Illanviettoa kuplassani

Avunhuuto K:lle.

Hetki keskustelua, vihdoin itken.  Keskustelu keskeytyy.

Osa ahdistuksesta, masennuksesta hälvenee. Jäljelle jää tyhjä tila, joka lopulta täyttyy vihalla, jos sitä ei täytä ennen sitä muulla.

Istun sohvalla, laukku on vieressäni,  lompakko laukussa, terä lompakossa. Katselen arpiani, kuvittelen, miltä tuntuisi taas viiltää. Terä muistuttaa olemmassaolostaan koko ajan.

Lopulta luovutan, otan terän esille.

Taistelutahto nousee taas esiin, en suostu viiltämään, minulla ei ole syytä viiltää.

Keskustelu K:n kanssa jatkuu.

En saa sanottua vieläkään asiaa, joka on painanut mieltäni viimeisen vuoden ajan, josta en ole puhunut kenellekään. Kerään voimia, keskustelu siirtyy toiseen aiheeseen, luovutan.

Itku vähenee, kyyneleet alkavat kuivua, väsymys siirtyy masennuksen tilalle.

Terä houkuttaa minua, haluaisin viiltää, mutta minulla ei ole siihen syytä.

Lopulta luovutan. Terä käsivarrelle ja kevyt, nopea viilto. Pintahaava, iho punertuu, kunnes veri saavuttaa pinnan.

Puserran käden nyrkkiin, aukaisen. Verisuoni näkyy selvemmin ja hälvenee taas.

Laitan terän kyynärtaipeeseen ja viillän. Pintanaarmu, veri valuu muutamasta kohdasta.

Sama uudelleen, tällä kertaa viillän pitkään, vähitellen, samalla painaen terää. Veri alkaa vuotaa nopeasti, kuivaan veren paperilla etten sotke vaatteitani.

Vielä kerran käsivarteen. Pintaraapaisu. Veri kihoaa pintaan, mutta ei vuoda.

Kuivaan veren pois ja laitan terän pöydälle. Keskustelu jatkuu. 

Vastauksia: 

1.No, sitten keskustelu ilmeisesti päättyy.
2.Vihaan jo muutenkin.
3.Kukaan ei oo koskaan kysynyt mitä nää arvet mun käsissä on, vaikka on ne nähnytkin; miksi siis nytkään?
4.Se helpotti, antoi syyn itkeä lisää, sain hetkeksi kontrollin, päätin milloin ja miten minuun sattuu.
5. Tuli sotkua, verinen paperi ja uusia haavoja, mutta ketään ei kiinnosta, joten ei haittaa. 

                                        

Anteeksi.