Hän ilmestyi taas, ja Hän lähtee sitten kun haluaa.
Jos lähtee.
Mieleni hävisi. Pakotin itseni katselemaan X-Man maratonin. Ilman terää.
Nyt olen taas mieleni armoilla. Seuraavan 4-10 tuntia mieleni saa tehdä mitä haluaa, enkä voi hallita sitä mitenkään.
Painajaiset alkoivat taas.
Hän ilmestyi taas uniini ja teki niistä painajaisia.
Isku toisensa jälkeen. Uni toisensa jälkeen. Uudelleen ja uudelleen.
Aamulla heräsin, kun en saanut happea. Kuristin itseäni. Unessa päätäni pidettiin vedenpinnan alla.
En nähnyt Häntä, mutta tiesin, että se oli Hän. Se päästi Hänet vapaaksi.
Odotan sitä hetkeä, jolloin Hän avaa jälleen suunsa puhuakseen. Odotan ja samalla pelkään sitä hetkeä.
"Tapan sinut eikä kukaan osaa epäilläkään minua. Kaikki pitävät sinua syyllisenä. Olet vain uusi elämänsä päättänyt naisen alku. Saan sen näyttämään itsemurhalta. Ja miksen saisi, eihän minua ole olemassakaan."
Minun pitäisi varmaan kertoa ajatuksistani, jotka painavat mieltäni. Niitä ei oikeastaan ole paljoa eivätkä ne ole suuria asioita, mutta silti ne mietityttävät.
Ensimmäisenä mieltä painaa H. Hän ei ole vieläkään hakenut kamojaan luotani ja olettaa edelleen, että ilmestyn Tampereelle silloin, kun hänelle sopii. Ottaa päähän. 3 kuukautta aikaa, eikä hän ole vieläkään saanut haettua kamojaan luotani.
Toisena mieltä painaa bileet, jotka jo tavallaan lupasin L:lle. Minua ei vain yhtään kiinnostaisi mennä ihmisten ilmoille saati sitten juoda. Ei innosta yhtään juoda, en ymmärrä vieläkään mitä hienoa juomisessa on.
Lisäksi L haluaa aivan varmasti uuden säätönsä bileisiin enkä oikein pitänyt ensivaikutelmasta, jonka hänestä sain. Toisaalta, mikä minä olen arvostelemaan, olen koko ikäni kasvanut niin pumpulissa, etten tiedä mitään mitä hän on kokenut.
Lisäksi mietotyttää saanko ketään tulemaan bileisiin jos pidän ne. K, E ja L ja hänen säätönsä varmaan tulisivat, mutta en tiedä jaksanko vaivautua pitämään viiden ihmisen bileitä.
Kolmantena mieltä painaa maanantai. Minulla on silloin seuraava aika psykologille, mikä tarkoittaa lisää stressausta ja ihmisten ilmoille menemistä. Toisin sanoen, minun pitää joko mennä sunnuntaina kotiin suihkuun iskän haukuttavaksi tai raahautua kämpälle suihkuun maanantaiaamuna. Stressaa muutenkin mennä taas pskologille äiden kanssa, ahdistaa kun äite saa tietää ajatuksistani.
Ahdistaa. Itken aina, kun jään yksin. Mieleni tekee taas viiltää. Haluaisin viiltää. Minun pitäisi viedä pikkuveljeni kotiin. Tulen takaisin ja olen yksin 3 tuntia.
3 tuntia yksin. Mieleni kanssa yksin.
Joulu on muuttunut viime vuodesta niin paljon. Mummun kuolema muutti niin paljon. Enää ei tarvinnut tehdä jouluruokia koko suvulle, vain minulle, veljelleni ja äidelle. Joulusiivous oli aivan turhaa, miksi siivota, kun kukaan ei näe sitä. Saimme olla koko joulun rauhassa, vain lomittaja ja perhetuttu kävivät toivottamassa hyvää joulua.
Mieleni on ollut viime päivinä maassa. On tehnyt mieli itkeä, mutta ei ole ollut tilaisuutta. En ole kehdannut. Edelleenkin on joulu, ei jouluna itketä.
Katselin äiden kanssa Prinsessan. Hänen "hovineitonsa". Te, jotka olette elokuvan nähneet, tiedätte, mitä hänelle tapahtui. En pystynyt katsomaan kohtausta. En siksi, että se olisi aiheuttanut painajaisia. Halusin itse olla hänen asemassaan.
Kiukuttaa. Ärsyttää. Jokin on huonosti. Haluaisin Tampereelle, mutta silti olla keskellä metsää rauhassa. Haluaisin kämpille syömään kalapuikkoja ja tekemään jotain järkevää, vaikka neulomaan ne vitun villasukat valmiiksi, jotta olisi jotain tekemistä. Toisaalta haluan vain olla mummulla, syödä kinkkua, nukkua keskellä päivää tai olla tekemättä mitään.
A kysyi, missä olen. L kysyi, mitä minulle kuuluu. E oli lukenut blogin ja halusi auttaa. K lopetti viestien lähettämisen viime viikolla. En ole vastannut mitään kenellekään. En tiedä miksen. Ehkä haluan olla rauhassa. Ehkä en jaksa nyt puhua muiden kanssa, kun mummulla saan olla hiljaa, ilman että joku kysyy mikä minulla on. Ehkä en nyt vain jaksa olla sosiaalinen.
Pahoittelut, en tarkoita hiljaisuudella mitään pahaa. Minä en nyt vain jaksa.
Romahdan.
~ajoitettu~
Paha olla. Ahdistaa. Henki ei kulje. Tekisi mieli vain laittaa kavereille viesti, pyytää apua, mutta en voi. Nyt on joulu, kaiken kuuluu olla hyvin, eikä toisten iloa saa pilata näin pyhinä.
Haluaisin samaan aikaan puhua T:lle kasvotusten, lähettää ryhmäkeskusteluun "haluun kuolla" ja kadota sekä viiltää. Raadella käsivarret auki ja itkeä.
En voi. Nyt on joulu. Minun pitää edes hetkeksi unohtaa itseni.
Itsekäs paska. Kuole!
Itsemurhien sanotaan lisääntyvän joulun aikana.
Väärin.
Jouluna itsemurha on vain normaalia synkempi tapahtuma. Jouluna kaiken odotetaan olevan hyvin, pyritään unohtamaan kaikki huolet. Yritetään rentoutua ja nauttia perheen seurasta. Yritetään pusertaa hymy kasvoille yhä kovempaa, pitää se esillä kauemmin ja saada se näyttämään luonnollisemmalta kuin arkena.
Joskus kuitenkin tulee se hetki, kun hymyä ei yksinkertaisesti saa enää kasvoille, kun viha ja suru tunkevat naamion läpi. Silloin on erilainen. Musta pilkku valkoisella kankaalla.
Jouluisin yksinäisyys korostuu, kun ei ole ketään, jonka kanssa syödä kinkkua. Paha olo korostuu, kun kaikki ympärillä nauttivat, "minun pitäisi yrittää enemmän pysyä positiivisena". On se musta noki, joka tahrii kaiken mihin koskee.
Alkuun. Jouluna itsemurhalla on suurempi uutisarvo. Kuolema korostuu kaiken nauttimisen keskeltä. Se on tavallaan viesti yhteiskunnalle: Onko jotain tehty väärin, kun ihminen tappaa itsensä jouluna?
On totta, niin minä ainakin ajattelen, että jouluisin ihmisillä olisi enemmän syytä tappaa itsensä. Yksinäisyys, suru, viha, kateus, masennus korostuu, joulun materialistinen juhliminen rasittaa taloutta ja jouluruokien tekeminen tai ostaminen stressaa ja vie aikaa.
Yksi asia pitää kuitenkin jotkut täällä. Yksi asia on kuitenkin vielä niin kunnioitettava, että se kumoaa kaikki syyt tappaa itsensä.
Joulu on tarkoitettu perheen, ystävien ja läheisten kanssa viettämiseen. Vaikka itseen sattuisikin liikaa, ihminen haluaa silti jättää läheisilleen hyvän muiston itsestään, eikä todellakaan halua pilata jokavuotista juhlapyhää. Joulu muistuttaisi jokaisena tulevana vuotena menetyksestä, ja joulun todellinen tarkoitus unohtuisi.
Joulu on ilon, syntymisen ja uuden alun juhla. Ilon juhla, mutta kuitenkin se korostaa enemmän surua kuin iloa.
Toivottavasti te pystytte nauttimaan joulusta. Toivottavasti te jaksatte ensi vuoteen. Minä ainakin yritän sitä.
Aiempina vuosina suku on tullut mummulle 26.12. syömään ja viettämään joulua yhdessä. Eipä tule tänä vuonna. Tänä jouluna olemme äiden ja tädin kanssa kolmistaan mummulla.
Toinen täti alkoi taas juomaan. Hän kävi torstaina lääkärissä ja aina kun hän käy lähelläkään kauppaa, jossa myydään alkoholia, hänellä on aikaa käydä ostamassa kaljaa itselleen.
Ahdistavaa tuollainen. Aina kännissä hän luulee tietävänsä kaiken parhaiten, löytää kaikesta valitettavaa, josta jupista hiljaa selän takana tai ollessaan minun tai veljeni kanssa kahden, haukkua äiden eli siskonsa pystyyn.
Tiedän kyllä, ettei tämä ole sama asia kuin se että jompikumpi vanhemmista juo. Silti tämä tuottaa lisää ahdistusta. Nyt on joulu. En jaksaisi kuunnella mitään jupinaa tai vittuilua tai kuinka olen laiska, läski paska. Tiedän sen muutenkin.
Juuri tällä hetkellä en ymmärrä ihmisiä, jotka haluavat juoda, jotka menevät baariin aina kun se on mahdollista. En vain ymmärrä, vaikka silloin tällöin, harvoin kavereihin verrattuna, minäkin juon pään täyteen.
Ja selvyydeksi, viimeksi join kännit 26.10, eli A:n synttäribileissä. Tölkin tai kaksi join viimeksi pari viikkoa sitten ja baarissa kävin viimeksi keväällä, silloinkin kävin vain hakemassa sammumispisteessä olleen R:n kotiin. Seuraavan kerran juon varmaan vasta ensi vuonna, sillä vaikka UV-bileitä suunnittelenkin, minulla on vahva epäily ettei nekään tule onnistumaan.
Kuten ei mikään muukaan.
Keskiviikko.
9.53. Herään äiden huuteluun, "Hei meiän pitää lähtee!". Herätyskello oli soinut 9.15. "Vittu." Vaihdan vaatteet, juon mukillisen kahvia ja syön pienen palan leipää.
10.07. Lähdemme, minä ajan. Istun hiljaa, en puhu juurikaan ennen Tamperetta. Parkkipaikkaa ei löydy, vien auton Laukontorille.
11.17. Hallituskatu 8B 3. kerros. Psykologi seisoskelee aulassa meitä vastassa. Hän esittelee itsensä ja kertoo hieman toimintatavastaan.
11.20-12.27. Keskustelua. Äite itki, minä itkin. Psykologi puhui lässyttävällä äänellä, "voih".
Puhuimme viiltelystä. "Miksi?" Syy itkeä kivusta. Äite kysyi välissä jotain. "Huomasin et 8 luokalla sä et enää pitäny lyhyt hihasia. Alkoko se jo sillon?" Ei, tunsin itseni vaan niin läskiksi, häpesin käsivarsiani, en kehdannut liikkua enää lyhythihaisella yläasteella, missä jouduin muutenkin juoruilun ja vittuilun kohteeksi.
Äite on kertonut masennuksestani iskälle. Se tuli yllätyksenä. Toisaalta hyvä, että hän kertoi, mutta en tiedä hyödyttikö se nyt ketään.
Seuraava aika 14.1.2014 14.30. Äite tulee silloinkin mukaan. Sen jälkeen on vielä kaksi aikaa ja niiden lisäksi paikan lääkärille aika. Sen jälkeen psykologi ja lääkäri keskustelevat yhdessä mikä olisi minulle parasta jatkohoitoa.
12.45-16.30 kiertelimme äiden kanssa kauppoja ja ostimme joululahjoja pikkuveljelleni, iskälle ja tädille. Ja tietenkin joulukinkun ja suklaata sekä osan laatikoista. Perunalaatikon teen itse. Joulu on todella tulossa.
Turha reissu, mutta tulipahan tehtyä.
Raahauduin tekemään biologian kokeen. Todellakin raahauduin, heräsin 7, jotta ehdin 9:ksi lukiolle. En lukenut kokeeseen ollenkaan, viime kerran olin tunnilla pari viikkoa sitten.
Kokeen jälkeen hain pari pakettia postista, kävin kämpällä siivoamassa, ostamassa äidelle joululahjan ja viemässä L:lle lahjan.
Tammikuussa uusinnassa on taloustiedon ja fysiikan kokeet, ehkä äidinkielen koe, mikäli opettaja antaa poissaolon anteeksi. Hävettää. Minulla oli rento koeviikko.
Viime perjantaina olisi ollut taloustiedon koe, johon ei olisi tarvinnut edes lukea. Maanantain äidinkielen koe olisi sisältänyt vain yhden esseen kirjoittamisen, mutta en sinnekään itseäni raahannut. Fysiikan koe olisi ollut tiistaina, eikä sekään olisi ollut minulle mikään haaste.
Kuitenkin jätin 3/4 kokeesta uusintaan, vain koska en jaksanut mennä tekemään kokeita.
Väsyttää. Minua väsyttää aivan helvetisti. Olen viime aikoina nukkunut 24:stä aamu 9:ään. Normaalisti sen pitäisi riittää, 9 tuntia unta. Mutta ei, en pysty nousemaan sängystä ennen 11:sta, silloinkin joudun pakottamaan itseni ylös.
Huoh. En voi sanoa muuta.
Viha.
Tiedättekö miltä tuntuu olla vihainen koko ajan, muttei tiedä miksi?
Se raastaa. Kaivaa haavaa yhä syvemmäksi. Se etsii syytä olemassaololleen. Epäilee kaikkia. Etsii kaikesta sen huonon puolen, uuden syyn loukkaantua, suuttua. Uuden ravinnonlähteen. Uuden asian mistä muistuttamalla se saa lisää voimaa kasvaa yhä suuremmaksi, levitä yhä suuremmalle alalle.
Lopulta on vihainen siitäkin, että ylipäätään on vihainen. Että tuntee väärin. Että on päästänyt itsensä vajoamaan niin alas, ettei pääse enää vihasta eroon. Että tarvitsee vihaa jaksaakseen.
Se on yhtä helvettiä. Viha päättyy aina joko kostoon tai anteeksiantoon.
Viha päättyy aina.
Koko päivän kaikki on mennyt pieleen. Olen huolimaton, laiska, valehtelija ja huono sisko.
Nukahdin 5 aikaan aamulla. Väsytti aivan helvetisti, mutta uni ei vain tullut. Asiat pyörivät mielessä, stressasin heräänkö ajoissa, ehdinkö fysiikan kokeeseen, saanko nukuttua tarpeeksi, mitä keskiviikkona tapahtuu.
Heräsin ajoissa ja olin saanut nukuttuakin sikeästi, väsymys oli vähentynyt. Puin vaatteet, meikkasin ja laitoin kengät jalkaan. Sitten kävin vielä nopeasti vessassa ja yhtäkkiä kaikki voimat katosivat. En jaksanut.
Pesin käteni ja kun kuivasin niitä pyyhkeeseen, katsoin samalla peiliin. Peilistä tuijotti vastaan väsynyt, kyllästynyt ilme, joka tuntui odottavan sitä viimeistä syytä purskahtaa itkuun.
Valuin lattialle istumaan ja hautasin kasvot käsiini. Istuin vessassa 5min ennen kuin nousin, riisuin kengät, sammutin valot ja menin takaisin peiton alle.
Heräsin uudelleen 12 jälkeen. L oli lähettänyt 11 jälkeen viestin, että voisi tulla käymään, katsomaan vaatteita, jotka olin luvannut hänelle. Valehtelin, että olen kipeä. En halunnut tunnustaa hänelle, että olen todella niin laiska, että kun enää pitäisi vetää takki päälle ja lähteä, minä menen takaisin sänkyyn nukkumaan.
Pari tuntia katselin DVDitä ja söin. Ja oksensin. 16 aikaan lähdin hakemaan pikkuveljeäni keskustasta, jonka kanssa menin katsomaan Hobitin. Sieltä sitten kotiin ja nyt olen pari tuntia ollut mummulla katsomassa telkkaria ja repimässä arpiani.
Paljastin tänään virallisesti pikkuveljelleni, että poltan. Ei kuulosta isolta asialta, mutta toisaalta se on melko häpeällistä myöntää pikkuveljelle, jonka esikuva on ollut.
Tuntuu, että olen epäonnistunut siskon tehtävässä. Minun pitäisi olla hänelle roolimalli, joku jolle voi puhua kun tuntuu ettei vanhemmat ymmärrä, joku jolta pyytää apua läksyissä. Olen kaukana siitä.
Aina viikonloppuisin ja lomilla, kun olen mummulla, olen väsynyt ja ärtynyt. En tee muuta kuin nukun, jos minulle sanoo yhdenkin väärän sanan tai tulee liian lähelle, minä suutun, sanon pahasti. Yleensä suutun juuri pikkuveljelleni, muut tietävät, miksi haluan nukkua ja olla rauhassa.
Kaduttaa. Haluaisin kelata ajan takaisin siihen hetkeen, kun pikkuveljeni syntyi. Tekisin monta asiaa nyt toisin. Haluaisin vain olla se roolimalli veljelleni.
Mutta ei.
Olen epäonnistunut.
Siinäkin.
Se taitaa olla kiinni minussa. Valvon sen vuoksi tunteja sängyssä makuullaan keskellä yötä. Havahdu sen vuoksi keskellä yötä tai liian aikaisin aamulla.
Halu itkeä, nukkua, romahtaa, satuttaa, viiltää, kuolla. Masennus. Se on kiinni minussa, eikä sitä saa minusta irti millään leikkausella. Se on kuin etäpesäkkeitä kasvattanut syöpä. Sitä ei koskaan saa kokonaan pois minusta.
Miksi yrittää ollenkaan? Miksi taistella sitä vastaan, jos se vain hidastaa väistämätöntä?
Taidan haluta luovuttaa. Antaa tämän sairauden mellastaa niin kauan kuin se haluaa ja tehdä sitten lopun minusta. Kitua niin kauan kuin jaksan ja lopulta kuolla.
Minä toivoisin, että jaksaisin yrittää. Minä toivoisin, että osaisin selittää tämän olon. Että osaisin käsitellä tämän kuten terveet ihmiset, puhua asian loppuun ja unohtaa sen sitten. Itkeä, kun itkettää, välittämättä mitä muut ajattelevat. Toivoin, että olisin voittanut, mutta ei, minä hävisin.
Minä haluaisin jaksaa, mutta halu luovuttaa on suurempi.
Musiikkia tähän tunnelmaan.
Koko vitun päivä. Se vain hävisi jonnekin. Jonnekin masennuksen, ikävän, yksinäisyyden, surun, vihan, kateuden alle.
Koko vitun päivä oli yhtä taistelua. Halusin viiltää, itkeä, kirjoittaa itsemurhakirjeitä. Haukkua kaikki ihmiset pystyyn, syyttää heitä pahasta olostani, kostaa heille, syyttää heitä siitä, että ajauduin lopulta tekemään itsemurhan. Toisaalta antaa heille anteeksi, pyytää heiltä anteeksi, että aiheutin huolia, surua, että sotkeennuin heidän elämäänsä, kehoittaa jaksamaan ja uskomaan siihen, että pääsin parempaan paikkaan.
Suunnittelin mielessäni L:lle ja äidelle kirjeet. En vielä kirjoittanut niitä, en vain saanut aikaiseksi. En pystynyt tekemään mitään ilman, että itku olisi päässyt.
Taisin viiltää tänään. Olen melko varma, sillä kädessäni on uusi lyhyt naarmu. Minulla on hämärä muistikuva, että viilsin keittiössä ja äite taisi nähdä vilauksen siitä.
Olen koko päivän ollut niin poikki. Väsynyt. Yksinäinen. Surullinen. Vihainen. Kateellinen. Olen niin helvetin vihainen E:lle ja K:lle. He .. urgh.. kaivoivat minulle ansakuopan. Kaksinaamaiset ... ovat muka kavereitani, joihin voin luottaa ja sitten tekevät jotain tuollaista, vetävät maton alta. Vajaa 2kk kulunut tiedosta ja se sattuu edelleen niin paljon, että itken.
Olen itse kuulemma koko ajan jonkun perässä. En ymmärrä vieläkään. Viimeisen 5kk en olisi ollut kusessa kenenkään ellei surkeiden sattumusten kautta T olisi ilmestynyt elämääni. Enkä nytkään ole kusessa häneen, olen ihastunut, valitettavasti. Jos olisin kusessa, minä pitäisin kaikesta, jopa niistä puolista, joita muissa vihaisin. Ihastuneena uskallan tunnustaa itselleni, jollen pidä kaikesta ja uskallan sanoa siitä hänellekin. Ihastuminen on siis vakavampaa.
Itsemurha.
Milloin. Miksi. Tiedän vastaukset, siksi ne eivät enää ole kysymyksiä.
Miten? Se vaatii vielä harkintaa, mutta minulla on vielä hetki aikaa.
Kirjeet. Yksi valmiina, K:lle ja E:lle. Toinen aloitettu, äidelle. Kirjoitan lopuksi vielä yleisesti kaikille.
Paha olla. Nukun taas vartin pätkissä, vaikka otin neljäsosan ylimääräistä unilääkkeestä. Havahdun horroksesta painajaiseen. Torkahdan uudestaan ja herään taas. Aivan kuin en saisi nukkua.
Sattuu. Itken. Keskellä yötä.
5000 rikki.
Hassua, kuinka paljon tällaisen säälittävän itsemurha-alttiin nuoren naisen elämä kiinnostaa ihmisiä. Kumpa saisin jokaisesta katselusta voimaa jaksaa taas tunti eteenpäin.
Mutta en saa. Arvostan, että kiinnostus on edelleen hereillä, olen ylpeä itsestäni, että osaan kirjoittaa oloni useimmiten. En kuitenkaan saa tästä voimavaroja niin paljon, että jaksaisin seisoa vakaasti. Tämä auttaa minua pysymään pystyssä, tai ainakin yrittämään sitä, mutta tarvitsen vielä jotain, joka tukisi minut pystyyn.
Arvostan apuanne ja minua hävettää jo valmiiksi se mitä pyydän. Pyydän vielä lisää apua.
Auttakaa minua pysymään pystyssä.