksi huomenna,  että saa edes joskus kunnolla nukuttua. Vituttaa, jännittää, väsyttää.
Pakko yrittää nukkua.