Tape and glue

Tiiättekö sen tunteen ku patoo kaikki tunteet sisällee? Nii hyvät ku pahat. Ja sit niit alkaa olee liikaa. Tulee voimaton olo. Ei tie mitä tekis. Tekis mieli heitellä tavaroita. Tai huutaa. Itkeä. Tehä jotain. Vuodattaa kaikki ulos.

En löydä enää sanoja. En osaa kertoa miltä musta tuntuu. Mikä on väärin. Miksi oon taas täs tilas.

Mut mä yritän.

Mikä on muuttunut. Koulu. Aamul ku herään mun pitää oikeesti näyttää ihmiseltä. Mul on aikataulu jota periaatteessa pitäs noudattaa. Ei riitä et ilmestyn töihi johonki aikaa aamulla lökäreissä ja vanhas risas paidas.

Ihmiset. En oo koskaa ollu sosiaalinen. Mielummi oon yksin ku kauhees ihmispaljoudessa. Ja sit mä joudun jonnekin TAMKiin opiskelemaan. Ihmisiä on vaa vitusti liikaa. Kaikilla on joku mielipide musta.

Läski. Läski Läski Läski. Vitun lehmä. Rupikonna. Läski.

Syöminen, Seki varmaa vaikuttaa. Sanotaanko nii et viimesen kk aikana oon vissii käyttäny rahaa enemmä juomiseen ku syömiseen. Ja siis juomiseen kuuluu alkoholi ja mehut. Oon tän viikon eläny mehulla ja eile söin kiinalaista. Ja senki oksensin pois, mul on vararavintoo vaikka muille jakaa kyl sil pitäs selvitä. Läski.

Yksinolo. Vaik aikasemmi sanoin et oon mielummi yksin ni tässäki on rajansa. Etenki näin illal ku alkaa oleen hämärää mut ei viel oikei nukkuukaa viittis mennä ois kiva ku ois joku jolle puhua ees wapis. Ja viel parempi et se joku puhuis eka. Koska en halua häiritä ihmisiä. En haluu pilata muiden iltaa.

Pakko myöntää et syksy vaikuttaa myös. Kaamosmasennus. Harmaa sää, kylmyys, sade.

Ja viimesenä mut ei mitenkää vähäisimpänä: miehet. Tai okei, minä. Ja mun liian suuret toiveet. Odotukset. Tunteet.

Tunteet,

Nimenomaan. Kun niit ei ois, kaikki ois paremmin. Vitusti paremmin. Kun vois sanoo ihmiselle mitä tahansa tuntematta pistoo sydämessää. Kun vois unohtaa ihmisen ku on saanu tarpeekseen. Tai ku toine on saanu tarpeekseen.

Mutta toisin kävi ja mä oon täs taas.
Miettimäs huomaisko joku jos mua ei enää oliskaa.

She could've been a queen

En tajua mite mun olo meni taas tällaseks. Se meni tällaseks iha helvetin nopeeta. Kuukausi sitten olin viel suht kunnossa.

Aamul ylös nouseminen on täyttä helvettiä. Torkutan tunnin verran kunnes on pakko nousta, joskus en nouse ees sillo vaa meen myöhäs kouluun tai en mee sinne ollenkaa. Koulus olo on helvettiä, ei kiinnosta. Pakko esittää et oon kunnossa kavereille.

Oon maassa koko ajan vaik näytän muulta. Välil tunteet pyrkii ulos ja silmät kostuu mut ainaki tähä mennessä oon onnistunu olee itkemättä muide edes. Koko ajan tekee mieli riehua. Purkaa tää olo johonki. Heitellä tavaroita, hakata seinää, potkia, huutaa, kiljua. Riehua ja ku voimat loppuu ni itkee silmät päästään.

Ja tää huolestuttaa mua eniten: mun tekee koko ajan mieli vetää pää täytee. Unohtaa kaikki. Ees hetkeks. Aamusin tekee mieli ottaa pullo mukaa jotta selviän päivästä. Iltasin tekee mieli juoda ittensä hilpeeks. Öisin ku herään tekee mieli juoda ittensä sammuksiin. Mun tekee koko ajan mieli juoda, ja se pelottaa mua oikeesti.

Viiltää. Haluisin iha vitusti viiltää. Haluisin vaa tuntee hallitsevani tän tilanteen. Voivani keskeyttää sen ees hetkeks. Tuntee jotain muuta. Tuntee kipua jonka tien loppuvan.

Tänää ku kävelin kotii pysähyin suojatien valoihin. Tiel ajo rekka ja ainut ajatus mun päässä oli et haluun astuu sen eteen, haluun jäädä sen alle, haluun et se tappaa mut. Yhtäkkiä tunsin ku joku tuntematon tyyppi veti mua käsivarresta kauemmas tiestä. Halusin yhtä aikaa kiittää häntä välittämisestä ja hakata hänet estämisestäni.

"Sä olit vähä liian lähellä, oisit voinu jäädä ton rekan alle."

Ehkä se oli mun ideakin.

Aiemmis kämpis ja kotona ei oo kokovartalopeiliä. Täs nykyses kämpäs on. Enkä pysty välttää sitä mitenkää. Nään itteni aina ku lähen ulos, tuun sisää, meen vessaan, tuun sieltä. Ja mite voisinkaa välttää, oon valtava.
Syöminen ei onnistu. Söin tänää puolikkaan ruisleivän, oli pakko käydä oksentamas sekin pois. Koko viikon aikana oon syöny vissii 2 leipää ja makkaraperunat jokka nekin tuli ylös n. 5min kuluttua. Selviin vedellä, ja jos en selvii ni voivoi ei haittaa mua.

En tie pystynkö tähä enää.

Mä tarviin apua.

She was a princess, she could've been a queen
She had the angels beneath her broken wings
She had the vision, she had the sight
She wants perfection, she wants it right

Who cares anymore, what's right anymore?

Mikäköhän vittu mua taas vaivaa?

Viilsin. Mä viilsin. Ei oo mitään syytä. Toisaalta ei oo mitään syytä miksen viiltäis. Oon säälittävä. Kyl mä sen vittu tien. Ei viiltämällä saa henkee pois. Se on vaan lapsellista leikkimistä.

 

Mä itken koko ajan. Pidättelen itkua muiden edessä, mutta kun kukaan ei katso, päästän kyyneleet kohoamaan silmiini.

En tie mikä mua taas vaivaa. Oon rikki. Nii vitun väsynyt. En tie mitä voisin tehä et olo ois parempi. En tie mitä teen väärin et olo on tällanen.

En päässy tänä aamuna ees sängystä ylös et oisin ehtiny kouluun. Lintsasin koko päivän. Oon ihan saatanan laiska. Häpeen itteeni.

Nimenomaan. Häpeän itseäni. En pidä itsestäni.

Haluan ahmia ja oksentaa. Vittuku ei oo rahaa ostaa ruokaa, muute ahmisin. Vittu.

Mun on pakko mennä oksentaa. En kestä itteeni. En kestä tota läskiä joka kattoo takas peilistä.

En yhtää ihmettele miksei muutkaan kestä mua.

Paljon ei mitään

Paljon on tapahtunut mutta silti ei mitään.

Olen oikeastaan iloinen että tulin kipeäksi. En olisi vielä halunnut nähdä T:tä. En tiedä haluanko ikinä.

FSOGin kävin katsomassa ja oikeastaan leffa oli ihan hyvä vaikkakin pikkuseikat jäi häiritsemään.
Lauantaina oli Disney on Ice ja sinnekin lähdin. Kaiken näköstä säätöö oli, etenkin kun kyseessä olimme minä ja H, mutta pääasiassa ihan mukava reissu.

Muina päivinä onkin ollut todella vetämätön olo. En ole jaksanut, viitsinyt, välittänyt. Nukkunut, yskinyt ja syönyt.

Tai syönyt ja syönyt, ruokahalu on taas hävinny jonnekin. Tänään sain syötyä leivän ja juotua kaksi mukia kahvia. Eilen söin perunamuusia pakottamalla sillä olin kotona iskän vahdittavana. Lauantaina taisin saada syötyä banaanin ja 6 nugettia, pakko edes yrittää näyttää muille olevansa kunnossa. Perjantaina söin... öö.. join pullollisen vettä illalla leffassa.
Ruokailu on tuossa kuosissa ja silti lihon koko ajan. Tekisi mieli oksentaa, viiltää läskit pois, pakottaa itsensä liikkeelle. Paastota kkn ajan, en minä siinä ajassa nääntymäänkään ehdi kun on vararavintoa kertynyt parin vuoden varoiksi.

BDI-kysely. 36 pistettä. Vaikea masennus.
Silmät pysyvät kosteina mutta en suostu päästämään kyyneleitä valumaan.

Minulla on kaikki loppujen lopuksi ihan hyvin. Minulla on enemmän kuin joillakin. Minulla on isä toisin kuin H:lla. Minä saan asua kotona toisin kuin L. Minä olen päässyt kiusaamisesta toisin kuin Q. Minulla on oikeastaan kaikki ne perustarpeet joita ihminen tarvitsee elääkseen onnellisen elämän.

Miksi minä silti saan 36 pistettä BDI-kyselystä?
Tiedän, se on vain typerä kysely, se ei merkkaa mitään, vain minä tiedän miten minulla menee.
Pointti onkin etten oikeasti löydä syytä kieltää kyselyn tulosta.
Kaikki on hyvin enkä silti osaa kertoa miksei (vaikea) masennus voisi kuulua kuvaan.
Ja se pelottaa. Pelottaa myöntää itselle että typerä kysely ymmärtää minua paremmin kuin minä itse. Että typerä kysely kertoo minun olevan masentunut, vaikka yritän olla kaikkea muuta kuin sitä.

Yritän olla mutta se on välillä vain niin vaikeaa.

Läskiäläskiäläski

Olen aina ollut ylipainoinen. Lihava. Läski. Plösö. Ala-asteella sain kuulla siitä koko ajan. Liikuntatunnit olivat yhtä helvettiä: "jaksathan sä ny varmasti? Eihän sun jalat rasitu ton läskin takia? Koita ny liikkua plösö, kieri vaikka."
En muista millon viimeksi olisin käynyt uimassa uikkarit päällä. Tai millon olisin kehdannut olla pelkällä topilla koulussa. Tai milloin olisin viimeksi ollut koulussa ilman vatsan sisään vetämistä.

10 vuotiaana laihduttaminen alkoi kiinnostaa minua, olin vähitellen saanut tarpeekseni muiden vittuilusta. Äite esteli, sanoi vain että "kyllä se siitä katoaa kun tulee lisää pituutta". Sitä päivää odottelin pari vuotta, että vatsamakkarat muuttuisivat pituudeksi. Eipä tullut pituutta, joten läskitkin jäi.

12-vuotiaana (2007) alkoi työnteko kiinnostaa. Menin vapailla navettaan tekemään fyysisesti raskaita töitä. Kesällä heinäpelloilla otin tavaksi vähintään kävellä ripeästi heinäpaalilta toiselle. Vaadin itseltäni yhä enemmän ja enemmän, olin aina ensimmäisenä menossa ravaamaan ympäri peltoja ja metsiä. Halusin päästä läskeistä eroon.

Liikkuminen yksistään ei tietenkään auttanut, ruokavalio olisi pitänyt myös muuttaa. Se oli kuitenkin vaikeaa, kun ruuan teki 80-vuotias mummo, jonka mielestä ainoaa kunnollista ruokaa oli perunat ja läskisoosi. Ainut mitä saatoin yrittää tehdä oli pienentää annoskokoja. Se ei kuitenkaan pitkällä aikavälillä toiminut, sillä fyysinen työ vaati energiaa.

Jatkoin kuitenkin samaa parhaani mukaan pari vuotta. Yläasteella olin päässyt pahimmista paineista eroon, tunsin olevani ihminen vaikka tiesin olevani lihava. Riparilla kuitenkin tuli taas sama fiilis kuin ala-asteella: en sopinut joukkoon, olin kertakaikkiaan liian läski sopimaan joukkoon.

En kehdannut syödä riparilla juuri mitään: aamupalaksi leivän ja mukin kahvia, lounaalla ja päivällisellä juuri sen verran, että tahrin lautasen ja iltapalaksi jälleen mukin kahvia. Samaan aikaan kuvioihin tuli itsensä satuttaminen sekä tupakointi alkoi uudelleen, eikä ole sen jälkeen keskeytynyt kuin korkeintaan pariksi kuukaudeksi kerrallaan.

2011 ja 2012 kesät vietin jälleen pelloilla juosten vuoroin kantaen 20 kg:n edestä aitapaaluja välillä paaleja. Halusin aloittaa puhtaalta pöydältä, en halunnut olla lukiossakin "se läski". Halusin laihtua, minun oli pakko laihtua.

Muutosta ei kuitenkaan tullut. Jatkoin liikkumista, kävin kaverin kanssa kävelylenkillä ja hyvinä päivinä kävin yksinkin lenkillä vähintään kävelemässä. Pienensin jälleen annoksiani, en syönyt kunnolla muualla kuin tädilläni, jonka luona asuin ensimmäisen vuoden tai ensimmäisessä kämpässäni, jonne muutin -12 kesällä. Vähitellen ympärilleni kuitenkin muodostui kaveriporukka ja aloin hyväksyä itseni. Ehken ollutkaan niin lihava kuin ajattelin.

Syksy -12. Masennus. Vihasin itseäni, syytin itseäni, välillä tuntui kuin olisin ansainnut kiloni. Ennen viiltelyn säännölliseksi alkamista näännytin itseäni. Kämpällä ei koskaan ollut muuta ruokaa kuin pari jogurttia varmuuden vuoksi, jos alkaisi todella heikottamaan. Koulussa söin pari haarukallista ja join lasin maitoa. Laukussa minulla oli aina mukana vesipullo, jos minun tuli nälkä join vettä ja olo katosi.

Mummulla jatkoin näennäisesti normaalia elämää, söin kuten ennenkin, tai siltä se näytti. Kavereiden nähden jatkoin myös normaalisti: jos haimme ruokaa ulkoa ahmin sen nälissäni. Kostoksi ahmimisesta jätin koulussa seuraavan päivän ruuan kokonaan väliin ja raadoin kahta kovempaa viikonloppuna.

Samaa jatkui viime syksyyn asti, jolloin kuvioihin tuli lisäksi oksentelu. Ahmin ja oksensin. Valehtelin kämpälle tuloajat H:lle, jotta ehdin tehdä pienen lenkin koulun jälkeen, edes kävellen. Aloin laskemaan syömieni ruokien kalori ym määriä ja laskin paljonko minun pitäisi liikkua käyttääkseni saamani energian pois ja sitten liikuin kaksinkertaisesti. Jos en ehtinyt liikkumaan kaksinkertaisesti, vähensin ruuasta.

Sitten tuli riita H:n kanssa ja kaikki levisi totaalisesti. Alkoholi maistui, sekoilin, elämä lähti käsistä ja sen mukana myös syöminen ja liikunta. Söin kun oli nälkä ja kun ei enää ollut nälkä ahmin lisää ja sitten oksensin vatsahappoihin asti. En jaksanut enää liikkua, en jaksanut tehdä mitään muuta kuin itkeä, syödä ja oksentaa.

Eikä se ole muuttunut vieläkään. Oksentaminen on jäänyt,  mutta liikkuminen ei innosta. Jaksan kuitenkin nyt yrittää, kiitos reisi-, pohje-, perse- ja vatsaläskien joiden takia vaatteet eivät enää mahdu päälle tai niitä ei löydy. Parina päivänä olen käynyt kävelemässä pienen lenkin kämpän lähistöllä, alku sekin on.

//3kk, 1vko viimeisistä haavoista.

Kuulumiset

Kerronpa vähän kuulumisia, kun ajatuksia ei tunnu olevan.

Vaille 20 pääsin eilen mummulle ja loppuilta meni telkkaria katsellen. 1 maissa menin nukkumaan ja nukahdinkin nopeasti ilman lääkkeitä.

2 jälkeen havahduin vatsakipuun. Aluksi ajattelin sen menevän ohi, joten käänsin vain kylkeäni. Lopulta oli kuitenkin pakko lähteä käymään vessassa ja kerran sain oksennettuakin.

Pari tuntia pyörin sängyssä, enkä uskaltanut nukahtaa peläten herääväni taas vatsan vellomiseen. 4:41 muistan katsoneeni kelloa, joten luultavasti 5 aikoihin nukahdin uudelleen.

Näin todella outoa ja välillä ahdistavaakin unta.

Meillä oli jonkinlainen leirikoulu lukiolla ja meillä oli suunnitelmissa valvoa pidempään kuin opettajat ja juoda sitten. Jossain vaiheessa suutuin ja lähdin pois. Parkkipaikalla autoni oli katollaan toisen auton päällä, mutta se ei minua hidastanut; käänsin ja tiputin auton maahan ja lähdin ajamaan kännissä pois.  Asuin ilmeisesti psykiatrisella osastolla, joka oli läheisessä rivitalossa, jonka pihaan päädyin kävellen.

Uni katkesi ja olin mummulla. Huoneeni keskellä oli pöytä, jolla oli paljon astioita. Pöytää kiersi lyhyt, musta käärme. Käärmettä jahtasi yksi kissoistamme ja lopulta se sai käärmeen kiinni. Kun käärme oli kadonnut, sen tilalle ilmestyi kämmenen kokoinen, ruskea, karvainen tarantella. Se kiipesi jalkaani pitkin ja hyppäsi polven korkeudelta kiinni käteeni.
Havahduin. Nukuin 11 asti, yhteensä siis reilun 7 tuntia. Väsymyksen huomaa, olen koko päivän ollut pahalla päällä ja tiuskinut. Puhunut 117 sanaa tänään, niistä ~2/3 tiuskinut

209.

Paha olla.

Ahmin.

Liikaa ruokaa. Liikaa.

Oksettaa. Ällöttää.

Paha olla.

Makaan sängyllä sakset vieressäni.
Tekisi mieli lyödä ne vatsaani.
Tai oikeastaan kylkuluiden ohi keuhkoihin.

Lopettaa hengittäminen.

Tukahduttaa itsensä.

Kadota.

Enkö saisi lähteä?

Sattuu.

Musiikkia.

~ I can feel the pain in the words that you say
Hidden in the letters that were written to no name ~

Pirstaleina

SE pyörii taas mielessäni. Itsemurha. Kaipuu jonnekin muualle. Pois tästä hetkestä.

Itken. Paha olla. Tekisi mieli syödä taas itseni ähkyyn ja oksentaa sitten kaikki ulos. Näännyttää itseni nälkään sen jälkeen. Kiduttaa itseäni.

Viiltely. Saisinko? Edes yhden? Ranteeseen. Valtimon kohdalle. Tai kaulaan. Vain yksi. Kiltti.

Hajoan.

Missä kaikki ovat, kun tarvitsen heitä?

Missä he ovat, kun tarvitsen jonkun pitämään minut koossa?

Auttakaa.

Sielujen ruokaa

Ahmin. Söin ihan vitusti ja nyt on aivan järkyttävän paha olo. Oksensin jo pari kertaa, mutta pitää oksentaa vielä ennen kuin lähden leffaan L:n kanssa.

A on saanut jostain tietää blogistani. Minä en ole hänelle antanut osoitetta, mutta ei sille nyt enää mitään voi. Olisi vain ollut ihan kiva jos minulla olisi ollut yksi kaveri joka ei tiedä mitä pääni sisällä liikkuu hernekeiton lisäksi. Taitaa minulla nytkin olla, sillä E ei ainakaan seuraa blogiani koko aikaa, vaan lukee sen silloin tällöin alusta loppuun.

Ahdistaa. Pitäisi lähteä hakemaan tupakkaa L:lle, mutta olotila on niin huono, että tekisi vain mieli vetää peitto päälle ja tukehtua oksenukseen. Helvetti.

Minä nousen kyllä. Uskokaa pois. Jos en pysty siihen yksin, niin menen sinne niemeen tai psykiatriselle puhumaan. Vaikka puhunkin täällä paljon kuolemasta jne. ei se tarkoita, että tekisin jotain. Minä puran ne ajatukset tänne, muiden nähtäville, jotta osaatte pitää minua silmällä. Puran ne tänne, etten joudu miettimään samoja ajatuksia koko aikaa.

Ryhävalas vailla itsetuntoa

T otti yhteyttä. Ilmoitti olevansa taas exällään. Vittu. Viimeinen asia, jonka olisin häneltä halunnut kuulla. Ärsyttää! Pyysin häneltä viikolla apua viestillä, johon hän ei vaivautunut edes vastaamaan, mutta kun hänellä on tylsää exällään, hän ilmoittaa minulle siitä ja kaivaa tahallaan veistä haavassa.

Ähky. Söin liikaa. Pakko oksentaa. Inhottavaa olla tällainen läski mursu, joka ei muuta tee kuin nuku ja syö. En pian löydä vaatteita kaupoista. Vatsani näyttää aina siltä kuin olisin raskaana. Reidet ovat luonnottoman isot. En kestä katsoa itseäni peilistä. Mielummin katselen ryhävalaita telkkarista kuin peilistä.

Ahdistaa. Haluaisin vain jatkaa nukkumista, mutta pakko jaksaa siivota, tiskata, kerätä pyykit ja lähteä kotia kohti. En vain jaksaisi lähteä ihmisten ilmoille. En jaksaisi.

Väärä hälytys

En viiltänyt. Sen sijaan lähetin psykologilleni sähköpostilla kuulumiseni, kuten keskiviikkona lupasin. Sitten taistelin itseni nukkumaan. Otin unilääkkeen ja nukahdin 20min kuluttua.

Näin aivan outoa unta. Unessa istuin sängylläni ja viilsin ranteeseeni viillon. Veri virtasi ja nautin siitä. Yhtäkkiä seisoin T:n talon vieressä T:n vieressä ja näytin hänelle viiltoni. Hän suuttui, mutta suuttumus häpyi hänen kasvoiltaan, kun hän huomasi minun itkevän. Hän halasi minua ja lupasi olla jatkossa minun tukenani, ettei minun tarvitsisi turvautua viiltelyyn.

Minä niin toivoisin, että uni olisi ollut totta. Että T todella auttaisi minua pysymään erossa viiltelystä. En pysty siihen yksin, eilen oli todella lähellä etten kaivanut terää esille. Minä tarvitsen apua. Jos en saa viiltää, minun on saatava puhua. Minä tarvitsen jonkun, joka kuuntelee huoleni ja kertoo oman mielipiteensä näkökulmastaan.

Masentaa. Haluaisin puhua jonkun kanssa, mutta en jaksa esittää olevani kunnossa. Haluaisin pyytää T:tä soittamaan minulle, kun ehtii, mutta pelkään, että se soitto tulee vasta huomenna. L:n kanssa en nyt osaa puhua, en halua masentaa häntä yhtään enempää.

K ja E, en voi lähettää heille viestiä. En halua näyttää heille olevani taas näin vitun pohjalla. Tämä ei ole mitenkään heidän syynsä, mutta pelkään, että he, etenkin E, ottavat jotenkin syyn niskoilleen. He olivat parhaat kaverini, joille pystyin puhumaan kaikesta, mutta nyt en enää pysty siihen. He kertovat kaiken toisilleen, en yksinkertaisesti halua kertoa asioitani enää heille. En halua olla enää se rautapallo, josta ei ole mitään muuta kuin pelkkää haittaa.

Haluan vain niin kostaa itselleni. Haluan viiltää. Edes yhden viillon. Tekee mieli syödä aivan helvetisti ja oksentaa sitten kaikki. Minun on taas niin paha olla. Haluaisin itkeä, nukahtaa ja unohtaa tämän kaiken paskan. En pysty siihen. En pysty unohtamaan tätä kaikkea.

Taudin kourissa

Mielialani on vaihdellut tänään taas aivan helvetisti. Aamulla halusin vain itkeä, olin aivan helvetin masentunut ja kyllästynyt elämääni. Päivä meni normaalissa kouluvitutuksessa. Sluibasin psykologi ajan sekä Fy13 tunnin ja menin L:n kanssa syömään Arnold'sin valkosuklaa originalin. Luoja, että rakastan Arnold'sin leivoksia. Koulun jälkeen heitin A:n keskustaan, josta menimme L:n kanssa kämpälle.

"Vedetään perseet!"

L vitutti ja aivan aiheesta. Hän, aivan kuten minäkin, on bi, mitä jotkut uskovaiset eivät voi hyväksyä. Olemme sairaita, vammaisia, syntisiä. L sai tänään kuulla kunniansa Facebookissa, mikä vitutti häntä todella paljon.

Kävimme laitoksella, L:n pitää käydä päivittäin syömässä siellä, minkä jälkeen menimme kaupan kautta kämpälle. Kämpällä tajusin, että tänään oli jo keskiviikko, uusinta olisi huomenna, en minä voisi juoda, kun pitää lukea kokeisiin. Yhden lonkeron join L:n seurana.

Aamulla juttelin T:n kanssa ja kysyin ehtisikö hän käymään luonani illalla. 17 aikaan juttelu jatkui, mutta en saanut vieläkään vastausta kysymykseeni. 18 jälkeen ovikello soi ja T seisoi oven takana. Ilmeeni oli kuulemma näkemisen arvoinen, oli lähellä etten alkanut itkemään tai kiljumaan. Muistan vieläkin, kuinka nopeasti sydämeni hakkasi. Olin niin yllättynyt ja etenkin onnellinen.

Vietimme reilun tunnin ajan kolmistaan, L joi ja minä kiehnäsin T:n kanssa, niin L ainakin sanoi. Vähän ennen 20 lähdin heittämään L:ää laitokselle ja T ajoi perässämme. Laitoksen pihassa T tuli autoon istumaan hetkeksi ja saimme asiat puhuttua halki; sain vastaukset kysymyksiini, en mieluisia mutta vastaukset kuitenkin.

Kämpällä jatkoin lukemista, kunnes 23 aikaan vatsani tuli todella kipeäksi. Hetken päästä oksensin ilman pakottamista. Sitä on nyt jatkunut pari tuntia, eikä tunnu helpottavan. Toivottavasti huomenna voin mennä kouluun, uusinta on illalla ja sinne minun on pakko selvitä.

Nyt mieliala on jälleen normaali. En ole iloinen mutten halua itkeäkään. Minua vituttaa tämä oksentaminen, inhoan tätä yli kaiken. Inhoan tätä lemua, inhoan sitä viimeistä palaa, joka jää kurkkuun, inhoan tätä makua, inhoan tätä epävarmuutta, "oksettaako vai eikö?". Istuisin mielummin H:n kanssa tyhjässä huoneessa päivän ajan kuin oksentaisin vatsataudin vuoksi. Ehkä oksentelu nyt vähitellen loppuu, kun vatsa on tyhjä, ainakin rukoilen niin.

Musiikkia.

Miksen saa olla iloinen?

Minä. Paha olla. Sekoitin kaiken. Pilasin kaiken. Hävettää. Kaduttaa. Haluan viiltää. Haluan nukkua, kunnes tämäkin painajainen on ohi. Haluan nukkua ikuisesti. Olen taas niin vihainen. Itselleni ja muille. Itselleni olen niin vihainen, että haluan vain satuttaa itseäni.

Polttaa sytkällä tai tupakalla itseeni palovammoja. Kuristaa itseäni, kunnes en enää saa henkeä ollenkaan. Viiltää, kunnes osun valtimoon, kunnes veri suihkuaa haavasta. Purra itseäni, kunnes hampaat osuvat toisiinsa. Hakata seinää, kunnes käden luut murtuvat, kunnes käsi turpoaa, kunnes en enää tunne kädessä muuta kuin kipua.

A täyttää lauantaina 18 ja hän pitää syntymäpäiväjuhlat luonani. A:lla ei ole E:n numeroa, eikä hän aikaisemmin ole tajunnut kutsua E:tä. K:n hän oli kuitenkin kutsunut jo aikaisemmin. Tänään illalla puhuimme A:n kanssa, että E pitää kutsua myös juhliin ja lupasin hänelle kutsuvani E:n illalla, kun pääsen kotiin ja saan kännykkäni lataukseen.

Asiassa on vain muutama mutta. K oli mennyt sanomaan E:lle menevänsä A:n juhliin, jonne E:tä ei vielä oltu kutsuttu. E ymmärrettävästi otti siitä vähän itseensä. Minä onnistuin kutsumaan E:tä juhliin juuri oikeaan aikaan. "Onks tää joku lepyttely?" Aivan kuin minä olisin jotain väärää tehnyt. No minä sitten lepyttelin E:tä ja selittelin miten asia oli.

Toinen mutta on L. Tai oikeastaan L ja E samassa kämpässä kännissä. He eivät pidä toisistaan, kaikki tietävät sen, ja minä olen taas kerran kahden kaverini välissä, jotka eivät toisistaan pidä. L uhkasi olla väkivaltainen E:tä kohtaan, joten vähän arvelutti kutsua E juhliin.

Ehkä olisi parasta, että E ei tulisi, L on kuitenkin A:lle läheisempi ystävä kuin E ja A:n juhlat ne ovat. En halua, että juhlat kääntyvät turpajuhliksi ja sellaiset niistä tulee, jos E ja L ovat samassa paikassa juoneina. Kännissä ei todellakaan ajattele mitä sanoo tai tekee.

Tästä päästäänkin kolmanteen ongelmaan: Jos E tulee juhliin, K:n ei tarvitse olla yksin, mutta minä jään yksin, jos T ei tule ja E:n ja L:n välille tulee tappelu. Jos minä tai joku muu kieltää E:tä tulemasta, hän loukkaantuu. Jos E ei tule, K:kaan ei välttämättä tule (E:lle on vaikeaa sanoa "ei"). Jos K ei tule, joudun olemaan yksin bileissä, jos T ei tule. Jos T tulee ja K tulee, mutta E ei tule, K joutuu olemaan "yksin". Helvetillistä säätöä taas, mutta ehkä kaikki selviää.

Aamulla lintsasin yhteiskuntaopin tunnin ja menin L:n kanssa Hesburgeriin syömään. Söin aivan liikaa, kerros- ja normiaterian. Oksetti sen ruokamäärän vuoksi, sekä ähkyn että bulimian kannalta. Sieltä menin fysiikan tunnille E:n ja K:n seuraksi, hyvillä mielin ja hyvä mieli säilyi. Sain kaveriltani tupakkaa ja viinaa, helpotti elämääni paljon.

Koulun jälkeen menin hetkeksi L:lle ja sieltä lähdimme keskustaan. L:n terapian ajan olin I:n kanssa, jonka tapasin bussissa ohimennen. L:n terapian jälkeen I lähti kotiin ja vietin päivän L:n ja hänen kaverinsa ja muutaman muun tyypin kanssa. Ostimme muun muassa A:lle lahjan ja itselleni ostin vähän vaatteita ja meikkejä. Loppuillasta A liittyi seuraamme ja juttua riitti.

Olin niin iloinen koko päivän. Nautin olostani, nauroin oikeasti, hymyilin oikeasti. Sitten kaikki muuttui. Elämä potkaisi taas. Haluan itkeä. Tämä on toivotonta. Aiheutin taas kauhean sotkun.

Vitun vitun vittu!

Koko päivä oli aivan mahtava, kunnes sekoitin taas kaiken. Ainoan hymyn kasvoilleni on saanut muutama viesti L:ltä ja tottakai T. T saa minut aina hymyilemään.

Olin todella pirteä ja oikeasti iloinen, mutta se oli kohtalon mielestä väärin.

Minua ei ole tarkotettu onnelliseksi.

Kysymysmerkki.

L:n on paha olla, hänen on niin paha olla. Hän kertoi minulle siitä eilen, sen voi lukea hänen blogistaan, välillä sen näkee hänen silmistään. Tänään minä en nähnyt sitä, minulla on itselläni, nyt niin mitättömiltä tuntuvia, ongelmia. Miksen minä huomannut?

Huono omatunto. En tiedä miten auttaisin häntä. Miten voin auttaa häntä? Tuntuu että kuunteleminen ei auta, mutta en keksi muutakaan. Jos pystyisin, ottaisin edes osan siitä paskasta mikä hänellä on itselleni. Minä en halua, että hänellä on paha olla. Minä haluaisin niin auttaa häntä, minä haluaisin, että hän olisi oikeasti iloinen, että hänen hymynsä ja naurunsa ei peittäisi pahaa oloa alleen.

Paha olla. Minun on niin paha olla L:n puolesta. Minun on niin paha olla, viha nousee taas pintaan. Minä vihaan K:ta ja E:tä, en kestä heitä kasvotusten. En ole suuttunut heille, en ole loukkaantunut heille, he eivät ole tehneet mitään pahaa minua kohtaan. Minä vain, en kestä heidän seuraansa. En kestä nähdä heitä yhdessä iloisena samalla kun minä olen yksin niin surullinen.

Jälleen kerran, oma syy. Jäin yksin, jättäydyin yksin. Aamulla ensimmäisellä tunnilla, jonne raahauduin pakolla, oli kemiaa. Menin myöhässä, väsytti, vitutti, itketti. En olisi jaksanut. Menin luokkaan ja ensimmäisenä näin E:n ja K:n istuvan vakipaikoillamme vierekkäin, nauraen ja jutellen. En kestänyt. Teki mieli kääntyä kannoillani ja mennä takaisin kotiin itkemään. Keräsin viimeiset voimani ja menin istumaan heidän vieressä olevan pöydän ääreen.

Koko tunnin kuuntelin musiikkia, pidättelin itkua, voimani eivät riittäneet hymyilemiseen. Tunnin lopussa sain hymyn oikeasti kasvoille. T:"kylmä ilman sinua". Olin pakahtua ilosta. Viesti on pyörinyt päässäni koko päivän, mutta sekään ei ole saanut pidettyä masennusta ja vihaa poissa. Se on vain kasvattanut ikävää, halusin itkeä ikävästä, mutta en halunnut näyttää heikolta. Halusin näyttää vahvalta, jotta L uskaltaisi puhua minulle.

E ja K varmaan luulevat, että olen vihainen heille, koko päivänä en sanonut heille sanaakaan kasvotusten. Olin koko päivän L:n seurassa, tekstasin hänelle kemian ja äikän tunnit ja bilsan tunnille hän tuli pitämään seuraa, vaikka E:kin oli siellä. En minä ole heille vihainen, välttelen vaan taas heitä, ettei minulla mene hermot heihin ja etten sano heille jotain pahaa.

En tiedä mitä teen. Tiedänpäs. Menen kotiin ja viillän. Viillän koko vitun viikon  edestä, ettei huomenna tarvitse. Sitten minä syön, ahmin oikein kunnolla ja oksennan. Sitten minä puen taas hymyn kasvoilleni ja lähden keskustaan tapaamaan I:tä ja ehkä L:ää.

En tiedä mitä teen ajatuksieni kanssa. Minä yritän hymyillä, minä yritän olla iloinen, mutta se on niin helvetin vaikeaa taas. Helvetti. Vihaan itseäni. Enkö minä jo pian voisi saada pääni selväksi? Minkä vitun takia minun pitää olla näin sekaisin? Minua ahdistaa. Ahdistaa, mitä jos en pääse eroon tästä ikinä? Mitä jos pidänkin kiinni tästä? Mitä jos?

Ahdistaa. Masentaa. Pitkästä aikaa minua masentaa taas aivan kunnolla. En ole vain surullinen, en tunne vain ikävää, vitutusta, vihaa, väsymystä. Tunnen ne kaikki. Tunnen masennuksen. En jaksa. En jaksa pukea naamiota kasvoille, en jaksa esittää olevani kunnossa, en jaksa auttaa muita. Minun on pakko. En voi jättää muita pulaan, he tarvitsevat apuani. Mitä apua? En minä osaa heitä auttaa. Ristiriitaista. Helvetin sekavaa.

Koitan auttaa kaikkia, mutta kuka auttaisi minua?

Musiikkia.
~ katso eteen mutta älä pakoon juokse ~

Onko minun pakko jaksaa?

Eilinen on nyt historiaa

Lintsasin tänään koko päivän. Tai aluksi se oli lintsausta.

Heräsin 7.15 oikeastaan aika pirteänä. Ensimmäisellä tunnilla olisi ollut fy8, josta uusi asia loppui viikko sitten. Suunnittelin aluksi vaivautuvani tunnille, mutta houkutus jäädä peiton alle lämpimään voitti.

Ilmoitin K:lle etten tulisi ainakaan fy8 tunnille, E:kään ei sinne menisi, joten K olisi yksin. Ei se hänelle kuulemma tee mitään, mutta onhan se aina mukavampaa, kun on kavereita tunnilla.

Vähän aikaa juttelin K:n kanssa, mutta sitten väsymys voitti. Uudelleen heräsin, tietenkin niin myöhässä, etten olisi ehtinyt kemian tunnille, 9.41 L:n viestiin. Hän kysyi näkisimmekö lukion ala-aulassa. En ehtinyt vastaamaan, ennen kuin piti juosta vessaan oksentamaan.

Jep. Lintsailu kusi, vapaa päivästä tuli aivan erilainen kuin olin suunnitellut. Koko aamupäivä 13 asti meni torkkumiseen ja oksenteluun.

Vitutti. Vihaan oksentamista, vaikka välillä teenkin sitä vapaaehtoisesti. Oksentamisen jälkeen suuhun jää inhottava limakerros ja kurkkuun sattuu. Ja se lemu, ällöttää ajatellakin sitä!

13 aikaan olo helpottui paljon ja sain syötyäkin. 14 jälkeen äite tuli käymään. Hän toteutti aikomuksensa ja kantoi H:n kamat ullakolle. En tiedä, mitä teen, kun H tulee hakemaan kamansa. En halua pahempaa riitaa hänen kanssaan.

Hänen käyttäytymisensä vain ärsyttää minua niin paljon, että haluan vain eroon hänestä. Aivan kuin hän pitäisi minua itsestäänselvyytenä, aivan kuin hänen mielestään olisin hänelle jokin palvelija, joka antaa kyydin kouluun, jonka luokse voi mennä yöksi kysymättä ja jonka luona voi olla aivan niin pitkään kuin vain tarvitsee.

Ilmeisesti hän ei ymmärtänyt, ettei kaikkea saa vain sormiaan napsauttamalla. Toivottavasti hän oppi sen nyt.

Siinä oli tämä päivä. Ajeltiin äiden kanssa kotiin Tiimarin ja Halpahallin kautta. Kotona olen lukenut kemian kokeeseen, vaikka ensimmäisenä koeviikolla onkin fy8 koe. Fy8 kirja ja vihko jäivät kuitenkin kämpälle, joten luen kemiaa, kun kerta siihen kirja on mukana.

Olotila? Parempi kuin eilen. Paljon parempi. Kuitenkin revin taas arvet auki. Kuitenkin romantisoin viiltelyä. Kuitenkin minä haluan satuttaa itseäni.
Idioottimaista.

Kuinka paljon vihaa ja itseinhoa ihmisessä on oltava, jotta hän tarttuu terään ja satuttaa itseään?

Sitä on kysynyt moni muukin. Mutta entä vastaus?

Se veti minut taas alas

Nyt se ahdistus tuli. Vielä pari tuntia sitten kaikki oli paremmin kuin hyvin, nauroin enemmän kuin viikolla yhteensä. Kuitenkin ahdistus kaivautui taas esille ajatuksissani. Se pilaa jälleen iltani, vie mielenkiinnon opiskelusta. Rasittavaa! 

Olen koko päivän syönyt. Syönyt ja syönyt lisää. Pizzaa, kalapuikkoja, paprikaa, paistettuja kananmunia ja niitä iänikuisia Tuplia. Äsken oli pakko lähteä hakemaan vielä Hesburgerista kerrosateria, teki niin paljon mieli sitä.

Ahdistus. Oksettaa. En suostu oksentamaan. En halua. Haluan parantua. Jos oksennan en parane.

Tekisi mieli lähettää avunhuuto jollekin.
Ei E:lle, hän ei ole hyvä rentouttamaan minua ahdistuksen alta.
Ei K:lle, juttelin juuri hänen kanssaa, enkä halua häiritä häntä liikaa.
Ei A:lle tai M:lle, he viettävät aikaa yhdessä, joten en halua heidän ilonpitoaan pilata, etenkin kun heistä vain A tietää bulimiastani ja hänkin sai tietää siitä vasta tänään varmuudella.
Ei H, hän ei minua osaa auttaa, en jaksa puhua hänen kanssaan, eikä hän tule ikinä tietämään bulimiastani.
L. En tiedä, hän voisi toisaalta olla yksi vaihtoehto, mutta hänellä on nyt omassa elämässään niin paljon ongelmia, etten haluaisi sysätä omia ongelmianikin hänelle.
Ei K:n ex, joka tarjosi jutteluseuraa. Puhuin hänen kanssaan juuri eilen, en halua aiheuttaa häiriötä joka päivä.

Olen jälleen yksin. Pakotan itseni nukkumaan. Vain se pelastaa minut nyt itseltäni.

Vääryyttä

Vittu.

En voi sanoa muuta. Koko elämä menee nyt niin päin persettä, kuin vain voi.

Koulussa en osaa enää mitään. Fysiikka 7 on minulle aivan hepreaa, en ymmärrä siitä mitään. Kemia 5 menee huonosti, olen ollut poissa tunneilta aivan liikaa, kiinnostus ei ole riittänyt tunneille menemiseen. Fysiikka 8, se nyt menee ihan hyvin, jos vain jaksan kuunnella tunneilla.

Sitten on vielä äidinkielen 6 kurssi ja uskonnon 3 kurssi. Äidinkieli menee aina hyvin ja uskonto on minulle vain pakollinen kurssi, se menee niin kuin menee.

Olen helvetin pettynyt itseeni. Jos panostaisin tunneilla, jos edes yrittäisin tehdä läksyt enkä vain tyytyisi pettyneenä siihen, että oppi ei nyt mene yrittämättä päähän. Minun on pakko ottaa itseäni niskasta kiinni ja panostaa, muuten koe ja etenkin kirjoitukset menevät päin helvettiä.

Koulu ei toki ole ainut asia elämässäni, onneksi. Kaverit ärsyttää. Tai siis, minua on viime aikoina vituttanut kaikki eikä kavereiden ole tarvinnut oikeastaan kuin vain hymyillä niin olen ollut raivoissani, halunnut vain huutaa puhtaasta vihasta.

H on ärsyttänyt erityisen paljon. Hän ei tiedä bulimiastani eikä tule tietämäänkään jos se minusta on kiinni.
Ahdistaa myöntää, että syön aivan helvetisti kaikkea turhaa, epäterveellistä. Tällä hetkellä suurin paheeni on Tuplat, syön niitä aivan liikaa. Päivässä voi mennä 4-6, normaalisti, aikaisempaa en pitänyt Tuplista, söin sellaisen todella harvoin.

H on viime aikoina innostunut jälleen laihduttamaan. Kuulen joka päivä samoja valituksia "Sit vuode lopus ku oon laihtunu 10kg ni sit ostan uusia vaatteita" "oi eih subin salaatti, oi se on nii hyvää!" "ei vittu nää housut on löysät ku oon laihtunu".

Jokainen kerta, kun hän alkaa puhumaan painostaan, laihdutuksestaan, ruokavaliostaan, liikkumisestaan, minulle tulee pakonomainen tarve oksentaa. Yleensä hän alkaa puhumaan, kun olemme syömässä tai kaupassa.
Eilenkin minun oli pakko päästä vessaan oksentamaan kesken ruokailun, kun hän oli pitänyt jälleen puheensa juoksuvaatteiden ihanuudesta ja kuinka hän haluaisi juoksemaan.

Viime viikolla ajoimme moottoritiellä.
"Se olis kyl siistii päästä jonnekki radalle ajaan nii lujaa ku vaa pääsee"
H:n tympääntyny ilme ja vastaus minulle: "Mut riittääkö taidot?" Hetken hiljaisuus ja minun vastaukseni:
"Ei mua haittais vaik kuolisinki, pääsisin vaa eroon kaikesta... ja kaikista".
Jälleen hiljaisuus, jonka H rikkoi jälleen puheellaan, kuinka itsekäs olen ja sitten lopulta hän siirtyi takaisin laihdutukseensa.

H:n seura ei todellakaan tee minulle aina hyvää. Hän on joka yö minun luonani yötä eikä keskittymisestäni läksyihin tule yhtään mitään, kun minulla on seuraa. Hänen puheensa alentavat itsetuntoani ennestään, vihaan itseäni aina vain enemmän ja enemmän.
Mutta toisaalta, hyvällä hetkellä, hän on mukavaa seuraa, hän on usein saanut minut hymyilemään ja nauramaankin. Ja tärkeintä, hän on lähes aina seuranani, kun kukaan muu ei ehdi tai jaksa seuraani. Usein hänen seuransa on estänyt minua viiltelemästä.

Viimeisenä huolenaiheenani on äite. Hänen terveydentilansa ahdistaa minua. Kesällä alkoi jatkuva yskiminen. En saa mielestäni sitä mahdollisuutta, että hänellä saattaa olla, luultavasti onkin, keuhkosyöpä.
Viestittelimme aamulla ja hän kertoi yskän vaivaavan. Lääkäriin hän ei pääse, aikoja olisi vasta ensi kuussa, eikä hänellä ole autoakaan helposti käytössä,  hänen omansa on minulla ja iskä tarvitsee omaansa.
Pakko myöntää, että pelottaa. Pitkän aikaa olen tiennyt, että lopulta äite kuolee tupakkaan, mutta silti tuntuu hirveältä kuunnella hänen yskimistään. Ahdistaa.

Istun fysiikan tunnilla. Kiinnostus on taas muualla kuin tunnin aiheessa. Keskittymisestä ei tule mitään, huolehdin vain kaikesta.

Viha. Masennus. Itku. Lopulta tulee viiltely.

Anteeksi. Olen taas pohjalla, vaikka yritän taistella vastaan. Pettymys. Mietin taas itsemurhaa. Väärin. Haluan pois täältä, eroon kaikesta.

Haluan huutaa, en vain tiedä mitä tai miksi

Jees lintsailuksihan tämä taas meni. Nukahdin vasta 4 jälkeen. Heräsin ihme kyllä ajoissa, 7.30, mutta kiinnostuksen määrä koulua kohtaan oli taas niin korkealla, että sammutin herätyksen ja käänsin kylkeä. 

Aikaisemmin olisin tuntenut kauheaa syyllisyyttä lintsailusta. Nyt ei mitään, en ole tehnyt mitään, mistä pitäisi tuntea syyllisyyttä. Eipä sillä, ei tunnilla mitään uutta olisikaan ollut, koska tänään on taksvärkki. 

Olo. Väsyttää. Ahdistaa. En saa taas mitään tehtyä, kun en noussut heti herättyäni ja raahautunut kouluun. Masentaa. Revin arpiani auki, jotta veri vuotaisi taas. En halua viillellä. Ei, haluan viillellä, mutta en halua siitä jälkiä. Haluan veren vuotavan, mutta en halua muiden näkevän sitä, en halua heidän huomaavan, että olen taas aivan sekaisin. 

Haluaisin. Juuri tällä hetkellä. Haluaisin, että joku ottaisi yhteyttä, viesti, FB chat, ehkä jopa soitto. En haluaisi olla yksin, en juuri nyt. En halua itse ottaa yhteyttä, en halua häiritä, en halua olla rasittava takertuja. 

Haluaisin. Koko ajan. Haluaisin viillellä, haluaisin niin palavasti satuttaa itseäni. Haluaisin itkeä. Minuun sattuu. Haluan huutaa, haluan riehua, haluan purkaa tämän vihan, surun, yksinäisyyden. Haluan eroon tästä olosta. Tämä on niin väärin. Haluan vain syyn!

Istun sängyllä. Suunnittelin opiskelevani kemiaa, fysiikkaa, ehkä tehdä uskonnon esitelmää. Mitä teen? Leikin kännykällä,  kirjoitan blogia, päiväkirjaa ja, pahinta, ahmin. En ymmärrä miksi taas syön. Minun ei ole nälkä, minun ei tee mieli mitään. Minä vai syön, koska siihen pystyn.

Ällöttävää. Inhottavaa olla tällainen mursu. Katsoin itseäni taas aamulla peilistä ja mieleni teki oksentaa.
Pyöreät, lihavat posket, järkyttävät, tummat silmän aluset, hyvää vauhtia kasvava kaksoisleuka. Käsivarret, liian isot, täynnä viiltoja ja arpia. Kädet, nakkisormet, lyhyet ja paksut, isot kämmenet, räpylät. Jalat, reidet ovat liian ISOT, täynnä arpia, selluliittia, ihraa, HYI! Pohkeet alkavat ihraantua myös, hyi. Jalat, räpylät.
Keskivartalo, vatsa, mitäpä muutakaan siihen mahtuisi. Kunnollinen raskausmaha, ainut erottava asia on, että tätä ihra määrää ei voi synnyttää pois itsestään, sen kanssa on elettävä, etenkin kun on näin laiska paska, ettei jaksa tehdä edes asialle mitään. Painoni vuoksi jalkani ovat lähes päivittäin kipeät, kävely rasittaa niitä. Lihakseni ovat järkyttävän huonossa kunnossa, selkäni on kipeä ajoittain vain, koska lihakseni ovat huonossa kunnossa.

Inhoan lähes kaikkea itsessäni. Olen liian iso joka suhteessa, ällöttävän iso.

Ainut piirre, mistä ulkonäössäni pidän ovat silmieni väri. Ne ovat kauniin siniset, vivahdus harmaata. Muuten silmänikin ovat vääränlaiset, liian pienet.

Itseinho on taas huipussaan,  vihaan itseäni. Ahmin, oksennan, viiltelen. Ja sama uudelleen ja uudelleen masentuakseni lisää. En tiedä. Olen niin eksynyt, sokaistunut kivustani. En tiedä mitä voisin tehdä, jotta oloni paranisi.

Itken.