sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Vuoden turhake

Puhuin tänään L:n kanssa. Hän pelkää luottaa ihmisiin. Hän epäilee kaikkea ja kaikkia. Kunpa saisin hänet luottamaan ihmisiin, uskomaan ettei kaikki halua satuttaa häntä ainakaan tarkoituksella.

Mutta totuus on, etten voi tehdä asialle mitään. En pysty tekemään sille mitään. Olen turha, käyttökelvoton tässäkin tapauksessa.

Puhuin tänään T:n kanssa. Kuulumiset, mitä teet, pakko mennä nukkuu ku huome töitä. Sama juoni joka kerta. Ehkä ihan hyväkin, että on jotain pysyvää elämässä.

Tiuskin taas. En saa öisin nukuttua kunnolla, joten olen väsynyt koko ajan. Hermostun helposti ja nopeasti, saatan sanoa pahasti, vaikken sitä tarkottaisikaan. Olen ilkeämpi useammin. En haluaisi olla, mutta en voi painajaisille mitään.
Hän ilmestyi taas, ja Hän lähtee sitten kun haluaa.
Jos lähtee.

Toinen meistä lähtee, se on varma.

Mutantti

Mieleni hävisi. Pakotin itseni katselemaan X-Man maratonin. Ilman terää.

Nyt olen taas mieleni armoilla. Seuraavan 4-10 tuntia mieleni saa tehdä mitä haluaa, enkä voi hallita sitä mitenkään.

Painajaiset alkoivat taas.

Hän ilmestyi taas uniini ja teki niistä painajaisia.

Isku toisensa jälkeen. Uni toisensa jälkeen. Uudelleen ja uudelleen.

Aamulla heräsin, kun en saanut happea. Kuristin itseäni. Unessa päätäni pidettiin vedenpinnan alla.

En nähnyt Häntä, mutta tiesin, että se oli Hän. Se päästi Hänet vapaaksi.

Odotan sitä hetkeä, jolloin Hän avaa jälleen suunsa puhuakseen. Odotan ja samalla pelkään sitä hetkeä.

"Tapan sinut eikä kukaan osaa epäilläkään minua. Kaikki pitävät sinua syyllisenä. Olet vain uusi elämänsä päättänyt naisen alku. Saan sen näyttämään itsemurhalta. Ja miksen saisi, eihän minua ole olemassakaan."

lauantai 28. joulukuuta 2013

243

Minun pitäisi varmaan kertoa ajatuksistani, jotka painavat mieltäni. Niitä ei oikeastaan ole paljoa eivätkä ne ole suuria asioita, mutta silti ne mietityttävät.

Ensimmäisenä mieltä painaa H. Hän ei ole vieläkään hakenut kamojaan luotani ja olettaa edelleen, että ilmestyn Tampereelle silloin, kun hänelle sopii. Ottaa päähän. 3 kuukautta aikaa, eikä hän ole vieläkään saanut haettua kamojaan luotani.

Toisena mieltä painaa bileet, jotka jo tavallaan lupasin L:lle. Minua ei vain yhtään kiinnostaisi mennä ihmisten ilmoille saati sitten juoda. Ei innosta yhtään juoda, en ymmärrä vieläkään mitä hienoa juomisessa on.
Lisäksi L haluaa aivan varmasti uuden säätönsä bileisiin enkä oikein pitänyt ensivaikutelmasta, jonka hänestä sain. Toisaalta, mikä minä olen arvostelemaan, olen koko ikäni kasvanut niin pumpulissa, etten tiedä mitään mitä hän on kokenut.
Lisäksi mietotyttää saanko ketään tulemaan bileisiin jos pidän ne. K, E ja L ja hänen säätönsä varmaan tulisivat, mutta en tiedä jaksanko vaivautua pitämään viiden ihmisen bileitä.

Kolmantena mieltä painaa maanantai. Minulla on silloin seuraava aika psykologille, mikä tarkoittaa lisää stressausta ja ihmisten ilmoille menemistä. Toisin sanoen, minun pitää joko mennä sunnuntaina kotiin suihkuun iskän haukuttavaksi tai raahautua kämpälle suihkuun maanantaiaamuna. Stressaa muutenkin mennä taas pskologille äiden kanssa, ahdistaa kun äite saa tietää ajatuksistani.

Ahdistaa. Itken aina, kun jään yksin. Mieleni tekee taas viiltää. Haluaisin viiltää. Minun pitäisi viedä pikkuveljeni kotiin. Tulen takaisin ja olen yksin 3 tuntia.

3 tuntia yksin. Mieleni kanssa yksin.

Yökkönen

Kävin yöllä pihalla. Klo 00.42. Poltin tupakan, ensimmäisen joululoman aikana. Seisoin keskellä yötä pihalla vesisateessa. Oli pilkko pimeää, vain tupakan tulipesä hohti valoa. Olin yksin hereillä, ulkona vesisateessa ja pimeässä. Muutama kyynel valui, mutta en saanut itkettyä.

On taas niin paha olla.

perjantai 27. joulukuuta 2013

Mikä vitun joulumieli?

Joulu on muuttunut viime vuodesta niin paljon. Mummun kuolema muutti niin paljon. Enää ei tarvinnut tehdä jouluruokia koko suvulle, vain minulle, veljelleni ja äidelle. Joulusiivous oli aivan turhaa, miksi siivota, kun kukaan ei näe sitä. Saimme olla koko joulun rauhassa, vain lomittaja ja perhetuttu kävivät toivottamassa hyvää joulua.

Mieleni on ollut viime päivinä maassa. On tehnyt mieli itkeä, mutta ei ole ollut tilaisuutta. En ole kehdannut. Edelleenkin on joulu, ei jouluna itketä.

Katselin äiden kanssa Prinsessan. Hänen "hovineitonsa". Te, jotka olette elokuvan nähneet, tiedätte, mitä hänelle tapahtui. En pystynyt katsomaan kohtausta. En siksi, että se olisi aiheuttanut painajaisia. Halusin itse olla hänen asemassaan.

Kiukuttaa. Ärsyttää. Jokin on huonosti. Haluaisin Tampereelle, mutta silti olla keskellä metsää rauhassa. Haluaisin kämpille syömään kalapuikkoja ja tekemään jotain järkevää, vaikka neulomaan ne vitun villasukat valmiiksi, jotta olisi jotain tekemistä. Toisaalta haluan vain olla mummulla, syödä kinkkua, nukkua keskellä päivää tai olla tekemättä mitään.

A kysyi, missä olen. L kysyi, mitä minulle kuuluu. E oli lukenut blogin ja halusi auttaa. K lopetti viestien lähettämisen viime viikolla. En ole vastannut mitään kenellekään. En tiedä miksen. Ehkä haluan olla rauhassa. Ehkä en jaksa nyt puhua muiden kanssa, kun mummulla saan olla hiljaa, ilman että joku kysyy mikä minulla on. Ehkä en nyt vain jaksa olla sosiaalinen.
Pahoittelut, en tarkoita hiljaisuudella mitään pahaa. Minä en nyt vain jaksa.

Romahdan.

~ajoitettu~

tiistai 24. joulukuuta 2013

Jouluyö

Paha olla. Ahdistaa. Henki ei kulje. Tekisi mieli vain laittaa kavereille viesti, pyytää apua, mutta en voi. Nyt on joulu, kaiken kuuluu olla hyvin, eikä toisten iloa saa pilata näin pyhinä.

Haluaisin samaan aikaan puhua T:lle kasvotusten, lähettää ryhmäkeskusteluun "haluun kuolla" ja kadota sekä viiltää. Raadella käsivarret auki ja itkeä.

En voi. Nyt on joulu. Minun pitää edes hetkeksi unohtaa itseni.

Itsekäs paska. Kuole!

Jouluna

Itsemurhien sanotaan lisääntyvän joulun aikana.

Väärin.

Jouluna itsemurha on vain normaalia synkempi tapahtuma. Jouluna kaiken odotetaan olevan hyvin, pyritään unohtamaan kaikki huolet. Yritetään rentoutua ja nauttia perheen seurasta. Yritetään pusertaa hymy kasvoille yhä kovempaa, pitää se esillä kauemmin ja saada se näyttämään luonnollisemmalta kuin arkena.

Joskus kuitenkin tulee se hetki, kun hymyä ei yksinkertaisesti saa enää kasvoille, kun viha ja suru tunkevat naamion läpi. Silloin on erilainen. Musta pilkku valkoisella kankaalla.

Jouluisin yksinäisyys korostuu, kun ei ole ketään, jonka kanssa syödä kinkkua. Paha olo korostuu, kun kaikki ympärillä nauttivat, "minun pitäisi yrittää enemmän pysyä positiivisena". On se musta noki, joka tahrii kaiken mihin koskee.

Alkuun. Jouluna itsemurhalla on suurempi uutisarvo. Kuolema korostuu kaiken nauttimisen keskeltä. Se on tavallaan viesti yhteiskunnalle: Onko jotain tehty väärin, kun ihminen tappaa itsensä jouluna?

On totta, niin minä ainakin ajattelen, että jouluisin ihmisillä olisi enemmän syytä tappaa itsensä. Yksinäisyys, suru, viha, kateus, masennus korostuu, joulun materialistinen juhliminen rasittaa taloutta ja jouluruokien tekeminen tai ostaminen stressaa ja vie aikaa.

Yksi asia pitää kuitenkin jotkut täällä. Yksi asia on kuitenkin vielä niin kunnioitettava, että se kumoaa kaikki syyt tappaa itsensä.

Joulu on tarkoitettu perheen, ystävien ja läheisten kanssa viettämiseen. Vaikka itseen sattuisikin liikaa, ihminen haluaa silti jättää läheisilleen hyvän muiston itsestään, eikä todellakaan halua pilata jokavuotista juhlapyhää. Joulu muistuttaisi jokaisena tulevana vuotena menetyksestä, ja joulun todellinen tarkoitus unohtuisi.

Joulu on ilon, syntymisen ja uuden alun juhla. Ilon juhla, mutta kuitenkin se korostaa enemmän surua kuin iloa.

Toivottavasti te pystytte nauttimaan joulusta. Toivottavasti te jaksatte ensi vuoteen. Minä ainakin yritän sitä.

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Kuulumisia

Pahoittelut hiljaisuudesta. Olen viime päivinä siivoillut ja leiponut, enkä ole muuta ehtinyt tekemään.

H otti yhteyttä torstaina. Hän kysyi olenko Tampereella, kuulemma tarvitsisi häkin pohjan ja muut kamansa. Ilmoitin että olen seuraavan kerran vasta 6.1, ehkä 28.12.

"Ilmota heti kun tiet millon oot treel taas koska mul on yks häkki liian vähän!"

Hänellähän ei ole ollut vajaata 3kk aikaa hakea romujaan. Vitun lellitty pentu. Minähän en hänen käskyjään tottele.

Olen huomaamattani eristäytynyt taas. En vastaa kavereiden viesteihin, en päivitä mitään, en ylipäätään ilmoita olevani elossa. Ehkä on ihan hyvä ottaa vähän etäisyyttä kavereihin. Ihmissuhteeni ovat stressanneet minua paljon, joten ihan hyvä välillä unohtaa nekin.

Mutta. Tiistaina on jouluaatto ja huomenna on vielä leivottava. Luultavasti en ehdi ennen Joulupäivää postaamaan mitään, joten hyvää joulua teillekin! Nauttikaa! :)

lauantai 21. joulukuuta 2013

Selvyyttä

Aiempina vuosina suku on tullut mummulle 26.12. syömään ja viettämään joulua yhdessä. Eipä tule tänä vuonna. Tänä jouluna olemme äiden ja tädin kanssa kolmistaan mummulla.

Toinen täti alkoi taas juomaan. Hän kävi torstaina lääkärissä ja aina kun hän käy lähelläkään kauppaa, jossa myydään alkoholia, hänellä on aikaa käydä ostamassa kaljaa itselleen.

Ahdistavaa tuollainen. Aina kännissä hän luulee tietävänsä kaiken parhaiten, löytää kaikesta valitettavaa, josta jupista hiljaa selän takana tai ollessaan minun tai veljeni kanssa kahden, haukkua äiden eli siskonsa pystyyn.

Tiedän kyllä, ettei tämä ole sama asia kuin se että jompikumpi vanhemmista juo. Silti tämä tuottaa lisää ahdistusta. Nyt on joulu. En jaksaisi kuunnella mitään jupinaa tai vittuilua tai kuinka olen laiska, läski paska. Tiedän sen muutenkin.

Juuri tällä hetkellä en ymmärrä ihmisiä, jotka haluavat juoda, jotka menevät baariin aina kun se on mahdollista. En vain ymmärrä, vaikka silloin tällöin, harvoin kavereihin verrattuna, minäkin juon pään täyteen.

Ja selvyydeksi, viimeksi join kännit 26.10, eli A:n synttäribileissä. Tölkin tai kaksi join viimeksi pari viikkoa sitten ja baarissa kävin viimeksi keväällä, silloinkin kävin vain hakemassa sammumispisteessä olleen R:n kotiin. Seuraavan kerran juon varmaan vasta ensi vuonna, sillä vaikka UV-bileitä suunnittelenkin, minulla on vahva epäily ettei nekään tule onnistumaan.

Kuten ei mikään muukaan.

torstai 19. joulukuuta 2013

Turha reissu

Keskiviikko.

9.53. Herään äiden huuteluun, "Hei meiän pitää lähtee!". Herätyskello oli soinut 9.15.  "Vittu." Vaihdan vaatteet, juon mukillisen kahvia ja syön pienen palan leipää.

10.07. Lähdemme, minä ajan. Istun hiljaa, en puhu juurikaan ennen Tamperetta. Parkkipaikkaa ei löydy, vien auton Laukontorille.

11.17. Hallituskatu 8B 3. kerros. Psykologi seisoskelee aulassa meitä vastassa. Hän esittelee itsensä ja kertoo hieman toimintatavastaan.

11.20-12.27. Keskustelua. Äite itki, minä itkin. Psykologi puhui lässyttävällä äänellä, "voih".
Puhuimme viiltelystä. "Miksi?" Syy itkeä kivusta. Äite kysyi välissä jotain. "Huomasin et 8 luokalla sä et enää pitäny lyhyt hihasia. Alkoko se jo sillon?" Ei, tunsin itseni vaan niin läskiksi, häpesin käsivarsiani, en kehdannut liikkua enää lyhythihaisella yläasteella, missä jouduin muutenkin juoruilun ja vittuilun kohteeksi.
Äite on kertonut masennuksestani iskälle. Se tuli yllätyksenä. Toisaalta hyvä, että hän kertoi, mutta en tiedä hyödyttikö se nyt ketään.

Seuraava aika 14.1.2014 14.30. Äite tulee silloinkin mukaan. Sen jälkeen on vielä kaksi aikaa ja niiden lisäksi paikan lääkärille aika. Sen jälkeen psykologi ja lääkäri keskustelevat yhdessä mikä olisi minulle parasta jatkohoitoa.

12.45-16.30 kiertelimme äiden kanssa kauppoja ja ostimme joululahjoja pikkuveljelleni, iskälle ja tädille. Ja tietenkin joulukinkun ja suklaata sekä osan laatikoista. Perunalaatikon teen itse. Joulu on todella tulossa.

Turha reissu, mutta tulipahan tehtyä.

*haukotus*

Raahauduin tekemään biologian kokeen. Todellakin raahauduin, heräsin 7, jotta ehdin 9:ksi lukiolle. En lukenut kokeeseen ollenkaan, viime kerran olin tunnilla pari viikkoa sitten.

Kokeen jälkeen hain pari pakettia postista, kävin kämpällä siivoamassa, ostamassa äidelle joululahjan ja viemässä L:lle lahjan.

Tammikuussa uusinnassa on taloustiedon ja fysiikan kokeet, ehkä äidinkielen koe, mikäli opettaja antaa poissaolon anteeksi. Hävettää. Minulla oli rento koeviikko.
Viime perjantaina olisi ollut taloustiedon koe, johon ei olisi tarvinnut edes lukea. Maanantain äidinkielen koe olisi sisältänyt vain yhden esseen kirjoittamisen, mutta en sinnekään itseäni raahannut. Fysiikan koe olisi ollut tiistaina, eikä sekään olisi ollut minulle mikään haaste.
Kuitenkin jätin 3/4 kokeesta uusintaan, vain koska en jaksanut mennä tekemään kokeita.

Väsyttää. Minua väsyttää aivan helvetisti. Olen viime aikoina nukkunut 24:stä aamu 9:ään. Normaalisti sen pitäisi riittää, 9 tuntia unta. Mutta ei, en pysty nousemaan sängystä ennen 11:sta, silloinkin joudun pakottamaan itseni ylös.

Huoh. En voi sanoa muuta.

Hmph

Viha.

Tiedättekö miltä tuntuu olla vihainen koko ajan, muttei tiedä miksi?

Se raastaa. Kaivaa haavaa yhä syvemmäksi. Se etsii syytä olemassaololleen. Epäilee kaikkia. Etsii kaikesta sen huonon puolen, uuden syyn loukkaantua, suuttua. Uuden ravinnonlähteen. Uuden asian mistä muistuttamalla se saa lisää voimaa kasvaa yhä suuremmaksi, levitä yhä suuremmalle alalle.

Lopulta on vihainen siitäkin, että ylipäätään on vihainen. Että tuntee väärin. Että on päästänyt itsensä vajoamaan niin alas, ettei pääse enää vihasta eroon. Että tarvitsee vihaa jaksaakseen.

Se on yhtä helvettiä. Viha päättyy aina joko kostoon tai anteeksiantoon.

Viha päättyy aina.

tiistai 17. joulukuuta 2013

Lintuna

Koko päivän kaikki on mennyt pieleen. Olen huolimaton, laiska, valehtelija ja huono sisko.

Nukahdin 5 aikaan aamulla. Väsytti aivan helvetisti, mutta uni ei vain tullut. Asiat pyörivät mielessä, stressasin heräänkö ajoissa, ehdinkö fysiikan kokeeseen, saanko nukuttua tarpeeksi, mitä keskiviikkona tapahtuu.

Heräsin ajoissa ja olin saanut nukuttuakin sikeästi, väsymys oli vähentynyt. Puin vaatteet, meikkasin ja laitoin kengät jalkaan. Sitten kävin vielä nopeasti vessassa ja yhtäkkiä kaikki voimat katosivat. En jaksanut.

Pesin käteni ja kun kuivasin niitä pyyhkeeseen, katsoin samalla peiliin. Peilistä tuijotti vastaan väsynyt, kyllästynyt ilme, joka tuntui odottavan sitä viimeistä syytä purskahtaa itkuun.

Valuin lattialle istumaan ja hautasin kasvot käsiini. Istuin vessassa 5min ennen kuin nousin, riisuin kengät, sammutin valot ja menin takaisin peiton alle.

Heräsin uudelleen 12 jälkeen. L oli lähettänyt 11 jälkeen viestin, että voisi tulla käymään, katsomaan vaatteita, jotka olin luvannut hänelle. Valehtelin, että olen kipeä. En halunnut tunnustaa hänelle, että olen todella niin laiska, että kun enää pitäisi vetää takki päälle ja lähteä, minä menen takaisin sänkyyn nukkumaan.

Pari tuntia katselin DVDitä ja söin. Ja oksensin. 16 aikaan lähdin hakemaan pikkuveljeäni keskustasta, jonka kanssa menin katsomaan Hobitin. Sieltä sitten kotiin ja nyt olen pari tuntia ollut mummulla katsomassa telkkaria ja repimässä arpiani. 

Paljastin tänään virallisesti pikkuveljelleni, että poltan. Ei kuulosta isolta asialta, mutta toisaalta se on melko häpeällistä myöntää pikkuveljelle, jonka esikuva on ollut.

Tuntuu, että olen epäonnistunut siskon tehtävässä. Minun pitäisi olla hänelle roolimalli, joku jolle voi puhua kun tuntuu ettei vanhemmat ymmärrä, joku jolta pyytää apua läksyissä. Olen kaukana siitä.

Aina viikonloppuisin ja lomilla, kun olen mummulla, olen väsynyt ja ärtynyt. En tee muuta kuin nukun, jos minulle sanoo yhdenkin väärän sanan tai tulee liian lähelle, minä suutun, sanon pahasti. Yleensä suutun juuri pikkuveljelleni, muut tietävät, miksi haluan nukkua ja olla rauhassa.

Kaduttaa. Haluaisin kelata ajan takaisin siihen hetkeen, kun pikkuveljeni syntyi. Tekisin monta asiaa nyt toisin. Haluaisin vain olla se roolimalli veljelleni.

Mutta ei.
Olen epäonnistunut.
Siinäkin.

Musiikkia.

Syöpähoitoon

Se taitaa olla kiinni minussa. Valvon sen vuoksi tunteja sängyssä makuullaan keskellä yötä. Havahdu sen vuoksi keskellä yötä tai liian aikaisin aamulla.

Halu itkeä, nukkua, romahtaa, satuttaa, viiltää, kuolla. Masennus. Se on kiinni minussa, eikä sitä saa minusta irti millään leikkausella. Se on kuin etäpesäkkeitä kasvattanut syöpä. Sitä ei koskaan saa kokonaan pois minusta.

Miksi yrittää ollenkaan? Miksi taistella sitä vastaan, jos se vain hidastaa väistämätöntä?

Taidan haluta luovuttaa. Antaa tämän sairauden mellastaa niin kauan kuin se haluaa ja tehdä sitten lopun minusta. Kitua niin kauan kuin jaksan ja lopulta kuolla.

Minä toivoisin, että jaksaisin yrittää. Minä toivoisin, että osaisin selittää tämän olon. Että osaisin käsitellä tämän kuten terveet ihmiset, puhua asian loppuun ja unohtaa sen sitten. Itkeä, kun itkettää, välittämättä mitä muut ajattelevat. Toivoin, että olisin voittanut, mutta ei, minä hävisin.

Minä haluaisin jaksaa, mutta halu luovuttaa on suurempi.

Musiikkia tähän tunnelmaan.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Nukkumatti

T halusi nähdä. Hän oli tulossa luokseni. Tai menossa. Olin I:n kanssa Ideaparkissa. En siis nähnyt häntä.

Haluan itkeä. Viiltää. Revin arvet auki. Jäljellä olevat arvet. Yhteensä 3 arpea siis.

Ostin paidan itselleni. 3/4 hihat. Koitin sitä päälleni. Ensimmäinen ajatus: nyt ei tarvii käärii hihoja enne ku viiltää. Sairas.

Ahdistaa. Elämä ahdistaa. Keskiviikko ahdistaa. Enää 37h. 36h 59min päästä minä annan elämäni jonkun toisen käsiin. 38h päästä psykologi on päättänyt mitä hoitoa tarvitsen. Kuinka sairas olen.

Väsyttää. Uuvuttaa. Uuvuttaa huolehtia tulevasta. Ahdistaa ja uuvuttaa. Olen vain niin väsynyt tähän. Tämä ei lopu ikinä, se on fakta. 

Haluan vain nukkua. Nukahtaa, nähdä outoa unta ja miettiä sitä huomenna fysiikan kokeessa. Nukahtaa ja nukkua.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Pitääkö?

Minun päähäni tuli kauhea ajatus. Hävettää kirjoittaakin tämä.

Viillot ovat parantuneet. Tai kuivuneet kasaan. En saa niitä enää vuotamaan repimällä. Menneellä viikolla raatelemani käteni ovat taas ehjät.

Ajatus: pitäisi tehdä lisää.

Miten niin pitäisi tehdä lisää? En minä kuole, vaikken viiltelisikään. Sairasta. Aivan helvetin sairasta.

Mikä minuun on mennyt? Itkettää olla tällainen sekopää. Ahdistaa olla tällainen sekopää. En ole normaali. En todellakaan ole normaali.

Haluan viiltää. Minun pitäisi vain takoa päähäni se, ettei minun ole pakko viiltää.

Vittu. En osaa enää kirjoittakaan selkeästi. Kirjoitan vain kaiken mitä päähäni tulee. Helvetti.

Ei tästä tule mitään. Ei tule mitään. Mikään ei onnistu. Mistään ei tule mitään. Kaikki menee pieleen. Kaikki on aivan sekaisin.  Minä olen aivan sekaisin. Vitun vitun vittu. Kaikki hajoaa. Minä hajoan. Säröilen jo. Otan unilääkkeen ja koitan nukkua. Teippi särön päälle.

Haluan nukkumaan. Herätä sitten joskus, kun kaikki olisi hyvin.

Musiikkia.

"Wake me up, from this nightmare that I live." 


Tuntemukseni

Koko vitun päivä. Se vain hävisi jonnekin. Jonnekin masennuksen, ikävän, yksinäisyyden, surun, vihan, kateuden alle.

Koko vitun päivä oli yhtä taistelua. Halusin viiltää, itkeä, kirjoittaa itsemurhakirjeitä. Haukkua kaikki ihmiset pystyyn, syyttää heitä pahasta olostani, kostaa heille, syyttää heitä siitä, että ajauduin lopulta tekemään itsemurhan. Toisaalta antaa heille anteeksi, pyytää heiltä anteeksi, että aiheutin huolia, surua,  että sotkeennuin heidän elämäänsä,  kehoittaa jaksamaan ja uskomaan siihen, että pääsin parempaan paikkaan.

Suunnittelin mielessäni L:lle ja äidelle kirjeet. En vielä kirjoittanut niitä, en vain saanut aikaiseksi. En pystynyt tekemään mitään ilman, että itku olisi päässyt.

Taisin viiltää tänään. Olen melko varma, sillä kädessäni on uusi lyhyt naarmu. Minulla on hämärä muistikuva, että viilsin keittiössä ja äite taisi nähdä vilauksen siitä.

Olen koko päivän ollut niin poikki. Väsynyt. Yksinäinen. Surullinen. Vihainen. Kateellinen. Olen niin helvetin vihainen E:lle ja K:lle. He .. urgh.. kaivoivat minulle ansakuopan. Kaksinaamaiset ... ovat muka kavereitani, joihin voin luottaa ja sitten tekevät jotain tuollaista, vetävät maton alta. Vajaa 2kk kulunut tiedosta ja se sattuu edelleen niin paljon, että itken.

Olen itse kuulemma koko ajan jonkun perässä. En ymmärrä vieläkään. Viimeisen 5kk en olisi ollut kusessa kenenkään ellei surkeiden sattumusten kautta T olisi ilmestynyt elämääni. Enkä nytkään ole kusessa häneen, olen ihastunut, valitettavasti. Jos olisin kusessa, minä pitäisin kaikesta, jopa niistä puolista, joita muissa vihaisin. Ihastuneena uskallan tunnustaa itselleni, jollen pidä kaikesta ja uskallan sanoa siitä hänellekin. Ihastuminen on siis vakavampaa.

perjantai 13. joulukuuta 2013

Sairasvuode

Huomenna auton pitäisi olla klo 10 Tampereella huoltamolla. En haluaisi. Ahdistaa. Haluaisin vain lyödä pöytää niin lujaa kuin pystyn, riehua, itkeä, romahtaa. En halua lähteä Tampereelle yksin, haluan viettää aikaa äiden kanssa, kun siihen vielä on mahdollisuus. Haluan puhua rauhassa äiden kanssa ja siihen ei olisi parempaa paikkaa kuin automatka Tampereelle. 

Tänään piti olla pikkujoulut. Eipä ole. En jaksanut tapella enää niiden kanssa, luovutin. En jaksanut stressata niistäkin. Muutenkin elämä menee vituilleen tällä hetkellä, joten ei kiinnostanut taistella juomisen puolesta. 

Kipeänä. Kurkku on kipeä, nenä vuotaa. Vituttaa. Pikkuveli on mummulla enkä jaksaisi häntä nyt. Haluaisin olla yksin. Tai äiden seurassa. Minä vain haluaisin viettää aikaa äiden kanssa ilman, että joku pyörii koko ajan ympärillä. En minä voi puhua hänelle mitään, jos joku on lähellä. En minä halua koko perheeni tietävän, että olen niin säälittävä, etten jaksa edes itse itseäni. 

Koko päivän ympärillä on ollut ihmisiä. Ahdistavaa tällainen väenpaljous koko ajan. Olen jo niin tottunut olemaan keskenäni. Ilman että joku on kytännyt nukunko, syönkö, mitä teen. 

Ahdistaa. Ahdistaa niin paljon. Kyyneleet valuvat. En itke, kyyneleet vain valuvat. Ahdistaa. En pysy paikallani, sydän tuntuu tulevan rintakehästä läpi. Se hakkaa. Ahdistaa. Sormet hypivät näppäimeltä toiselle. Virheitä, vierheitä, virheitä. Paniikkikohtaus. Se tästä vielä puuttuisikin. 

Haluan repiä arvet auki. 
Haluan nukkumaan.
Haluan sammuttaa ajatukseni, olla rauhassa hetken.

Hyvä lottovoitto

Minulla oli tänään eli torstaina hyvä hetki.

Vein pikkuveljeni hänen koululleen discoon, jonka hänen luokkansa järjesti. Vanha yläasteeni, jossa osa nykyisistä oppilaista tunsi minut. Valvovat opettajat tulivat jälleen kyselemään missä olen koulussa ja minne lukion jälkeen.
Ahdisti kaikki se kysely. He asettivat odotuksia minun suhteeni tietämättään. Ja minä petän heidät. En tiedä, onko tulevaisuudella mitään tarjottavaa minulle.

Soittopyyntö T:lle. Puhuimme 17min. Viikon aikana ainut hetki, jolloin oikeasti hymyilin. Toisaalta muutaman sanan hän sanoi pahastikin, mutta niilläkin hän yritti vain saada minut ajattelemaan.

"Jatka hymyilyä, se sopii sulle."

Minulla oli tänään hyvä hetki. Minulla oli oikeastaan tänään keskivertoa parempi päivä. Mutta kun näitä päiviä on suhteessa aivan liian vähän. Hyvä päivä on minulle kuin lottovoitto: osuu kohdalle joskus ja jouluna, ja tuhlaan tuoton nopeasti. Silti odotan seuraavaa lottovoittoa, vaikka välillä usko hiipuu pitkäksikin ajaksi.

torstai 12. joulukuuta 2013

Jonkin perässä

Kutsu tuli ja sen mukana 5 erilaista kyselyä. 18.12. menen äiden kanssa Hallituskadulle keskustelemaan psykologin kanssa, joka tekee minusta alustavan arvion kyselyjen sekä kuulemansa perusteella. Hän päättää tarvitsenko hoitoa. Elämäni on hänen käsissään.

Masennus. Masennus leviää. On koko ajan vain pahempi olo. Masennus vie viimeisenkin uskon minusta. Se syö toivon paremmasta. Raatelee tämän pumpulin lopullisesti rikki mikä ympärilläni olen pienen ikäni elänyt.

Ei maailma ole hyvä. Maailmassa ei ole mitään hyvää ja oikeaa. Tämä on vääryyttä. Elämä on vääryyttä.

"Jos tappasit ittes miten tekisit sen?"

K löisi itseään 7 kertaa puukolla vatsaan, R ampuisi itsensä ja T nielisi nyrkillisen hammastikkuja. Okei, T ei suostunut kertomaan tapaansa.

"Miks kysyt?"

Miksiköhän?  

Punnitsen vaihtoehtoja. Varmin, käytännöllisin, nopein, siistein. L:n blogitekstiä lainaten: enkö saisi olla kaunis ruumis?

Viha ja loukkaantuminen yhdessä. Tekisi mieli satuttaa taas itseäni. Jälleen kuulin uuden mielipiteen itsestäni. Uusi virhe minussa, uusi asia, joka minussa on väärin. Uusi mielipide, joka loi uuden syyn vihata itseäni lisää.

Kuvittelen koko ajan päässäni hahmon, joka koostuu eri henkilöiden huonoista puolista. Hahmon kasvot vaihtuvat sen mukaan, kenelle olen milloinkin loukkaantunut, suuttunut, kyllästynyt. Tapan hahmon kerta toisensa jälkeen. Isken sitä puukolla niin lujaan kuin pystyn. Isken nopeasti vatsaan, kylkiluiden ohi keuhkoihin

Tietämätön

Taas se sama kysymys.

"Mikä on?"

Tietäsinkin. Haluaisin kertoa tarkasti, mikä minulla on.
Mutta kun en tiedä. En vain tiedä.

Väsyttää. Nukuin yön taas tunnin pätkissä. Menin nukkumaan 23 aikaan ja heräsin 8. Heräsin yön aikana 11 kertaa. Vituttaa. Olen taas niin väsynyt ja se vain pahentaa oloani entisestään.

Kaikki asiat stressaavat.

Psykiatriselle ei ole vielä tullut kutsua. Haluaisin tietää tarkasti milloin ja mihin minun pitäisi mennä ja kuinka kauaksi aikaa, että pystyisin suunnittelemaan ja sopimaan tuleville viikoille tekemistä.

T. Aina ja iankaikkisesti T aiheuttaa päänvaivaa. Kerroin hänelle, että joudun psykiatriselle, joten jos hän haluaa nähdä ennen ensi vuotta pitäisi nähdä tällä viikolla. Toivoin todella, että hän haluaisi nähdä. Ei taida haluta. Jotenkin osasin odottaa sitä, mutta silti toivoin. Jokin pieni osa minusta toivoi, että joku kaipaisi minua niin paljon, että haluaisi nähdä minut.

Mutta ei kaipaa. Miksi kaipaisikaan? Olen turha. Väärä. Korvattavissa. Kaikki löytäisivät jonkun vielä paremman tilalleni. 

Jonkun, joka osaisi arvostaisi läheisiään enemmän. Jonkun, joka ei olisi näin herkkänahkainen, että ottaisi kaikesta aina itseensä.


~ I'm becoming afraid, it's already to late
I'm on my knees, please help me stay alive ~

223

Itsemurha.

Milloin. Miksi. Tiedän vastaukset, siksi ne eivät enää ole kysymyksiä.

Miten? Se vaatii vielä harkintaa, mutta minulla on vielä hetki aikaa.

Kirjeet. Yksi valmiina, K:lle ja E:lle. Toinen aloitettu, äidelle. Kirjoitan lopuksi vielä yleisesti kaikille.

Paha olla. Nukun taas vartin pätkissä,  vaikka otin neljäsosan ylimääräistä unilääkkeestä. Havahdun horroksesta painajaiseen. Torkahdan uudestaan ja herään taas. Aivan kuin en saisi nukkua.

Sattuu. Itken. Keskellä yötä.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Kiitokset

5000 rikki.

Hassua, kuinka paljon tällaisen säälittävän itsemurha-alttiin nuoren naisen elämä kiinnostaa ihmisiä. Kumpa saisin jokaisesta katselusta voimaa jaksaa taas tunti eteenpäin.

Mutta en saa. Arvostan, että kiinnostus on edelleen hereillä, olen ylpeä itsestäni, että osaan kirjoittaa oloni useimmiten. En kuitenkaan saa tästä voimavaroja niin paljon, että jaksaisin seisoa vakaasti. Tämä auttaa minua pysymään pystyssä, tai ainakin yrittämään sitä, mutta tarvitsen vielä jotain, joka tukisi minut pystyyn.

Arvostan apuanne ja minua hävettää jo valmiiksi se mitä pyydän. Pyydän vielä lisää apua.
Auttakaa minua pysymään pystyssä.

temptation

Istun sängyllä läppäri sylissä. Katselen Ruudusta sarjoja. 

Laukku on vieressäni. Lompakko on laukussa. Terä lompakossa. 

Vasen käsi on raadeltu. Oikeassa kädessä on vain vanhoja arpia, muutaman saa vielä vuotamaan repimällä. 

Haluan satuttaa itseäni. Siitä on tullut minulle pakkomielle. Taas. 

.
.
.
Kaksi tuntia myöhemmin: 

Oikeassa kädessä 19 viiltoa. 4 suonen suuntaisesti, loput poikittain. 

En pyytänyt apua. En halunnut sitä. En halunnut, että joku veisi minulta syyn viiltää. Minä halusin viiltää, minä nautin siitä. Joka kerta kun terä aukaisi suonen ja veri nousi ensimmäisen kerran pinnalle, minä nautin. Tunne kun veri vuotaa uudesta viillosta kättä pitkin. Kun sormet puutuvat vähitellen tunnottomiksi. Kun veri jähmettyy tahmeaksi niin, että kun siihen koskee sormella, se jää sormeen kiinni ja irtoaa ihosta pitkänä nauhana kuin liima. Kun verivana kuivuu ja rapisee kuivuneena pois. 

Minun ei ole parempi olla kuin ennen viiltelyä. Minulla ei ole pahempi olo kuin ennen viiltelyä. 

Minulla on parempi olo kuin huomenna, jolloin joudun taas häpeämään uusia arpiani, jolloin joudun peittelemäänn käsivarsiani. 

Oikeasti haluaisin vain repiä hihani ylös ja näyttää viiltoni kaikille, näyttää että tarvitsen apua, auttakaa minua ennen kuin tapan itseni. Ei. Ennen kun tämä sairaus tappaa minut. 

//18.12. aika psykiatrisen osaston psykologille klo 11.15. hän määrittelee tarvitsenko 24/7 hoitoa, käynkö osastolta koulussa, vai käynkö siellä vain päivittäin puhumassa. 

Ahdistaa... viilto... EI!

Sekopää

Lääkärin soitto. 11.58.

"Onko sulle tullut jo kutsu psykiatriselta osastolta? Tää on tää sun lähete todella hyvässä vaiheessa, psykiatrisen ylilääkäri on sen jo katsonut ja siellä on vuodepaikka vapaana. Luultavasti sä pääset sinne jo tässä joulukuun aikana, ehkä jo ens viikolla. Selviithän sä siihen asti? Mä soitan sulle vielä perjantaina."

Nyt se on virallista. Meikäläinen on niin sekopää, että joutuu viikoksi psykiatriselle vuodeosastolle.

Lintsasin äidinkielen tunnin ja lähdin L:n kanssa tämän uusimmalle ihastukselle. Koululle takaisin 13 aikaan. Vessaan. Viiltelemään. Pakko päästä purkamaan tämä. Pakko satuttaa. 

Pakko satuttaa!

Punainen vaate

Viha.

9.00 viesti K:lta. Halusin vain haukkua hänet pystyyn, syyttää häntä eilisestä.

Eilinen oli yhtä helvettiä. Romahdin kämpällä, potkin seiniä, itkin, hakkasin paikkoja, huusin ja kiljuin pahaa oloa tyynyyn.

Viiltelin. Raatelin vasemman käden ihon. Olin niin vihainen. Vihainen kaikille. Etenkin itselleni.

Olen niin kyllästynyt. Kyllästynyt kitumaan. Minun on aina vain pahempi olo. Mietin aina vain enemmän kuolemaa, viiltelyä, Acutaa, epäonnistumisia.


//Näin unta, että menimme E:n kämpälle yhdessä K:n ja E:n kanssa. Olin jopa unessa niin vihainen heille, että hakkasin ja potkin K:n henkihieveriin ja löin E:tä muutaman kerran.
Uni ei ollut painajainen. Se oli unelma, paineiden purkamista unessa juuri niihin, jotka niitä minulle aiheuttaa. Olen ihan helvetin vihainen heille. Miten he kehtasivat valehdella minulle? Mikseivät he vain voineet saman tien lyödä sitä puukkoa keuhkoihini? He pilasivat kaiken, he tuhosivat luottamuksen välillämme. Minulla ei ole enää ketään, jolle voin puhua luottamuksella. Minulla ei ole ketään.

Itken.

tiistai 10. joulukuuta 2013

Lävistetty

Katoan usvaan eikä kukaan löydä minua. Eksyin harhaan reitiltäni. Pimeä, tiheä metsä. Usva leviää yhä edelleen, pakokauhu kasvaa. Kukaan ei osaa auttaa minua pois usvasta.
Olen yksin ja huudan apua, mutta kukaan ei kuule. Joku luulee kuulleensa jotain, "se oli vain tuuli, kuvittelin sen". Huudan apua, mutta kukaan ei ota minua tosissaan. Huudan, kunnes ääneni on enää pelkkä kuiskaus.
Heitä ei kiinnosta, he unohtivat minut, korvasivat minut vielä paremmalla kaverilla. He luovuttivat minun suhteeni. Minäkin luovutan. Annan sumun peittää minut alleen, piilottaa minut syleilyynsä. Unohdan itseni. Katoan lopullisesti.
.
.
Herään.
.
.
.
Olen aiemminkin selvinnyt yksin, miksen nytkin?
Koska minulla ei ole syytä selvitä. Minulla ei ole syytä etsiä reittiä pois tästä sumusta. Tämä sumu peittää minut alleen, estää muita näkemästä minua, ja hyvä niin. Se estää muita näkemästä säälittäviä, raadeltuja ääriviivoja, joita joskus kutsuttiin ihmisen nimellä. Sumu suojaa muita näkemästä kärsimystäni, kitumistani hiljaa pois.
Murha.
Nuorelta naiselta leikattiin keuhkot pois vielä kun tämä oli elossa. Hänet lävistettiin peuran sarviin.
Kaunista

Vois mennä hoitoon

Ruokailu. Istuin hetken ala-aulassa E:n kanssa. L tuli paikalle ja lähdimme kolmistaan syömään. Jonossa E huomasi K:n ja yllättäen hänelle tuli kiire päästä minusta eroon. K:lla oli huono päivä, sen näki pitkälle, ja yritin piristää häntä. En yritä enää, olkoon.
Sen aikaa, kun otin ruokaa olin K:n kanssa samalla neliöllä, imin hänestä pahaa oloa. Koko vitun päivä meni aivan perseelleen ja vain sen vuoksi, että jollakin toisella oli huono päivä. VITTU.
Mieleni teki koko ruokailun ajan heittää lasi seinään, juosta vessaan ja viiltää. Olin aivan helvetin vihainen kaikille, etenkin itselleni. Halusin vain kotiin itkemään ja viiltämään suonet auki, purkamaan vihaa ja saamaan raivokohtauksia.
Itkin koulussa. Poltin 3 tupakkaa puolen tunnin sisällä, mikä on paljon minulle etenkin talvisin koulussa. Lintsasin, taas, fysiikan tunnin, en vain jaksanut mennä katselemaan E:n ja K:n omahyväisiä naamoja.
Psykologi. Hän halasi minua. Uusi aika on tammikuussa. Tällä välillä on kuraattori ensi maanantaina ja lääkäri soittaa huomenna ja ilmoittaa milloin menen taas psykiatriselle vai ohjataanko minut suoraan akuuttipsykiatrian poliklinikalle, eli Niemeen.
Ymmärrän kyllä toisaalta, että huonona päivänä ei halua nähdä kuin vain ne tärkeimmät ihmiset. Olen tottunut saamaan turpaani. Olen tottunut siihen, että muut purkavat pahan olonsa minuun, mutta yleensä olen saanut jonkinlaisen varoituksen, edes ilmeen tai eleen.

Haluan viiltää.
Haluan itkeä.
Haluan riehua.
Haluan heittää kännykän seinään ja romahtaa.
Haluan kuolla.
Haluan vain pois.

"Vois laittaa välit poikki kunnolla kaikkien kanssa ja mennä sinne Niemeen."

Harkitsen oikeasti hoitoon menemistä. Tarvitsen apua. Olen niin helvetin vihainen kaikille, mutten osaa purkaa sitä heihin. Puran sen itseeni, enkä mitenkään terveellä tavalla, vaan satutan itseäni kerta toisensa jälkeen.

Haluaisin vain ummistaa silmäni ja avata ne vasta kun kaikki on taas hyvin. Niin kuin viime vuonna.

maanantai 9. joulukuuta 2013

217

Näin L:n. Hän oli kaverinsa luona, josta hain hänet. Emme ehtineet käymään luonani, joten vein hänet suoraan laitokselle. Olisin halunnut puhua hänen kanssaan paremmin, mutta en pystynyt siihen samalla kun keskityin ajamiseen liukkaalla tiellä.
Vituttaa. Olisin halunnut puhua hänen kanssaan olostani. Olisin halunnut hänen mielipiteensä kunnostani. 
Olenko todella niin huonossa kunnossa kuin kaikki minun nähneet sanovat?

Nauroin äsken T:n viestille. Ensimmäisen kerran tänään.
Taisin menettää aika paljon H:n mukana. Hänen kanssaan nauroin joka päivä. Nauroin paljon enemmän kuin nyt. H:n kanssa nauroin yhtä paljon kuin nyt itken yksin.

Jos olisin vuosi sitten kirjoittanut blogia, lähes jokainen postaus olisi loppunut sanaan "nauran". Eipä pääty enää. Valitettavasti.

Itken.

Missä minä olen?

Lääkäri aamulla 8:20.

"Mitäs sulle kuuluu?"

"Hyvää tällä hetkellä."

Täytin jälleen uuden kyselyn. 28 pistettä.

"Millä osin susta tuntuu että sulla menee paremmin? Täst tuli edelleen tää 28 pistettä."

Silloin totuus löi päin näköä. Minulla menee huonosti. Oikeasti huonosti.

Istuin ruokailussa. Hiljaa. En sanonut kuin kaksi lyhyttä lausetta. 
Nekin vain kun minulta kysyttiin jotain.
Ykkösellä puhuin koko ajan, osallistuin jotenkin keskusteluun. Puhuin, nauroin, ylipäätään osallistuin.

Missä ykkösen minä olen?

Haluan hänet takaisin. Haluan osallistua, mutta en voi itselleni mitään. En voi tälle hiljaiselle, masentuneelle minälle mitään, en pysty ohittamaan sitä. Haluaisin, mutta en pysty.

Äidinkielen tunti. Istuin luokassa ja viestittelin L:n kanssa. Opettaja ei tullut paikalle. Ahdisti. Tuntui, että olin taas vain loukannut L:ää, vaikka olin halunnut kaikille vain hyvää. Nenääni nipisteli taas.

Lähdin. Lähes juoksin autoon. Autossa muutama kyynel valui poskelle. Apteekin kautta kämpälle.

Nukkumaan. Pakko nukkua, en kestä itseäni nyt. Pakenen itseäni uneen. Pakko sammuttaa ajatukseni. Ne ovat taas täysin pimeitä.

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Eilistä mennyttä

Mä en taaskaan ymmärrä itseäni.

"Mun on vaa nii paha olla.
Anteeksi."

Pyörin parin tunnin ajan todella syvällä. Mielessä oli vain itsemurha. Halusin todella kuolla, lopettaa tämän turhuuden. Itkin hiljaa, etten häirinnyt muita. Revin arvet auki.

Jotenkin sain pidettyä itseni kurissa. En vetänyt yliannostusta enkä viiltänyt. Sen sijaan lopulta tuli niin paha olo, että ahdistus riistäytyi käsistä. Paniikkikohtaus. Purin, raatelin ja kynsin itseäni. Lopulta kuristin itseäni, kunnes taju katosi.

Aamulla herätessä ensimmäisenä tuli päänsärky. Sitten vitutus ja häpeä. Kaulan ympärillä on edelleen tummahko, arka läntti. Onneksi kurkku on muutenkin kipeä niin voin huoletta pitää huivia koko päivän.

Olotila on päivän ajan ollut ihan hyvä. Illalla, kun pääsin kämpälle, tuli pienoinen itkukohtaus ja viimeisen tunnin ajan on ollut kyllästynyt olo, mutta muuten päivä on ollut hyvä.

Kyllä tämä tästä. Olen taas pystyssä, valmiina kiipeämään ylös kuopastani.

214

Mun on vaa nii paha olla.

Anteeksi.

Vaihteluita

En osaa kertoa olostani yhtään mitään. Kaikki taitaa olla ihan hyvin, haluan vain Tampereelle.

N ja T kysyivät tänään minua seurakseen, A kysyi jo torstaina. Olisin halunnut mennä, mutta olen kipeänä kotona.

En ole oikeastaan tehnyt mitään. Katsellut telkkaria, tehnyt ruokaa ja nukkunut  Biologian viikkotehtävänkin sain tehtyä, viikon myöhässä. Vielä pitäisi tehdä yhteiskuntaopin kurssityö, fysiikan tehtävä ja äidinkielen essee, joka piti palauttaa viime keskiviikkona.

Koulu on jäänyt tässä jaksossa ja se stressaa minua. Tiedän, että oppisin paremmin jos vain yrittäisin, mutta en vain jaksa.

Muuten olotila on tänään ollut ihan siedettävä. Välillä on tehnyt mieli viiltää, mutta onneksi silloin on ollut joku vahtimassa. 
Välillä olen ollut lähes onnellinen. Hymyillyt, peittämättä itkua.

Sekavaa tekstiä. Lääkkeet vaikuttavat jo, mutta oli pakko kirjoittaa tuntemukseni.

perjantai 6. joulukuuta 2013

Mustat rajaukset

Paha olla.
Sattuu. 

Sieluun sattuu.

Maa on jäässä. Hautaaminen olisi hankalaa. Tuhkaus olisi helpompaa.

Olen yksin. Haluan olla yksin. Jättäydyn yksin, "en jaksa puhua".

En jaksaisi puhua.

Kunpa joku jaksaisi puhua minulle.
Toivoisin, että joku ottaisi yhteyttä.

Joku, jonka viestiä en odota. Jonka viestin minä haluaisin saada, mutta jota en tule saamaan, koska en ole tärkeä.

En ole tärkeä.

En ole tärkeä.

Vastaus kaikkeen.

En ole tärkeä. Olen turha, yhteiskunnan ja maapallon varoja tuhlaava läski luuseri, joka ei osaa muuta tehdä kuin rypeä itsesäälissä ja itkeä. Aiheutan vain kipua, tuskaa, surua. Pahuutta.

Inhoan itseäni.
Halveksin itseäni.
Vihaan itseäni.

Kukaan ei voi inhota, halveksia tai vihata minua enempää kuin minä itse.

Jollen vihaisi erästä ihmistä enemmän kuin itseäni, minä en olisi täällä enää vihaamassa kaikkia.

Olen taas niin väsynyt tähän.

Olen valmis unohtamaan vihani häntä kohtaan, jos vain silloin saan luvan lähteä.

torstai 5. joulukuuta 2013

Siivet

Heti, kun lopetan keskittymästä johonkin.

Itsemurha.

Viiltely.

Lääkkeet.

Olen niin yksin tämän kanssa. Tuntuu, ettei kukaan usko, kun lähetän hätähuudon, "Haluun kuolla".

Olen niin yksin. Kukaan ei tunnu muistavan minua, jollei tarvitse jotain.

Tarvitsisin sen yhden syyn, jonka vuoksi elää. Sen, että joku kaipaisi minua, joku sellainen, joka ei ole ottanut minua tosissaan. 
Joku, joka olisi tajunnut että "hei, sullahan on oikeesti paha olla, ja mä haluun auttaa sua eroon siitä".

Revin vanhat arvet auki. Veri vuotaa ja nautin siitä.

Hannibalissa oli mies, joka leikkasi uhreille siivet heidän selkänahoistaan. Pystyisinkö siihen? Leikkaamaan itselleni siivet?

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Opastusta?

Olen ilmoittanut kolmelle ihmiselle, että haluan tappaa itseni. Hätähuuto. "Auttakaa!"

Vastaukset:

1. "Öh. No ummm. Älä tee sitä. Kaikki mitä keksin tähän väliin."
2. "Aij. Tota jos et nyt kuitenkaa. Ainakaa enne ku oot maksanu mulle."
3. -ei vastausta vieläkään, 5 tunnin jälkeen-

Ahdistaa aivan liian paljon. Itkin 4 tuntia. Oikeastaan itken edelleen. Tyynyliina on märkä. Itsemurha pyörii mielessä, suunnittelen sitä jälleen. Viiltely palasi viikon tauon jälkeen, viilsin vasempaan ranteeseen neljä viiltoa ja oikeaan käteen kaksi. 
Reiden arvet revin taas auki.

Harkitsen edelleen vakavasti Acutaan lähtemistä. Itse en kuitenkaan sinne nyt lähde ajamaan, en luota itseeni. Bussit kulkee heikosti näin myöhään, eikä minulla olisi rahaakaan. En tiedä ketään, joka lähtisi kyytimään minua tähän aikaan, tai oikeastaan mihinkään aikaan. En pääse Acutaan mitenkää, joten joko tapan itseni tänä yönä, yritän sitä ja saan pakollisen ambulanssi kyydin Acutaan tai sitten sinnittelen.

Miksi minun piti mennä koputtamaan puuta ja sanomaan, että voin ihan hyvin? 
Vittu.

209.

Paha olla.
Ahmin.
Liikaa ruokaa. Liikaa.
Oksettaa. Ällöttää.
Paha olla.
Makaan sängyllä sakset vieressäni.
Tekisi mieli lyödä ne vatsaani.
Tai oikeastaan kylkuluiden ohi keuhkoihin.
Lopettaa hengittäminen.
Tukahduttaa itsensä.
Kadota.
Enkö saisi lähteä?
Sattuu.
~ I can feel the pain in the words that you say
Hidden in the letters that were written to no name ~

Pää puhki

Mietityttää.

Niemi. Ei minulla ole enää paha olla. En minä mieti enää kuolemaa. Koko aikaa. En ole viillellyt viikkoon, vaikka mieli onkin tehnyt. On tehnyt mieli viiltää aivan helvetisti. Välillä olen päässäni jo suunnitellut kuinka sitten, kun pääsen viiltämään, minä viillän tuohon ja tuohon ja tuohon. Mutta en ole.

Kannattaako minun enää mennä Niemeen? Onko se tarpeellista minulle vai tuhlaanko yhteiskunnan varoja vain siinä? Jos menen, niin milloin menen?

Tällä viikolla en enää haluaisi. Loma alkaa virallisesti huomenna, mutta suunnittelin lintsaavani huomisen. Koulu ei taaskaan jaksa kiinnostaa.

Ensi viikolla maanantaina on lääkäri, tiistaina psykologi, keskiviikkona psykiatrinen, torstaina vapaa päivä ja perjantaina alkaa koeviikko, joka kestää joululoman alkuun asti.

Joululomalla en haluaisi mennä. Se on kuitenkin vapaata, saan nukkua rauhassa, eikä minun tarvitse stressata koulusta.

Ehkä se on turhaa. Olen kunnossa, en suunnittele itsemurhaa järjestelmällisesti.

L. En ole kuullut hänestä eilisen klo 9 jälkeen mitään. Toisaalta en ole itsekään koittanut ottaa häneen yhteyttä, minulla on muka ollut koko ajan jotain muuta tehtävää. Miten niin muuta tehtävää? Jos oikeasti olisin kiinnostunut hänen voinnistaan, olisin vaikka herännyt 5min aikaisemmin, että olisin ehtinyt lähettää hänelle viestin, kysynyt mitä kuuluu.

En oikeastaan pelkää, että hän olisi tehnyt itselleen jotain, mutta sekin vaihtoehto on olemassa. Hänellä oli eilen ihan hyvä fiilis, vaikka vähän masensikin, näin hän minulle kertoi. Hänellä tuntuu menevän paremmin, vaikka heikkoja hetkiä onkin. Toivon todella, että hänellä oikeasti meneekin paremmin, ja että hän huomaa sen itsekin ja pystyy imemään siitä voimaa.

Irtiotto

Studia-messut.

Menomatkalla Helsinkiin porukka ympärillä puhui siitä, mitä tapahtuisi jos bussi ajaisi kolarin. Päähäni ilmestyi toive: kumpa bussi ajaisi kolarin, kumpa löisin kolarissa pääni edessä olevaan penkkiin niin suurella voimalla, että kallo ja niska murtuisivat, kumpa kuolisin.

Tulomatkalla iski ahdistus. Ahdisti aivan helvetisti, haukoin happea. Pelotti, että saisin paniikkikohtauksen kaikkien edessä. Hetken jo luulin pyörtyväni, koska en saanut happea kunnolla.

Haluan kuolla, mutta en halua tehdä itsemurhaa. En halua aiheuttaa kuolemaani tahallisesti.


// Lepää rauhassa. :'(♡♥♡

maanantai 2. joulukuuta 2013

DEADlineja

Kämppä on atomipommin jäljiltä.
Keskellä lattiaa on kasa vaatteita, puhtaita ja pari kertaa käytettyjä sekaisin. Sägyllä on verinen paperi ja sideharso. Sängyn vieressä lattiallla on tyhjiä kaljatölkkejä ja limsapulloja. lehtiä siellä täällä, takki pudonneena telkkarin edessä, likaisia lautasia ympäri kämppää. 

Inhottaa. Kauhea määrä sotkua. Ja pahinta tässä on se, että kämpän sotkuisuus kuvastaa todella hyvin mieltäni. Siellä on puoliksiläpi käytyjä ajatuksia, joita en ole vain pystynyt käsittelemään loppuun asti. Keskellä kaikkien nähtävillä on kasa ajatuksia, uusia ja vanhoja. Ajatuksia, joita en saa selvitettyä, vaikka jaan ne kaikkien läheisteni kanssa. 

Ahdistaa. Ahdistaa olla näin sekaisin. 

Stressaan huomista, Studia-messuja. Aamulla olisi herätys 7.00. En ole kahteen kuukauteen herännyt niin aikaisin. Huominen tulee olemaan helvetillinen päivä, mutta silti odotan sitä innolla. Ei tunteja vaan vapaata-aikaa koulun kustannuksella kavereiden kanssa. Toivottavasti en vain odota turhaan. 

Minun pitäisi taas tehdä niin paljon, mutta en saa mitään aikaiseksi. Kämpän sotkuisuus ahdistaa, mutta en vain saa siivottua vaatteita henkareihin tai pyykkikoriin, lautasia tiskialtaaseen tai tyhjiä tölkkejä ja pulloja pussiin. 

Lisäksi koulu on taas jäänyt viime päivinä. Bilsan viikkotehtävä pitäisi tehdä, äidinkielen aineistoessee kirjoittaa (minulla ei ole vieläkään kirjaa, joten en tiedä aineistoista mitään), yhteiskuntaopin kurssityön arvioinnin palautus on tässä jonain päivänä enkä ole sitäkään aloittanut. 

Kaikki on taas vaiheessa. Ahdistaa kun kaikki on vaiheessa. Tuntuu kuin aika loppuisi kesken. Vituttaa olla tällainen saamaton, laiska paska, joka ei saa mitään tehtyä. Tähän psykologi sanoisi, että "olet sairastunut masennukseen, sinun pitää levätä". Meneppä sanomaan sama opettajille niin sieltä tulee 4 todistukseen ja kurssi uusintaan. Kaikki siirtyisi vain vuodella eteenpäin. 

Kaiken tämän keskellä tekee mieli viillellä. Revin taas vanhoja haavoja auki. Minulla ei ole paha olla, minua vain ahdistaa aivan helvetisti. Ahdistaa. 

205

Tyhjää.

En tunne taaskaan mitään. Jokin asia painaa mieltäni, mutta en tiedä mikä. On painanut jo monta päivää.

Ajatukset pyörivät taas.

Pikkujoulut. Pidänkö, enkö pidä. Milloin pidän, jos pidän?
Niemi. Menenkö, enkö mene. Pitäisikö minun mennä? Auttaisiko se minua? "Sinne mennään pysyyn hengissä, ei paraneen."
Lääkkeet. Minulla on enää huomiseksi lääkkeet, en saa lisää ilman lääkärillä käyntiä. Seuraava vapaa aika kyseiselle lääkärille olisi joulukuun puolessa välissä. Olen minä aikaisemmin saanut reseptin uusittua pelkällä soitolla, mutta enpä saa enää.

Helvetti.

Tämän vuoksi.

Tämän vuoksi minä pidän T:stä. Hän satuttaa minua kerta toisensa jälkeen, mutta hän saa kerralla taottua minuun niin paljon uskoa huomiseen, että kipu haihtuu.



sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Vanhan loppu on uuden alku

1.12.2013.

Lapsena tätä päivää odotti aina innolla. Sai avata ensimmäisen luukun joulukalenterista. Tonttu Toljanteri alkoi. "Möröt piiloon!" Enää 24 päivää jouluaattoon. Kuukauden ajan rauhallista, ei tarvinnut pelätä saavansa uusia mustelmia.

Päivä muiden joukossa. Samaa harmaata sumua, lipumista tunnista toiseen. Iskän välttelyä, aivan kuten muulloinkin, varmuuden vuoksi. 

Paitsi, että joulukalenterin saa avata, Toljanteri alkaa, saa alkaa miettimään ja ostamaan joululahjoja ja valmistautumaan jouluun.

Vuoden päästä minun pitäisi vähitellen päättää mitä alan opiskelemaan, minne haen keväällä, mikä minusta tulee isona. Vuoden päästä lukio on loppu. Vuoden päästä en näe enää kavereita lukiosta päivittäin, eikä meillä ole enää yhteisiä kursseja, joita käyttää tekosyynä keskustelun aloittamiseen.
Kuukausi jäljellä enää tätä vuotta. 

Mitä jäi mieleen vuodesta 2013?

Itsemurhayritykset, mummun kuolema, välien viileneminen kavereiden kanssa. Avun hakeminen ja sen saaminen, uudet ihmiset elämässäni.

Joulukuu on merkannut minulle loppumista. Taas vuosi on kulunut, enkä taaskaan muistanut nauttia joka päivästä. En osannut nauttia joka päivästä.

Kun jokin loppuu, toinen alkaa. Minulla on kuukausi aikaa miettiä asioita, mitä haluan muuttaa elämässäni. Kuukauden päästä voin aloittaa puhtaalta pöydältä. Kuukauden kuluttua minulla on taas mahdollisuus tehdä elämästäni parempi. Yrittää ainakin.

lauantai 30. marraskuuta 2013

Puhdistus

Elämä tuntuu epäreilulta. Teen minä mitä tahansa, aina tuntuu että minuun sattuu eniten.

Nytkin yritän laittaa välit poikki lopullisesti T:n kanssa niinkuin kaikki kehoittavat. Olen itkenyt pari tuntia putkeen vain sen vuoksi, että T ylipäätään pyörii ajatuksissani. Olisin niin toivonut, että hän olisi välittänyt minusta sen verran, että olisi yrittänyt pitää minut ylhäällä.

Mutta ei. Hän ei välittänyt. Hän sanoi välittävänsä, mutta kun minun oli ollut niin paha olla, että yritin siitä eroon ja kerroin sen myöhemmin hänelle, hän sanoi minua tyhmäksi, heikoksi, itsekkääksi.



Tarvitsisin jonkun, joka nostaa minut pystyyn kun en itse jaksa enää. Jonkun, joka katsoo minua silmiin ja tivaa "onko sulla kaikki hyvin?" niin kauan että kerron totuuden. Jonkun, joka saa minut hymyilemään vain, koska on olemassa. Jonkun, joka halaisi minua, kun en pysy enää kasassa. Jonkun.

Muilla on jo sellainen. Minulla ei ole. Eikä tule olemaankaan, enkä yhtään ihmettele miksei. Olen toivoton luuseri. Periaatteessa olen jo kuollut. Poissa. Liian syvällä, että minut saisi enää ylös.

Tavoittamattomissa.

Hävinnyt. 

Liian loukkaantunut.