I Don't Belong Here

Joo. Mulla on kaikki hyvin. Paremmin ku hyvin. Mul on mies. Koulu. Kämppä. Rahaa.

Ja silti tuntuu välil niiku elämä vaa leviäis käsii. Tai ku oisin jossai pumpulis koko aja. Mikää ei oikei tunnu. En välitä siit mitä tapahtuu. Vittuku en osaa selittää sitä.

Tietenki mä välitän. Ja tunnen.
Okei jos koitan esimerkillä selittää.

Siis ku se säätö pari viikkoo sit sano et se oli siin ni mitää ei naksahtanu päässä. "Okei." Ja mulla siis ehti herää jo jotai odotuksia sitä kohtaan niiku varmaa osasitte rivien välistä lukee.
Nyt tilanne on iha eri suuruusluokassa, mä oon oikeesti rakastumassa tai jotain sen suuntasta. Ei oikeestaa mee hetkeekä ku en ajattelis sitä tai meitä. Mut jos tää tyyppi, vaikka J, lähtis kävelee, en tie vielkää mite reagoisin. En varmaa mitenkää.

.
.

Tuntuu naurettavalta porata tällasista asioista. Niiku sanoin, mul on kaikki paremmin ku hyvin. Kavereil ei sit ookkaa. Niillä on oikeesti syytä itkee ja lahota sänkyyn koko päiväks. Jos voisin kelaisin aikaa takaisin siihe hetkee ku kaikki oli viel hyvin. Peruisin vääryyden. Antasin oikeen käteni jos voisin tehä sen.

Mut en voi. Enkä tie mite muute voin auttaa. En tie voiko mikään auttaa. Luultavasti ei muu ku aika, jos sekää.

Musiikkia.

Juuri nyt tai ei

Just nyt mä hymyilen. Muistelen viime viikonloppua. Osin toissa viikonloppua. Eilistä. Tätä aamua. Ja mä hymyilen.

Ja juuri nyt tuntuu et mun elämällä ei oo tarkotusta. Tai siis. Mulla ei oo selkeetä polkua elämäs jota seurata. Kaikki on vaa levinny käsiin.

En saa ajatuksistani kiinni. Pari viime päivää on menny vähän horroksessa. Voi johtua kyllä kuumeesta. Mul ois täl hetkel pari asiaa joita varmaan pitäis miettiä pää puhki ja joista pitäis olla stressaantunu tai ees huolissaan, mutta en saa ajatuksista kiinni.
En oikein ymmärrä mitä tapahtuu. En ymmärrä seurauksia. En osaa toimia niinku aikuisen ihmisen pitäis. En osaa kantaa vastuuta itestäni ja teoistani. Tai toisaalta osaan. Vittu.

En oikeestaan tunne mitään. Tai tunnen välillä. Kaikki tuntuu vähäpätöiseltä. Kaikki vaan on. Kaikkee vaa tapahtuu. Kaikki on ei mitään. Mikään ei oo pahaa, mikään ei oo hyvää.

No okei. Jos joku tarpeeks tuttu lukee tätä, ni tietää kyl et mun elämäs on tällä hetkellä yks asia, yks ihminen, joka on ihan helvetin hyvä.
Mut pääasiassa, mikään ei oo mitään.

Mä oon vitun sekasin.
Ja toisaalta taas en.

Mikä vitun joulumieli?

Joulu on muuttunut viime vuodesta niin paljon. Mummun kuolema muutti niin paljon. Enää ei tarvinnut tehdä jouluruokia koko suvulle, vain minulle, veljelleni ja äidelle. Joulusiivous oli aivan turhaa, miksi siivota, kun kukaan ei näe sitä. Saimme olla koko joulun rauhassa, vain lomittaja ja perhetuttu kävivät toivottamassa hyvää joulua.

Mieleni on ollut viime päivinä maassa. On tehnyt mieli itkeä, mutta ei ole ollut tilaisuutta. En ole kehdannut. Edelleenkin on joulu, ei jouluna itketä.

Katselin äiden kanssa Prinsessan. Hänen "hovineitonsa". Te, jotka olette elokuvan nähneet, tiedätte, mitä hänelle tapahtui. En pystynyt katsomaan kohtausta. En siksi, että se olisi aiheuttanut painajaisia. Halusin itse olla hänen asemassaan.

Kiukuttaa. Ärsyttää. Jokin on huonosti. Haluaisin Tampereelle, mutta silti olla keskellä metsää rauhassa. Haluaisin kämpille syömään kalapuikkoja ja tekemään jotain järkevää, vaikka neulomaan ne vitun villasukat valmiiksi, jotta olisi jotain tekemistä. Toisaalta haluan vain olla mummulla, syödä kinkkua, nukkua keskellä päivää tai olla tekemättä mitään.

A kysyi, missä olen. L kysyi, mitä minulle kuuluu. E oli lukenut blogin ja halusi auttaa. K lopetti viestien lähettämisen viime viikolla. En ole vastannut mitään kenellekään. En tiedä miksen. Ehkä haluan olla rauhassa. Ehkä en jaksa nyt puhua muiden kanssa, kun mummulla saan olla hiljaa, ilman että joku kysyy mikä minulla on. Ehkä en nyt vain jaksa olla sosiaalinen.
Pahoittelut, en tarkoita hiljaisuudella mitään pahaa. Minä en nyt vain jaksa.

Romahdan.

~ajoitettu~

Loputonta

En osaa kirjoittaa olostani. Olen... väsynyt? Kyllästynyt? Ei vain kiinnosta. Huomenna pitäisi raahautua kouluun 9.45. Saanko jäädä vain kotiin nukkumaan?

En jaksaisi mennä esittämään opettajille, että "hei joo mua kiinnostaa iha vitusti liikaa olla tääl teiän mollattavana" tai muille opiskelijoille, että "ei emmä huomannu ku tuijotit taas mun arpia tai läskejä, ei, en huomannu ku aloit supiseen kaveris kaa heti ku näit mut".

En vain jaksaisi mennä ulos, pois oman kodin turvasta, muiden ihmisten arvosteltaviksi. "Arpia, hän on heikko, eikö häntä yhtään hävetä näyttää noin sotkuiselta."

Hävettää. Minua hävettää näyttää tältä. Minua hävettää näyttää näin läskiltä. Minua hävettää arvet käsissäni, reisissä, kyljissä. Hävettää näyttää aivan hakatulta mursulta. Kuinka ylipäätään olen joskus voinut kuvitella, että joku voisi kiinnostua minusta? Miten sekaisin ihmisen pitää olla, jotta hän kuvittelee terveen ihmisen kiinnostuvan hakatusta mursusta?

Loppuuko tämä koskaan? 

Tapa itsesi. 

Ei ole muuta tapaa.

Kyllästystä

En tiedä mikä minuun eilen meni. En tiedä miksi halusin kuolla. En tehnyt itselleni mitään, en yhtään mitään, mutta silti kirjoitin tänne haluavani kuolla. Sen pienen hetken ajan, kun kirjoitin, sen hetken minä halusin kuolla. Elämä tuntui merkityksettömältä. Tuntui ettei täällä ole minulle enää yhtään mitään, että olen täällä enää vain haittana. Jos en olisi kirjoittanut, olisin viiltänyt. Onneksi kirjoitin.

Tänään olotilani on... Niin. En tiedä. En mieti itseni satuttamista. En mieti huomista. Mietin vain tätä hetkeä. Koitan pysyä kiinni elämässä, yritän nauttia tästä hetkestä. Se, että pystynkö siihen, onkin toinen asia.

Ahdistaa. Ei muuta. Ahdistaa, minulla on niin paljon tehtävää koulun jälkeen. Haluaisin vain mennä kämpälle ja romahtaa sänkyyn. Nukahtaa ja nukkua niin kauan, että kaikki olisi hyvin. Että kasvoillani näkyisi muitakin tunteita kuin kyllästyneisyys ja väsymys. Ahdistaa ajatellakin, että joudun koulun jälkeen menemään vielä ihmisten ilmoille.

Man overboard, help?

Olen taas niin masennuksen kourissa. Taistelen itseäni vastaan, etten kaiva terää esille ja viillä. Minä häpeän arpiani, ne eivät ole luonnollisia, ne suorastaan huutavat olevansa epäaitoja, vihan ja surun tekemiä.

Haluaisin puhua, saada kontaktin toiseen ihmiseen. En jaksaisi olla yksin ajatusteni kanssa. Odotan taas, että kännykkä ilmottaisi viestistä, kommentista FBssä, tykkäyksestä Instassa. Jotain edes! Eikö kukaan todella muista, että minäkin olen olemassa, myös viikonloppuisin?

Olen nyt ollut 28 tuntia mummulla. Siitä ajasta olen nukkunut 13 tuntia. Silti olen väsynyt. Helvetti.

Äiten kanssa en ole ehtinyt puhua juurikaan. Pääasiassa aina, kun olemme olleet kahden,  hän on kertonut viikostaan, miettinyt mitä tänään pitäisi tehdä ja puhunut pikkuveljenikin ongelmat samalla istumalla.
Haluaisin kertoa äidelle kaiken, niin kuin pienenäkin tein. En vain pysty siihen enää, jokin minussa ajattelee tuottavansa pettymyksen äidelle, jos kerron kaiken.

Esimerkkinä tupakointi. Äite ei tiedä, että poltan, viikonloppuisinkin olen onnistunut välttämään kiinni jäämisen. Eihän se toisaalta enää äidelle kuulu, olen täysi-ikäinen, joten saan itse päättää. Äiden mielipide on kuitenkin aina tärkeä, eikä hänelle haluaisi tuottaa pettymystä tai saada häntä huolehtimaan.

En tiedä mitä voisin tehdä. Ahdistaa. Mielummin kertoisin, kuin jäisin ns "kiinni" polttamisesta. Se kuitenkin olisi jotenkin jalompaa tai moraalisesti oikeammin.

Äh. Annan asioiden olla ja menen nukkumaan. Vältän itseni mollaamisen ja satuttamisen. Vältän ahdistuksen. Vältän muut ihmiset.

Tuntee, ei tunne, tunnenko?

"Sinun pitää oppia tunnistamaan tunteesi, se helpottaa oloasi ja selventää mieltäsi". 

Oh shit Sherlock! 

Kai minä sen tiedän, että tunteiden tunnistaminen helpottaisi. Minä yritän tunnistaa ne, minä yritän tunnistaa pelon ja katkeruuden toisistaan, minä yritän tunnistaa vihan ja loukkaantumisen toisistaan. Minä yritän tunnistaa jopa ilon ja toivon toisistaan. 

Minä yritän, mutta se ei ole helppoa, kun tunteet ovat näin sekaisin. Esimerkiksi tunnen aamuisin samalla iloa siitä, että herään, odotan päivän tuomia iloisia asioita, mutta myös vihaa uuden päivän alkaessa taas, pelkoa uusista pettymyksistä ja illalla mielen valtaavasta masennuksesta. 

Ristiriitaista. Olen hukassa tunteideni kanssa, ne vievät minulta järjen. 

Istun äidinkielen tunnilla. Kirjoitan tätä, vaikka toisaalta pitäisi kyllä opetustakin kuunnella. Minusta tuntuu taas niin tyhjältä. Haluaisin vain kotiin itkemään tämän tunteen pois, nukahtaa väsyneenä itkemiseen ja herätä niin kuin kaikki olisi hyvin. Ahdistaa istua naurun ja puheen keskellä, kun en itse juuri nyt siihen pysty. 

Päälimmäisenä tunteista on viha. Aina ja ikusisesti, viha. Sen alla on kasa muita tunteita, en tiedä mitä. Välillä pilkahtaa helpotus, pääsen pian kotiin itkemään. Toisaalta tuleva pitkä viikonloppu yksin omien ajatustensa kanssa pelottaa. 

Osaan olla itsenikin kanssa, välillä on ihan mukavaa rauhoittua, sanoin sen psykologillekin, mutta nautin enemmän kavereiden seurasta. Haluaisin viettää heidän kanssaan mahdollisimman paljon aikaa, nyt kun heitä on ja siihen viikolla pystyisin. 

Viikonloppuisin on kuitenkin pakko mennä porukoille keskelle ei mitään ja erakoitua ilman kunnollista nettiä muista. 48 tuntia viikonloppuisin ovat aivan tarpeeksi aikaa itselleni, omien ajatusteni kanssa, jotka eivät viikonloppuisin kovin iloisia ole. 

Toisaalta olen itseni kanssa koko ajan, en kerro tunteistani muille, en suostu näyttämään olevani näin helvetin sekaisin. Tiedän, oloni voisi helpottua, jos saisin kerrottua mitä tunnen, mutta en halua olla se porukan musta lammas, joka pyrkii koko ajan keskipisteeksi marttyyrisesti.

Ja taas toisaalta, nytkin istun tunnilla kavereiden keskellä ja erakoidun kirjoittamaan tätä. En osaa puhua tunteistani, joten vuodatan sen sekavana tekstinä blogiin ja linkitän sen lopulta K:lle, E:lle tai A:lle avunhuutona. 

"Älä jää yksin, puhu asioistasi, sulla on kavereita, jotka kyllä kuuntelee sua. Sun pitää ymmärtää, että säkin saat olla se tarvitseva, säkin saat olla se, jota pitää kuunnella, jota pitää tukee."

Joo hienoja ohjeita psykologilta tulee, vielä kun pystyisin toteuttaan ne. Minä en todellakaan halua olla se, joka keräämällä kerää kaiken huomion. Minä olen niin huomionhaluinen, että haluan heidän itse tajuavan, että tarvitsen kuuntelijaa. Tai oikeastaan kyselijää, minähän en mitään kerro ilman, että toista oikeasti kiinnostaa. 

Vittu, miten sekaisin ihminen voi olla?!? Ihan ärsyttää olla näin sekaisin. Viha, viha, viha, viha. Tämä olo purkautuu taas pian itkuna, viiltelynä, raivona. Pian sanon jotain pahaa, pian loukkaan taas jotenkin toisia, kun he eivät huomaa, kune he eivät tee asialle mitään.

Väärin!!! He huomaavat, toivottavasti, mutta mitä he voisivat tehdä? Kesken tunnin, ihmisten keskellä, ei pahemmin kysellä "miten sulla menee?" saati sitten vastata siihen.

Äh tänkin tekstin pointti hävisi taas jonnekin. Jos vaivaudutte lukemaan, niin kertokaa toki minullekin tekstin pointti. 

Lopuksi musiikkia ehkä se vie huomion sekavasta tekstistä. 

Kysymyksiä vailla vastauksia

Olen sanaton. En tiedä enää. Tyhjyys.

Mitä minä tunnen? Miten mulla menee? Hyvinkö, kun en mieti itsemurhaa? Normaalisti, kun en ole iloinen mutten surullinenkaan? Minähän itken, eikö minun pitäisi siis olla surullinen? Olenko minä surullinen? Enkö tunnista enää itsestäni mitään? Onko minulla ylipäätään tunteita enää, vai olenko turruttanut ne jottei minuun enää sattuisi?

Kysymyksiä. Missä vastaukset? Miksei kukaan tiedä? Miksei kukaan kerro minulle mitä tehdä? Eikö kukaan muukaan tiedä?

Olen hukassa. Eksynyt. Yksin. Onko se minun kohtaloni? Olenko loppuelämäni ajan tunteeton, hukassa mielessäni, kadottanut mielenkiinnon elämään?

Ei kukaan hyödy tästä, miksi masennus on olemassa? Onko tämä masennusta? Kuvittelenko vain, leikinkö terillä vain huvikseni? Mitä jos olenkin vain väsynyt, jos minulla ei olekaan masennusta?

Jos Jumala on olemassa, Hänellä on vielä sairaampi huumorintaju kuin minulla. Minä haluaisin vastauksia. Leikkiikö Hän elämälläni, pitää minua pilkkanaan? Miksen saa edes Häneltä apua?

Mitä olen tehnyt väärin ansaitakseni tämän paskan niskaani?

Ps 1

Psykologi käynti, vihdoin.

Olo oli taas kerran hyvä, kun menin puhumaan masennuksestani, hän pitää minua varmaan idioottina, kun kerron ahdistuksesta, viiltelystä, pahasta olosta ja itsemurhasta hymy naamallani.

Yksi lause käynniltä pyörii edelleen mielessä. Psykologi sanoi uskovansa, että minä autan tulevaisuudessa jotakuta.
"En ole sanonut tätä ennen kellekään, mutta minä uskon, että sinä auta jotakuta vielä." (Jep nii vissii ei ole sanonut.) Miten minä, joka rämmin suossa roikkuen männyssä kiinni, voisin auttaa jotakuta joka on vasta vajoamaisillaan? En mitenkään,  eikä kyllä kiinnostakaan tällä hetkellä.

En tiedä miksi, mutta se ihminen saa minut itkemään, tuntemaan itseni sairaaksi, uskomaan hetkeksi, etten se ole minä, joka haluaa pois täältä, vaan se on tämä sairaus.

Psykologilta lähdettyäni olo oli vielä sekavampi, kuin sinne mennessä, ajatukset pyörivät niin, etten saanut keskityttyä mihinkään tiettyyn. Olo oli kuin horroksessa, minä näin, kuulin, tunsin, mutta en muista tunteneeni sen paremmin iloa kuin suruakaan.

Edelleen on tyhjä olo, minä en tunne mitään.  Periaatteessa minun pitäisi odottaa huomista, koska järjestän tuparit kämpässäni, mutta mikään ei nyt innosta. Livun elämän läpi, ja ennen kuin huomaankaan kuolen vanhuuteen.
 
Kirjoittamisesta ei tule taaskaan mitään. Epäonnistuminen. Ajatukseni karkailee, en keksi mitään, mistä kirjoittaa. Teksti on kökköä, kirjoitusvirheitä täynnä. Miksen enää osaa vuodattaa ajatuksiani paperille? Se voisi auttaa, mutta nyt sekin aiheuttaa vain pettymyksen.

Musiikkia. Jotain hyvää minussakin ehkä on. Niin muut ainakin väittävät. En tiedä, pitää miettiä.