Kirvestä kaivoon

En saa nukuttua. Turhan tuttu ilmiö. Kierin ja pyörin sängyssä ja aina tarpeeksi turhauduttuani, otan kännykän ja selailen facebookia, instagramia yms.

Jalkaa särkee. Taas. 4 kerta viikon sisällä. Olen pian hermoraunio sen takia. En saa öisin nukuttua kivun vuoksi, päivisin sattuu koko ajan, mutta pakko käyttää kun ei paikallaankaan oikein ehtisi olla. Välillä tekisi mieli hakea kirves ja hakata jalka irti, saisi edes hetken eron kivusta.

Nukkuminen on jäänyt siis vähälle, jalka kivun ja töiden vuoksi. Aamulla pitäisi taas mennä navettaan 8 viimeistään. 5 tunnin kuluttua. Nukkumaan pääsee vasta puolen yön aikaan, mutta se ei tarkota että nukkuisin siihen aikaan.

Unen puutteen ja syksyn pimeyden vaikutuksen huomaa. Äite kysyi pari päivää sitten " Mites sun masennukses voi? ". En vastannut mitään, en muka kuullut kysymystä, mutta teki mieli vastata että "Vielä se on hengissä ja voimistumaan päin".

Roikun kynsin ja hampain kiinni "hyvissä" ajatuksissa. En aio luovuttaa ja päästää masennusta valloilleen. Pidän sen aisoissa, pieniä hetkiä silloin tällöin. Kyynel tänään, huomenna toinen. Ajatus nyt, toinen tunnin päästä. Viilto, kun en enää voi vastustaa.

//pitäisi käydä kämpällä hakemassa postit. hyvä syy olla yksin yksi yö. hyvä hetki viiltää. pakko saada pikkuveli tai joku mukaan, etten toteuta Hänen halujaan. en halua vielä luovuttaa.

//ja hyvän mielen -postaus on tulossa, kun vain ehdin panostaa.

Lävistetty

Katoan usvaan eikä kukaan löydä minua. Eksyin harhaan reitiltäni. Pimeä, tiheä metsä. Usva leviää yhä edelleen, pakokauhu kasvaa. Kukaan ei osaa auttaa minua pois usvasta.
Olen yksin ja huudan apua, mutta kukaan ei kuule. Joku luulee kuulleensa jotain, "se oli vain tuuli, kuvittelin sen". Huudan apua, mutta kukaan ei ota minua tosissaan. Huudan, kunnes ääneni on enää pelkkä kuiskaus.
Heitä ei kiinnosta, he unohtivat minut, korvasivat minut vielä paremmalla kaverilla. He luovuttivat minun suhteeni. Minäkin luovutan. Annan sumun peittää minut alleen, piilottaa minut syleilyynsä. Unohdan itseni. Katoan lopullisesti.

.
.

Herään.

.
.
.

Olen aiemminkin selvinnyt yksin, miksen nytkin?

Koska minulla ei ole syytä selvitä. Minulla ei ole syytä etsiä reittiä pois tästä sumusta. Tämä sumu peittää minut alleen, estää muita näkemästä minua, ja hyvä niin. Se estää muita näkemästä säälittäviä, raadeltuja ääriviivoja, joita joskus kutsuttiin ihmisen nimellä. Sumu suojaa muita näkemästä kärsimystäni, kitumistani hiljaa pois.

Murha.
Nuorelta naiselta leikattiin keuhkot pois vielä kun tämä oli elossa. Hänet lävistettiin peuran sarviin.
Kaunista

Tyyntä myrskyn edellä

Ihmeellistä. Minulla on hyvä fiilis, ollut eilisestä asti. Välillä tulee niitäkin hetkiä, kun masentaa ihan vitusti, mutta hei olen sujut sen kanssa, ne nyt vaan kuuluvat minun elämääni, ainakin tällä hetkellä. Ja toisaalta, jos minulla menisi liian hyvin, putoaminen stressiin ja masennukseen olisi vielä pahempi, nyt minä tiedostan koko ajan, että vaikka minulla onkin pääasiassa hyvä olla, paha olo odottaa koko ajan vuoroaan. Mielummin "nautin" sen osissa kuin äkkipudotuksena pimeyteen ja epätoivoon.

Pakko nyt kuitenkin kaiken hyvän olon hehkutuksen keskellä myöntää, että minua pelottaa syksy ja sen tuoma pimeys. Pelkään todella pudotusta masennukseen. Minun syksystä ja talvestani tulee todella rankkaa aikaa, kun koko valoisa kesäkin meni masennuksen kourissa huomista odottaen. Pimeys lisää masennusta, se pahentaa sitä.