Tältäkö se tuntuu ?

Vitusti liian kauan viime kerrasta ku kirjotin.

Paljon on tapahtunu. Liikaa on tapahtunu.

Mokasin. Todella pahasti. J anto anteeks. Mä en viel. Huono omatunto. Siit on 2.5kk mut mua hävettää vielki. Tuun häpeen lopun ikääni.

Kuitenkin. Eilen tuli 5kk täytee. Tiedän. Lapsellista laskee kuukausia. En ees tie miks lasken. Ehkä lasken kuinka kauan J:llä menee tajuta että oon päästäni sekasin oleva idiootti joka ei todellakaa ansaitse sitä. Rakastan J:tä mut mun on oltava realisti koska en selvii korkeesta pudotuksesta. Kyl mä kohta ryssin tän lopullisesti.

Koulu. Ryssin senki. Olin kesällä niin onnellinen kun sain opiskelupaikan. En oo enää, ainakaan tästä paikasta. Äite oli nii ylpee musta. Ei oo enää.

Ryssin koulun ja siin sivussa raha-asiani. Hyvällä tuurilla ei tarvi kinuta äideltä lainaa ku 700€, huonolla tuurilla oon kohta takas keskellä ei mitään.

Pitää koittaa keksiä jotain.

.
.
.

Oon aika rikki. Väsyny. Tai kyllästynyt. En tie. Kaikki on hyvin. L on varmaan huomannu ettei ole. En viitti kaataa sen päälle, sil on omakki asiat suunnilleen päi vittua. J on ehkä huomannu. Toivon mukaan. Kyl sen pitäis jo tuntee mut. En osaa puhuu sille nii et se ymmärtäis.

En taida osata puhuu kellekkää. Iha suoraan sanottuna haluisin vaa välillä romahtaa kesken kaiken maahan polvilleni ja itkee ja huutaa kaiken pihalle. Mut se ei oo normaalia. Se ei oo hyväksyttyä. Väärin.

.
.
.

Kyl tää taas tästä ku saan asioita pois stressaamasta. Haku alkaa parin viikon päästä. Pitää viel miettii mikä oikeesti kiinnostaa ja minne mul on mahdollista päästä. Eiköhä seki jo auttais ku alkais koulunkäynti taas kiinnostaan.

Mä selviin kyl tästäkin.

Ehkä. 

Toivottavasti.

// mua pelottaa miten ns "läheiseksi" mä oon tullu erään ihmisen kanssa. mä luotan siihen vaikkei mun ehkä kannattais. sille on toisaalta helppo puhuu mut toisaalta sen ei kuuluis olla nii helppoo. mun pitäis puhuu L:lle eikä sille..

Suhteellisen hyvin

Selvittiin lauantaista suht hyvin. Ehän mä muuta ku porasin 2/3 osaa siit ajasta ku oltii juhlapaikalla. Muutama lievä ja vähän pahempiki kohtaus iski, olin kuulemma J:täkin lyöny, luultavasti olin säikähtänyt jotain. Kyl se viel mua kattelee, joko se ei ite muista tai sit se ymmärtää etten se ollu minä joka löi.

Oon oikeesti hermoraunio. Vietin eilen illan yksin. Itkin. Itkin väsymystä. Itkin pelkoa. Itkin kiukkua. Välillä meinas napsahtaa päässä ja halusin vain riehua. Heittää tavaroita seinään, lyyhistyä lattialle, itkee, rauhottua ja sit lähtee keskustaa juomaan pää täyteen. Mut pidin itteni sohvalla kattomas telkkaria. Pidin itteni suht rauhallisena.

Tunnen itseni koko ajan niin lapselliseksi. Ei nää tekstit oo normaalia käyttäytymistä. Mun on pakko saada purkaa ajatuksia pois päästäni, mutta kun kirjoitan ne niistä tulee totta ja ne alkaa vaikuttaa lapselliselta huomion haulta.

Eivät ne ole sitä. En minä huomiota hae. Jos hakisin, mä keuhkoisin näitä samoja asioita ääneen tai viiltäisin tai kiukuttelisin ihmisille. Mut mä en tee nii. Mä vältän niitä loppuun asti. Muilla on omiakin huolia. Ja mulla on kaikki hyvin, mulla on terveen paperit.

Ja kuitenkin pieni osa mussa toivoo et joku kysyis mite mulla menee. Joku nii läheinen jonka edes vois itkee ja jolle ei tarvis käyttää sanoja selittääkseen et kaikki ei oo hyvin mut joka kuitenkin ymmärtäis.

//enkä mä enää tie mite suhtautua L:n. joka kerta ku L on sopivas kännis se tunnustaa mulle toivovansa edellee et asiat ois menny toisin. et me oltais muutaki ku kavereita. ja joka saatanan kerta se saa mut ihan sekasin. mä rakastan J:tä. oikeesti. en kykene elää ilman sitä. mutten mä kykene elää ilman L:kään. mä vaan en tie mite suhtautua ihmiseen jolla vissiin on viel monen vuoden jälkeen sellasia tunteita mua kohtaa joihin en oo oikei ikinä kunnolla vastannu. mua pelottaa et meen taas sotkee kaiken hermoillessani ja satutan kaikkia ympärilläni. mua pelottaa et satutan L:ää jolla ei oikein oo muita ku minä.

// 2kk katteltu toisiamme. aika menee nopeeta.

Raunio

Lintsaan. Taas vaihteeks. Laiska paska.

"Vittuako oot ollu pois tunneilta?"

Koska oon laiska paska. Koska välillä tiedostan että jos lähden kävelemään kouluun, saatan epähuomiossa kävellä punaisilla aamuruuhkaan. Ja koska oon laiska paska. En jaksa. En välitä. Ja toisaalta taas välitän. Mutten niin paljoa että olisin kuluttanut tunnin koululla ja mennyt sen jälkeen kiltisti tunnille istumaan ja kuuntelemaan asioita jotka periaatteessa osaan jo. Olen vain vähän ruosteessa, pitää kaivella tiedot päästä niin osaan.

Tuli täs mieleen hullu ajatus. Tai sehän on pyöriny mulla mieles jo pitemmän aikaa.

Voisin tappaa itteni.

Iha tällee ohi mennen.

Voisin tappaa itteni.

Kuinka huonossa kunnossa ihmisen mieli on kun ainut selkeä ajatus on toi?

"Voisin tappaa itteni."

Mut tästä ei puhuta kellekkään. Mä oon kunnossa. Mulla on kaikki hyvin. Mulla on kaikki paremmin ku muilla.

Mut mä voisin silti haluta lopettaa tän kaiken.

Istuin äsken kemian tunnilla ja kuuntelin kuinka pääasiassa koko muu luokka jutteli keskenään. Eikä se toisaalta haitannu mua, ei mua kiinnosta puhua opiskelijabileistä joihin ei kiinnosta osallistua. Mutta se että mä annoin itseni jäädä ulkopuolelle.

Kuuntelin kuinka muutama luokan äänekkäin ihminen kertoi opettajalle todennäköisyyksistä toisten osallistumisesta seuraavaan kurssiin. "Ei oo näkyny. " "Krapula." "En mä tie kuka se on." "Joo se laitto viestin et on tulossa ja osallistuu."
Entä jos en ois ollu tunnilla. "Oon mä sen pari kertaa nähny mut en tie mitä se tekee. Kai se käy sielki sen verran et saa suorituksen, ehkä."

Oon hermoraunio.
Perjantaina oltiin baarissa populan kanssa, kyllä minäkin olin sisällä. Lieviä kohtauksia: ahdisti, en saanut henkee, en pystynyt keskittyyn.
Lauantaina oltiin keskustassa ja sieltä L:lle. Mulla oli päällä kunnon vitutuskännit. Kunnollinen kohtaus: muistan huutaneeni, itkeneeni, happi ei riittänyt, pää tuntui räjähtävän, pelkäsin kuollakseni. Sitten alkoi oksentaminen, pääosin humalan, osin varmaan kohtauksenki takia.
Ti yönä oltiin H:n kans leffassa. Leffa loppu ja ihmiset alko puhuun. Yhtäkkiä tuntu ku tila ois pienentyny viidennekseen. Leffan aiheuttamat säpsähdykset oli jo aiheuttanu pientä ahdistusta. Väsymys, pieni ahdistus ja sekava meteli aiheutti lievän kohtauksen. Muistan ottaneeni H:sta kiinni ja itkeneeni, kuulemma haukoin myös happea, kuin olisin ollut tukehtumassa.
Ke olin L:llä. Pääyäni särki joten makasin sohvalla. Käännyin selälleni ja ilmeisesti nielaisin jotenkin väärin, kuitenkin tuli tunne että en saa henkeä. Lisättynä väsymykseen jälleen lievä kohtaus, tällä kertaa sain sen laukeamaan itsekseni.

Oon hermoraunio. Nukun yöt tunnin pätkissä. Välillä herään oloon että joku tuijottaa mua. Yksin kotona ollessani itken. Välillä seurassakin alkaa yhtäkkiä kyyneleet vuotamaan.

//Ens la ois tarkotus mennä juhlii L:n isän synttäreitä vähä isommis merkeissä. Uus paikka, tunnen 3 ihmistä hyvin. Pelkkä matka paikkaa ahdistaa. Itseasiassa mun pitäs tänää mennä normi tkl bussil matka Kaleva - keskusta ja sekin ahdistaa aika saatanasti.

Emmä tiä. Pakko koittaa skarpata. Äite on tulos tänää käymään ja jos päästän tunteet valloilleen, sille kyselytulvalle ei tuu loppua. Onneks sain 30min nukuttua, ei enää väsytä kauheesti.

Jos ny vähäse

Mun pitäs vissii opiskella matikkaa iha vitu innokkaana tällä hetkellä. Piti koko viikonlopun mut fuck it. Nyt ei kiinnosta.

Keksiviikkona oli Paperikerhon saunailta = juomista. Ja mähä si join. Aloteltiin kaverin kans 0.5l viinapullon pohjilla. Laskut alko kivasti saunalla ja koitin si siideril päästä takas tunnelmaan mut vitut, masis alko ja paniikki kasvaan metelistä ja puolituntemattomista ihmisistä. Kaveri si anto rauhottavan, mut se ei ehtiny vaikuttaa ajoissa. Jossai vaihees löysin itteni vessasta verta vuotavan käden kanssa. Mikäs siin si koittaa saada verenvuoto tyrehtyy ku rauhottavaki rupes vaikuttaa eikä ollu mitää havaintoo mitä mieles oli taas liikkunu. Joo no siit selvittii, kädes 3 säälittävää viiltoo.

Ja viikonloppu. Jumalauta äite ois ylpee ku tietäs mitä kaikkee oon tehny viimesen 53 tunnin aikana. Eisaatana. Mun suunnitelmahan oli juoda L:n ja parin jätkän, joita en entuudestaan tuntenu oikeestaa ollenkaa, kanssa perjantai-iltana. Joo no lauantaina löysin itteni juomasta keskustasta. Ja sunnuntai-aamu alko tasottavilla ja siit si jatkettii pienee hiprakkaan. Ei siin mitää, iha vitu jeba viikonloppu. Taisin vähä ihastuakki. Vähä vaa. Iha jees.

Muutenki menny iha okei. Ressaan kyl vitusti koulusta. Ei kiinnostais vittuakaa opiskella yhtää mitää. Tai ei kiinnostais vittuakaa opiskella jotain alaa varten. On iha vitulliset paineet kun tietää et tästä koulusta pitäs saada paperit joilla vois tehä muutaki ku pyyhkiä perseensä. Voi vittu et ressaa. Ja toisaalta taas en jaksa enää ressata, menee niiku menee. Voisin nytki jättää noi matikan läksyt tekemättä ja mennä vittu nukkuu pääni selväks. Ei vaan vittu kiinnosta.

.
.
.

//pelkään et syksy -13 toistuu. tien ettei tää tyyppi oo mitenkää samanlaine ku T mut vittuku pelottaa. enkä tie kykenenkö pelkoni takia päästää tätä pidemmälle. vähäinen järkeni pistää hanttiin.

Paljon ei mitään

Paljon on tapahtunut mutta silti ei mitään.

Olen oikeastaan iloinen että tulin kipeäksi. En olisi vielä halunnut nähdä T:tä. En tiedä haluanko ikinä.

FSOGin kävin katsomassa ja oikeastaan leffa oli ihan hyvä vaikkakin pikkuseikat jäi häiritsemään.
Lauantaina oli Disney on Ice ja sinnekin lähdin. Kaiken näköstä säätöö oli, etenkin kun kyseessä olimme minä ja H, mutta pääasiassa ihan mukava reissu.

Muina päivinä onkin ollut todella vetämätön olo. En ole jaksanut, viitsinyt, välittänyt. Nukkunut, yskinyt ja syönyt.

Tai syönyt ja syönyt, ruokahalu on taas hävinny jonnekin. Tänään sain syötyä leivän ja juotua kaksi mukia kahvia. Eilen söin perunamuusia pakottamalla sillä olin kotona iskän vahdittavana. Lauantaina taisin saada syötyä banaanin ja 6 nugettia, pakko edes yrittää näyttää muille olevansa kunnossa. Perjantaina söin... öö.. join pullollisen vettä illalla leffassa.
Ruokailu on tuossa kuosissa ja silti lihon koko ajan. Tekisi mieli oksentaa, viiltää läskit pois, pakottaa itsensä liikkeelle. Paastota kkn ajan, en minä siinä ajassa nääntymäänkään ehdi kun on vararavintoa kertynyt parin vuoden varoiksi.

BDI-kysely. 36 pistettä. Vaikea masennus.
Silmät pysyvät kosteina mutta en suostu päästämään kyyneleitä valumaan.

Minulla on kaikki loppujen lopuksi ihan hyvin. Minulla on enemmän kuin joillakin. Minulla on isä toisin kuin H:lla. Minä saan asua kotona toisin kuin L. Minä olen päässyt kiusaamisesta toisin kuin Q. Minulla on oikeastaan kaikki ne perustarpeet joita ihminen tarvitsee elääkseen onnellisen elämän.

Miksi minä silti saan 36 pistettä BDI-kyselystä?
Tiedän, se on vain typerä kysely, se ei merkkaa mitään, vain minä tiedän miten minulla menee.
Pointti onkin etten oikeasti löydä syytä kieltää kyselyn tulosta.
Kaikki on hyvin enkä silti osaa kertoa miksei (vaikea) masennus voisi kuulua kuvaan.
Ja se pelottaa. Pelottaa myöntää itselle että typerä kysely ymmärtää minua paremmin kuin minä itse. Että typerä kysely kertoo minun olevan masentunut, vaikka yritän olla kaikkea muuta kuin sitä.

Yritän olla mutta se on välillä vain niin vaikeaa.

Se siitä sitten

Olen kauhean aktiivinen taas täällä blogin puolella.
Muualla en sitten olekaan.
Jalkakipu valvotti vaille 5 asti ja aamulla heräsin vähän yli 8 painajaiseen. En enää pystynyt nukkumaan, vaikka olisi tarvinnut. Päänsärky on jotain järkyttävää ja keskittymiskyky on menetetty tapaus väsymyksen vuoksi.

En osaa enää puhua asioistani. En edes äidelle. Tai L:lle. Muitahan minulla ei oikein enää olekaan.

Tai en voi puhua niistä. Olen "parantunut", minulla ei enää pitäisi olla paha olla. Minun ei enää pitäisi ajatella itsetuhoisesti. Minun ei pitäisi enää tarvita psykologeja tai lääkäreitä. Minun pitäisi selvitä omillani. Ja niinhän minä teen, pohjaa hipoen.

Eikä äidelle voi muutenkaan oikein puhua mitään. En halua jakaa näitä asioita koko perheelle, mutta kahdenkeskistä aikaa ei vain löydy äiden kanssa. Etenkään koulujen lomilla, kun pikkuveli seuraa äitee niiku hai laivaa. Tai pikemminki laiva haita.

En osaa kertoa, miltä minusta tuntuu.
En osaa tehdä sitä sanoin.
Sen näkee silmistäni, käytöksestäni, eleistäni.

Musiikkia.
Ainut Haloo Helsingin biisi jonka olen kuunnellut alusta loppuun ajatuksella. Joka on saanut muutaman kyyneleen vuotamaan.

//Q-rakas puhu mulle. Oon ihan paniikis vielki siit mitä sanoin sulle toissayönä. Oo kiltti ja puhu mulle, mä haluun auttaa sua. Jos haluat. 

Uusi Vuosi, Uusi Elämä

"Suunnitelmat muuttuu. Enkä pidä siitä. Piti viettää UVta L:n kanssa. Se menee luultavasti mönkään koska pitää kuskata äitee. Sen pitäisi viedä autonsa Tampereelle tutulle huoltoon (katsastus) ennen perjantaita. 1.1 on varattu joten se vie sen sit huomenna. Ja mä lähen sit hakee sitä kotiin. Äiden tuntien siinä menee koko päivä, kierretään kaupat ja plääplää, ja sitten kun vihdoin pääsen kotiin olen varmaan niin väsynyt etten jaksa tehdä muuta kuin nukkua ja valittaa päänsärkyä. Toisin sanoen, olen melko varma, etten jaksa lähteä uudestaan ajaan Tampereelle sillä nukahtaisin rattiin ja huomisen ajokelillä ajaminen tulee oleen jo muutenkin hankalaa. Olen kyllä varma että jos vain mitenkään selviän lähes 100% varmalta päänsäryltä, lähden ajamaan Tampereelle uudestaan.
Ärsyttää. "

Ajatuksia eiliseltä. Tai siis 30.12.2014. Ja oikeassa olin.
Tie oli peilijäällä, luistelin autolla puolelta toiselle ja naarmutinkin autoa yhteen puuhun. Onneksi ei sen pahempaa. Aurinko paistoi ja heijastui tiestäkin eikä eteensä nähnyt oikein mitään sen vuoksi. Kauhea keli toisin sanoen ajaa. Tai haastava.

Treelle kuitenkin pääsin ja näin I:kin nopeasti, koska olimme sopineet, että hän vie Q:lle lupaamani lätyt koska hän oli menossa samaan paikkaan. Ymmärsittehän? I:n "luota" sit nopeeta tädille, jonne äite jätti autonsa, ja sieltä sitten kämpälle hakeen vikat postit ja jättään avaimet. Kello oli lähempänä 17 kun päästiin kauppaan ja kun lähdettiin kello näytti 19. Kierrettiin Rantaväylän kautta, kun aateltiin et siellä vois näkyä raketteja jo mutta eipä niitä siel valojen keskellä erottanut.

Kotiin päästiin 19 aikoihin. Tuloksena oli päänsärky, jalkakipu ja kauhee mustelma takapuolessa kun kaaduin mallikkaasti 2m ennen rappusia. Loppuilta menikin sit telkkaria katselen. Harmitti kun en lähtenyt takaisin Treelle koska ilotulitus olisi varmaati näyttänyt paremmalta livenä, mutta ei sille enää voi mitään. Ja olosuhteet ja mun normaalin tasapainon huomioon ottaen, ehkä ihan hyväkin etten juonut viimesiäkin rippeitä tasapainostani pois. L:llekin tuli esteitä, joten senkään vuoksi ei tarvitse potea huonoa omatuntoa.

//olot on pysynyt hyvinä. välillä jopa ylipirteinä. välillä joo menee hermot veljen jatkuvaan mölinään mutta se on normaalia. valitettavasti.

Tein lupauksen. En kerro sitä kellekään niin sen pitäminen on helpompaa. Tai oikeastaan haastavampaa, mutta tästä minun on selvittävä itse.

Mutta..
.
.
.
.

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2015!!
olkoon tämä vuosi iloisempi ja onnellisempi :)

Juhannuskirous

Kaikki menee päin vittua tällä hetkellä.
Kaikki.

Olemme H:n kanssa etsineet kämppää ja käyneet näytöissä yms. Sain tiistaina erään asunnon vuokranantajalta soiton: asunto olisi meidän, enää pitäisi kirjoittaa sopimus. Ilmoitin H:lle. Kului 3 tuntia ennen kuin H reagoi mitenkään viestiini: Se oli kyl aika pieni".

MITÄ VITTUA?!?!?!??!

Meillä on budjetti. 800€ on ehdoton maksimi, ellei H sitten halua maksaa enempää. Äidellä ei ole varaa maksaa enempää eikä minulla ole muita tuloja kuin opintotuki, koska töitä ei vain löydy kouluttamattomalle nuorelle, jolla ei ole kokemusta töistä.
Meillä on tietty alue, jolla haluaisimme asua. Lähellä keskustaa, mitä lähempänä sen parempi. Ja kyllä läheltä keskustaa löytyy hyvin kämppiä, jotka pysyvät budjetissamme.

Kyseinen asunto on keskustassa ja vuokra 780€ mihin sisältyy jo vedet. Lemmikit sallittu, mikä ei kovin yleistä ole niin hyvä kuntoisessa asunnossa. Kaksi huonetta, erillinen keittiö, eteinen, kylpyhuone. Minä suorastaan ihastuin asuntoon. Ja tämä on ainut asunto, josta on otettu meihin yhteyttä näytön jälkeen. Ihmiset eivät kauhean mielellään vuokraa asuntojaan rotille.

Toinen asia on juhannus. Piti mennä Tampereelle viettämään juhannusta A:n kanssa. En saanut A:ta kiinni torstaina, joten en suunnitellut sen tarkemmin menoa Tampereelle. Juttelin kuitenki L:n kanssa, että jos menen Tampereelle voin lainata hänelle rahaa. Illemmalla, lähempänä keskiyötä A vastasi ja kutsui minut baariin kanssaan juhannuksena. Viikon verran ollut stressi kuitenkin arvelutti, joten en sanonut mitään varmaksi.

Tänään sain paniikkikohtauksen, kun äite pudotti lehden keittiössä. Pitkästä aikaa raavin käsivarret verille, purin itseäni, hakkasin seinää jne. Happi ei kulkenut ja meinasin tukehtua monta kertaa huutooni.
Ilmoitin kohtauksen laannuttua A:lle, etten uskalla lähteä ajamaan Tampereelle. Samaan aikaan L:ltä tuli viesti: "Niin sä et oo tulossa treelle..? Vaikka lupasit sitä rahaa tuoda?!"

MITÄ VITTUA?!?!?!

Kiva tietää että olen noin tärkeä. "Muuten ihan vitun sama ooks tulos, mut lupasit tuoda rahaa mulle, et saan vetää perseet."
Missään vaiheessa en rahaa luvannut tuoda. Sanoin, että JOS tulen treelle voin lainata rahaa. En missään vaiheessa sanonut kuljettavani rahaa Tampereelle, että muut pääsisivät juomaan rahoillani. Jos olisin vaivautunut kuljettamaan rahaa 70km matkan ruuhkassa, olisin aivan varmasti juonut ne itse, vaikka sen jälkeen olisinkin repinyt valtimoni riekaleille.
Huomautin L:n tärkeysjärjestyksestä, mutta asiaa pidettiin vitsinä.

En jaksa nyt tapella. En itse tahallisesti olisi ikinä toiminut noin. En tietenkään voi heittää ensimmäistä kiveä, mutta nyt kun tilanne osui minun kohdalleni, alan kiinnittää huomiota tapoihini. Jos olen joskus odottanut enemmän rahaa kuin itse henkilöä, pyydän anteeksi. Se ei tule toistumaan.

Paitsi jos olet täysi kusipää.

On tehnyt niin paljon mieli mennä tupakalle, viiltää, vetää perseet jne. Koitan vain pitää itseni koossa, etten hajoa taas. En halua enää kerätä itseäni, en jaksa sitä enää.

Koulusta

En ole muistanut kertoa. Kemian itsenäinen menikin päin mäntyä. Sain samaisen 7 mikä minulla oli aiemminkin. Tosin nyt sentään ymmärrän jotain aiheesta.

Kirjoitukset. Niidenhän tulokset tulivat aikaa sitten. Matematiikasta E, äidinkielestä M ja fysiikasta B.
Syksyllä on edessä pitkä englanti, kemia ja biologia. Kaikki sellaisia aineita, joita on pakko kerrata.
Hah, "kesälomaa" vielä 2kk jäljellä. Olen syntynyt stressaamaan.

Juhannuksena olisi tarkoitus.. niin en tiedä vielä. H on menossa baariin kavereidensa kanssa, enkä heistä oikein välitä, joten pitää keksiä jotain muuta. Toivoisin, että voisin viettää aikaa edes L:n ja A:n kanssa, toki muutkin olisi mukava nähdä pitkästä aikaa. Pitää suunnitella vielä, onhan tässä vielä aikaa viikon verran.

Tämä oli taas tällainen "pitää kertoa nämäkin" postaus. Blogi alkaa vähitellen palata takaisin jokapäiväiseen elämääni.
Aiemmin se olisi tarkoittanut huonoa kautta. Nyt en tiedä vielä.

Kuulumisia #2

Viime päivät mennyt tehden muka kaikkea tärkeää ja silloin kun olisi ollut aikaa kirjoittaa blogia, en ole jaksanut alkaa keskittymään.

Pari viikoa meni mukavasti jääkiekon MM-kisojen seuraamiseen. Nyt kisojen jälkeen on päivät alkanut mennä aivan sekaisin, kun ei ole enää mitään aikataulutusta.

Viime perjantaina oli itsenäisen kemian koe. Se meni niin hyvin kuin voi olettaa. En ole uskaltanut vielä tulosta katsoa.

Olen vaihtelevasti ollut joko mummulla tai H:lla, kämpällä olen käynyt vain suihkussa tai hakemassa vaatteita. Välit H:n kanssa on ihan hyvät, vaikka välillä menee hermot, myönnän. Onneksi välillä olen päässyt purkamaan L:lle mielipiteitäni, vaikka pitääkin usein keksiä peitetarina nähdä häntä, koska H:lla on jyrkkä mielipide L:stä.

Ensi maanantaina olisi psykologi Hallituskadulla. Siihen mennessä pitäisi ottaa yhte5yytä terapeutteihin, jotta saisi sitä asiaa eteenpäin. Tosin en tiedä kiinnostaako minua enää mennä terapeutille. Kallista hupia, enkä tiedä tarvitsenko sitä. Tai luultavasti tarvitsen, mutta kiinnostaako minua mennä sinne..

Tälläkään hetkellä ei oikein ajatus oikein kulje. Ehkä yritän paremmalla ajalla uudelleen.

Ylämäkeä sulle, alamäkeä mulle

Tänään

Huoh. En enää tiedä miten aloittaa postauksen. Tuntuu niin tylsältä, että aloittaison sen "tänään tein sitä ja tätä", vaikka sitä suurin osa tekstistä nykyään onkin.

Mutta. Tänään käväisin lukiolla viemässä L:lle tupakkaa. Kerroin hänelle, että sovin H:n kanssa ja se oli hänestä huono idea. Minun ei olisi hänen mielestään pitänyt tehdä sitä. Hän ei kuitenkaan ole samanlainen kuin minä. Minua riita kaiversi, se tuli välillä uniinkin ja häiritsi. Jos totta puhutaan niin välillä tuntui kuin jotain puuttuisi, joku ihminen, jonka kanssa on aina hauskaa.

Toisaalta kyllä ymmärrän L:ää. Hänellä on taas huonompi kausi, valitettavasti. Ihmissuhteet muuttuu, muutokset stressaavat, eikä mikään ole varmaa.  Se on kamalaa, elää epävarmuudessa. "Tapahtuuko vai eikö tapahdu." Iltapäivällä puhuin WhatsAppissa hänen kanssaan ja hänen viestinsä kuulostivat samankaltaisilta kuin marraskuun alussa, jolloin istuin hänen kanssaan 6 tuntia TAYSin aulassa odottamassa.

Ärsyttävintä ja minulle kamalinta tässä on se fakta, että olen nyt todella harvoin hänen seuranaan ja jotenkin syyllistän itseänikin siitä, että hänellä menee taas huonommin; en ole tukenut häntä, ollut kuuntelemassa. Toinen fakta on se, että minun pitäisi periaatteessa itsekkäästi keskittyä kirjoituksiin valmistautumiseen.

14.30 oli aika lukiopsykologille. Sovimme viime kerralla, että hän keskittyy kanssani pelkästään kouluasioihin. Tänään kuitenkin puhe siirtyi taas äiti-lapsi -suhteeseeni: olenko saanut olla suhteessa lapsi. Yngh, ärsytti. Minulle on aina ollut luonnollista, että pidän huolta äiden nukkumisesta, teen ruokaa hänelle ja ylipäätään yritän auttaa häntä. En ole koskaan kokenut, että äiden pitäisi olla se, joka ruokkii jja hoitaa minut. Minusta se kuuluu asiaan, että pidän huolta osaltani muista; jos en mene auttamaan heitä töisdö niin valvon, että he eivät ainakaan minun vuokseni valvo öitä ja että heitä on ruoka odottamassa, kun he tulevat töistä.

"Jos tehdään tähän loppuun vielä sellanen metafora harjoitus, niin mikä kasvi sä olisit mielestäsi? 

"Koivu." 

"Miksi?" 
"Emmä tie, varmaan siks ku se aina keväällä herää eloon ja si syksyl se tavallaan kerää voimavarat sisään ja selviää taas talven yli. Ja si ku sanotaan et koivu on vahva, et jos sitä kolhii ni seselviää siitä , ni se on varmaa mussa samankaltaista. Ja jos sen kasvun eteen tulee joku este ni se kiertää sen jotenkin, ni mäki  joko setvin sen ongelman tai kierrän sen jotenkin."

Näin H:n tänään pikaisesti. Kävimme Raxissa syömässä ja puhuimme riidastamme. Se lähti oikeastaan tyhjästä. Tosin olihan meillä molemmilla niin sanotusti patti kasvanut jo kauan, koska olimme olleet kavereita jo vajaan neljä vuotta emmekä olleet koskaan riidelleet. Se jos jokin on epäterveellistä. Riidan lisäksi puhuimme muustakin, aivan kuten ennenkin.

Tuntuu, että ei-kouluelämä alkaa oalautua normaaliksi, eli ajaksi ennen masennusta. Vielä kun saisin selvitettyä ja jotenkin parannettua välit lukiolla kavereiden kanssa ja L voisi paremmin, kaikki olisi hyvin.

Musiikkia.

Mieli muuttuu, niin minäkin

Jep jep.. muutoksia ilmassa.

Tänään oli aamulla Hallituskadun psykiatrisella psykiatrille aika. Psykiatri oli puoliksi venäläinen, huonosti suomea puhuva nainen, joka oli jopa minua lyhyempi. Tunsin itseni jättiläiseksi seisoessani hänen vieressänsä.

Käynti nyt oli mielestäni täysin turha. Hän vain kyseli perustietoja lapsuudestani, "masennukseni alkuajoista", syistä ynnä muusta, minkä olen jokaiselle minua hoitaneelle henkilölle kertonut. Ainut asia, jonka kerroin hänelle, mutta en muille, oli koulukiusaaminen. Tosin en tiedä onko sillä nykyiseen tilaani mitään vaikutusta. Ehkä on, ehkä ei.

Psykiatrin jälkeen menin kaupan kautta kotiin. 14 jälkeen lähdin I:n koululle hakemaan hänet koulusta, kuten olimme sopineet. Kiertelimme pari tuntia kirpputoreja ja 4
muutama löytökin tarttui mukaan. Vähän vaille 18 heitin I:n kotiin ja lähdin Koskikeskukseen.

Koskikeskuksessa tapasin H:n. Kyllä, tapasin samaisen henkilön, jonka kanssa minulla oli riitaa viimeisen 5 kuukauden ajan. Ja kyllä, oli riitaa.

Saimme riidan sovittua, kumpikin pyysi anteeksi jyrkimpiä syytöksiä. Pari tuntia vietimme aikaa Koskikeskuksessa; juttelimme kaikesta mahdollisesta, kuten ennenkin, ja nauroimme vanhoille inside-läpille. Minulla oli oikeasti hauskaa ja oli mukava jutella taas kaikesta mahdollisesta H:n kanssa. Samalta paikkakunnalta olevana hän tietää kaikki peruskoulun ynnä muiden paikkojen tutut, paikkakuntaan liittyvät vitsit ja tuntee perheeni ynnä muut asiat hyvin, ja hänellä on pelottavan samanlainen ajattelutapa ja huumorintaju kuin minulla.



Vaikuttaa nyt siltä, että väheksyisin jotenkin muita kavereitani. Minulla ei ole mitään muita kavereitani vastaan. Yksi kaveri ei vain "kata" montaa ominaisuutta kanssani. Tai siis. L tietää mitä tarkoitan, kun puhun masennuksesta, E:n kanssa jaan ainakin osan fanituksen kohteista, K:n kanssa, ainakin joskus, jaan musiikkimaun, I:n kanssa samat muistot yläasteelta, A:n kanssa nyt vain on hauskaa. Kaikki kaverini ovat minulle tärkeitä. Heillä vain on kaikilla tietty alue elämässäni, mistä he eivät yksinkertaisesti tiedä tarpeeksi, tai juuri mitään, jotta voisin jakaa ajatukseni heidän kanssaan kaikesta.

Mutta mieliala. Mieliala on hyvä. Se on ollut pääasiassa hyvä tammikuusta lähtien. Välillä on tietenkin tullut vähän laskuakin, mutta se kuuluu asiaan. Itseasiassa tänään aamulla mietinkin, että voisin lääkityksen lopettaa, mutta psykiatri suositteli, että jatkan samaa lääkitystä vielä ainakin terapian alun ajan.

Mutta. Rauha maassa ja ihmisen sielussa. Elämä alkaa taas hymyilyttämään, välillä jopa naurattamaan.

Plan B

Synttärit kuivuivat jälleen kasaan, kolmas vuosi peräkkäin.

Alkuperäinen suunnitelmahan oli pitää juomingit kämpällä. Se kuihtui kasaan,  kun ainoat alaikäiset, L ja eräs toinen tyttö, eivät päässeet paikalle. Täysi-ikäisenähän voi mennä baariin, mikä olisi tietenkin kaikille muille sopinut paremmin kuin hyvin, paitsi minulle, paniikilleni ja kyvyttömyydelleni ymmärtää baarin hienoutta.

Yritin niellä pelkoni ja ennakkoluuloni, ajattelin että kai sitä kerran voi baariin mennä. Torstaina sitten kysäisin ketkä ovat tulossa. Köyhä loppu tulos: K oli sopinut sopivasti muuta, B, E ja pari muuta eivät vastanneet mitään ja I oli kipeänä. Jäljelle jäi siis minä, A ja N.

Olin jo kertaalleen niellyt pelkoni, joten perjaina puhuessani N:n kanssa päätimme aloitella kämpällä ja lähteä sitten baariin. Lopulta vaikutti olevan aukoton suunnitelma.

Lauantai aamu. Kello 07.54. Rakas juoppo tätini herättää minut kännissä. "Mee auttaa äitees, lypsää lehmät, mä en viitti." VITTU. Navetan jälkeen kun ei hirveästi kiinnosta pukea farkkuja ja meikata, vaan sen sijaan olla likaisissa lökäreissä välittämättä miltä näyttää.

Se olo lisättynä kuumeeseen, joka minulla on ollut nyt viikon verran, ja suunnitelmien muuttumiseen jatkuvasti oli viimeinen pisara. Peruin, sanoin syyksi vain kuumeen ja jäin mummulle lypsämään kantturoita kuumeessa, kuuntelemaan juopon tädin haukkuja ja viettämään synttäreitä lehmän paskan keskelle.

Mutta hei, 19v.
Tiistaina olisi Hallituskadulla lääkäri ja L tulee ehkä yöksi, koska lupasin pitää hänelle seuraa. En vielä tiedä mitä teen keskiviikkona, koska minun pitäisi olla mummulla ottamassa pitkäkarvaisia vastaan samaanaikaan kuin olla psykologilla Tampereella.

Musiikkia.

//L:lle tulee tiistaina olemaan rankka päivä, joten kysyin häntä mummulle edes käymään keskiviikkona, minua maalla keskellä ei mitään rentouttaa.

Umpikujaan

L kertoi minulle tänään kaiken pääpiirteittäin. Jos minulle olisi tapahtunut kaikki se mitä hänelle on, en olisi läheskään niin hyvässä kunnossa kuin hän. En luultavasti hengittäisi.

Olin vihainen hänelle. Loukkaantunut ja yllättynyt hänen päätöksestään. Exäni teki silloin joskus saman päätöksen ja se vaikuttaa yhä minun kykyyni luottaa ihmisiin. Ne vuodet elämästäni kummittelevat yhä mielessäni, herään joskus keskellä yötä painajaiseen siitä ajasta. En halua joutua kokemaan sitä enää ikinä. Enkä halua L:n joutuvan samoihin ongelmiin kuin exäni.

Kuitenkin minä ymmärrän miksi. Haluaisin pitää päätöstä täysin vääränä, mutta en voi tehdä sitä, koska ymmärrän miksi.

Juuri se hetki

Hetken tuntui, että heitän viimeisen kuukauden hukkaan.

Istuin autossa, odotin pikkuveljeäni. Oli taas tullut pieni riita äiden kanssa. Ei, ei riita. Tein väärin ja hän ilmaisi sen hyvin selkeästi.

Loukkaannuin. Istuin pimeässä autossa ja halusin hakata rattia. Oli vain niin paha olo.

Mietin. Suunnittelin, että sitten kun olen vienyt pikkuveljeni kotiin, tulen takaisin mummulle ja viillän. Pystyin kuvittelemaan sen hetken, kun avaan lompakon ja otan terän sieltä.

Paluumatkalla ahdistus iski. En saanut henkeä. Hetken pakokauhu sai vallan ja olin painaa jarrut pohjaan jäisessä, mutkaisessa mäessä. Kyyneleet sumensivat näkökentän. Halusin lähettää viestin jollekin, L, K, I. "K:lle en voi, häntä ei enää kiinnosta." Ahdisti.

Mummulla romahdin nojatuoliin katselemaan telkkaria. Mahdollisimman vähän omia ajatuksia.

Elämä tuntuu taas romahtavan. Tuntuu kuin vajoaisin yhä alemmas. Tällä kertaa minulla ei vain ole kavereita, monikossa, jotka auttaisivat. Kaiken lisäksi putoaminen osuu juuri sopivasti lukulomalle, joten samalla kun yritän päästä ylös, kertaan kirjoituksiin.

Miracles

Bloggaus on vähän jäänyt.

Viikonlopun vietin matikan parissa, joka tällä hetkellä tuntuu taas todella mukavalta ja helpolta, samalta kuin yläasteella. En ole enää niin pettynyt itseeni kuin silloin kun olin pitkässä matikassa. En ole ylpeäkään itsestäni, mutta olen iloinen että osaan taas matikkaa ja ymmärrän mitä pitää tehdä.

Eilen menin 17 aikoihin keskustaan L:n seuraksi. Tunsin itseni todella orvoksi, kun seisoin Koskikeskuksen edessä odottamassa L:ää. Tuntui kuin olisin ollut väärässä paikassa.

Ehdin hyvin miettimään syitä, miksi minusta tuntui siltä. Kun T:n kanssa sekoilu alkoi kariutua, jäin kotiin. En näyttänyt naamaani muualla kuin koulussa ja pidin sitä täysin hyväksyttävänä, koska tunsin itseni niin väsyneeksi koko ajan.

Olin itse jäänyt syrjään. Se olin minä joka muuttui, ei kukaan muu. Tunsin itseni orvoksi, koska olin jättäytynyt muun maailman ulkopuolelle.

Minulla oli eilen oikeasti hauskaa. Pitkästä aikaa. Kiertelimme kauppoja ja juttelimme niitä näitä. Mukaan tarttu myös farkut, paita ja muutamia koruja. Sain myös puhuttua lopulta exästäni joka kuoli 2012 marraskuussa. Pystyin jopa nauramaan, kun puhuin hänestä. Pääsin kämpälle 20 jälkeen ja katselin 24 asti Netflixistä Valehtelevia viettelijöitä.

Netflixiä katselin myös viikonloppuna silloin, kun en nukkunut tai tehnyt matikkaa. Katselimme muun muassa Uhrilampaat äiden kanssa. Siitä on ikuisuus, kun viimeksi katselin äiden kanssa ulkomaisen leffan tai ylipäätään vietin aikaa hänen kanssaan. Emme nytkään olleet kahdestaan, mutta silti.

Minusta tuntuu, että kaikki alkaa vähitellen olla hyvin. Minä uskon, että tulen selviämään tästä. Pääsin yli T:stäkin, miksen tästäkin. Se vie aikaa, mutta se on todella sen arvoista.

People...

En nähnyt Heitä. E:tä ja K:ta. Istuin pimeässä vessassa. En halunnut nähdä Heitä, minusta tuntui etten pystyisi siihen. Meni 15min tunnin alusta ennen kuin sain itseni kerättyä ja mentyä luokkaan. Eivätkä He olleet siellä.

Juttelin L:n kanssa enemmän kuin normaalisti. Onnistuin nauramaankin. Kai.
A:n näin vain nopeasti ala-aulassa. Hän katsoi minua vain parin sekunnin ajan, mutta se katse tuntui olevan täynnä sääliä ja halveksintaa. Sen katseen ansiosta muistin taas kuka olen. Se katse muistutti minua paikastani. Minun kuuluu unohtaa hänet, koska se on oikein. Se on oikein, vaikka se olisi kuinka vaikeaa tai sattuisi kuinka paljon vain. Se on oikein ja se on minun paikkani. Minun tehtäväni on väistyä, tehdä kompromisseja. Sopeutua.

Tunnen itseni yksinäiseksi. Pidän yksinolosta, enkä sitä nyt tarkoitakaan. Tarkoitan, että tarvitsen jonkun. Jonkun, joka ottaisi illalla kädestä kiinni, katsoisi minua ja haluaisi tietää, mitä minulle tänään tapahtui, millainen olo minulla on tai tyytyisi vain halaamaan, sillä se auttaa kaikkeen.

Minun on ikävä Häntä. Jollain sairaalla tavalla minun on ikävä Häntä. Haluaisin, että joku, edes Hän, ottaisi minua kädestä ja kuivaisi kyyneleeni kerta toisensa jälkeen.

Itkupilli

Itken taas koko ajan. Viikonlopun, kun olin kotona, en itkenyt ollenkaan. Mutta nyt kun olen taas Tampereella, itken. Itken, vaikken edes tiedä mille. Minä vain itken, koska voin ilman muiden huomiota.

Tuulikin saa mut itkemään
Se tapahtuu kuin itsestään

Olin kotona perjantai-illasta sunnuntai-iltaan. Puhuin yhteensä suurin piirtein 15 lausetta. Olen aina ollut hiljainen, mutta nyt tuntuu siltä, kuin olisin lähes mykkä.

Miksen puhu?

Koska ei ole mitään puhuttavaa. Kaikki tuntuu minusta niin yhdentekevältä, että olisi turhaa puhua ylipäätään mistään. Miksi puhuisin, jos ei ole mitään asiaa?

Perjantaina romahdin koulussa. Viestittelin L:n kanssa fysiikan tunnin ajan. Tunnin lopussa aloin itkemään ja tunnin loputtua juoksin nopeasti vessaan piiloon. Hetken aikaa kyyneleet vuotivat. Hetken teki mieli viiltää. Hetken kuluttua lähdin kuitenkin vessasta.

243

Minun pitäisi varmaan kertoa ajatuksistani, jotka painavat mieltäni. Niitä ei oikeastaan ole paljoa eivätkä ne ole suuria asioita, mutta silti ne mietityttävät.

Ensimmäisenä mieltä painaa H. Hän ei ole vieläkään hakenut kamojaan luotani ja olettaa edelleen, että ilmestyn Tampereelle silloin, kun hänelle sopii. Ottaa päähän. 3 kuukautta aikaa, eikä hän ole vieläkään saanut haettua kamojaan luotani.

Toisena mieltä painaa bileet, jotka jo tavallaan lupasin L:lle. Minua ei vain yhtään kiinnostaisi mennä ihmisten ilmoille saati sitten juoda. Ei innosta yhtään juoda, en ymmärrä vieläkään mitä hienoa juomisessa on.
Lisäksi L haluaa aivan varmasti uuden säätönsä bileisiin enkä oikein pitänyt ensivaikutelmasta, jonka hänestä sain. Toisaalta, mikä minä olen arvostelemaan, olen koko ikäni kasvanut niin pumpulissa, etten tiedä mitään mitä hän on kokenut.
Lisäksi mietotyttää saanko ketään tulemaan bileisiin jos pidän ne. K, E ja L ja hänen säätönsä varmaan tulisivat, mutta en tiedä jaksanko vaivautua pitämään viiden ihmisen bileitä.

Kolmantena mieltä painaa maanantai. Minulla on silloin seuraava aika psykologille, mikä tarkoittaa lisää stressausta ja ihmisten ilmoille menemistä. Toisin sanoen, minun pitää joko mennä sunnuntaina kotiin suihkuun iskän haukuttavaksi tai raahautua kämpälle suihkuun maanantaiaamuna. Stressaa muutenkin mennä taas pskologille äiden kanssa, ahdistaa kun äite saa tietää ajatuksistani.

Ahdistaa. Itken aina, kun jään yksin. Mieleni tekee taas viiltää. Haluaisin viiltää. Minun pitäisi viedä pikkuveljeni kotiin. Tulen takaisin ja olen yksin 3 tuntia.

3 tuntia yksin. Mieleni kanssa yksin.

Vois mennä hoitoon

Ruokailu. Istuin hetken ala-aulassa E:n kanssa. L tuli paikalle ja lähdimme kolmistaan syömään. Jonossa E huomasi K:n ja yllättäen hänelle tuli kiire päästä minusta eroon. K:lla oli huono päivä, sen näki pitkälle, ja yritin piristää häntä. En yritä enää, olkoon.

Sen aikaa, kun otin ruokaa olin K:n kanssa samalla neliöllä, imin hänestä pahaa oloa. Koko vitun päivä meni aivan perseelleen ja vain sen vuoksi, että jollakin toisella oli huono päivä. VITTU.

Mieleni teki koko ruokailun ajan heittää lasi seinään, juosta vessaan ja viiltää. Olin aivan helvetin vihainen kaikille, etenkin itselleni. Halusin vain kotiin itkemään ja viiltämään suonet auki, purkamaan vihaa ja saamaan raivokohtauksia.

Itkin koulussa. Poltin 3 tupakkaa puolen tunnin sisällä, mikä on paljon minulle etenkin talvisin koulussa. Lintsasin, taas, fysiikan tunnin, en vain jaksanut mennä katselemaan E:n ja K:n omahyväisiä naamoja.

Psykologi. Hän halasi minua. Uusi aika on tammikuussa. Tällä välillä on kuraattori ensi maanantaina ja lääkäri soittaa huomenna ja ilmoittaa milloin menen taas psykiatriselle vai ohjataanko minut suoraan akuuttipsykiatrian poliklinikalle, eli Niemeen.

Ymmärrän kyllä toisaalta, että huonona päivänä ei halua nähdä kuin vain ne tärkeimmät ihmiset. Olen tottunut saamaan turpaani. Olen tottunut siihen, että muut purkavat pahan olonsa minuun, mutta yleensä olen saanut jonkinlaisen varoituksen, edes ilmeen tai eleen.

Haluan viiltää.
Haluan itkeä.
Haluan riehua.
Haluan heittää kännykän seinään ja romahtaa.
Haluan kuolla.

Haluan vain pois.

"Vois laittaa välit poikki kunnolla kaikkien kanssa ja mennä sinne Niemeen."

Harkitsen oikeasti hoitoon menemistä. Tarvitsen apua. Olen niin helvetin vihainen kaikille, mutten osaa purkaa sitä heihin. Puran sen itseeni, enkä mitenkään terveellä tavalla, vaan satutan itseäni kerta toisensa jälkeen.

Haluaisin vain ummistaa silmäni ja avata ne vasta kun kaikki on taas hyvin. Niin kuin viime vuonna.