Paniikin pala.

Se saatanan pala on taas kurkussa. Miten siitä pääsee eroon? Ahdistaa, kun en saa hengitettyä kunnolla. Välillä haluaisin oksentaa sen pois. Inhoan sitä. Hyi. 

Tänään oli taas astetta huonompi päivä. Tai keskimäärin ihan hyvä päivä, mutta mieliala vaihteli todella paljon. Olin hetken kuolla nauruun, seuraavassa hetkessä halusin viiltää saadakseni itkeä. Njoo, sitähän elämä on, tunteet vaihtuu. Mutta halusin viiltää, se on se pointti. Miten se ajatus on taas päässyt päähäni?

Ilta olikin sitten jännitystä, pelkoa, paniikkia, itkua, surua, epätoivoa, jne. Q stressaa huomista. Tai tätä päivää. Häntä pelottaa nähdä minut ensimmäistä kertaa, viettää ilta minun ja I:n kanssa ja puhua huolistaan srkn nuorisotyöntekijän kanssa (en ole vrm onko hän nuorisotyöntekijä, mutta työntekijä ainakin). Noin pääpiirteissään. 

Ymmärrän todella hyvin hänen pelkonsa. En itsekään toissa syksynä olisi pystynyt nähdä ketään uutta ihmistä ilman viikon stressiä ja panikointia. En todellakaan luottanut itseeni, pelkäsin toisen mielipiteitä. Pelkäsin olevani arvoton, turhanpäivänen, korkeintaan haitta. Tai tiesin, en pelännyt. 

Ja Q:lla on nyt samoja ajatuksia minusta. Yritän kerta toisensa jälkeen sanoa, ettei minun mielipiteeni hänestä muutu: pidän hänestä ja hän on ystäväni, oli hän minkälainen tahansa.
Mutta pakko myöntää että sattuuhan se hiukan kun toinen ajattelee minun olevan niin pinnallinen että heti kun näemme heitän hanskat tiskiin ja käännyn kannoillani. Niin EI tule käymään, minä en todellakaan luovuta eikä hänen näkemisensä vaikuta haluuni auttaa ystävääni. Ystävääni.

En tiedä miten tämän kirjoittaisin. En osaa kirjoittaa sitä. Laitan viestit kuvina. Pääasiassa kuitenki, Q oli vähällä lähteä täältä. Lopettaa. Sillä hetkellä tuntui, että epäonnistuin. Tuli niin paha olo Q:n puolesta. Itkin. Vähän. Muutaman kyyneleen. En enempää, kello oli niin paljon että muut olivat tulossa sisälle takaisin. Pala kasvoi aina vaan kurkussa, alkoi ahdistamaan todella paljon. Henki ei kulkenut. Sydän hakkasi. Pelotti. Pelotti todella paljon. 

Pelottaa edelleen. Asiat rauhottuivat mutta pelko pysyi silti. Koitan nukkua. Huomenna uusi päivä. Parempi päivä.

Lost

En haluaisi sanoa tätä. Kun sanon sen, kun kirjoitan sen, siitä tulee totta. Faktaa. En haluaisi tunnustaa tätä. Olisin halunnut että kaikki jatkuu samoin. Toivon ettei tämä ole mitään pitkäkestoista. Toivon että helpottaa kun kerron. 

Mulla on paha olla. Useammin kuin keskiarvoisesti kuluneen vuoden aikana. On oikeesti paha olla.

Muistot. Oivallus siitä kuinka paljon kaverit, etenkin K, E ja L, joutu käymään läpi mun vuoksi. Ilman heitä en oikeasti olisi täällä. Ilman heitä en olisi jaksanut.

Muistot. Kaipaan viiltelyä. Todella kaipaan sitä. Sairasta. Olen kaivannut sitä aina ja pari kertaa olen sortunut virkistämään sitä muistoa. Viimeksi 28.8. 4kk sitten. Senkin jälkeen on tullut usein halu mutta olen jotenkin onnistunut välttämään toteutuksen. 

Nautin siitä edelleen. Nautin kivusta jonka terä aiheuttaa, nautin katsella kun veri vuotaa, nautin viiltää uuden viillon, kun ensimmäinen rauhottuu. Nautin siitä ja se on sairasta enkä tiedä pääsenkö ikinä eroon siitä. Enkä tiedä haluankokaan.

Nyt Q:lla on pyörinyt samat ajatukset mielessä ja olen koittanut saada hänet eroon niistä. Ymmärrän hänen ajatuksensa ja toisaalta tiedän että hän tekee sen, sanoin minä mitä hyvänsä. Kun kerran päättää sen myös tekee. Mutta en haluaisi että hän joutuu samaan noidankehään kuin minä. 

En tiedä miten selittäisin tämän. Parhaiten ehkä selittäisin niin että minulle itselleni on tullut jälleen halu viiltää. Viiltää Q:n puolesta. Minä olen jo merkattu, muutama viilto Q:n puolesta ei haittaisi mitään, eihän?

Muistot. Kaikki ne tunteet jotka koin silloin. Viha, suru, yksinäisyys, mustasukkaisuus, heikkous, katkeruus, loukkaantuminen, epävarmuus, pelko, väsymys, pettymys, epätoivo, ikävä. Halu pois, halu lopettaa, halu luovuttaa. Osa niistä on yhä minussa ja osa palaa vähitellen.

Syksyn pimeys vaikutti minuun vaikken sitä ehkä täällä julistanut. Huonoja päiviä oli yhä enemmän, päiviä kun ei jaksanut tehdä mitään. Ei jaksanut olla yhteydessä keneenkään, ei jaksanut tehdä normaaleja asioita, ei jaksanut nousta sängystä, ei jaksanut puhua, ei jaksanut olla edes hereillä, vaikka oli nukkunut koko edellisen viikon. 

Ja ne tunteet tuli takaisin. Itkin, en pystynyt hillitsemään sitä. Enkä aina pystynyt tekemään sitä salassa, mutta jopa äite on jo niin tottunut itkuihini että tiesi olla kysymättä "miksi" koska en olisi osannut vastata.

Syyskuu meni kirjoitusten parissa, en ehtinyt ajattelemaan.
Lokakuu oli kauheeta aikaa, stressasin koulusta ja kämpästä ja muustakin. Ja itkin enemmän kuin kesällä yhteensä.
Marraskuu oli lisää stressiä ja lusmuilua ja itseensä pettymistä kerta toisensa jälkeen.
Joulukuu oli lisää lusmuilua. 

Koko syksy on ollut lusmuilua. En saanut nukuttua kunnolla, olin väsynyt koko syksyn ajan. En tiedä, koko syksy meni oikeastaan pumpulissa, turtuneena, koko ajan huonommin. 9.11. on ainut päivä, jonka muistan kokonaan ja haluan elää sen uudestaan ja nähdä HUn uudestaan ensimmäistä kertaa. Mutta kaiken muun voisi viedä pois enkä huomaisi eroa.

Äh en tiedä, mitä haluan sanoa. Sattuu, paha olo, itkettää. Yritän saada yhteydet muihin, ihmisiin, joihin en ole pitänyt yhteyttä. L:n kanssa ollaankin puhuttu, mutta K:n kanssa ryssin kunnolla. En tiedä, en oikein osaa olla surullinen muttei kyllä tunnu hyvältäkään. Mokasin, mutta ehkä oli parempi, että en roiku väleissä pakolla.

Voi vittu. Olen ihan sekaisin.

Mutta mä selviän. Mä pidän sen mielessä ja selviän vaikka olisi kuinka paha olo. Mulla on ihmisiä jokka haluu pitää muhun yhteyttä ja joille oon tärkee. Tien sen koska ne on sanonu sen niin monta kertaa. En luovuta Hänen takiaan. Hän ei enää hallitse minua samoin.

Vittu mä oon oikeesti sekaisin ajatuksieni kanssa.

 

Medication for the kids with no reason to live. 

//älä Q-rakas huolehdi musta. mä selviin ja autan sua myös selviin. 

This isn't freedom, this is fear

Tämäkin vaati pakotusta. Tämä ei ole enää pakopaikka. Paikka jonne saa purkaa niitä pimeimpiä ajatuksia.  Tämäkin alkaa olla jo velvollisuus, josta silti pidän. Tämä on piilopaikka, jonne voin koota ajatukseni ja josta muut voivat ne lukea ilman, että minun tarvitsee sanoa ne ääneen ja tunnustaa ne todeksi.

Stressi ei ole vähentynyt juurikaan. Kemian yo meni juuri niin hyvin kuin parin päivän lukemisella voi olettaa. Onneksi kemia oli minulla ylimääräinen aine. Viime viikolla oli enkun kuuntelu. Alustavien mukaan 50 pistettä eli ihan kelpo tulos etenkin minulta. Kirjallinen oli keskiviikkona ja voin kertoa että se menikin penkin alle aivan kuten etukäteen tiesinkin. Kirjallinen englanti ja etenkään sen tuottaminen ei ole ollut ikinä helppoa minulle.
Uskon osaavani englantia, välillä ajattelen asiat helpommin englanniksi kuin suomeksi, välillä selostan tapahtumia englanniksi päässäni, välillä osaisin kommentoida asioita paremmin englanniksi kuin suomeksi, mutta sanojen muodostus puheena on aivan yhtä helvettiä.

Mentiin kyllä sivuraiteille ja sieltä vastaantulevien puolelle. Stressi. Äh, vitut, eiköhän kaikki abit stressaa tässä elämänvaiheessa. Kirjoitukset, yhteishaku, mahdollisesti työnhaku. Minulle lisäksi muutto, jos kämppä vain löytyy, syksy ja raha-asiat. Mutta eiköhän elämä kohta taas helpotu, kun saa asioita pois päiväjärjestyksestä.

Psykologit. Ajat olivat tosiaan kuun vaihteessa. Koulupsykologille kirjoitan vielä tuntemuksia kirjoituksista ja muuten kuulumisia. Hallituskadun psykologilla käynnit taas loppuivat. Yhtäkkiä minulla ei olekaan enää minkäänlaista kiinnitystä mielenterveyspalveluihin. Putosin kyydistä.

Kesän aikana kaikki meni parempaan päin, osaksi koska sain nukkua ja osaksi koska olin "turvassa kotona" kuten äite sanoi. Mutta ei se tarkoita että olisin parantunut. Syksy tulee, pimeys tulee, kylmyys, koleus, märkyys, synkkyys. Jos putoan taas pohjalle joudun aloittamaan alusta: itkemään aikaa lääkärille, sieltä psykologille ja sieltä taas kaupungin palveluihin joista pudotetaan kesän parantamat pois syksyn kynnyksellä.

Mitä tapahtuu jos putoan? Tiedän, ajattele positiivisesti, mutta pakko varautua. Mitä jos?

En tiedä yhtään mitä päässäni liikkuu. Välillä olen taas ilopilleri, nauran ja nauratan, vietän aikaa seurassa.
Välillä en jaksa liikkua minnekään, ei kiinnosta, en halua.
Välillä saan taas niitä helvetin itkukohtauksia. Itken enkä tiedä syytä. Itken ehkä kiukun takia, ehkä väsymyksen, ehkä stressin. Mutta silti, minä itken. Taas.
Välillä muutaman minuutin ajan olen omissa maailmoissani ja muistan taas miltä veri tuoksui kun se nousi iholle, muistan miltä terä tuntui iholla, muistan miten se ensin kirpaisi ja sitten tuntui liian hyvältä, miten joskus istuin yksin monta tuntia ja itkin.
Sitten havahdun ja haluan taas unohtaa, mutta arvet ovat aina mukanani, en pääse niistä ikinä kokonaan eroon.

Pahinta on etten vieläkään tiedä haluanko niistä eroon.
"Even when I had nothing I had Bucky." Mitä jos arvet ovat minun Bucky? Tai paremminkin niiden aiheuttaminen.

//pahoitteluni kaikesta Marvel soopasta. Yksi asia joka saa minut aina hyvälle tuulelle on Marvelin elokuvat.
Hyvän päivän postaus tulossa, kunhan saan kirjoitukset ja yhteishaun alta pois. Ja se on täynnä Marvelia, lupaan sen 😅😂

Stress

Välillä tulee se tunne. On kipeänä, jokin paikka on kipeä, väsyttää, kiukuttaa. Tulee mieleen muistot siitä ajasta kun pienikin vastoinkäyminen sai viiltämään, itkemään. Miettii olisiko paha jos palaisi siihen. Sitten herää todellisuuteen, tajuaa että elämä potkii muitakin, mutta he eivät ajattele samoin. Päättää ajatella niitä pieni hyviä hetkiä. Sitä kun saa hyvää ruokaa kun on nälkäinen. Kun herää aamulla ja tajuaa nukkuneensa hyvin. Kun töistä päästyään saa istua rauhassa.

Mutta silti. Välillä vain tulee se hetki. Haluaa tappaa itsensä. Tai ainakin satuttaa itseään. Kaikki on hyvin. Tai suht hyvin, mitään erityistä ei ole tapahtunut. Jostain vain tulee se ajatus päähän. Ja yhtä nopeasti se myös häviää. Jälkeen jää vain pelko hämmennys, miksi?

Stressi kasvaa. Rahat vähissä, niin äidellä kuin iskälläkin. Ei ole enää varaa vuokrata yksiötä. H:n kanssa ollaan kaksiota etsitty mutta ei oikein löydy enää muuta kuin yli hinnoiteltuja joihin ei vain ole varaa. En tänäkään yönä saanut nukuttua kun mietin vain mistä voisin lisää rahaa hankkia, pakko löytää ykkösjakelun lisäksi jotain työtä.

Kirjoituksiin lukeminen on edelleen aloittamatta. Vittu kun ihminen voi olla laiska. Teen itselleni hallaa tällä, mutta en vain saa aloitettua. 3 viikkoa aikaa. Pakko aloittaa. Ainakin bilsa.

27.8. on koulupsykologi ja 2.9. Hallituskadun psykologi. Opollakin pitäisi käydä juttelemassa jatko-opinnoista. Vittu minä minnekään opiskelua voi jatkaa, pitää olla töissä että voi elää. Opintotuki on niin pientä etten sillä maksaisi kuin korkeintaan vuokran. Vitun vitun vittu. Saan hermoromahduksen pian kaiken takia.

Kissoista sain sentään kaksi taas eteenpäin. Kaksi muutakin oli varattu, mutta taisi taas jäädä siihen. Täytyy varmaan ensimmäisestä palkasta varata rahaa että saa leikattua edes neidit niin ei niiltä ainakaan tule lisää kissoja. Ottaa vain niin päähän ihmiset jotka varaavat, mutta eivät hae. Vittu. Niin kuin ei olisi jo muutakin mietittävää.

Paluu nykyhetkeen

Lomat on näköjään alkaneet. Minulla mikään ei ole muuttunut. Vaikka pitäisi muuttua. Tarvitsen muutoksia, mutta en saa niitä aikaiseksi.

Pitäisi ottaa yhteyttä psykoterapeutteihin. En saa aikaiseksi. Epäilen motivaatiotani. Välillä tuntuu etten tarvitse sitä, välillä tiedän tarvitsevani, mutta tiedän etten jaksaisi raahautua paikalle.

Syksyn YO-kirjoitukset piyäisi maksaa. En  saa aikaiseksi ottaa kouluun yhteyttä ja pyytää että lasku toimitettaisiin minulle, sillä en koululle pysty raahautumaan. Eräpäivä kuulemma ensi maanantaina.

Olotila heittelee. Aamulla heräsin ylpeänä itseeni. Kello oli 7, olin nukkunut vain 4h mutta olin pirteä. 5min ja teki mieli viillellä. Äsken olin iloinen, nauroin, nyt haluaisin tappaa ihmisen katseellani. Samaa vaihtelua kuin syksyllä. Se pelottaa.

Rahat loppuvat. Sekä minulta, iskältä että äideltä. Vuokraa pitäisi onnistua pienentämään. H:n kanssa suunniteltu kaksiota. Olisi halvempaa, mutta tarvitsen sen tilan itselleni, jossa voin vetää rauhassa itkupotkuraivarit ja sitten nauraa itseni puolikuoliaaksi. Ja paikan jossa lukea kokeisiin. H:n kanssa en siihen onnistu. En tiedä mitä tehdä.

En todellakaan tiedä mitä tehdä.

Tarvitsen elämänkäyttöohjeen.

Kaikki vain on niin väärin.

Haluaisin tavan päästä polttamaan ilman kyselyjä.

Takaisin rutiineihin

Paha olo. Paha, paha, paha. En muista, milloin viimeksi olisi tuntunut tältä. En yksinkertaisesti kykene tekemään muuta kuin makaamaan sängyssä ja itkemään. En edes tiedä, miksi itken. En tiedä, miten saisin sen loppumaan.

Suunnittelin harjoittelevani fysiikkaa tämän viikonlopun ajan. En pysty siihen. En pysty keskittymään, en luota osaamiseeni, en halua, ei kiinnosta. Sain tehtyä kolme kuvaaja tehtävää, ainoita tehtäviä, jotka osaisin unissanikin.
Luin toisen teorian, vuorovaikutus ja säilymislait, vaikutti ihan ymmärrettävältä. 
Luin ensimmäisen tehtävän, en tajunnut edes mitä kysyttiin.
Luin tehtävän uudestaan ja uudestaan, mutta mitään en tehtävästä ymmärtänyt. Luovutin, en jaksanut tapella itseni kanssa, kun kerta olisin vain hävinnyt. Keräsin kirjat kasaan, siirsin ne pois keittiön pöydältä ja laahustin huoneeseeni sänkyyn peiton alle vajoamaan yhä syvemmälle.

Minä niin toivoin, että tämä olisi jo loppunut. Alkuviikko meni niin hyvin. Keskiviikkona ja torstaina alkoi stressaamaan perjantain äidinkielen yokoe, mutta ajattelin, että se menee ohi, kunhan olen saanut kokeen tehtyä. Eipä mennyt. Koko eilisen päivän vitutti, kiukutti, itketti. Koe meni sinänsä ihan ok, mutta silti se olisi voinut mennä paljon paremminkin. En jaksanut mennä kämpille tekemään ruokaa, joten tulin suoraan kotiin. Olisin halunnut olla illan kaikessa rauhassa, mutta tottakai äite antoi pikkuveljelleni luvan jäädä mummulle yöksi. Kiukutti ja vitutti vielä enemmän. 20 aikaan nukkumaan, heräsin 11 aikoihin.

Vituttaa vieläkin, kiukuttaa pikkuveljen jatkuva valittaminen. Äitekin suuttu jo moneen kertaan siihen, pari kertaa äite purki kiukkuaan minuun, mitä en todellakaan olisi tarvinnut. Lopulta äite meni pihalle, jossa saa olla rauhassa pikkuveljeltäni ja pikkuveljeni katselee telkkaria niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, ilman pienintäkään häpeää.

Ottaa vain ihan vitusti päähän!

Vaihteluita

En osaa kertoa olostani yhtään mitään. Kaikki taitaa olla ihan hyvin, haluan vain Tampereelle.

N ja T kysyivät tänään minua seurakseen, A kysyi jo torstaina. Olisin halunnut mennä, mutta olen kipeänä kotona.

En ole oikeastaan tehnyt mitään. Katsellut telkkaria, tehnyt ruokaa ja nukkunut  Biologian viikkotehtävänkin sain tehtyä, viikon myöhässä. Vielä pitäisi tehdä yhteiskuntaopin kurssityö, fysiikan tehtävä ja äidinkielen essee, joka piti palauttaa viime keskiviikkona.

Koulu on jäänyt tässä jaksossa ja se stressaa minua. Tiedän, että oppisin paremmin jos vain yrittäisin, mutta en vain jaksa.

Muuten olotila on tänään ollut ihan siedettävä. Välillä on tehnyt mieli viiltää, mutta onneksi silloin on ollut joku vahtimassa. 

Välillä olen ollut lähes onnellinen. Hymyillyt, peittämättä itkua.

Sekavaa tekstiä. Lääkkeet vaikuttavat jo, mutta oli pakko kirjoittaa tuntemukseni.

Opastusta?

Olen ilmoittanut kolmelle ihmiselle, että haluan tappaa itseni. Hätähuuto. "Auttakaa!"

Vastaukset:

1. "Öh. No ummm. Älä tee sitä. Kaikki mitä keksin tähän väliin."

2. "Aij. Tota jos et nyt kuitenkaa. Ainakaa enne ku oot maksanu mulle."

3. -ei vastausta vieläkään, 5 tunnin jälkeen-

Ahdistaa aivan liian paljon. Itkin 4 tuntia. Oikeastaan itken edelleen. Tyynyliina on märkä. Itsemurha pyörii mielessä, suunnittelen sitä jälleen. Viiltely palasi viikon tauon jälkeen, viilsin vasempaan ranteeseen neljä viiltoa ja oikeaan käteen kaksi. 

Reiden arvet revin taas auki.

Harkitsen edelleen vakavasti Acutaan lähtemistä. Itse en kuitenkaan sinne nyt lähde ajamaan, en luota itseeni. Bussit kulkee heikosti näin myöhään, eikä minulla olisi rahaakaan. En tiedä ketään, joka lähtisi kyytimään minua tähän aikaan, tai oikeastaan mihinkään aikaan. En pääse Acutaan mitenkää, joten joko tapan itseni tänä yönä, yritän sitä ja saan pakollisen ambulanssi kyydin Acutaan tai sitten sinnittelen.

Miksi minun piti mennä koputtamaan puuta ja sanomaan, että voin ihan hyvin? 

Vittu.

Kaikkea liikaakin

Tuli tosiaan aamulla viillettyä. Vähän. Käsiin tuli yhteensä 14 uutta viiltoa. Kuivasin haavat ja vedin siteet käsien ympärille. Kädet kuitenkin vuotivat vielä pitkän aikaa ja vasen käsi puutuikin kunnolla äidinkielen tunnilla, vaikka koitin sitä suorassa pitääkin. 

Päivä meni ihan hyvin, koko ajan oli suhteellisen hyvä tai neutraali fiilis. 18 aikaan menimme L:n kanssa käymään laitokselle. Ohjaajat, toinen heistä oli samainen persekarvanaama, joka oli kanssamme Acutassa, olivat hyvin kyrsiintyneitä siihen, että L oli lähtenyt kaupungille. Siksipä he päättivät, ettei L:llä ollut enää mitään asiaa ulos, eikä minulla ollut lupaa jäädä laitokselle L:n seuraksi. Jos tämä ei jo tarpeksi ottanut meitä, etenkin L:ää päähän, niin persekarvanaama alkoi vielä puhumaan outoon sävyyn meidän kahden suhteesta. 

"Sä L täytit vasta 16 ja hän on jo 18. Mä en tiedä mikä tää teiän suhde on, mutta ehkä sit pitää rajottaa." 

Vittu! Teki niin mieli potkaista heitä molempia munille, vittu että kyrsii. Vituttaa etenkin L:n puolesta, että hän joutui jäämään niiden perseläpien kanssa laitokselle esittämään, että kaikki on hyvin. Lähdin kuitenkin laitokselta, etten aiheuttaisi L:lle lisää ongelmia. 

Matka laitokselta kämpälle tosiaan kestää noin 10min. 3 tupakkaa paloi vitutuksen vuoksi, pari kertaa teki mieli ajaa punaisista läpi tarkoituksena jäädä auton alle. Oli vain niin vitun paska olo L:n puolesta. L:n mukana jätin laitokseen ilmeisesti myös hyvän fiilikseni. 

Kämpälle päästyä terä ilmestyi heti käteeni. Reiteen 8 viiltoa, kaksi niistä leveitä ja syviä. Toinen niistä vuoti vajaan 3h, ennen kuin sekin tyrehtyi. Ehdin jo lähettää avunhuudon K:lle, kun en saanut vuotoa loppumaan. 

Mietin itsemurhaa. Ehken juuri tällä hetkellä niin, että tekisin sen. Että haluaisin sanoa hyvästit. Että en haluaisi enää elää. 

Mietin sen hyviä ja huonoja puolia. Mietin miksi tekisin sen ja miksi en. Mietin miten tekisin sen. Missä ja milloin. Miten selittäisin sen läheisilleni. 

Usein ajaessa mietin, mitä haluaisin sanoa L:lle, A:lle, K:lle, E:lle, äidelle, jne., jos "joutuisin" liikenneonnettomuuteen ja ehtisin puhumaan heille ennen kuin kuolisin. 

Kaikille sanoisin, että he ovat minulle tärkeitä ja rakkaita, ilman heitä en olisi jaksanut. Etteivät he saisi syyttää itseään kuolemastani, vaan heidän pitäisi jatkaa elämäänsä ja nauttia minunkin puolestani. Minun olisi viimein hyvä olla, heidän pitäisi olla onnellisia puolestani. Ei saisi surra liikaa. Pysykää kiinni elämässä.

Viime aikoina olen miettinyt hautajaisianikin paljon. Tuhkaus, koska ajatus ruumiista maan alla, jossa madot luikertelevat tuntuu irvokkaalta. Samalle hautausmaalle mummun kanssa. Minulle on kuulemma sinne jo hautapaikka varattukin, joten se asia on jo hoidossa. Apulannan Ilona pitäisi soittaa jossain vaiheessa sekä suojelusenkeli. Naispappi mieluiten. Punaisia ruusuja, valkoisia liljoja tai kieloja. Hah ja ruokana olisi pakko olla ainakin kalapuikkoja, parasta ruokaa mitä maa päällään kantaa. 

Tällasta. Jaksan huomiseen. Pystyn siihen. Menen nukkumaan ja unohdan tämän päivän. Huomenna kaikki on taas paremmin. Voin taas yrittää tehdä huomisesta paremman. 

Nousen taas

Päivä alkoi psykiatrisella. Onnistuin saamaan jonkinlaisen paniikkikohtauksen siellä ja riehuin kunnolla. Tai minun mittapuullani kunnolla. Raatelin yhden tyynyn kunnolla riekaleille ja potkin seiniä muunmuassa.

Huomenna aamulla lääkäri. Lääkitys nousee, ahdistukseen tulee varmaan jonkinlainen ihmenappi. Aivan vitun sama minulle. Kiva jos auttaa, paska nakki jos ei.

Koulussa olin huikeat kaksi tuntia. Koulun jälkeen kävin syömässä K:n kanssa ja hain leffaliput. 17 aikaan haimme E:n ja menimme katsomaan Thorin. Leffan jälkeen heitin E:n kotiin. 20.30 pääsin kämpälle.

Koko päivän, psykiatrista lukuunottamatta, olotila on ollut ihan hyvä. Olen pakottanut itselleni hyvän olon, esittänyt vaikka ei olisi ollutkaan.

Sitten pääsin kämpälle.

Tein salaattia. Pilkoin paprikaa ja mieleni teki "vahingossa" viltää haava kämmeneeni. Kuorin kurkkua ja mieleni teki "kuoria" iho pois ranteestani.

En tehnyt sitä. En satuttanut. Nyt taistelen itseni nukkumaan ja herään huomenna uuteen päivään. Teen siitä vielä paremman kuin tästä päivästä. Minä kiipeän taas ja nyt aion päästä ylös asti. Yritän sitä ainakin.

Suunnitelmat kusi

Suunnittelin tänään tekeväni 4 asiaa valmiiksi.

1. Raskaustesti. Sain sen vihdoin ja viimein tehtyä. Luojan kiitos negatiivinen. Tein kaksi testiä, varmuuden vuoksi, ja molemmat olivat negatiivisia. Helpotus oli todella suuri, kun testiin ilmestyi vain yksi viiva. Se tästä kaikesta olisi vielä puuttunut, että olisin raskaana ja joutuisin taas kestämään ne kaikki käynnit lääkärissä ja "kyllä vai ei kyllä"-mietinnät ja abortin ja oksentelut sen jälkeen. Luojan kiitos, nyt minun ei tarvitse sitä rumbaa kestää.

2. T:lle puhuminen. Kävin päivällä L:n kanssa T:n työpaikalla. Minunoli tarkoitus puhua hänelle kolmesta asiasta: epäilystäni olevani raskaana, mitä hän haluaa minusta ja oliko hän tosissaan perjantaina. Yhden kolmesta sain sanottua: tunnustin hänelle menkkojeni olevan viikon verran myöhässä, johon raskaus voisi olla syynä. Raskaustestit tein vasta myöhemmin, mutta en ole vielä kertonut T:lle tulosta. Kerron tuloksen hänelle huomenna, kun hän tulee käymään. Haluan nähdä hänen helpottuneen ilmeensä. Lisäksi aion nyt ottaa itseäni niskasta ja kysyä mitä hän minusta haluaa.

3. Tehdä rästissä olleet tehtävät. Koulu on tosiaan viime aikoina vähän jäänyt. Useilta tunneilta olen lintsaillut niin paljon, että lennän kohta kursseilta pihalle poissaolojen vuoksi. Kemian tunneilla en ollut viime viikolla ollenkaan, fysiikassa olin vain kerran. Muistiinpanot tunneilta on siis jäänyt kirjoittamatta. Sain fysiikan muistiinpanot tunti sitten, mutta ne taitavat jäädä huomiseksi, väsyttää aivan liikaa, että jaksaisin opiskella ledejä. Äidinkielessä on pari kirjoitelmaa tekemättä, yhteiskuntaopin kurssille pitäisi saada kurssityö alkuun. Mitään en saanut vieläkään tehtyä.

4. Käydä kaupoilla. Tänään tuli opintotuki tilille, joten minulla olisi viimein ollut varaa käydä ostamassa koulukirjat. Niiden lisäksi minun piti käydä katselemassa talvikenkiä. Ne molemmat taitavat jäädä loppuviikkoon: huomenna käyn viemässä auton äidelle ja keskiviikkoiltana vedän perseet kuunnellen Avenged Sevenfold'ia ja Five Finger Death Punch'ia kännykästä samalla itkien, kun en pääse heidän keikalleen.

Siinä olikin päivän suunnitelmani. Näiden lisäksi minun piti myös olla koulussa, mennä ajoissa nukkumaan ja käydä suihkussa. Suihku jää huomiseen, ennen 23 taidan päästä nukkumaan ja koulussa olin vain fyysisesti. Melko laimea suoritus jopa minulta, olisi luullut, että olisin edes päässyt suihkuun.

Päivän aiheeksi selkeästi nousi raskaus, muuta en tänään tehnyt kuin murehdin ja pelkäsin olevani raskaana. Mielialani muuttui heti, kun sain negatiivisen tuloksen. Yksi huoli vähemmän. Rentouduin. En enää masennellut koko aikaa, kuten viime aikoina, vaan puhuin, vitsailin ja nauroin. En edes tajunnut, että stressasin raskaudesta niin paljon. Onneksi se on nyt menneisyyttä.

Taudin kourissa

Mielialani on vaihdellut tänään taas aivan helvetisti. Aamulla halusin vain itkeä, olin aivan helvetin masentunut ja kyllästynyt elämääni. Päivä meni normaalissa kouluvitutuksessa. Sluibasin psykologi ajan sekä Fy13 tunnin ja menin L:n kanssa syömään Arnold'sin valkosuklaa originalin. Luoja, että rakastan Arnold'sin leivoksia. Koulun jälkeen heitin A:n keskustaan, josta menimme L:n kanssa kämpälle.

"Vedetään perseet!"

L vitutti ja aivan aiheesta. Hän, aivan kuten minäkin, on bi, mitä jotkut uskovaiset eivät voi hyväksyä. Olemme sairaita, vammaisia, syntisiä. L sai tänään kuulla kunniansa Facebookissa, mikä vitutti häntä todella paljon.

Kävimme laitoksella, L:n pitää käydä päivittäin syömässä siellä, minkä jälkeen menimme kaupan kautta kämpälle. Kämpällä tajusin, että tänään oli jo keskiviikko, uusinta olisi huomenna, en minä voisi juoda, kun pitää lukea kokeisiin. Yhden lonkeron join L:n seurana.

Aamulla juttelin T:n kanssa ja kysyin ehtisikö hän käymään luonani illalla. 17 aikaan juttelu jatkui, mutta en saanut vieläkään vastausta kysymykseeni. 18 jälkeen ovikello soi ja T seisoi oven takana. Ilmeeni oli kuulemma näkemisen arvoinen, oli lähellä etten alkanut itkemään tai kiljumaan. Muistan vieläkin, kuinka nopeasti sydämeni hakkasi. Olin niin yllättynyt ja etenkin onnellinen.

Vietimme reilun tunnin ajan kolmistaan, L joi ja minä kiehnäsin T:n kanssa, niin L ainakin sanoi. Vähän ennen 20 lähdin heittämään L:ää laitokselle ja T ajoi perässämme. Laitoksen pihassa T tuli autoon istumaan hetkeksi ja saimme asiat puhuttua halki; sain vastaukset kysymyksiini, en mieluisia mutta vastaukset kuitenkin.

Kämpällä jatkoin lukemista, kunnes 23 aikaan vatsani tuli todella kipeäksi. Hetken päästä oksensin ilman pakottamista. Sitä on nyt jatkunut pari tuntia, eikä tunnu helpottavan. Toivottavasti huomenna voin mennä kouluun, uusinta on illalla ja sinne minun on pakko selvitä.

Nyt mieliala on jälleen normaali. En ole iloinen mutten halua itkeäkään. Minua vituttaa tämä oksentaminen, inhoan tätä yli kaiken. Inhoan tätä lemua, inhoan sitä viimeistä palaa, joka jää kurkkuun, inhoan tätä makua, inhoan tätä epävarmuutta, "oksettaako vai eikö?". Istuisin mielummin H:n kanssa tyhjässä huoneessa päivän ajan kuin oksentaisin vatsataudin vuoksi. Ehkä oksentelu nyt vähitellen loppuu, kun vatsa on tyhjä, ainakin rukoilen niin.

Musiikkia.

Matkakissa kassiin

Vähän postausta ennen kuin unilääkkeet vaikuttaa.

En tänään mennyt kouluun ollenkaan, en jaksanut nousta aamulla kemian tunnille, ja äikän tunnilla minulla oli aika lääkärille. Jälkeen jäin kemiassa, mutta sittenpähän jäin.

Sain viimein unilääkkeet. Tai no "unilääkkeet", Mirtazapinin. Riittää minulle, sen verran olen sentään perinyt äiden unenlahjoja. Hain ensimmäisen satsin heti lääkäristä päästyäni ja samalla ostin jälkiehkäsypillerin. Hintavaa lystiä, jos saan sanoa. Söin tabletin heti, mutta oksensin sen melkein heti, tuli vatsa aivan vitun kipeäksi ja heikotti. Hain uuden, jonka sain pysymään sisällä.

14 aikaan menin koululle ja näin A:n ja L:n. A oli huolissaan minusta raskausjutun vuoksi, vaikka itse olin aivan rauhallinen. En oikeastaan edes pelännyt olevani raskaana, otin jälkiehkäisyn vain varmuuden vuoksi.

Poltimme savukkeet ja siitä lähdimme L:n kanssa parturi-kampaamoon. Muistan ikuisesti parturin ilmeen, kun hän näki L:n kännirastat. Järkytys oli todella suuri, sen voin sanoa.

15 aikaan lähdimme L:n luokse, jossa olinkin 20 asti, sillä L ei saanut lupaa lähteä kaupungille. 19 jälkeen juttelin I:n kanssa facebookissa ja kerroin hänelle lauantain tapahtumista ja minun ja T:n väleistä. Samoihin aikoihin K tuli puhumaan kanssani WhatsAppissa. Pitkästä aikaa keskustelu oli rentoa, samanlaista kuin alkuaikoina.

Koko päivän minulla on ollut kauhea ikävä T:tä. Sen vuoksi olen ollut välillä surullisen oloinen. Olen halunnut itkeä. En kuitenkaan kehdannut ottaa yhteyttä T:hen. Onneksi hän otti yhteyttä minuun 17 aikaan, hän sai jälleen kerran hymyn kasvoilleni. Oikeastaan hän sai minut nauramaan, hänellä ei ole tarkkoja muistikuvia sunnuntaiaamun tapahtumista, joten hän muistaa kyllä, että teimme jotain, mutta ei sitä, että pienen yksityiskohdan vuoksi saatan nyt olla raskaana hänelle.

Tänään ei oikeastaan tapahtunut mitään, mutta kuitenkin olin koko ajan menossa. Suunnittelin lukevani tänään uusintoihin, mutta se jäi. Pakko loppuajan lukea koko ajan tai saan unohtaa hyvät numerot. Toisaalta tekisi kyllä mieli olla T:n kanssa, mutta se on nähty, että en pysty keskittymään fysiikkaan hänen seurassaan.

Mielialani on pysynyt koko päivä melko vakaana. Välillä on meinannut tulla paniikki, kun olen miettinyt liikaa, mutta onneksi silloin joku on pitänyt minulle seuraa. Välillä taas olen lähes itkenyt onnesta. Oikeastaan mielialani on heitellyt aika paljon, mutta pääasiassa olen koko päivän ollut hyvällä tuulella.

Musiikkia.

~ Ever thank you if it all goes right
You got something that could change your life
Use that moment just to show your life
Everything is gonna be alright ~

Miksen saa olla iloinen?

Minä. Paha olla. Sekoitin kaiken. Pilasin kaiken. Hävettää. Kaduttaa. Haluan viiltää. Haluan nukkua, kunnes tämäkin painajainen on ohi. Haluan nukkua ikuisesti. Olen taas niin vihainen. Itselleni ja muille. Itselleni olen niin vihainen, että haluan vain satuttaa itseäni.

Polttaa sytkällä tai tupakalla itseeni palovammoja. Kuristaa itseäni, kunnes en enää saa henkeä ollenkaan. Viiltää, kunnes osun valtimoon, kunnes veri suihkuaa haavasta. Purra itseäni, kunnes hampaat osuvat toisiinsa. Hakata seinää, kunnes käden luut murtuvat, kunnes käsi turpoaa, kunnes en enää tunne kädessä muuta kuin kipua.

A täyttää lauantaina 18 ja hän pitää syntymäpäiväjuhlat luonani. A:lla ei ole E:n numeroa, eikä hän aikaisemmin ole tajunnut kutsua E:tä. K:n hän oli kuitenkin kutsunut jo aikaisemmin. Tänään illalla puhuimme A:n kanssa, että E pitää kutsua myös juhliin ja lupasin hänelle kutsuvani E:n illalla, kun pääsen kotiin ja saan kännykkäni lataukseen.

Asiassa on vain muutama mutta. K oli mennyt sanomaan E:lle menevänsä A:n juhliin, jonne E:tä ei vielä oltu kutsuttu. E ymmärrettävästi otti siitä vähän itseensä. Minä onnistuin kutsumaan E:tä juhliin juuri oikeaan aikaan. "Onks tää joku lepyttely?" Aivan kuin minä olisin jotain väärää tehnyt. No minä sitten lepyttelin E:tä ja selittelin miten asia oli.

Toinen mutta on L. Tai oikeastaan L ja E samassa kämpässä kännissä. He eivät pidä toisistaan, kaikki tietävät sen, ja minä olen taas kerran kahden kaverini välissä, jotka eivät toisistaan pidä. L uhkasi olla väkivaltainen E:tä kohtaan, joten vähän arvelutti kutsua E juhliin.

Ehkä olisi parasta, että E ei tulisi, L on kuitenkin A:lle läheisempi ystävä kuin E ja A:n juhlat ne ovat. En halua, että juhlat kääntyvät turpajuhliksi ja sellaiset niistä tulee, jos E ja L ovat samassa paikassa juoneina. Kännissä ei todellakaan ajattele mitä sanoo tai tekee.

Tästä päästäänkin kolmanteen ongelmaan: Jos E tulee juhliin, K:n ei tarvitse olla yksin, mutta minä jään yksin, jos T ei tule ja E:n ja L:n välille tulee tappelu. Jos minä tai joku muu kieltää E:tä tulemasta, hän loukkaantuu. Jos E ei tule, K:kaan ei välttämättä tule (E:lle on vaikeaa sanoa "ei"). Jos K ei tule, joudun olemaan yksin bileissä, jos T ei tule. Jos T tulee ja K tulee, mutta E ei tule, K joutuu olemaan "yksin". Helvetillistä säätöä taas, mutta ehkä kaikki selviää.

Aamulla lintsasin yhteiskuntaopin tunnin ja menin L:n kanssa Hesburgeriin syömään. Söin aivan liikaa, kerros- ja normiaterian. Oksetti sen ruokamäärän vuoksi, sekä ähkyn että bulimian kannalta. Sieltä menin fysiikan tunnille E:n ja K:n seuraksi, hyvillä mielin ja hyvä mieli säilyi. Sain kaveriltani tupakkaa ja viinaa, helpotti elämääni paljon.

Koulun jälkeen menin hetkeksi L:lle ja sieltä lähdimme keskustaan. L:n terapian ajan olin I:n kanssa, jonka tapasin bussissa ohimennen. L:n terapian jälkeen I lähti kotiin ja vietin päivän L:n ja hänen kaverinsa ja muutaman muun tyypin kanssa. Ostimme muun muassa A:lle lahjan ja itselleni ostin vähän vaatteita ja meikkejä. Loppuillasta A liittyi seuraamme ja juttua riitti.

Olin niin iloinen koko päivän. Nautin olostani, nauroin oikeasti, hymyilin oikeasti. Sitten kaikki muuttui. Elämä potkaisi taas. Haluan itkeä. Tämä on toivotonta. Aiheutin taas kauhean sotkun.

Vitun vitun vittu!

Koko päivä oli aivan mahtava, kunnes sekoitin taas kaiken. Ainoan hymyn kasvoilleni on saanut muutama viesti L:ltä ja tottakai T. T saa minut aina hymyilemään.

Olin todella pirteä ja oikeasti iloinen, mutta se oli kohtalon mielestä väärin.

Minua ei ole tarkotettu onnelliseksi.

Lasinsirpaleita

Paha olo! Ihan helvetin paha! Olen rikki. Yksin. Jotain puuttuu. En saa happea. Minua ahdistaa. Ahdistaa niin paljon. Tämä on väärin. Minulla piti olla kaikki hyvin. Minulla on kaikki hyvin, mutta silti minua ahdistaa.

Itken. Taas. Minkä vitun takia minä itken? Kyyneleet nousivat silmiin ilman syytä. Hengitys ei kulje. Minusta puuttuu jokin pieni osa, joka estää minua elämästä. Jokin aivan helvetin pieni, mutta tärkeä osa.

Mikä vittu minussa on vikana?!?!

Hajoan taas. Putoan. Putoan taas selkä edellä pimeyteen. Kukaan ei ole ottamassa minua vastaan, kukaan ei ole ottamassa minusta kiinni.

Viilto. Haluan tehdä sen. Jos viillän, 6 päivän tauko menee hukkaan. Jos viillän, viillän kerta toisensa jälkeen yhä uudelleen ja uudelleen. Minä haluan vain viiltää. En voi. Lupasin. Lupasin T:lle, että piristyn. Lupasin itselleni olla viiltelemättä. En halua rikkoa lupauksiani. En halua tuottaa pettymystä. On vain niin vaikeaa olla tuottamatta sitä.

Pettymys. Toivotonta. Minä putoan kerta toisensa yhä syvemmälle ja syvemmälle. Lopulta en enää vain jaksa kiivetä sieltä ylös. Lopulta minä luovutan kesken matkan. Annan periksi. Tuotan pettymyksen.

Luuseri. Tapa itsesi. Tapa. Kuole. Poistu.

Kuinka houkuttelevalta se taas kuullostaakaan. Minä haluaisin. Haluaisin kuolla. Miten ihminen voi olla tässä jamassa. Tämä ei ole oikein. Ei nuoren, 18 vuotiaan, pitäisi haluta kuolla. Ei se ole normaalia. Minä en ole normaali. Olen kaukana normaalista.

Minä satutan itseäni. Minä unelmoin veren vuotavan ranteestani, muodostaen punaisen vanan, joka pitenee pitenemistään, kunnes lopulta veri loppuu. Sairasta! Minkä vuoksi? Miksi? En ole todellakaan normaali. Minä satutan itseäni, koska minä haluan, kaipaan sitä.

En halua nähdä ihollani arpia, minä haluan tuntea kipua. Minä haluan tuntea taas kuoleman lähestyvän. Minä haluan nähdä sen kuuluisan valon. Minä haluan sinne. Pian. En jaksa enää. Tämä tuntuu niin väärältä. Siitä on nyt kulunut reilu tunti, kun T sanoi pitävänsä minusta, että hän haluaisi piristää minua, haluaisi nähdä hymyni.

En pysty siihen. En pysty enää pukemaan kasvoilleni sitä naamiota. Minä en hymyile. Minä en ole iloinen. Minä en ole onnellinen. Minä olen rikki. Olen paha ihminen. Ongelma, jota kaikkien pitäisi välttää. Ongelma, joka pitäisi vain hävittää.

Polttaa. Hukuttaa. Kuristaa. Tukahduttaa. Poistaa maan päältä. Eliminoida.

Missä kaikki ovat, kun tarvitsen heitä?

Mä pärjään. Ehken kauaa, mutta pärjään kuitenkin.

En mä tarvii kaikkee

Päivän sosiaalisuusmittari täytetty.

Hain L:n 16 rautatieasemalta ja vein hänet laitokselle. Tunnin ajan olin laitoksella, josta lähdimme E:n kautta keskustaan. E ei kauheasti välitä uusista ihmisistä, mihin genree L:kin kuuluu. Vannotin L:n pysymään hiljaa takana, niin ettei E "huomaisikaan" hänen läsnäoloaan, muuten hän ei pääsisi kyydillä keskustaan näkeen kaveriaan.

Matka meni yllättävän hyvin, ajattelin, että koko matka olisi kiusallista hiljaisuutta, mutta E yllätti minut ja alkoi puhumaan aivan kuin L ei olisi ollutkaan autossa. Toisaalta vähän harmitti L:n puolesta, sysäsin hänet tavallaan hopealle päästäen E:n hänen ohitseen, ottaen E:n "oikut" huomioon.

Toivottavasti ymmärrät, kompromissiksi tätä ei voi sanoa, mutta hyvitän tämän kyllä joskus.

Keskustassa oltiin 17.45, leffa alkoi 18.00. Kumpikaan meistä ei tajunnut katsoa kelloa, joten lähdimme hakemaan ruokaa. McDonald'sissa katsoin kelloa, 17.49. Ruuat mukaan ja elokuvateatterille puolijuoksua vesisateessa. Näytin aivan pandalta mustat rajaukset silmien ympärillä, mutta ei se mitään.

Päätettiin sit laittaa tavarat kaappiin. Siitä tuli kunnollista säätöä. Aluksi en saanut kaappia kiinni, joten avasin sen ja euron kolikko kilahti alas. Uusi kolikko tilalle ja kaappi kiinni. Ylpeänä voitostani kävelin aulaan. Siellä E tulee luokseni käsi ojossa, "tarviin viel 30snt". Rahat oli takin taskus, takki kaapissa. Kaappi uudelleen auki, 30snt E:lle ja jälleen euron maksu, että sain kaapin kiinni. Vihdoin saimme liput ja lähdimme salia kohti. Kello oli kuitenkin jo yli 18, joten ovi oli kiinni. Haimme työntekijän päästämään meidät saliin.

"Saliin ei saa viedä ruokaa."

Jep, kaiken rahastuksen maun tuoman vitutuksen lisäks McDonald'sin pussi jäi ulkopuolelle. Lopulta pääsimme saliin paikoillemme istumaan. Leffa oli ihan hyvä, välillä tapahtumat menivät korkealta ohi, mutta naurankin sai. Kävimme siis katsomassa Runner Runner -leffan.

Leffan jälkeen kotia kohti. Koko matkan E:lle puhuimme minun ja H:n tilanteesta, pääasiassa, joo, haukuimme H:n pystyyn vuorotellen. Mitä muutakaan siinä voi, kun toinen lapsellisuudellaan kaivaa verta nenästään?

E:ltä kämpälle kestää ajaa noin 15min. Sinä aikana hyvä olo muuttui vitutukseksi. Viha löysi minut taas, teki vain mieli hakata rattia, pysähtyä tienreunaan ja itkeä. Kiroilin ääneen, painoin kaasua huomaamattani turhan lujaa. Mielessä pyöri taas viiltely, olin varma, että tänään ratkean. Onneksi en, voitin itseni jälleen.

Luulin, että tämä loppui jo. Luulin voittaneeni tämän. Viimeisen viikon ajan minulla on mennyt paremmin kuin hyvin. Olisin niin halunnut tämän jatkuvan, edes koeviikon loppuun asti, sitten olisin saanut itkeä ja masennella kaikessa rauhassa.

"En mä tarvii kaikkee,
otan vaan just sen mitä haluan.
Woo-o
Oma maailma, omat säännöt"