zzz

Pääsin vasta nyt klo 2 yöllä kotiin kesäretkeltä. Kivaa oli, kertoilen huomenna lisää kun ehdin.
Meitsi menee nukkuu.

Tänään?

Meillä oli tarkoitus lähteä jo eilen kesäretkelle äidin ja pikkuveljeni kanssa, mutta kello oli 12, kun heräsin ja mummulla oli töitä tekemättä.
No, ei se mitään, retkipäivä on siis tänään. Yhtään en vielä tiedä, minne ollaan menossa, matka näyttää. Innolla odotan päivää, vaikka vatsan alue ja alaselkä ei tähän aikaan kuusta olekkaan parhimmillaan. Aivan sama, tänään on pakko olla hyvä päivä, pakotan vaikka itseni nauttimaan ja unohtamaaan kivun, jos se ei muuten onnistu.
Kuvia yritän ottaa ja niitä laittaa tänne, muutama hyväntuulen-postauskin pitää tehdä :) (hymiö).

Alkuhuumaa. 2. Otto

Tämä piti julkaista ekana tekstinä (19.7.), mutta onnistuin kännykälläni poistamaan julkaisun. Hienoa, upea taidonnäyte.. Mutta tosiaan ensimmäinen teksti.

En tiedä miten yämä pitäisi aloittaa, mutta itsestä ja blogin tarkoituksen kertominen tuntuu luontevalta tavalta. 

Olen 18v naisenalku Pirkanmaalta. Siinä taisikin olla kaikki mitä osaan itsestäni kertoa :D Ei, ei ollutkaan. Masennus. Tämä helvetin paska olo. Se peittoaa kaiken muun alleen. Jos joku ala-asteen luokkakaveri näkisi minut, hän ei tunnistaisi minua, koska en ole enää se pirteä pikkutyttö, joka sai muutkin nauramaan ja joka osasi nauraa itselleen. Ei, hän näkisi maansa myyneen nuoren naisen, joka horjuu rajalla tietämättä minne päin lähteä. Jokin minussa on sentään säilynyt, sillä nauran edelleen itselleni. Olen niin helvetin säälittävä, etten voi muutakaan kuin nauraa itselleni. 

Äh, tämä sai nyt aivan erilaisen alun kuin olin ajatellut. Blogin kirjoittamisen ajattelin auttavan minua käsittelemään ajatuksiani. Tai siis tarkoitan, että jos kirjoitan ajatukseni ne saavat jonkinlaisen järjestyksen, jonka avulla selviän tästä. 

Olen päättänyt, että selviän tästä. Minulla riittää tahdonvoimaa, vaikka en sitä itse aina uskoisikaan. Minun pitää vain etsiä se jostain ja kasata se. Minä haluan, että olen 10 vuoden päästä vielä täällä auttamassa nuoria, jotka ajattelevat samoja asioita kuin minä nyt. En halua, että minä liityn niihin surullisen kuuluisiin tilastoihin nuorista, joilla ei ole enää voimia pitää kiinni elämästä ja jotka pelkäävät saavansa ikätovereiltaan luovuttajan leiman. 

Toivottavasti saan lukijoita ja tukijoita. Toivon, että tämän kirjoittaminen auttaa minun lisäkseni myös muita masentuneita, sillä silloin tietäisin tehneeni jotain oikein. 

Heh, loppukevennykseksi musiikkia. Musiikki auttaa minua aina rankkojen päivien yli. Ilman musiikkia en enää nukkuisi ja oloni olisi huomattavasti huonompi, mikäli se nyt on mahdollista. Pystyn myös samaistumaan helposti sanoituksiin ja osaan niiden avulla kertoa olotilastani enemmän kuin itse.

Se on minussa kiinni, pääsen eroon siitä vain kuplassani

Luulin saavani tämän päivän olla rauhassa. Ei. Masennus muistuttaa taas itsestään. Mielessä pyörii teräni kuva, ranteeni huutaa sitä iholleen. Koitan torjua ajatuksen, taistella sitä vastaan, mutta se palaa aina vain vahvempana ja pakottaa minut tottelemaan.

Minuun sattuu, haluaisin niin itkeä, mutta se ei nyt ole mahdollista, meillä on vieraita. Itkeminen on väärin, se on sopimatonta muiden läsnäollessa, siksi eristäydyn pian hetkeksi, laitan oveni lukkoon, kuulokkeet korvilleni, kuuntelen musiikkia ja viillän kunnes näen verta, kunnes tunnen kipua tarpeeksi. Sitten kuivaan veren, siistin haavat ja terän, vedän pitkähihaisen päälleni ja poistun kuplastani. Olen taas maailmassanne ja häpeän arpiani, häpeän heikouttani, häpeän.

Juuri tänään lähetin K:lle viestin, jossa kerroin voivani paremmin kuin aiemmin kesällä ja olleeni viiltelemättä jo 5 päivää. Olisin ollut hiljaa. 5 päivää ei ole mitään, kun on puhe addiktiosta. Ajattelin viiltelyä sekunnin murto-osan, mutta se riitti. Nyt en saa sitä enää mielestäni.

Anteeksi postaustulva. Minun on vain pakko saada tämä ulos, pois pyörimästä pääni sisältä. Anteeksi, että en pysty vastustamaan. Anteeksi. anteeksi.
Musiikkia. Nauttikaa. Minäkin yritän, kun poistun kuplastani.

Sammakon varpaita ja kyyneleitä

Eilisen jälkeen tänään onkin ollut aivan erilainen tunnelma. Menin nukkumaan, kun sain postauksen kirjoitettua 3 aikaan aamuyöllä. Unta en saanut ennen kuin 4, silloinkin jouduin turvautumaan unilääkkeeseen. Huonosti nukutun yön jälkeen ajoin mummulle tekemään eväitä heinäpäivää varten.

Minä todella pidän heinäpellolla olemisesta, saan näyttää sukulaisille, että kerrankin osaan tehdä jotain ilman opastusta ja saan muiden huomaamatta rääkätä itseäni kantamalla painavia paaleja 'turhaan' kasoihin ja kävellä auringon paahtaessa kiireellä pellon päästä päähän. 

Yhdestä asiasta en kuotenkaan heinäpäivissä pidä. On monia pienempiäkin asioita, kuten kuumuus ja heinien pistely, jotka häiritsevät, mutta kaikkein pahinta ovat SAMMAKOT. Ette usko, kuinka paljon inhoan ja pelkään sammakoita.
Olen nähnyt 2 tunnin aikana 5 nyrkin kokoista rupikonnaa ja 3 sammakkoa ja olen jokaiselle muistanut kiljua, yhdelle jopa itkin, koska säikähdin ihan helvetisti, kun huomasin ison rupikonnan istuvan 5cm kenkäni vieressä. Yäk yäk YÄK!!!

Kerroin E:lle ja S:lle blogistani. Laitan kuvaksi viestejä E:Itä tänne, sain ne, kun kerroin blogista. Sai hymyn huulille! :) Kiva saada tunnustusta tekstillä, on sitten todisteita.
 Toivottavasti tämä vähän selvittää minun ajatuksiani teille. Yritän edelleen kirjoittaa kuten tähänkin asti, kaikki ajatukseni, mielipiteeni, kuulumiseni. Haluan jonkun edes tietävän mitä mielessäni liikkuu.

Näytin muutaman tekstin myös äidilleni. Hän luki ne hiljaisuuden vallitessa, keskittynyt ilme kasvoillaan. Lopulta hän katsoi minua ja kysyi mitä hän voisi tehdä. Luoja mikä kysymys, en minä tiedä. Ei mitään? Kai? Eikö tämä ole minun sotkuni, minun ongelmani, joka minun on pakko selvittää itse?

"Pistää kädet ristiin, toivoa parasta ja pelätä pahinta?"

Niin kai. Minuun sattuu jo pelkästään sekin, että joudutte koko ajan pelkäämään pahinta. En haluaisi aiheuttaa teiIle huolta. Älkää huolehtiko, kyllä minä sanon, kun oloni on perseestä ja kyllä te sen huomaatte, vaikka en sitä kertoisikaan.
Toivokaa parasta ja pelätkää pahinta. Ette te muutakaan oikein voi, te ette pääse minun pääni sisälle keräämään ajatuksian rullalle ja heittämään vääriä, itsetuhoisia ajatuksia roskiin. Jos se olisi mahdollista, olisin teille antanut jo luvan tehdä sen päästäkseni vihdoin rauhottumaan ja nauttimaan elämästä.

Nyt tämä alkaa vaikuttaa siltä, etten arvosta teidän antamaanne apua ollenkaan. Asia ei todellakaan ole niin. Olen todella kiitollinen teille saamastani avusta ja tuesta. Minä vain olen päättänyt, että tämä on minun taisteluni, joka minun on käytävä yksin. Syytä en tiedä, mutta toivon saavani teillä tukea ja apua edelleen. Olette minulle todella tärkeitä, vaikka en sitä teille juuri koskaan kerrokaan.

Huomatkaa seksikäs RDj taustakuva. Uhuhu  mikä ilme ♡ ;)

Viha väsyttää, mutta minulla on taas toivoa

Minulla oli tänään hyvä päivä. Paino sanalla oli. Sitten tapahtui jotain ja nyt minua vituttaa, ärsyttää, itkettää, masentaa. Haluan taas huutaa, hakata pahan olon tyynyyni, itkeä niin, että kaikki näkevät tuskani. Mutta ei, minä eristäydyn, kirjoitan ajatukseni tänne ja päiväkirjaani, en puhu niistä kenellekään,  etenkään niille, jotka loukkaavat minua kerta toisensa jälkeen tietämättään tehneensä mitään väärää.

Minulla oli hyvä päivä. Vietin aikaa äidin kanssa, emme juurikaan puhuneet syvällisistä asioista, mutta pääasia olikin viettää aikaa hänen kanssaan. Nauroin pitkästä aikaa niin, että vatsaan sattui ja se tuntui hyvältä.
Sitten illalla 9 aikaan lähdin Treelle näkee kaveria, sanotaan vaikka A, ilman kummempia suunnitelmia. Ihanan spontaania, en ole pitkään aikaan tehnyt mitään suunnittelematta ja kellottamatta sitä valmiiksi. Tänään siis repäisin ja sekin tuntui hyvältä.
Minä tunsin tänään pitkästä aikaa eläväni, en vain lipuvani sumussa päivästä toiseen.

Sitten tapahtui jotain. Siitä on nyt noin tunti. Minulla on tapana tarkistaa viimeiseksi illalla mihin aikaan kaverit ovat viimeksi olleet online WhatsAppissa. Stalkkausta, tiedänhän minä sen, siitä vain on tullut jo tapa. Noh jälleen kerran E ei ollut vastannut vielä kysymykseeni,  vaikka oli varmasti sen nähnyt, koska oli ollut online sen lähettämisen jälkeen. Lisäksi luulen hänen puhuneen K:n kanssa, sillä he olivat olleet viimeksi online samaan aikaan ja tiedän, ettei K puhu muiden kuin minun ja E:n kanssa WhatsAppilla. Stalkkausta. Ehkä jopa hieman mustasukkaista ja epäilevää, mutta eikö kysymykseen kuuluisi vastata?

Äh en minä tiedä. Minusta vain tuntuu, että heillä on paljon mukavampaa kahdestaan, minä olen heille kuin jalassa riippuva rautapallo, jota heidän pitäisi vielä estää ruostumastakin. Luulen, ettei K:ta ja E:tä enää kiinnosta mitä minulle kuuluu. En haluaisi kertoa heille vapaaehtoisesti, kuinka monta kertaa päivässä mietin, miten tapan itseni tai miten haluaisin viiltää ranteeseeni ja näyttää haavaa heille sanoen 'joko teitä nyt kiinnostaa vai unohdetaanko kaveruus kokonaan?'. Minä vain niin haluaisin, että he kysyisivät miten minulla menee, ovathan he parhaimpia kavereitani A:n ja H:n kanssa.

Tuntuu niin tyhmältä ajatella näin. Miksi en voi vain tyytyä siihen, että minulla ylipäätään on kavereita? Ehkä olen vain niin väsynyt ja maalailen piruja seinille? Olen nyt kuitenkin pettynyt, loukkaantunut, mutta eniten olen vihainen. Niin vihainen kaikille, joka ikiselle ihmiselle, jota maa päällään kantaa, eniten itselleni ja E:lle. Anteeksi siitä, ethän sinä tiennyt loukkaavasi. Minä vain alitajuntaisesti etsimällä etsin syitä olla surullinen.

Äh tästä tulee taas niin sekavaa, etten saa mitään oikeastaan aikaiseksi. Viha väsyttää,  haluan nukkua ja unohtaa. Musiikkia. WE DON'T BELONG HERE!!! Nukahdan rumpujen lyöntien tasaisuuteen, unohdan kaiken hetkeksi. Ehkä huomenna viha ja pettymys ovat poissa, ehkä huomenna saan taas elää?

Ikävä sinun luo <3

Tästä tulee luultavasti ennemminkin muistopostaus kuin infopostaus, mutta eiköhän siitäkin selvitä.

Mummuni oli minulle todella tärkeä ihminen. Hän käytännössä katsoen kasvatti minut ja pikkuveljeni, koska äiti oli päivät ulkona töissä ja isä joko koulutuksessa tai töissä.
Olin 4v, kun menin päivähoitoon, pikkuveljeni tuli hoitoon pari vuotta minun jälkeeni puolivuotiaana. Siihen asti olin mummun hoidossa joka päivä (äiti oli/on mummulla töissä).

Koulun alkuun asti normaali arkipäivä oli seuraavan lainen: aamulla ~8 aikaan päiväkodille äidin kyydillä (iskä on aina lähtenyt kotoa ennen 6 aamulla) ja illalla 4-5 aikaan mummulle äidin hakemana. Mummulla me pääsimme usein mummun kattamaan pöytään syömään perunoita ja kastiketta.

Mummu keitti aina perunoita. Mummun kuoleman jälkeen yksi eniten kaipaamistani asioista on ollut tunne, kun kävelet keittiöön ja näet mummun hellan edessä keittämässä perunoita. Se oli sekoitus turhautumista ainaisiin perunoihin, mutta myös turvallisuuden ja muuttumattomuuden tunne.

Muutaman tunnin vietimme mummulla arkisin kunnes iskä tuli hakemaan 6-7 aikaan kotiin. Äiti jäi vielä illaksi mummulle lypsylle ja tuli vasta yöllä kotiin nukkumaan.

Viikonloppuisin lähdimme yleensä aamuisin äidin kanssa mummulle, joskus tulimme vasta päivällä iskän kyydillä. Päivät vietimme mummun kanssa (äiti oli taas töissä), katselimme televisiota, leikimme mummun neuloessa tai tehdessä ruokaa. Illalla iskä tuli taas hakemaan. Joskus kinusin luvan jäädä mummulle yöksi, yleensä lauantaisin sillä se oli mummun saunapäivä ja rakastin pienempänä
käydä saunassa, etenkin mummun kanssa.

Yksi muistoni mummusta on, kun hän istuu keinussa pyöritellen peukaloitaan ja laulaa minulle Rosvo-Roopea. Pidin siitä laulusta jo pienenä ja mummu joutui usein laulamaan sen minulle monta kertaa. Äiti ei kauheasti tykännyt kun mummu sellaista laulua minulle lauloi, mutta kun minä siitä pidin niin mummuhan lauloi.

Lopetan tähän tällä erää, sillä muistojen kirjoittaminen on edelleen vaikeaa enkä itkultani näe enää tekstiä kunnolla. Sinulle mummu haluan sanoa sen mitä en ikinä saanut ääneen sanottua mutta toivon sinun sen tietäneen: Minä rakastan sinua. Minun on ikävä sinua.

Haluaisin niin ottaa painon pois hartioiltasi ja kantaa sen itse

Turhauttava päivä. En ole tehnyt mitään. Istunut ja täyttänyt ristikoita. Heräsin 10 ja tulin istumaan keittiön pöydän ääreen. Sen jälkeen en ole tästä juurikaan noussut. Kerran kävin vessassa, muuten olen velvoittanut pikkuveljeni palvelemaan minua. Kyllä, olen ollut 9 tuntia hereillä ja käynyt vessassa vain kerran. En ole syönyt mitään, en ole juonut mitään, en ole käyttänyt kännykkäänikään juuri ollenkaan (nm. nukun kännykkä kädessäni), en ole juuri puhunutkaan vapaaehtoisesti, vastaillut vain kysymyksiin ja pyydellyt antamaan vettä tai avaamaan ikkunan.

Miettinyt olen. Mieliala on pitkästä aikaa taas etusijalla ajatuksissani. Erehdyin miettimään tulevaisuutta. Tänään on 25.7., biologian kirjoitukset 16.9., en ole tehnyt elettäkään lukeakseni. Minulla ei ole mitään innostusta lukea ja opiskella. Minua ei kiinnosta oppia enää ikinä mitään, minua ei kinnosta tietää mitään, minua EI KIINNOSTA!!! Se pelottaa, olen aina tykännyt oppia. Oppiaine on vaihdellut, mutta olen aina halunnut oppia uusia asioita ja etenkin tietää turhaa nippelitietoa, jolla olen voinut päteä (heh). Mitä nyt, kun minua ei enää innosta oppia? Mitä nyt voin enää odottaa huomiselta?

Olen aina ollut hyvä oppilas, joitakin aineita minun ei ole tarvinnut edes kummemmin opiskella saadakseni hyviä numeroita. Mitä jos nyt kun kiinnostus on mennyt en enää opikaan ja numerot putoavat? Nyt olisi aika jolloin ainakin pitäisi opiskella. Minua pelottaa, että viimeisenä lukiovuotena numeroni laskevat kuin lehmän häntä, koska masennus vie kiinnostuksen jopa rakastamastani oppimisesta.

  Helvetti. Epäonnistuminen pudottaa minut aivan varmasti pohjalle, en halua, jaksa enää sitä. Minun voimani eivät riitä enää nousemaan siitä suosta,  mutta voimani eivät myöskään riitä enää opiskeluunkaan. Kesälomaa jäljellä vielä ~3vkoa ja minä murehdin opiskelusta.

Säälittävää valitusta, ota itseäsi niskasta ja opiskele äläkä siellä poraa. Noin minä  olisin muutama vuosi sitten ajatellut jos olisin lukenut jonkun muun tekstiä. Nyt ymmärrän heitä, ja sisimmässäni anon anteeksiantoa kaikilta, joita olen pitänyt heikkoina. Minä ymmärrän teitä ja haluaisin ottaa teiltä kaiken sen tuskan pois, jota olette kokeneet. Minä ansaitsen tämän tuskan, olen käyttäytynyt väärin, mutta te kaikki rakkaat, miten haluaisinkin auttaa teitä!!

valitse itse: uupunut fyysisesti vai henkisesti?

Pari päivää menny ilman päivitystä, mutta minulla on siihen hyvä syy. Olen ollut todella väsynyt fyysisesti enkä ole jaksanut vapaa-ajalla tehdä muuta kuin syödä ja nukkua :D (<- huomioikaa hymiö, niitä ette tuu paljoo näkeen).
Maanantaina alkoivat "työt" tai niiksi minä niitä muille sanon. Oikeammin nämä "työt" ovat velvoite. Äitini on maatalousyrittäjä, tarkemmin maidontuottaja, ja tarvitsee apua töissään. Tähän asti olen tänä kesänä selvinnyt melko helpolla, sillä äitini on saanut muilta apua, mutta maanantaista lähtien on ollut minun velvollisuuteni auttaa.
Mieliala on ollut parempi, en tosin ole yksinkertaisesti jaksanut miettiä asioitani. Iltaisin nukkumaan mennessä on tullut pienoinen masennushetki, mutta melko pian olen nukahtanut. En ole syönyt lääkkeitänikään (Seronil 40mg ja muutamia unilääkkeitä) muutamaan päivään, tosin en ole tarkoituksella jättänyt seronilia ottamatta, olen vain muistanut sen vasta illalla eikä se silloin oikein enää ehdi vaikuttaa..

//löysin tällaisen tekstin maaliskuulta 2013, ajalta jolloin uskalsin vihdoin puhua ja sain apua enkä ollut enää selviö ihmisille.

"En jaksa enää.. Haluan luovuttaa, tai paeta niiku jotkut sen aattelee. Ku tää olotila alko (2010 kesällä) aattelin et oon vaa nii väsyny ja kyllästyny et se vaikuttaa mun mieleen mut ilmeisesti oon oikeesti sairas vaik en sitä itteIleni haluukkaa myöntää.

Tää olotila on ihan kauhee... Tätä en toivois kellekkään. Haluan luovuttaa. Se on väärin muita kohtaan, mut en vaan haluais enää roikkua täälä toisten vaivana. Haluan pois. Se on tosiasia jota en uskonu koskaa sanovani mutta elämä heittelee mua täl hetkeI pienillä ja vähä isommillaki kivillä eikä ELÄMÄ oo enää kivaa.

Must on tullu herkkä. Ennen en ottanu kaikesta itteeni. Nyt kaikki on mulle liian vaikeaa, en jaksa yrittää ku vaan pakottamalla. Suutun muille heIpommin jos ne ei ees yritä koska aattelen et mul on hyvä syy luovuttaa toisin ku muilla. Tiedän kyl etten oo ainut jolla on tää sairaus, mut tieto siit et muut luovuttaa pakottaa mut yrittää ja sit oon taas yhä masentuneempi ku tajuan etten oikeesti jaksa tai osaa.

Psykologi sano että kirjoittaminen on hyvä vaihtoehto viiltelylle. En jaksa uskoo siihen, tää ei auta mtn. Tosin ei auta viiltelykään, mut se antaa syyn itkee kivusta. Muistan pienempänä ku oli nii väsyny et itketti, sitä en tosin silIo tajunnu et se johtu väsymyksestä, ja iskä kysy et miks itken enkä osannu vastata mitään järkevää. Tää olotila on samanlainen, haluan itkee mut en tie miks. Isän kyselyt sai vaa aikaa sen et haluan kunnollisen syyn kaikkeen. Siks viiltelen et saan itkee fyysisestä kivusta koska henkistä kipua en pysty mitenkään todistaa itteIleni enkä varsinkaan muille. "

Paljon on menty eteenpäin, oikeastaan ylöspäin, tosta ajasta mutta en mä vielkään kunnos oo. Toi ei ollut edes pahimmalta ajalta, SE tuli vasta mummun kuoleman jälkeen, mutta se on taas asia erikseen, josta kerron myöhemmin.

Haaveet kaatuu

Niinpä niin olisihan se pitänyt tietää. Olen taas niin loukkaantunut kaikille, että hävettää. Suunnitelmanahan oli että menen kavereiden, sanotaan vaikka E ja K, kanssa huomenna Powerparkkiin. No suunnitelma kaatu, koska E ei jaksanut lähteä.
Ärsyttää,  miksi menin taas kerran luottamaan ja tekemään suunnitelmia huomiseksi. Olin jo tarkkaan päättänyt mitä laitan päälleni ja minne menen yöksi. Joo tyhmäähän se oli, kuka 18v vielä suunnittelee mitä laittaa päälleen huvipuistoon (nyt tuntuu tyhmältä että ajattelen noin).
Oma vika, itse päätin luottaa vaikka tiedän ihan helvetin hyvin että luottaminen on tyhmiä varten.  Olen jo niin monta kertaa vannonut itselleni etten luota suunnitelmiin ennen kuin ne toteutuvat. Pyrin itse pitämään kaikki lupaukseni, joka ikisen,  enkä voi sietää sitä kun sovitut asiat  peruuntuu, etenkin jos syynä ei ole mitään vakavaa vaan vain 'en jaksa'.
Urgh että on taas loukkaantunut olo. Masentaa aina vaan enemmän kun ymmärrän kuinka tyhmä taas olin. Vannon jälleen uudestaan itselleni etten luota ennen kuin suunnitelmat toteutuu, pian rikon taas lupakseni itselleni ja sen tajuaminen masentaa vielä enemmän.
Kaivan itselleni hautaa. Ryven itsesäälissä. Säälittävää. Toivon että hauta on pian valmis. Haluan kaatua uupuneena, toivonsa menettäneenä kuopan pohjalle ja kuolla.

Anna mä puhallan

Tähän asti on ollut hyvä päivä, vaikka väsyttänyt onkin. Käytiin autoilemas kaverin kans ja tyhjennettiin loput kamat pois Treen kämpästä. Kauhee ajomatka kyl oli, lainattiin iskän pakettiautoo, joka piti kaameeta meteliä kun ajo yli 60km/h ja koko ajanhan meillä oli taas kiire paikasta A paikkaan B et sitä sit todellakin ajettiin niin nopeeta ku vaan sai, välillä nopeempaaki :D
Ollut tosiaan niin paljon tehtävää ja mietittävää ettei ole pahemmin ehtinyt masennella. Koko päivän on pitänyt myös esittää olevansa täysin kunnossa. Tämä kyseinen kaveri, sanotaan vaikka H, tietää kyllä masennuksestani, mutta hän ei tavallaan ota sitä tosissaan. Välillä tuntuu ettei hän edes välitä siitä että minulla on paha olla, hän aivan kuin unohtaa sen ja keskittyy vain itseensä. Joo hän on vähän itsekäs, mutta kilttinä ihmisenä kestän sen mukisematta. Meillä on kahdestaan yleensä niin hauskaa ettei tuollainen oman navan tuijottelu merkitse paljoakaan. Joskus, myönnän kyllä, hermot ovat niin kireällä ja on muutenkin paska olo että on pakko päästä eroon hänestä jottei vain tule sanotuksi jotain todella pahasti. Minä kun en osaa sopia, en osaa anta itselleni anteeksi. Kadun vieläkin yhtä pientä riitaa erään tytön kanssa joka tapahtui ala-asteella vaikka juttu onkin jo sovittu ja meistä tuli lopulta parhaat kaverit 4 vuodeksi.
Tällaista tänään. Hyvä päivä tähän asti, tosin nyt tuli pää kipeäksi että katsotaan kuinka kauan hyvä olo jatkuu...

Kuka puhaltaa nyt?
Kuka puhaltaa nyt?
Kuka puhaltaa nyt?
Prinsessoja ja astronautteja - Sanni

Katkelma on päivän biisistä, oon kuunnellu tätä koko päivän repeattina. Kuvaa jotenkin olotilaa yleensäkin, kuka nyt auttaa kun äite ei siihen enää pysty?

Note for Santa Claus: I want better life

Hirveä päivä. Toinen teksti tänään, mutta pakko kirjoittaa. Masennus kalvaa, olen epäonnistunut jälleen kerran. 
Äidillä on tänään syntymäpäivä. Ei hän pyöreitä täyttänyt, mutta kuitenkin eikö minun tänään pitäisi olla iloinen ja positiivinen vain jotta äiti tänä yhtenä päivänä voisi olla huolehtimatta minusta ja keskittyä vain itseensä. Haluaisin niin kovasti etten pilaisi äidin päivää tällä jatkuvalla kiukuttelulla ja surullisella ilmeellä. Minä yritän olla iloinen, yritän hymyillä, mutta tunnen piston sydämessäni aina kun suuni vääntyy tekaistuun hymyyn. "Sinä olet feikki, lopeta ennen kuin nolaat itsesi, kaikki tietävät ettet osaa iloita muiden puolesta."
Masentaa masentaa masentaa! Helvetti! Haluan olla iloinen, haluan tuntea muutakin kuin kuolemanhalua, vihaa ja surua. Kiukuttaa.
Kävin juoksemassa yhtä jyrkkää mäkeä ylös muutaman kerran. Ajattelin vihan lauhtuvan kun saan liikuttua. Voimat loppuivat kesken, paska kunto, ihramursu. Vihan lisäksi alkoi vielä vituttaanki kun ei kunto riittänyt kuin 3 kertaan. Tällä vitutuksen määrällä voisin juosta maratonin mutta kun kunto EI riitä!!!

//lajittelin itsekseni nauloja ja ruuveja erikseen. laatikosta josta lajittelin löysin 5cm leveän terän. Vihdoin kunnollinen viiltelyterä! Enää ei tarvitse piilotella puukkoja tai hajottaa sheivereitä, jotta voisi viillellä. Sairas ihminen, iloitsen siitä että löysin tavan satuttaa itseäni, mutta iloitsen kuitenkin. Odotan malttamattomana että jään yksin että pääsen koittamaan terääni.

Kivusta nautintoon on matkaa pelottavan vähän

Enpä tiedä. Masennus kalvaa sisustaani. Heräsin vasta ja oloni on jo nyt väsynyt, haluaisin mennä takaisin nukkumaan ja ohittaa tämänkin päivän. Voimat vähenevät, haluan suuttua, itkeä, huutaa, mutta voimat riittävät vain viiltelyyn ja masenteluun. Tämä on niin väärin!
Olin 2.7-11.7 viiltelemättä. Sitten ahdistus ja masennus vyöryivät taas ylleni enkä kestänyt enää oloani. Nyt en tiedä miten pystyisin välttämään viiltelyä. Halu satuttaa itseä kasvaa koko ajan isommaksi. Istun keittiön pöydän vieressä ja haaveilen leipäveitsestä. Menen olohuoneeseen ja haaveilen verhojen lenkeistä. Huoneessani katselen saksia (tiedän, säälittävää) ja kaulaliinojani.
Lopputuloksena heti kun jään yksin reiteni paljastuu ja viillän. En osaa enää viiltää niin kuin keväällä, silloin sain haavoista suuria ja vuotavia. Nyt haavat ovat säälittäviä naarmuja, jotka tihkuvat verta, jos tihkuvat. Haluaisin edes osata satuttaa kunnolla jos kerta satuttaa pitää. Säälittävä nyhverö! Olen vihainen itselleni! Miksi en enää osaa? Onko itsensä satuttaminenki jo liian vaikeaa minulle?!?

Edit// sovittiin parin kaverin kans et mennään ens viikolla Powerparkkiin jos kaikille sopii. Odotan sitä kuin kuuta nousevaa, koska en ole nähnyt heitä pitkään aikaan, mutta toisaalta pelkään, että päivä on jälleen masennusta täynnä enkä osaa nauttia sen enemmän laitteista, hyvästä ruuasta kuin kavereiden seurastakaan.
Jos Jumala on olemassa, toivon todella, että saisin tänä yhtenä päivänä nauttia elämästäni. Voisin kestää päivän masennusannoksen joskus muulloin, kunhan vain tämä yksi päivä olisi hyvä. Minä pyydän, rukoilen!