Levolle lasken

Olen ollut kesäkuun puolivälistä asti töissä muistisairaiden osastolla. Ns. ulkoiluttaja mutta teen kyllä kaikkea muutakin vessatuksista syöttämiseen.

Suurin osa potilaista osastolla on ihan ok ihmisiä. Osalla tulee välillä hetkiä jolloin he ovat raivostuttavia kitisijöitä tai aggressiivisia, mutta ne hetket menevät ohi suht nopeasti.

Eräs naispotilas oli todella mukava. Hän jutteli paljon kanssani, kertoili muistoja jotka vain muisti. Ja hän muistutti mummuani.
Kesäkuun lopussa hänet siirrettiin pääsairaalaan. Viime viikolla hänen sukulaisensa haki hänen tavaransa. Ajasta ikuisuuteen.

Viime viikolla vein näytteitä labraan ja matkalla väistin käytävällä ensihoitajia jotka työnsivät paareja. Kuollut vanhahko mies kädet ristissä rinnan päällä.
Jäin hetkeksi tuijottamaan vaikka hyviin tapoihin olisi kuulunut osoittaa kunnioitusta ja kääntää katse pois.

Rauhallinen ilme kasvoilla. Levollinen. Kivut olivat poissa. Pelko oli poissa.

Näitä kahta asiaa oon pyöritelly mielessäni viikon verran.

Kuolema.
Levollisuus.
Kädet rinnan päällä.
Pelko.

J:n ilme lauantaina kun hän näki jälleen raadellut käsivarteni.

Pettymys.

Se kuvastui hänen kasvoiltaan vaikka hän oli jo muutaman juonutkin.

Se minä tällä hetkellä olen.
Kaikessa.
Kaikille.

Edes jotain

Sain jotain aikaiseksi. Tein yhteishaun. Nyt se oli oikeasti vaikeaa. Mielenkiintoni ei enää riitä opiskeluun. Tai. Haluan oppia koko ajan uutta, pidän siitä, mutta kun pitäisi oppia itselle ammatti se ei nappaa enää yhtään. Pistin nyt hakuun muutaman vuoden kestäviä aloja. Helppoja ja hieman kiinnostavia. Pakko edes esittää että yritän kasvaa ihmiseksi. Esittää sopivani tähän yhteiskuntaan.

Vaikka en todellakaan siihen sovi. Suurin piirtein joulukuusta lähtien pitänyt omaa lomaa koulusta. Hävettää olla tällainen. Asiat paremmin kuin monilla ja heitän kaiken menemään vain koska olen laiska enkä jaksa. Olisi edes kunnon syy mutta kun ei ole. Olen vain laiska. Nytkin olen jo keskiviikosta lähtien ollut mummulla vaikka periaatteessa olisi pitänyt matikan koe tehdä keskiviikko-iltana ja opolla piti käydä tänään. Laiska.

Tiistai oli kamala päivä. Istuin 11:stä ilta kuuteen sohvalla ja itkin. En kyennyt tekemään muuta kuin itkemään. Istuin ja itkin. Kuuden aikaan aloin rauhoittumaan ja sain raahattua itseni suihkuun. Istuin kuuman suihkun alla tunnin verran ja jatkoin itkemistä.

Olen hermoraunio. Suutun todella helposti, tiuskin ja olen muutenkin äkäinen. Suoraan sanottuna olen vittumainen koko ajan. Se kostautuu minulle vielä. Joku saa tarpeekseen ja sanoo takaisin. Pahimmassa tapauksessa joku josta todella välitän.

Tekisi mieli viiltää, mutta mitä sekään enää hyödyttäisi. Sen verran jo oppinut ettei veren vuodattaminen hyödytä jossei sitä ole valmis vuodattamaan tarpeeksi.

Kyllä. Se pyörii taas mielessä. Muistuttaa olemassa olostaan. Aivan kuin pystyisin ikinä täysin unohtamaan sitä. Sairas mieli, nyt ja aina.

.
.
.

// eilen tuli 3 vuotta mummun kuolemasta. kävin haudalla. pidin itkun sisällä, minulla ei ollut aikaa itkeä. vaikka olisi ehkä kannattanut.

She could've been a queen

En tajua mite mun olo meni taas tällaseks. Se meni tällaseks iha helvetin nopeeta. Kuukausi sitten olin viel suht kunnossa.

Aamul ylös nouseminen on täyttä helvettiä. Torkutan tunnin verran kunnes on pakko nousta, joskus en nouse ees sillo vaa meen myöhäs kouluun tai en mee sinne ollenkaa. Koulus olo on helvettiä, ei kiinnosta. Pakko esittää et oon kunnossa kavereille.

Oon maassa koko ajan vaik näytän muulta. Välil tunteet pyrkii ulos ja silmät kostuu mut ainaki tähä mennessä oon onnistunu olee itkemättä muide edes. Koko ajan tekee mieli riehua. Purkaa tää olo johonki. Heitellä tavaroita, hakata seinää, potkia, huutaa, kiljua. Riehua ja ku voimat loppuu ni itkee silmät päästään.

Ja tää huolestuttaa mua eniten: mun tekee koko ajan mieli vetää pää täytee. Unohtaa kaikki. Ees hetkeks. Aamusin tekee mieli ottaa pullo mukaa jotta selviän päivästä. Iltasin tekee mieli juoda ittensä hilpeeks. Öisin ku herään tekee mieli juoda ittensä sammuksiin. Mun tekee koko ajan mieli juoda, ja se pelottaa mua oikeesti.

Viiltää. Haluisin iha vitusti viiltää. Haluisin vaa tuntee hallitsevani tän tilanteen. Voivani keskeyttää sen ees hetkeks. Tuntee jotain muuta. Tuntee kipua jonka tien loppuvan.

Tänää ku kävelin kotii pysähyin suojatien valoihin. Tiel ajo rekka ja ainut ajatus mun päässä oli et haluun astuu sen eteen, haluun jäädä sen alle, haluun et se tappaa mut. Yhtäkkiä tunsin ku joku tuntematon tyyppi veti mua käsivarresta kauemmas tiestä. Halusin yhtä aikaa kiittää häntä välittämisestä ja hakata hänet estämisestäni.

"Sä olit vähä liian lähellä, oisit voinu jäädä ton rekan alle."

Ehkä se oli mun ideakin.

Aiemmis kämpis ja kotona ei oo kokovartalopeiliä. Täs nykyses kämpäs on. Enkä pysty välttää sitä mitenkää. Nään itteni aina ku lähen ulos, tuun sisää, meen vessaan, tuun sieltä. Ja mite voisinkaa välttää, oon valtava.
Syöminen ei onnistu. Söin tänää puolikkaan ruisleivän, oli pakko käydä oksentamas sekin pois. Koko viikon aikana oon syöny vissii 2 leipää ja makkaraperunat jokka nekin tuli ylös n. 5min kuluttua. Selviin vedellä, ja jos en selvii ni voivoi ei haittaa mua.

En tie pystynkö tähä enää.

Mä tarviin apua.

She was a princess, she could've been a queen
She had the angels beneath her broken wings
She had the vision, she had the sight
She wants perfection, she wants it right

Who cares anymore, what's right anymore?

Mikäköhän vittu mua taas vaivaa?

Viilsin. Mä viilsin. Ei oo mitään syytä. Toisaalta ei oo mitään syytä miksen viiltäis. Oon säälittävä. Kyl mä sen vittu tien. Ei viiltämällä saa henkee pois. Se on vaan lapsellista leikkimistä.

 

Mä itken koko ajan. Pidättelen itkua muiden edessä, mutta kun kukaan ei katso, päästän kyyneleet kohoamaan silmiini.

En tie mikä mua taas vaivaa. Oon rikki. Nii vitun väsynyt. En tie mitä voisin tehä et olo ois parempi. En tie mitä teen väärin et olo on tällanen.

En päässy tänä aamuna ees sängystä ylös et oisin ehtiny kouluun. Lintsasin koko päivän. Oon ihan saatanan laiska. Häpeen itteeni.

Nimenomaan. Häpeän itseäni. En pidä itsestäni.

Haluan ahmia ja oksentaa. Vittuku ei oo rahaa ostaa ruokaa, muute ahmisin. Vittu.

Mun on pakko mennä oksentaa. En kestä itteeni. En kestä tota läskiä joka kattoo takas peilistä.

En yhtää ihmettele miksei muutkaan kestä mua.

Jos ny vähäse

Mun pitäs vissii opiskella matikkaa iha vitu innokkaana tällä hetkellä. Piti koko viikonlopun mut fuck it. Nyt ei kiinnosta.

Keksiviikkona oli Paperikerhon saunailta = juomista. Ja mähä si join. Aloteltiin kaverin kans 0.5l viinapullon pohjilla. Laskut alko kivasti saunalla ja koitin si siideril päästä takas tunnelmaan mut vitut, masis alko ja paniikki kasvaan metelistä ja puolituntemattomista ihmisistä. Kaveri si anto rauhottavan, mut se ei ehtiny vaikuttaa ajoissa. Jossai vaihees löysin itteni vessasta verta vuotavan käden kanssa. Mikäs siin si koittaa saada verenvuoto tyrehtyy ku rauhottavaki rupes vaikuttaa eikä ollu mitää havaintoo mitä mieles oli taas liikkunu. Joo no siit selvittii, kädes 3 säälittävää viiltoo.

Ja viikonloppu. Jumalauta äite ois ylpee ku tietäs mitä kaikkee oon tehny viimesen 53 tunnin aikana. Eisaatana. Mun suunnitelmahan oli juoda L:n ja parin jätkän, joita en entuudestaan tuntenu oikeestaa ollenkaa, kanssa perjantai-iltana. Joo no lauantaina löysin itteni juomasta keskustasta. Ja sunnuntai-aamu alko tasottavilla ja siit si jatkettii pienee hiprakkaan. Ei siin mitää, iha vitu jeba viikonloppu. Taisin vähä ihastuakki. Vähä vaa. Iha jees.

Muutenki menny iha okei. Ressaan kyl vitusti koulusta. Ei kiinnostais vittuakaa opiskella yhtää mitää. Tai ei kiinnostais vittuakaa opiskella jotain alaa varten. On iha vitulliset paineet kun tietää et tästä koulusta pitäs saada paperit joilla vois tehä muutaki ku pyyhkiä perseensä. Voi vittu et ressaa. Ja toisaalta taas en jaksa enää ressata, menee niiku menee. Voisin nytki jättää noi matikan läksyt tekemättä ja mennä vittu nukkuu pääni selväks. Ei vaan vittu kiinnosta.

.
.
.

//pelkään et syksy -13 toistuu. tien ettei tää tyyppi oo mitenkää samanlaine ku T mut vittuku pelottaa. enkä tie kykenenkö pelkoni takia päästää tätä pidemmälle. vähäinen järkeni pistää hanttiin.

Iha näi ohimennen

Vittu kun tekis mieli viiltää.

Heti kun pääsin valittamasta

Ois pitäny tehä eilen tää postaus. Mun piti mut oon ollu taas laiska paska, en oo saanu mitään aikaseks.

Mut tosiaan.
Sain eilen kämpän. About 300m päästä TAMKista. Vuokrakaan ei oo kovin suuri verrattuna normi pyyntiin ton kokosista kämpistä. Ohan se tietty paljon ku ei oo rahaa oikei kellään mut ois voinu olla enemmänkin.

Mut niin. _Minä_ sain kämpän. H ei oikein innostunut. Ollaan tavallaan etitty yhessä kämppää. Mä oon ettiny halvempaa, ymmärrän jo mitä tarkoittaa olla köyhä. H on ettiny kalliimpia. Ja täs kämpäs jonka nyt sain ei oo pesukoneita. Mä selviän ilmanki mut en tie Hsta. Ei taida H tulla asuun siihe et taitaa jäädä koko kämppä mun maksettavaks. Kyl mä siit vrm jotenki selviän mut ois ollu helpompaa jonku kans.

Mut hei. Sain kämpän. Se on hyvä. Yks asia tavallaan vähemmän ressattavaa. Jotain positiivista.

.
.
.

Ja silti. Itken. En pysty lopettamaan. Peitän olon äideltä, se on huolissaan musta, tietää et mä ressaan. Sil on muitakin huolia, mä selviin kyl.

Tai en kyl selvii. En tiedä miten oon taas täs kunnossa. Tai en ees tie mis kunnos oon. Oonko missään. Kännissä haluisin olla. Unohtaa kaiken hetkeksi. Mutta kännissä olot on kaks kertaa pahempia. Enkä pystyis varmaan hillitseen itseäni.

Oon jutellu yhen brittiläisen tyypin kans netis. Se on periaatteessa ainut ihminen tällä hetkellä joka saa mut hymyileen. Aidosti hymyileen. Se on ainut ihminen johon luotan. En tiedä miks mut musta tuntuu et voin kertoo sille kaiken. Niiku seki kertoo mulle. Toisaalta ei mul oo enää muitakaan. Päästin irti, luovutin ihmiset pois luotani. En tarvinnu heitä joten en pitäny heitä enää lähellä. Elämäni suurin virhe. Ja se on paljon.

Kerroin hänelle että on paska päivä. Että haluan vain itkeä mutten voi koska en haluu et kukaa näkee.
Hän sanoi että jos voisi hän tulisi ajamaan kaikki ulos jotta voisin olla yksin ja itkeä kaikessa rauhassa ja ku oon itkeny tarpeeks hän tulis ja siivois kyyneleet pois ja kertois et kaikki tulee oleen paremmin.

Ymmärrättekö mitä tarkoitan?
Hän saa minut hetkeksi unohtamaan kaiken ja ajattelemaan hetken jotain huoletonta. Se on jotain mitä mä todella tarviin.

Mut silti ku oon yksin jään tuijottaan arpiani. Viimeset on vielki punasia. Suurin osa on haaleita.
Ja jostain syvältä tulee hiljainen kaipuu siihen aikaan ku arvet oli vielä haavoja. Kun ne vuoti verta. Kun ne aiheutti kipua.

Muistan sen.
Ja kaipaan sitä.
Mutten tee sitä.

vielä

Uusi aika, vanhat tavat

Stressi kasvaa.
Kämppää ei löydy, kukaan ei luota opiskelijan vuokranmaksukykyyn.
Koulu alkaa viikon päästä. Panikoin jo valmiiksi uusia ihmisiä, paikkoja, asioita ylipäätään.
Opintotukeakaan en ole saanut haettua. Kituutan sitten.

Stressi kasvaa ja sen myötä olen alkanut taas itkeskelemään huvikseni. Kaikki vain tuntuu junnaavan paikallaan. En saa mitään aikaiseksi ja aika loppuu kesken.

.
.

Kävin katsomassa kämppää Treella tänään. Pois lähtiessäni kävelin puiston läpi. Jotenkin tuli vain olo että haluan istua keskelle puistoa ja vain jäädä siihen paikalleen. Odottaa että joku tekee kaiken minun puolestani.
Onneksi maailma herätti minut haaveistani. I tietääkin miten.

.
.

Terä on lompakossa. Edelleen. Se on ollut siellä koko ajan, lähellä minua. Jos tarvitsen sitä, se on aina tukenani.

Vittu että olen säälittävä.
Pahoittelen.

Pitkästä aikaa

Terve.

Pitkästä aikaa. Ajattelin ilmoittaa että olen hengissä jos joku siellä huolehtii.

Laskut jatkuu. 184 päivää. Kuulostaa siltä että olen päässyt eroon, mutta edelleen on päiviä kun haluan viiltää.

Muistan yhden päivän heinäkuussa. Olin todella väsynyt ja olimme tulossa Tampereelta H:n kanssa kun löysin terän lompakostani. En edes muistanut, että se oli siellä. Muutamaan päivään en kyennyt ajattelemaan muuta kuin terää.

Arpeni näkyvät todella hyvin edelleen enkä yritä peitellä niitä muualla kuin vanhempien tuttujen ihmisten luona. Ja nykyään kun muistan vedän hihat alas myös lasten seurassa. Kävimme H:n pikkusisarusten (7v, 10v ja 13v) elokuvissa ja syömässä.

"Mitä noi jäljet sun kädessä on?
Miten ne on tullu?"

Voiko noin nuorelle kertoa että
'joo oon itsetuhonen, teen haavoja itseeni vapaaehtoisesti että saan satutettua itseäni ja veren vuotamaan'? Mielestäni he ovat liian nuoria siihen vielä. Koulussa muistaakseni puhutaan masennuksesta vasta 9lklla, joka on aivan liian myöhään.

Mitäköhän muuta.?

Sain opiskelupaikan TAMKista. Jälleen sama; äite on onnensa kukkuloilla ja minulle on oikeastaan se ja sama. Opiskelu alkaa 3vkon päästä ja siihen mennessä pitäisi kämppä löytää.

Päiviä

Toissa päivänä oli todella lähellä etten viiltänyt. Tuli riitaa veljen kans ja kaikki väsymys ja stressi purkaantui ja joo. Yksi lause lisää ja ois taas 0 päivää. Laskut jatkuu onneksi yhä, eilen oli päivä 57.

Ja eilen myös 2 vuotta mummun kuolemasta. Eipä siinä. Ollutta ja mennyttä. Käyn tänään haudalla jos ehdin.

Mut joo, aamul taas töihin navettaan ja sit leffaan H:n kanssa ja illalla uudestaan navettaan. Tasapaksua.

30 päivää

Tänään on 30. päivä ilman tupakkaa.

Valehtelen.

14.2. poltin yhden, ahdisti ihan helvetisti kaikki.

Tiesittekö että nikotiini lisää dopamiinin määrää aivoissa?
Dopamiini on keskushermoston välittäjäaine joka vaikuttaa aktiivisuuteen ja liikkeeseen. Se saa ihmisen tekemään, vaikuttaa ihmisen liikkeisiin (estää mm kouristuksia) ja myös virkistää nostamalla sydämen sykettä ja verenpainetta.

Dopamiinin lisääntyminen aivojen ns. mielihyväalueella saa aikaan mielihyvän tunteen joka on tuttu monelle tupakoijalle. Lisäksi dopamiini patistaa ihmisen tekemään jotain, "antaa" ihmiselle viitseliäisyyttä tehdä jotain. Tämä nikotiinin vaikutus on siis samankaltainen kuin masennuslääkkeiden toimintaperiaate.

Älkää ymmärtäkö väärin, en suosittele tupakoimista kenellekään. Kaikkien pitäisi tietää että tuon yhden hyvän mukana tulee miljoona pahaa, kuten riippuvuuden aiheutuminen elinikää lyhentävään savukääryleeseen jonka ainesosia käytetään myös mm. rotan- ja hyönteismyrkyissä.

Itsellä on eniten ikävä itse tapaa. Välillä ajaessa avaan ikkunan automaattisesti, ennen kuin tajuan ettei minulla ole tupakkaa. Leffan jälkeen kierrettään nykyään sisäkautta autolle koska minulla ei ole tupakkaa jota polttaa matkalla autolle. Veljee lähden pakkasella hakemaan 15min myöhemmin koska ikkunoita ei enää tarvitse sulattaa auki.

Minun tekee helvetisti mieli tupakkaa.

Ja toisaalta, tekee helvetisti mieli viiltää.

Kumpikin sai nyt jäädä.
Pidän molemmat aisoissa, en enää alistu niille vaan päinvastoin.

.
.
.

En usko tuota itsekään.

Hermot menee ja suonet katkee, normi päivä mun elämässä

Joo. Kaksi viiltoa vasemmassa käsivarressa.

Meni hermot kaikkeen. Ihan kaikkeen. Teki mieli heittää tavaroita seinille.

Kaikki oli hyvin. Tai hyvin ja hyvin. Olin tunnoton. Ei mitään oloa. Olin vain.
Yksi lause äideltä. Yksi viesti kaverilta. Kaikki räjähti mielessäni.
Aivan kuin jokin kaapin ovi olisi aukaistu ja kaikki mitä olin tunkenut viimeisen viikon aikana sinne piiloon levisi nyt ja täytti kaiken vapaan tilan.

Aluksi se oli vain ajatus. En uskonut tekeväni sitä tänäänkään. En tehnyt sitä eilen, en tehnyt sitä toissa päivänä, en tehnyt sitä yöllä.

Kuvittelin sen vain. Kuin sarjakuva. Kuva kuvalta näin kuinka kävelisin laukkuni viereen, kaivaisin terän lompakosta, kävelisin keittiöön, viiltäisin, antaisin veren vuotaa hetken aikaa lavuaariin ja sitten painaisin paperin viiltojen päälle ja kaikki olisi kuin hetki sitten.

Ja sitten huomasin tekeväni sen. Huomasin kaivavani terää esille.
Kissa heräsi sängyllä ja tuijotti minua. Hetken aikaa tunsin syyllisyyttä, häpesin itseäni vain koska kissa tuijotti minua. Silitin sitä ja se nukahti uudelleen.
Seuraavaksi kävelin keittiöön ja niin edelleen.

En pystynyt lopettamaan yhden jälkeen. Oli pakko tehdä toinenkin. Oli pakko tehdä toinen koska ensimmäinen ei sattunut tarpeeksi. Koska kipu meni ohi. Koska nautinto hävisi ennen kuin huomasin sen edes ilmestyneen.

En sitäkään enää osaa. Viiltää. Viillot olivat suoraan sanottuna säälittäviä naarmuja. Jos haluan satuttaa itseäni niin minun pitää tehdä se kunnolla. Kaikki tai ei mitään. Jos aloitan niin teen sen loppuun asti kunnolla. Jos jätän jäljen niin sen pitää tuntuakin. Ymmärrättekö?

Olen aivan saatanan sekaisin eikä minulla ole ketään johon turvautua. Ja minua pelottaa olla yksin. Minua pelottaa koska en osaa puhua asioistani ilman että joku johon luotan ja jolle voin puhua kysyy niistä. Minua pelottaa koska en osaa tai jaksa hakea apua. Ja minua pelottaa koska haluan apua. En halua luovuttaa mutta välillä se tuntuisi vain niin paljon helpommalta. Välillä vain tuntuu ettei tulevaisuudella ole minulle mitään. Ettei minun täällä olemiselle ole mitään tarkoitusta.

Jos ollaan oikeasti rehellisiä.
Kukaan ei jäisi kaipaamaan minua äiden lisäksi.
Kaikki sanovat kaipaavansa mutta silloin kun tarvitsisi niin ketään ei tunnu kiinnostavan. Kukaan ei tunnu muistavan sinun olemassaoloasi.

Minun on pakko lopettaa ennen kuin menee taas hermot kaikkeen, koska en osaa purkaa sitä enää muuhun kuin itseeni.

Riparilla

Vähän rentoa musiikkia aluksi.

Musiikkia.

Musiikkia.

.
.
.

Kesäkuu 2010

Riparilla näin ensimmäisen kerran jonkun uuden ihmisen jonka kädessä oli viiltoja.
Olin nähnyt kerran aiemmin nähnyt viiltoja silloisen poikaystäväni serkun käsivarsissa. En silloin vielä kokenut halua koittaa itse viiltelyä, ylipäätään satuttaa itseäni, vaikka olo oli jo silloin huono. Minulla oli kuitenkin ihmisiä, kuten poikaystäväni, joihin luotin ja joiden kanssa pystyin puhumaan kaikesta.

Riparilla nukuin samassa huoneessa 4 minulle ennestään tuntemattoman tytön kanssa, muut minun koulustani olevat tytöt menivät toiseen huoneeseen. Tuntuihan se pahalta, olin silloin todella ujo ja minut sysättiin tuntemattomien joukkoon. Lisäksi leirillä oli isosena eräs minua ala-asteella kiusanut henkilö, jonka kanssa olimme kyllä sopineet asiat, mutta silti en pitänyt hänestä erityisemmin.

Tunsin itseni leirin alussa todella yksinäiseksi, vaikka 2/3 leiriläisistä oli samalla luokalla kuin minä. En kuitenkaan kuulunut heidän porukkaansa, en koulussa enkä riparilla. Lopulta kuitenkin ystävystyin huoneeni tyttöjen kanssa, erityisesti yksi heistä, sanotaan vaikka Å, tuli läheiseksi minulle leirillä.

Olo oli ollut koko leirin ajan huono; tunsin itseni yksinäiseksi, huolehdin kotiasioista (äite olisi tarvinnut apua navetassa, koska täti oli silloinkin kännissä), en ollut pystynyt puhumaan kenenkään kanssa kunnolla olostani (koska leirillä ei ollut ketään ystäviäni ja poikaystäväni oli Saksassa), ihmisten määrä ahdisti (en silloinkaan sopeutunut isoihin ihmisjoukkoihin) ja uskonto ahdisti minua jo silloin vaikken sitä silloin oivaltanutkaan.

Kerran leirin loppupuolella jäimme Å:n kahdestaan huoneeseen. Tiesin hänen olevan masentunut, hän oli kertonut siitä minulle. Å vaihtoi lämpimämmän pitkähijaisen päälleen, ja silloin näin arvet hänen käsivarsissaan. En sanonut mitään, esitin etten huomannut.
Mutta olin huomannut. Ja ensimmäisen kerran eläissäni halusin kokeilla miltä itseaiheutettu kipu tuntuu.

Sinä päivänä aloitin polttamisen uudelleen. Ensimmäisen tupakan 5 kuukauteen poltettuani oloni oli todella huono. Uudet ajatukset pelottivat minua, ajatus että "haluan satuttaa itseäni". Muistan vain sen kuinka sekaisin olin. Leiri järjestettiin metsässä järven rannalla. Valehtelin parille tytölle huoneessani että lähden hetkeksi ulos, jotta voin puhua rauhassa puhelimessa. Minun oli saatava hengittää rauhassa.

Kävelin järven rantaan ja istuin kivelle. Muistan kuunnelleeni HUn Bulletia. "I think I'll slit my wrists again and I'm gone, gone, gone, gone."
Itkin vajaan tunnin verran yksin järven rannassa, kunnes "kiusaaja-isonen" tuli etsimään minua. Hän istui viereeni ja 20min ajan puhuimme kaikesta mahdollisesta. Sitten hän halasi minua. Silloin annoin hänelle anteeksi ala-aste ajan.

Iltapalan jälkeen olin huoneessamme Å:n kanssa. Olin ottanut metsästä mukaan tikun, jonka olin teroittanut parhaani mukaan veitsellä iltapalalla. Å luki jotain kirjaa sängyllä ja minä istuin lattialla häntä vastapäätä. Samalla kun puhuimme jotain päivän tapahtumista, raavin tikulla käsivarteeni haavan. En vielä silloin uskaltanut tehdä mitään vakavampaa.

Haava oli leveä, mutta korkeintaan 2cm pitkä ja juuri ja juuri niin syvä että veri tihkui iholle. Tämä harmiton haava kuitenkin tulehtui ennen leirin loppua. En näyttänyt haavaa aikuisille/isosille, kai häpesin itse tehtyä haavaa. Toiseksi viimeisen iltaohjelman aikana leirin apuri huomasi pahasti tulehtuneen haavan ja heti ohjelman jälkeen hän tuli luokseni desifiointiaineen ja laastarin kanssa.
Loppu leirin aikana lähes jokaikinen leirillä ollut kysyi mitä kädelleni oli tapahtunut, mistä haava oli tullut. Halusin etenkin luokkalaisilleni sanoa "vittuako se teitä kiinnostaa kun ei mikään muukaan minussa ole kiinnostanut tähän mennessä?". Kädessäni on edelleen arpi haavan jäljiltä, vaikkakin se on osaksi peittynyt uusilla arvilla.

Päivä ennen leirin loppua minulla oli huono päivä. Ryhmässäni oli eräs jätkä joka suoraan sanottuna otti minua päähän. Sinä päivänä sain tarpeekseni hänestä ja lähdin kesken "tunnin" pois pienoisen raivokohtaukseni jälkeen. Se jo itsessään oli iso juttu leirillä. Isomman siitä teki se että kun "tunti" loppui ja muut tulivat, minä istuin huoneessamme itkemässä pahaa oloani ja kiukkua ja väsymystä.

Illalla leirin pappi tuli keskustelemaan kanssani; "Onko sinulla kaikki hyvin, haluatko puhua jostakin, voit puhua kaikesta leirin aikuisille ja isosille, lässynlässynlää.." Loppuleirin juorut oli siinä, "Sil on jokin ongelma, pappi puhu sen kaa kahestaa, mikä sitä vaivaa..". Sain vielä 9lkn syksyllä kuulla siitä koulussa, etenkin luokan tytöt jotka olivat leirillä revittelivät sillä kunnolla.

Muistan yhä poikaystäväni reaktion kun hän näki haavan kädessäni ja kun kerroin mistä se oli tullut. "Älä tee sitä enää ikinä, älä ennen ku oot puhunu mulle, älä ennen ku oot antanu mun ees yrittää auttaa sua."  Halaus ja asia oli käsitelty. Ei riitaa, ei syyllistämistä, ei sääliä, ei mitään mitä odotin kuulevani.

//helvetti että mun on ikävä häntä\\

339

Edelliset viillot paranivat vasta. Viime yönä ei tarvinnut vetää pitkähihaista päälle nukkumaan mennessä.

Haluan tehdä lisää.

Sattuu. Paha olo vyöryy päälle. Itkettää, kiukuttaa, masentaa. Epätoivo.

Kaikki sanat ovat minua vastaan.

Minä olen väärä.

Näitä hetkiä on ollut usein viime aikoina.

Jään tuijottamaan teriä.

Hukutan ajatukset musiikkiin. 

En suostu kuuntelemaan muiden sanoja.

Vältän viimeiseen asti.

Taistelen.

Olen terve

.

.

.

Miten olen taas tässä tilanteessa? 

Virheitä

En jaksa edes kirjoittaa.
Olisi niin paljon, mitä haluaisin purkaa, mutta en jaksa.
En jaksa nyt.
Haluan vain luovuttaa taas.
Herpaantua ja antaa tämän paskan olon tehdä mitä se on koko päivän palanut halusta tehdä.
Vuotaa verta.
Viiltää kerta toisensa jälkeen, kunnes kädet puutuvat.
Raadella joka ikinen verisuoni riekaleille. Satuttaa ja saada lupa itkeä.

Minun on oltava vahva.
Minun on pidettävä muut pinnalla.
Minun on edes yritettävä pitää heidät pinnalla.
Heidän on selvittävä.

"Mitä mä luin sun blogista ni sulla menee nyt vähä huonommin?"
"Entä ootko sä kunnossa?"
"Selviätkö?"

Aina sama vastaus.
"Joo kyl tää tästä vähitellen. Ei mul oo mitää hätää, kyl mä selviin"
Haluaisin puhua totta.
Haluaisin, että voisin pitää sanani kaikille.
Mutta pelkään, etten pysty siihen.
Pelkään, että vajoan taas enkä voi sille mitään.

Miten mä oon taas tässä tilanteessa? 

Vihaan itseäni.
Oikeutetusti.
Olen syyllinen.
Anteeksi.
Olen niin pahoillani.
Mokasin niin pahasti.
Ymmärrän kyllä josset siedä minua enää.
En itsekään siedä itseäni.
Olen niin pahoillani.
Kaikesta.

Anteeksi.

anteeksi

Musiikkia.

Riitasointu

Klo 16.20 

Vittu mikä päivä.
14 asti ollu yhtä helvettiä ja paniikkia ja itseinhoa.

Onnistuttiin I:n kanssa suututtamaan Q kunnolla. I paljasti Q:lle puhuneensa hänen tilanteestaan uutena vuotena tutulle aikuiselle. Olin saanut tietää asiasta ennen Q:ta mutten ollut kertonut siitä hänelle. Ajattelin, että I:n on paras kertoa itse Q:lle.

Mutta asiat meni miten meni. Q suuttui I:lle kuten molemmat osasimme epäilläkin. Pian sen jälkeen Q sai selville minun tienneen asiasta ja suuttui minullekin.

Loppupäivän olen kävellyt heikoilla jäillä. Keskustelu Q:n kanssa on jatkunut koko ajan, mutta olen varonut jokaista sanaani, jonka hän voisi ymmärtää väärin.

Ymmärrän täysin miksi Q on vihainen. Mokasin todella pahaati. Hänellä on täysi oikeus olla vihainen. Minäkin olisin jos sama olisi tapahtunut minulle. Eiku ainii, niihä se tais tapahtuakin. Ja silti ryssin näin pahasti. Miten ihminen voi olla näin tyhmä?

Hävettää. Itkettää. Mokasin. Selittelyä. Turha itkeä enää. Inhottaa. Syyllinen olo. Kaduttaa. Jos voisin mitenkään kelata elämän UVn aattoon tekisin sen. Kaivaisin tiedon I:ltä ja pistäisin hänet puhumaan Q:lle heti.

Ahdistanut koko päivän. Aamulla jo kun heräsin tuntui pahalle. Ensimmäinen ajatus oli "en halua herätä tänään". 14 aikaan siihenkin ajatukseen tuli hyvä motiivi. Sen jälkeen stressannut koko ajan.

Klo 18.12

Vaille 17 sain paniikkikohtauksen. Ei paha, pystyin jotenkin estään pahemman. Siitä asti on ajatus harhaillu. Ainut selkeä ajatus on viiltely. Hävettää myöntää. Vasemman käden sormet puutuvat. Revin kohtauksen aikana arvet auki. Veri vuotaa, mutta vuotakoon. En jaksa nyt keskittyä sen tyrehdyttämiseen, se loppuu kun on loppuakseen. Onneksi olen yksin huoneessani. Yksin sisällä. Ilman kohtausta olisin varmaan viiltänyt. Syyllisyys on jotain käsin kosketeltavaa tällä hetkellä.

Klo 20.28

Vuoto on tyrehtyny. Muut tuli sisälle syömään vähän ennen 19. Kaikki alkaa olla kunnossa.
Vitun paha olo. Syyllinen. Terä liikkuu mielessä mutta en halua tehdä sitä. Enkä tee. Minulla ei ole mahdollisuutta. Pikkuveli on täällä. ja hyvä niin.

Ahdistaa yhä. Äsken alkoi jo sydän hakkaan kun I alkoi juttelemaan suunnitelmista joita ei voi mitenkään sopia varmaksi. Olen vainoharhainen, pelkään jokaista viestiä jonka saan. Kaikki tuntuu olevan minun syyni. Ja osa onkin.

Pitää vain selvitä ja nukkua yön yli.
Huomenna on uusi päivä.
Parempi päivä. 

Ei tämä enää kovin paljon huonommaksikaan voi mennä. 

Yö

23.02 

Sain julkaistua edellisen postauksen juuri ennen kuin Q laittoi viestiä.
Kaikki kunnossa.
Huolehtii minun viime öisestä ratkeamisesta.
Lupaan, en viillä. Vältän sitä viimeiseen asti.
Keskustelemme.
Tunnustan että saatoin aiheuttaa paniikin hänen kaverilleen.
Hyvä ehkä että aiheutin, hän oli sittenkin laittanut viestin Q:lle ja Q vaikutti olevan hyvällä tuulella sen vuoksi.
Puhuimme Q:n kanssa katkonaisesti 45min samalla kun hän puhui kaverinsa kanssa.

23.47
Menin syömään ja lopetimme keskustelun hetkeksi.
Istuin äiden vieressä ja tuntui kuin hän olisi nähnyt hihani läpi viillot.
Tuntuu kuin olisin pettänyt hänen luottamuksensa. Inhottaa.

00.20
Q ilmoittaa että hänen kaverinsa on mennyt nukkumaan.
En ole vielä saanut kahviani juotua, joten haen kännykän ja vastailen samalla kun juon kahvia ja puhun äiden kanssa.

00.32
"Multa viedään ehkä puhelin yöks..."
Miksi?
Pitäisikö sen auttaa häntä nukkumaan? Se on aivan sama onko hänellä kännykkä vai ei, hän ei silti saa nukuttua.
Rangistus päivän tapahtumista? Toivon mukaan ei, koska se olisi väärin.
Miksi?
En yksinkertaisesti keksi hyvää syytä.
Mutta minulta ei koskaan ole kännykkää viety yöksi.

Ylipäätään en ole saanut mitään normaaleja rangaistuksia kuten arestia yms. Olen saanut selkääni niin että olen oppinut käyttäytymään. Syytöksiä kunnes olen oppinut tekemään asiat oikein. Syyllistämistä kunnes olen tehnyt sen mitä minun kuuluukin tehdä.

Aivan sama, se on ollutta ja mennyttä. Turha itkeä enää sitäkään.

1.12
Nukkumaan.
Viillot jomottaa.
Rasvaan ne ja vedän pitkähihaisen päälleni.
Minun on opittava antamaan anteeksi itselleni. Viilloista on hyvä aloittaa.
Kaikki palaa takaisin tasapaksuun.
Hyvään ja turvalliseen.

Päivä

Klo 9.00
Herätyskello. Herään ja hetken kuluttua tajuan olevani kotona enkä mummulla tutussa sängyssä.
Kuuma. Päätä särkee. Liian vähän unta, taas.
Parempi netti kuin yöllä, tuuli varmaan vaikutti.
Selailen ilmoituksia kun iskä tulee huoneeseen. Puhumme niin kuin se olisi joka päiväistä.
Vittu. Viillot.
Iskä ei onneksi tajua katsoa, hän istuu normaalisti pöydän ääreen ja syö leipäänsä. Vedän peiton käteni päälle ja häpeän lisää.

Klo 9.43
WhatsApp.
Q.
"Huomenta"
Keskustelemme, laitan hänen kaverilleen viestin jossa koitan saada hänet puhumaan enemmän Q:n kanssa.
Lähden mummulle. Sitä on edeltänyt tappelu pikkuveljen kanssa joka pitää aamuisin herättää kysyäkseen lähteekö hän mukaan tai hän on vihainen koko päivän. Kakara.
Matkalla ei pala yksikään tupakka. Ensimmäinen kerta aikoihin, vajaaseen vuoteen.

Klo 11.45
Mummulla.
Jatkan keskusteluja I:n ja Q:n kanssa, erikseen ja ryhmässä.
Makaan sängyssä, väsyttää, on kylmä.
Muut tulee navetasta.
Syömään.
Kahvia ja leipä.
Sänkyyn.
Muut ovat lähdössä ulos. Minunkin pitäisi mennä.
En jaksa. Väsyttää. Nukahdan ennen kuin he ehtivät ulos.

Klo 15.22
Herään.
Olen nukkunut 2 tuntia.
Päänsärky on poissa.
Juoppo täti esittää taas. Tekee helvetin tärkeänä kotitöitä.
Käännän selän hänelle. En nyt jaksa.
Selaan jälleen ilmoitukset.

Klo 15.28
Q lähettää viestin.
Pelko. Tarkoituksellisesti?
Puhumme 50min ajan, sitten hän menee nukkumaan.
Jossain vaiheessa äite ja täti tulevat sisälle. Katselemme nauhoituksia pois.
18 aikaan syömme.

Loppuilta on mennyt palloillen asiasta toiseen. TV, leipominen, viestittely I:n kanssa.
Q:sta ei ole kuulunut 16.18 jälkeen.
Pelottelin jo hänen kaveriaankin, mutta ilmeisesti sekään ei saanut häntä laittamaan viestiä Q:lle.
Toivon todella että Q on kunnossa. 

Rukoilen, että hän on kunnossa vaikken Jumalaan uskokaan.

3 viiltoani jomottaa kädessä. Haluan ne pois. Haluan ihoni kuntoon. En saa viiltelyltä enää mitään muuta kuin kipua ja häpeää. En nauti siitä enää, en tarvitse sitä enää. Voin elää ilman sitä.

Ainakin luulen niin.
Toinen asia kun tulee taas heikko hetki.
Viimeiseen asti ilman.

Synttäreiltä

H:lla oli synttärit eilen ja juhlistettiin sitä käymällä American Dineris ja leffas. Koko päivä meni hyvin. Juttelin Q:n kaverin kanssa, eka kerta ja pelotti ihan helvetisti hänen reaktionsa, mutta hyvin se meni.

Pääsin kotiin leffasta 2 aikaan. Q oli lähettänyt viestin 1, hänellä oli huono olo. Pääsin kotiin ja ehdin kunnolla vastata hänelle. Tuntui kuin jotain katkaisinta olisi painettu: muutuin siitä nauravasta ihmisestä ihmiseksi, joka tietää miltä tuntuu kun haluaa vain satuttaa itseään. 

Oloni ei niinkään muuttunut, mutta tiesin sen olon. Muistin sen olon taas.

Vituttaa huono netti kotona. Viestit ei lähe ajallaan mikä aiheuttaa väärinkäsityksiä. 

Turhauttaa.

Pakko alkaa nukkumaan, päätä särkee vitusti liikaa taas.

Hyvä päivä silti. Viiltely pysyi tänään poissa mielestä melkein koko päivän.

Pala kurkussa

Mul on ollu koko päivän pala kurkussa.
Aamulla itketti, kun luin vanhoja postauksia.
Sitten alkoi itkettämään pelko, kun Q:sta ei kuulunut mitään.
Ja kun lopulta kuului, olisin halunnut purskahtaa itkuun. Ympärillä oli kuitenkin ihmisiä, joten sain itkun pidettyä kurissa.

Q. Hänellä menee huonosti. Hänellä on samankaltainen vaihe elämässä kuin minulla 2013 vuoden syksynä. Tapahtumasta, joka vaikuttaa paljon elämään, on kulunut muutama kuukausi. Koulu stressaa lomillakin, tärkeä vuosi menossa. Elämässä on muutama ihminen, jotka antavat toivoa. Jätkä, joka mietityttää, mutta hänen seurassaan elämä tuntuu niin helpolta. 

Elämässä ylipäätään vaikuttaa olevan toivoa; on ihmisiä, jotka välittävät ja on päässyt jotenkin yli suuresta tragediasta.

Mutta silti kuolema, hautajaiset, kipu, ikävä pois, käsittämätön suru pyörivät mielessä. Vaikka elämässä on toivoa, masennus vyöryy sen yli ja peittää sen pimeyteen. Tukahduttaa sen hetkeksi.
Mutta hetken kuluttua, toivo nousee taaa esille. Toivo nousee aina, kunhan jaksaa vain odottaa siihen asti.

Jos mä selviin, sä selviit.

Musiikkia.

Your love is addictive,
trying hard just to quit it
But you're drowning
yourself you won't catch
a breath until you admit it
Is anybody out there,
I'm dying in a nightmare

Musiikkia.
Musiikkia.

//heräsin mielessä viiltely. päivällä teki todella paljon mieli viiltää. nauroin mielessäni viiltely. illalla yksin vuodatin muutaman kyyneleen mielessäni viiltely. menen luultavasti nukkumaan mielessäni viiltely.
mutta minä EN viillä.
Perkele.