Pitkästä aikaa

Terve.

Pitkästä aikaa. Ajattelin ilmoittaa että olen hengissä jos joku siellä huolehtii.

Laskut jatkuu. 184 päivää. Kuulostaa siltä että olen päässyt eroon, mutta edelleen on päiviä kun haluan viiltää.

Muistan yhden päivän heinäkuussa. Olin todella väsynyt ja olimme tulossa Tampereelta H:n kanssa kun löysin terän lompakostani. En edes muistanut, että se oli siellä. Muutamaan päivään en kyennyt ajattelemaan muuta kuin terää.

Arpeni näkyvät todella hyvin edelleen enkä yritä peitellä niitä muualla kuin vanhempien tuttujen ihmisten luona. Ja nykyään kun muistan vedän hihat alas myös lasten seurassa. Kävimme H:n pikkusisarusten (7v, 10v ja 13v) elokuvissa ja syömässä.

"Mitä noi jäljet sun kädessä on?
Miten ne on tullu?"

Voiko noin nuorelle kertoa että
'joo oon itsetuhonen, teen haavoja itseeni vapaaehtoisesti että saan satutettua itseäni ja veren vuotamaan'? Mielestäni he ovat liian nuoria siihen vielä. Koulussa muistaakseni puhutaan masennuksesta vasta 9lklla, joka on aivan liian myöhään.

Mitäköhän muuta.?

Sain opiskelupaikan TAMKista. Jälleen sama; äite on onnensa kukkuloilla ja minulle on oikeastaan se ja sama. Opiskelu alkaa 3vkon päästä ja siihen mennessä pitäisi kämppä löytää.

Päiviä

Toissa päivänä oli todella lähellä etten viiltänyt. Tuli riitaa veljen kans ja kaikki väsymys ja stressi purkaantui ja joo. Yksi lause lisää ja ois taas 0 päivää. Laskut jatkuu onneksi yhä, eilen oli päivä 57.

Ja eilen myös 2 vuotta mummun kuolemasta. Eipä siinä. Ollutta ja mennyttä. Käyn tänään haudalla jos ehdin.

Mut joo, aamul taas töihin navettaan ja sit leffaan H:n kanssa ja illalla uudestaan navettaan. Tasapaksua.

Vanhuuteen yksin

Tänään on ollu paska päivä.
Ei.
Tänään on ollut paskempi päivä kuin yleensä.

Miksi ihmisiä onnitellaan syntymäpäivinä?
"Onneksi olkoon, selvisit taaa vuoden ittes kanssa."
"Onneksi olkoon, oot taas vuoden vanhempi."

En ymmärrä syntymäpäivinä onnittelua. Tai ymmärrän sen sitten kun ihminen täyttää 70, 75, 80 jne. Tai 18. Joku sellainen ikä jolla on jotain meekitystä.

Joo tänään on syntymäpäiväni.
20v.
Toivon mukaan vähintään puolet elämästä elettynä.

En ymmärrä onnittelua mutta odotan kuitenkin saavani niitä tietyiltä ihmisiltä. Toivon ja odotan että ihmiset muistavat minut.

Ja kun eivät muista seuraa se että...

Facebook on yksi helvetti tänään.
WhatsApp on yksi helvetti tänään.
Kotona oleminen.. no joo.. se on ihan siedettävää jos kukaan ei muista/viitsi tulla käymään.

3 "IHMISET" palkeissa olevista on onnitellut.

Tänään todella huomaa kuinka paska ihminen ja etenkin kaveri on ollut kuluneen vuoden aikana.

.
.
.

Taas vaihe elämässä kun ei jaksaisi kiinnostaa. Kun haluaisi vain kadota ja unohtua lopullisesti.
Hyvässä alussa oon jo.

.
.
.

//olen potenut nyt vkon verran huonoa omatuntoa kun en pystynyt onnitella Etä hänen syntymäpäivänään. vaikka netti olikin ihan perseestä, ei se tarkoita etteikö olisi voinut lähettää viestillä onnittelua. Perjantaina sain netin takaisin, mutten ole kehdannut onnitella, sama asia kuin pyytäisi anteeksi kun on ensin lyönyt. ei sille enää mitään voi, paska kaveri. piste. \\

// kirjasin etappeja muistiin. Leffoihin liittyviä pääasiassa. yllättävää.
5.3 tulee yhet liput myyntiin ja joku Marvelin paljastus.
10.3 uus HUn biisi.
13.3 Tuhkimo joka on toiseksi rakkain Disney leffa Kaunotar ja Hirviö leffan jälkeen.
16.3 The Judge dvdlle
17.3 Haut
31.3 Day of the Dead
1.4 Fast & Furious 7
10.4 Daredevil
22.4 AGE OF ULTRON 😄 😲 😍 😱

Uusi Vuosi, Uusi Elämä

"Suunnitelmat muuttuu. Enkä pidä siitä. Piti viettää UVta L:n kanssa. Se menee luultavasti mönkään koska pitää kuskata äitee. Sen pitäisi viedä autonsa Tampereelle tutulle huoltoon (katsastus) ennen perjantaita. 1.1 on varattu joten se vie sen sit huomenna. Ja mä lähen sit hakee sitä kotiin. Äiden tuntien siinä menee koko päivä, kierretään kaupat ja plääplää, ja sitten kun vihdoin pääsen kotiin olen varmaan niin väsynyt etten jaksa tehdä muuta kuin nukkua ja valittaa päänsärkyä. Toisin sanoen, olen melko varma, etten jaksa lähteä uudestaan ajaan Tampereelle sillä nukahtaisin rattiin ja huomisen ajokelillä ajaminen tulee oleen jo muutenkin hankalaa. Olen kyllä varma että jos vain mitenkään selviän lähes 100% varmalta päänsäryltä, lähden ajamaan Tampereelle uudestaan.
Ärsyttää. "

Ajatuksia eiliseltä. Tai siis 30.12.2014. Ja oikeassa olin.
Tie oli peilijäällä, luistelin autolla puolelta toiselle ja naarmutinkin autoa yhteen puuhun. Onneksi ei sen pahempaa. Aurinko paistoi ja heijastui tiestäkin eikä eteensä nähnyt oikein mitään sen vuoksi. Kauhea keli toisin sanoen ajaa. Tai haastava.

Treelle kuitenkin pääsin ja näin I:kin nopeasti, koska olimme sopineet, että hän vie Q:lle lupaamani lätyt koska hän oli menossa samaan paikkaan. Ymmärsittehän? I:n "luota" sit nopeeta tädille, jonne äite jätti autonsa, ja sieltä sitten kämpälle hakeen vikat postit ja jättään avaimet. Kello oli lähempänä 17 kun päästiin kauppaan ja kun lähdettiin kello näytti 19. Kierrettiin Rantaväylän kautta, kun aateltiin et siellä vois näkyä raketteja jo mutta eipä niitä siel valojen keskellä erottanut.

Kotiin päästiin 19 aikoihin. Tuloksena oli päänsärky, jalkakipu ja kauhee mustelma takapuolessa kun kaaduin mallikkaasti 2m ennen rappusia. Loppuilta menikin sit telkkaria katselen. Harmitti kun en lähtenyt takaisin Treelle koska ilotulitus olisi varmaati näyttänyt paremmalta livenä, mutta ei sille enää voi mitään. Ja olosuhteet ja mun normaalin tasapainon huomioon ottaen, ehkä ihan hyväkin etten juonut viimesiäkin rippeitä tasapainostani pois. L:llekin tuli esteitä, joten senkään vuoksi ei tarvitse potea huonoa omatuntoa.

//olot on pysynyt hyvinä. välillä jopa ylipirteinä. välillä joo menee hermot veljen jatkuvaan mölinään mutta se on normaalia. valitettavasti.

Tein lupauksen. En kerro sitä kellekään niin sen pitäminen on helpompaa. Tai oikeastaan haastavampaa, mutta tästä minun on selvittävä itse.

Mutta..
.
.
.
.

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2015!!
olkoon tämä vuosi iloisempi ja onnellisempi :)

Autettu

Enpä oo kirjotellu melkein kuukauteen. Kauhee ku aika kuluu ilman et mitään kertomisen arvoista tapahtuu.

Marraskuun lopussa muutettiin kamat Treelta.  Pikkuveljelle nousi kuume matkalla Treelle eikä hän sitten tehnyt muuta kuin kantoi sängyt. Saatiin kuitenkin ilman suurempia ongelmia muutettua, vaikka olikin kauhee kiire. Kämppä oli vielä tän kuun mun nimissä mut ei ollu vapaita joulukuussa et oltais voitu jättää muutto myöhempään.

Muuton jälkeisenä maanantai-tiistai yönä palelin ihan helvetisti. Seuraavana aamuna oli saatanan kuuma. Päätä särki, kurkku oli käheä, oksetti ja kuume nousi 40°. Tota jatku pari päivää ja kun alkoi muuten paraneen niin sitten nousi kutiavat nypyt. Vesirokko. Sain sen sit pikkuveljeltä just oikeeseen aikaan. Sitä vitutuksen määrää kun sinä perjantaina ois ollu ylppärit ja mulla oli naama ja kädet täynnä kutiavia, punaisia nyppyjä.
Toisaalta olin tyytyväinen ettei tarvinnu selitellä sen paremmin miksen järkänny juhlia mutta ois kai se lakki pitäny hakee. Vaikkakin mun papereilla saa kyllä pyyhkiä perseensä ihan huoletta, hävettää nii huonot paperit.

Naama parani viikon päästä. 10.12 kävin yönäytökses katsomas Hobitti: Viiden armeijan taistelun H:n kanssa. Oli kyllä semmosia kohtauksia et tuli mieleen oliko aika loppunu kesken.

Viikko ennen joulua oli perus löhöömistä. En jaksanut tehdä mitään. Nukuin söin ja pelasin kännykäl. Ei kiinnostanut yhtään. Halusin vaa nukkua. Heräsin 2 menin nukkuu 11. Olin ihan helvetin väsynyt. Tiuskin ja ärsyynnyin helposti. Pitkästä aikaa vihasin itteeni.

19.12 I laittoi viestin mulle. Hän kysyi apua parin kaverinsa kanssa.

 Tuli muistot mieleen heti. Annoin todella pitkän vastauksen, vaikka ainut ohjeeni oli kuunnella. En osannut sanoa muuta. Miten muuten masentunutta voi auttaa? 

Muutaman päivän ajan I kyseli miten reagoida ja mitä sanoja välttää puhuessaan heidän kanssaan.  21.12 (?) muistaakseni hän otti yhteyttä epätoivoisena. 

Lupasin puhua ja laitoin lähes heti viestin tälle henkilölle, vaikka nyt Q. Siitä lähtien ollaan puhuttu, aloitetaan aamupäivällä kun herään ja lopetetaan yöllä kun alan nukkuun. Hän luottaa minuun, ainakin vaikuttaa siltä ja hän on todella samanlainen minun kanssani. Samat ajatukset, samat mielipiteet,  samat pelot. Saman kaltainen tausta ja perhe. Jopa sama etunimi 😁 

Samanlaisia muuten mutta en anna hänen käydä läpi samaa paskaa minkä minä kävin. En anna hänen joutua niinsyvälle. En anna hänen menettää viimeistä toivon kipinää. Koska se on kaikilla. Sen huomaamiseen tarvitaan vain tukea. Ja minä haluan auttaa häntä näkemään sen koko ajan.  

// pakko lähipäivinä kirjoittaa ihan ajatus postaus, on muistot alkanu pyöriin mielessä vuoden vaihteen, pimeyden ja Qn auttamisen vuoksi. Uusia näkökulmia ja toisaalta kaipuuta. 

Uusia kujeita

En sitten päässyt TAMKiin. Vielä ainakaan. Pisteet ei riittäneet edes valintakokeisiin.

Ottaa päähän. Vähän. Toisaalta olen ihan tyytyväinen ettei tarvitse mennää hetkeksi opiskelemmaan jotain mikä ei oikeastaan kiinnosta. Puoli vuotta lisää aikaa miettiä mitä sitä tekis elämällään vai tekeekö mitään. Keväällä uutta matoa koukkuun, josko silloin tietäisi mitä tekee.

Haha lisää aikaa lusmuilla Netflixin ja Marvelin seurassa.

Okei, totta puhuen, nyt pitäisi varmaan hakea jotain tukia tai jotain jos voin. Pitäisi ottaa niistäkin selvää. Jos en voi mitään hakea niin sit varmaan töihin. Niinkuin pelkällä lukion todistuksella saisi jotain töitä. Nyt alkaa stressaamaan. 

Kämppä pitäisi ainakin luovuttaa pois, enhän minä tee sillä mitään kun en ole Tampereellakaan. Turhaan maksaa 500€/kk muutenkin pienistä tuloista. Olen miettinyt sitäkin josko alivuokraisin sen jollekin, mutta en oikein tiedä onko se kannattavaa. Toki siinä olisi se hyvä puoli että olisi jokin mahdollisuus saada kämppä jos sille tulisi käyttöä mutta niin, en sitten tiedä. 

Pitää tutkia asioita, ennen kuin ne alkaavat stressaamaan liikaa. 

Ja ne vitun YO-juhlat. Pitääkö sellaiset pitää vai riittääkö jos käyn lukiolla hakemassa lakin ja tulen kotio? Ei yhtään kiinnostaisi etsiä minkään näköistä mekkoa yms kun näytän kuitenkin kaikissa ihan makkaralta. Enkä edes tiedä kiinnostaako ketään tulla pällistelemään minun huonoa lukiotodistusta. Etenkin kun ottaa huomioon helvetin huonon rahatilanteen = ei oikein olisi varaa minkäänlaisiin juhliin. Ja juhlapäiväkin olisi vaatimattomasti Itsenäisyyspäivän aatto. Ei vain jaksa kiinnostaa minkäänlainen juhlien järjestäminen. 

This isn't freedom, this is fear

Tämäkin vaati pakotusta. Tämä ei ole enää pakopaikka. Paikka jonne saa purkaa niitä pimeimpiä ajatuksia.  Tämäkin alkaa olla jo velvollisuus, josta silti pidän. Tämä on piilopaikka, jonne voin koota ajatukseni ja josta muut voivat ne lukea ilman, että minun tarvitsee sanoa ne ääneen ja tunnustaa ne todeksi.

Stressi ei ole vähentynyt juurikaan. Kemian yo meni juuri niin hyvin kuin parin päivän lukemisella voi olettaa. Onneksi kemia oli minulla ylimääräinen aine. Viime viikolla oli enkun kuuntelu. Alustavien mukaan 50 pistettä eli ihan kelpo tulos etenkin minulta. Kirjallinen oli keskiviikkona ja voin kertoa että se menikin penkin alle aivan kuten etukäteen tiesinkin. Kirjallinen englanti ja etenkään sen tuottaminen ei ole ollut ikinä helppoa minulle.
Uskon osaavani englantia, välillä ajattelen asiat helpommin englanniksi kuin suomeksi, välillä selostan tapahtumia englanniksi päässäni, välillä osaisin kommentoida asioita paremmin englanniksi kuin suomeksi, mutta sanojen muodostus puheena on aivan yhtä helvettiä.

Mentiin kyllä sivuraiteille ja sieltä vastaantulevien puolelle. Stressi. Äh, vitut, eiköhän kaikki abit stressaa tässä elämänvaiheessa. Kirjoitukset, yhteishaku, mahdollisesti työnhaku. Minulle lisäksi muutto, jos kämppä vain löytyy, syksy ja raha-asiat. Mutta eiköhän elämä kohta taas helpotu, kun saa asioita pois päiväjärjestyksestä.

Psykologit. Ajat olivat tosiaan kuun vaihteessa. Koulupsykologille kirjoitan vielä tuntemuksia kirjoituksista ja muuten kuulumisia. Hallituskadun psykologilla käynnit taas loppuivat. Yhtäkkiä minulla ei olekaan enää minkäänlaista kiinnitystä mielenterveyspalveluihin. Putosin kyydistä.

Kesän aikana kaikki meni parempaan päin, osaksi koska sain nukkua ja osaksi koska olin "turvassa kotona" kuten äite sanoi. Mutta ei se tarkoita että olisin parantunut. Syksy tulee, pimeys tulee, kylmyys, koleus, märkyys, synkkyys. Jos putoan taas pohjalle joudun aloittamaan alusta: itkemään aikaa lääkärille, sieltä psykologille ja sieltä taas kaupungin palveluihin joista pudotetaan kesän parantamat pois syksyn kynnyksellä.

Mitä tapahtuu jos putoan? Tiedän, ajattele positiivisesti, mutta pakko varautua. Mitä jos?

En tiedä yhtään mitä päässäni liikkuu. Välillä olen taas ilopilleri, nauran ja nauratan, vietän aikaa seurassa.
Välillä en jaksa liikkua minnekään, ei kiinnosta, en halua.
Välillä saan taas niitä helvetin itkukohtauksia. Itken enkä tiedä syytä. Itken ehkä kiukun takia, ehkä väsymyksen, ehkä stressin. Mutta silti, minä itken. Taas.
Välillä muutaman minuutin ajan olen omissa maailmoissani ja muistan taas miltä veri tuoksui kun se nousi iholle, muistan miltä terä tuntui iholla, muistan miten se ensin kirpaisi ja sitten tuntui liian hyvältä, miten joskus istuin yksin monta tuntia ja itkin.
Sitten havahdun ja haluan taas unohtaa, mutta arvet ovat aina mukanani, en pääse niistä ikinä kokonaan eroon.

Pahinta on etten vieläkään tiedä haluanko niistä eroon.
"Even when I had nothing I had Bucky." Mitä jos arvet ovat minun Bucky? Tai paremminkin niiden aiheuttaminen.

//pahoitteluni kaikesta Marvel soopasta. Yksi asia joka saa minut aina hyvälle tuulelle on Marvelin elokuvat.
Hyvän päivän postaus tulossa, kunhan saan kirjoitukset ja yhteishaun alta pois. Ja se on täynnä Marvelia, lupaan sen 😅😂

Päivitystä

Hehei taas on mennyt 2 viikkoa ilman postauksia. Eipä sillä ei minun elämässä ole mitään tapahtunutkaan.

Keskiviikkona käytiin ulkona parin kaverin kanssa. Ilta päättyi taas kuten jokainen baari-ilta: paniikkikohtaus ja itseään vihaten kotiin nukkumaan ennen kuin oli edes alkoholi noussut päähän. Tällä kertaa en ketään sentään satuttanut, sekin on nähty. Vituttaa olla tällainen hermoraunio. Ei sillä, että muuten nauttisin käydä baareissa yms, mutta hävettää pilata muiden ilta samalla. Ehkä minun vain pitää alkaa nauttia absolutistin elämästä.

Huomenna, oikeastaan tänään, on tädin miehen 70v syntymäpäiväjuhlat. Kiinnostus on taas katossa. 4h ajomatka sinne, muutama tunti hymistelyä ja 4h ajomatka takaisin.

Siinä taisi olla parin viikon kohokohdat. En ole mitään ihmeellistä tehnyt, ollut vain mummulla töissä tai välillä käynyt Tampereella.

Kuva kertoo enemmän kuin 1000 sanaa

Kiireitä. Töissä, kavereiden kanssa ja normaalien kesäjuhlien kanssa.
Nopea päivitys: otin terapeutteihin yhteyttä, kolmeen heistä. Yhdellä oli vapaata, menen käymään hänen luonaan joku päivä.
Autokoulun syventävä pitäisi aloittaa. En vain saa aikaiseksi soittaa, koska kiinnostus on nollassa.
Kunnollisia palkkatöitä haettu moniin paikkoihin. Ensi viikolla on haastattelu yhdessä. Kukaan muu ei tiedä, en ole kertonut. Kuitenkin minun syyni jos en työtä saa.
3kk kirjoituksiin. Ei stressiä havaittavissa. Vielä.

Masennus puskee läpi. Tai apeus. Epätoivo. Ylitsepääsemätön laiskuus. Toivottomuus. Pettymys. Häpeä.
En välillä arvosta itseäni. Uskallan sanoa, että olen läski, mutta aina kun katson peiliin häpeän itseäni. Haluan tehdä itselleni jotain, mutta en saa itseäni niskasta kiinni. Olen säälittävä.

Välillä vain on näitä päiviä, viikkoja, kuukausia, jolloin haluaisi vain saada kaiken tehtyä sormia napsauttamalla ja sen jälkeen vajota takaisin maan alle.

Ja ahdistus. Välillä vain silmissä pimenee. Happi ei riitä. Joku pitää kiinni eikä päästä irti. Joku kaivaa muistot esiin ja salpaa hengityksen. Hetken on fyysisesti tunnoton, mutta henkisesti tuntee kaiken mutta ei mitään.

Kuulostaa pahalta. Kylmä totuus.

Kuulumisia #2

Viime päivät mennyt tehden muka kaikkea tärkeää ja silloin kun olisi ollut aikaa kirjoittaa blogia, en ole jaksanut alkaa keskittymään.

Pari viikoa meni mukavasti jääkiekon MM-kisojen seuraamiseen. Nyt kisojen jälkeen on päivät alkanut mennä aivan sekaisin, kun ei ole enää mitään aikataulutusta.

Viime perjantaina oli itsenäisen kemian koe. Se meni niin hyvin kuin voi olettaa. En ole uskaltanut vielä tulosta katsoa.

Olen vaihtelevasti ollut joko mummulla tai H:lla, kämpällä olen käynyt vain suihkussa tai hakemassa vaatteita. Välit H:n kanssa on ihan hyvät, vaikka välillä menee hermot, myönnän. Onneksi välillä olen päässyt purkamaan L:lle mielipiteitäni, vaikka pitääkin usein keksiä peitetarina nähdä häntä, koska H:lla on jyrkkä mielipide L:stä.

Ensi maanantaina olisi psykologi Hallituskadulla. Siihen mennessä pitäisi ottaa yhte5yytä terapeutteihin, jotta saisi sitä asiaa eteenpäin. Tosin en tiedä kiinnostaako minua enää mennä terapeutille. Kallista hupia, enkä tiedä tarvitsenko sitä. Tai luultavasti tarvitsen, mutta kiinnostaako minua mennä sinne..

Tälläkään hetkellä ei oikein ajatus oikein kulje. Ehkä yritän paremmalla ajalla uudelleen.

Eteenpäin sanoi mummo lumessa

Tyhjensin kännykän gallerian masennus kuvista. 

Tai poistin suurimman osan. Yritän päästä eteenpäin ja se onnistuu kun jätän vanhan taakseni enkä tee varasuunnitelmaa mitä teen jos palaan takaisin. Ahdistavaa ja stressaavaa, mutta kyllä minä selviän. 

Koulu ei kiinnosta enää ollenkaan. Haluaisin vain olla kotona ja lusmuilla, mutta niin ei kuulemma voi tehdä. Pakko repiä itseni ylös aamuisin tai makaan sängyssä koko päivän.

Ajatukset eivät nyt oikein liiku, mutta kuva kertoo enemmän kuin 1000 sanaa.

Päivitystä

Kirjoittelu taas jäänyt, siitä pahoitteluni. Olen tehnyt sitä ja tätä, enkä oikein ole saanut inspiraatiotakaan kirjoittaa.

Abiristeily tosiaan oli ja meni. Itse selvisin vähällä, minkäänlaista krapulaa ei ollut, muisti oli pysynyt liiankin hyvin enkä löytänyt kuin kaksi mustelmaa käsivarresta ja jalasta.

Sunnuntaina (16.2) äite tuli kämpille yöksi, joten sen päivän raivasin asuintilaa. 17.2. oli Hallituskadun psykologille aika. Harvinaisen turha käynti, psykologi vain selitti ja neuvoi psykoterapeutin etsimisessä. Eipä sillä, ei minulla olisi ollut mitään sanottavaakaan, kaikki on pääasiassa ollut ihan hyvin.

Viikon verran olen nyt ollut mummulla ja tehnyt kaikkea turhaa. Olen muun muassa jäänyt koukkuun yhteen kännykkäpeliin, en yksinkertaisesti pysty olemaan tarkistamatta tilannetta vähän väliä. Synttäreitäkin olen suunnitellut, näillä näkymin pidän jonkinlaiset pirskeet 1.3. kämpillä.

Eilen aloitin varsinaisesti vasta lukemisen kirjoituksiin. Enpä tiedä, en oikein osaa stressata kirjoituksista näin valveilla, ainakaan niin, että pakottaisin itseni pänttäämään.

Viime yönä näin kuitenkin unta, että sain fysiikan kirjoituksista Cn, mikä jo itsessään on minulle kehno arvosana. Vielä pahemman siitä teki se, että E sai minua paremman arvosanan. Lisäksi jouduin uusimaan (?) Yo kokeen aivan kuten normaalin kokeenkin. K oli myös uusimassa kirjoitusta ja lähti huoneesta ennen minua.

Uni oli suorastaan painajainen minulle. Kaikki kauhukuvat, jotka minulla fysiikan kirjoituksista on, olivat unessa; kokeen uusiminen, olla huonompi kuin K ja E sekä saada arvosanaksi C. Stressi kasvoi tänään todella nopeasti. Pelottaa, että uni käy toteen ainakin osittain.

//hän vituttaa edelleen. ei mene päivääkään niin etten miettisi miten kostaisin. kuinka säälittävä voin ollakaan! unohtaisin vain, niin hänkin teki.

En tiedä mitä sanoa

Innostus taisi loppua. Blogin kirjoittaminen ei enää ole osa jokapäiväistä elämää. Jos päivästä pitää karsia jotain pois, bloggaus jää.

Tunnen syyllisyyttä siitä. Olen tavallaan tehnyt lupauksen itselleni ja etenkin teille, että kirjoitan blogia säännöllisesti. En tiedä mitään muuta niin turhauttavaa, kuin sen että blogiin, joka on aikaisemmin postannut säännöllisesti, ei ilmesty uusia postauksia odotetusti.

Toisaalta, mitä minä kirjoittaisin? Minulla tuntuu olevan kaikki ihan hyvin. En osaa kirjoittaa hyvästä olosta.
Hyvä olo ei muserra kuten paha, se ei peitä kaikkea mustaan sumuun tai estä sinua hengittämästä. Se ei kirkasta kaikkea, se ei nosta kaikesta sitä positiivisinta asiaa esille, se ei tunnu fyysisesti miltään. Hyvä olo vain on. Sitä ei huomaa, ennen kuin tajuaa, kuinka kauan siitä on kun viimeksi ajatteli jotain pahaa, kun ei pystynyt hengittämään.

Musiikkia.

Miracles

Bloggaus on vähän jäänyt.

Viikonlopun vietin matikan parissa, joka tällä hetkellä tuntuu taas todella mukavalta ja helpolta, samalta kuin yläasteella. En ole enää niin pettynyt itseeni kuin silloin kun olin pitkässä matikassa. En ole ylpeäkään itsestäni, mutta olen iloinen että osaan taas matikkaa ja ymmärrän mitä pitää tehdä.

Eilen menin 17 aikoihin keskustaan L:n seuraksi. Tunsin itseni todella orvoksi, kun seisoin Koskikeskuksen edessä odottamassa L:ää. Tuntui kuin olisin ollut väärässä paikassa.

Ehdin hyvin miettimään syitä, miksi minusta tuntui siltä. Kun T:n kanssa sekoilu alkoi kariutua, jäin kotiin. En näyttänyt naamaani muualla kuin koulussa ja pidin sitä täysin hyväksyttävänä, koska tunsin itseni niin väsyneeksi koko ajan.

Olin itse jäänyt syrjään. Se olin minä joka muuttui, ei kukaan muu. Tunsin itseni orvoksi, koska olin jättäytynyt muun maailman ulkopuolelle.

Minulla oli eilen oikeasti hauskaa. Pitkästä aikaa. Kiertelimme kauppoja ja juttelimme niitä näitä. Mukaan tarttu myös farkut, paita ja muutamia koruja. Sain myös puhuttua lopulta exästäni joka kuoli 2012 marraskuussa. Pystyin jopa nauramaan, kun puhuin hänestä. Pääsin kämpälle 20 jälkeen ja katselin 24 asti Netflixistä Valehtelevia viettelijöitä.

Netflixiä katselin myös viikonloppuna silloin, kun en nukkunut tai tehnyt matikkaa. Katselimme muun muassa Uhrilampaat äiden kanssa. Siitä on ikuisuus, kun viimeksi katselin äiden kanssa ulkomaisen leffan tai ylipäätään vietin aikaa hänen kanssaan. Emme nytkään olleet kahdestaan, mutta silti.

Minusta tuntuu, että kaikki alkaa vähitellen olla hyvin. Minä uskon, että tulen selviämään tästä. Pääsin yli T:stäkin, miksen tästäkin. Se vie aikaa, mutta se on todella sen arvoista.

Kuulumiset

Kerronpa vähän kuulumisia, kun ajatuksia ei tunnu olevan.

Vaille 20 pääsin eilen mummulle ja loppuilta meni telkkaria katsellen. 1 maissa menin nukkumaan ja nukahdinkin nopeasti ilman lääkkeitä.

2 jälkeen havahduin vatsakipuun. Aluksi ajattelin sen menevän ohi, joten käänsin vain kylkeäni. Lopulta oli kuitenkin pakko lähteä käymään vessassa ja kerran sain oksennettuakin.

Pari tuntia pyörin sängyssä, enkä uskaltanut nukahtaa peläten herääväni taas vatsan vellomiseen. 4:41 muistan katsoneeni kelloa, joten luultavasti 5 aikoihin nukahdin uudelleen.

Näin todella outoa ja välillä ahdistavaakin unta.

Meillä oli jonkinlainen leirikoulu lukiolla ja meillä oli suunnitelmissa valvoa pidempään kuin opettajat ja juoda sitten. Jossain vaiheessa suutuin ja lähdin pois. Parkkipaikalla autoni oli katollaan toisen auton päällä, mutta se ei minua hidastanut; käänsin ja tiputin auton maahan ja lähdin ajamaan kännissä pois.  Asuin ilmeisesti psykiatrisella osastolla, joka oli läheisessä rivitalossa, jonka pihaan päädyin kävellen.

Uni katkesi ja olin mummulla. Huoneeni keskellä oli pöytä, jolla oli paljon astioita. Pöytää kiersi lyhyt, musta käärme. Käärmettä jahtasi yksi kissoistamme ja lopulta se sai käärmeen kiinni. Kun käärme oli kadonnut, sen tilalle ilmestyi kämmenen kokoinen, ruskea, karvainen tarantella. Se kiipesi jalkaani pitkin ja hyppäsi polven korkeudelta kiinni käteeni.
Havahduin. Nukuin 11 asti, yhteensä siis reilun 7 tuntia. Väsymyksen huomaa, olen koko päivän ollut pahalla päällä ja tiuskinut. Puhunut 117 sanaa tänään, niistä ~2/3 tiuskinut

Kyllästystä

En tiedä mikä minuun eilen meni. En tiedä miksi halusin kuolla. En tehnyt itselleni mitään, en yhtään mitään, mutta silti kirjoitin tänne haluavani kuolla. Sen pienen hetken ajan, kun kirjoitin, sen hetken minä halusin kuolla. Elämä tuntui merkityksettömältä. Tuntui ettei täällä ole minulle enää yhtään mitään, että olen täällä enää vain haittana. Jos en olisi kirjoittanut, olisin viiltänyt. Onneksi kirjoitin.

Tänään olotilani on... Niin. En tiedä. En mieti itseni satuttamista. En mieti huomista. Mietin vain tätä hetkeä. Koitan pysyä kiinni elämässä, yritän nauttia tästä hetkestä. Se, että pystynkö siihen, onkin toinen asia.

Ahdistaa. Ei muuta. Ahdistaa, minulla on niin paljon tehtävää koulun jälkeen. Haluaisin vain mennä kämpälle ja romahtaa sänkyyn. Nukahtaa ja nukkua niin kauan, että kaikki olisi hyvin. Että kasvoillani näkyisi muitakin tunteita kuin kyllästyneisyys ja väsymys. Ahdistaa ajatellakin, että joudun koulun jälkeen menemään vielä ihmisten ilmoille.

Matkakissa kassiin

Vähän postausta ennen kuin unilääkkeet vaikuttaa.

En tänään mennyt kouluun ollenkaan, en jaksanut nousta aamulla kemian tunnille, ja äikän tunnilla minulla oli aika lääkärille. Jälkeen jäin kemiassa, mutta sittenpähän jäin.

Sain viimein unilääkkeet. Tai no "unilääkkeet", Mirtazapinin. Riittää minulle, sen verran olen sentään perinyt äiden unenlahjoja. Hain ensimmäisen satsin heti lääkäristä päästyäni ja samalla ostin jälkiehkäsypillerin. Hintavaa lystiä, jos saan sanoa. Söin tabletin heti, mutta oksensin sen melkein heti, tuli vatsa aivan vitun kipeäksi ja heikotti. Hain uuden, jonka sain pysymään sisällä.

14 aikaan menin koululle ja näin A:n ja L:n. A oli huolissaan minusta raskausjutun vuoksi, vaikka itse olin aivan rauhallinen. En oikeastaan edes pelännyt olevani raskaana, otin jälkiehkäisyn vain varmuuden vuoksi.

Poltimme savukkeet ja siitä lähdimme L:n kanssa parturi-kampaamoon. Muistan ikuisesti parturin ilmeen, kun hän näki L:n kännirastat. Järkytys oli todella suuri, sen voin sanoa.

15 aikaan lähdimme L:n luokse, jossa olinkin 20 asti, sillä L ei saanut lupaa lähteä kaupungille. 19 jälkeen juttelin I:n kanssa facebookissa ja kerroin hänelle lauantain tapahtumista ja minun ja T:n väleistä. Samoihin aikoihin K tuli puhumaan kanssani WhatsAppissa. Pitkästä aikaa keskustelu oli rentoa, samanlaista kuin alkuaikoina.

Koko päivän minulla on ollut kauhea ikävä T:tä. Sen vuoksi olen ollut välillä surullisen oloinen. Olen halunnut itkeä. En kuitenkaan kehdannut ottaa yhteyttä T:hen. Onneksi hän otti yhteyttä minuun 17 aikaan, hän sai jälleen kerran hymyn kasvoilleni. Oikeastaan hän sai minut nauramaan, hänellä ei ole tarkkoja muistikuvia sunnuntaiaamun tapahtumista, joten hän muistaa kyllä, että teimme jotain, mutta ei sitä, että pienen yksityiskohdan vuoksi saatan nyt olla raskaana hänelle.

Tänään ei oikeastaan tapahtunut mitään, mutta kuitenkin olin koko ajan menossa. Suunnittelin lukevani tänään uusintoihin, mutta se jäi. Pakko loppuajan lukea koko ajan tai saan unohtaa hyvät numerot. Toisaalta tekisi kyllä mieli olla T:n kanssa, mutta se on nähty, että en pysty keskittymään fysiikkaan hänen seurassaan.

Mielialani on pysynyt koko päivä melko vakaana. Välillä on meinannut tulla paniikki, kun olen miettinyt liikaa, mutta onneksi silloin joku on pitänyt minulle seuraa. Välillä taas olen lähes itkenyt onnesta. Oikeastaan mielialani on heitellyt aika paljon, mutta pääasiassa olen koko päivän ollut hyvällä tuulella.

Musiikkia.

~ Ever thank you if it all goes right
You got something that could change your life
Use that moment just to show your life
Everything is gonna be alright ~

Kuvia 2.

En osaa nyt kirjoittaa mitään. Olen taas niin sekaisin. Postaukseen tulee taas vain kuvia, jotka jotenkin yrittävät ilmentää mitä tunnen, ja myös miksi tunnen.