Levolle lasken

Olen ollut kesäkuun puolivälistä asti töissä muistisairaiden osastolla. Ns. ulkoiluttaja mutta teen kyllä kaikkea muutakin vessatuksista syöttämiseen.

Suurin osa potilaista osastolla on ihan ok ihmisiä. Osalla tulee välillä hetkiä jolloin he ovat raivostuttavia kitisijöitä tai aggressiivisia, mutta ne hetket menevät ohi suht nopeasti.

Eräs naispotilas oli todella mukava. Hän jutteli paljon kanssani, kertoili muistoja jotka vain muisti. Ja hän muistutti mummuani.
Kesäkuun lopussa hänet siirrettiin pääsairaalaan. Viime viikolla hänen sukulaisensa haki hänen tavaransa. Ajasta ikuisuuteen.

Viime viikolla vein näytteitä labraan ja matkalla väistin käytävällä ensihoitajia jotka työnsivät paareja. Kuollut vanhahko mies kädet ristissä rinnan päällä.
Jäin hetkeksi tuijottamaan vaikka hyviin tapoihin olisi kuulunut osoittaa kunnioitusta ja kääntää katse pois.

Rauhallinen ilme kasvoilla. Levollinen. Kivut olivat poissa. Pelko oli poissa.

Näitä kahta asiaa oon pyöritelly mielessäni viikon verran.

Kuolema.
Levollisuus.
Kädet rinnan päällä.
Pelko.

J:n ilme lauantaina kun hän näki jälleen raadellut käsivarteni.

Pettymys.

Se kuvastui hänen kasvoiltaan vaikka hän oli jo muutaman juonutkin.

Se minä tällä hetkellä olen.
Kaikessa.
Kaikille.

Edes jotain

Sain jotain aikaiseksi. Tein yhteishaun. Nyt se oli oikeasti vaikeaa. Mielenkiintoni ei enää riitä opiskeluun. Tai. Haluan oppia koko ajan uutta, pidän siitä, mutta kun pitäisi oppia itselle ammatti se ei nappaa enää yhtään. Pistin nyt hakuun muutaman vuoden kestäviä aloja. Helppoja ja hieman kiinnostavia. Pakko edes esittää että yritän kasvaa ihmiseksi. Esittää sopivani tähän yhteiskuntaan.

Vaikka en todellakaan siihen sovi. Suurin piirtein joulukuusta lähtien pitänyt omaa lomaa koulusta. Hävettää olla tällainen. Asiat paremmin kuin monilla ja heitän kaiken menemään vain koska olen laiska enkä jaksa. Olisi edes kunnon syy mutta kun ei ole. Olen vain laiska. Nytkin olen jo keskiviikosta lähtien ollut mummulla vaikka periaatteessa olisi pitänyt matikan koe tehdä keskiviikko-iltana ja opolla piti käydä tänään. Laiska.

Tiistai oli kamala päivä. Istuin 11:stä ilta kuuteen sohvalla ja itkin. En kyennyt tekemään muuta kuin itkemään. Istuin ja itkin. Kuuden aikaan aloin rauhoittumaan ja sain raahattua itseni suihkuun. Istuin kuuman suihkun alla tunnin verran ja jatkoin itkemistä.

Olen hermoraunio. Suutun todella helposti, tiuskin ja olen muutenkin äkäinen. Suoraan sanottuna olen vittumainen koko ajan. Se kostautuu minulle vielä. Joku saa tarpeekseen ja sanoo takaisin. Pahimmassa tapauksessa joku josta todella välitän.

Tekisi mieli viiltää, mutta mitä sekään enää hyödyttäisi. Sen verran jo oppinut ettei veren vuodattaminen hyödytä jossei sitä ole valmis vuodattamaan tarpeeksi.

Kyllä. Se pyörii taas mielessä. Muistuttaa olemassa olostaan. Aivan kuin pystyisin ikinä täysin unohtamaan sitä. Sairas mieli, nyt ja aina.

.
.
.

// eilen tuli 3 vuotta mummun kuolemasta. kävin haudalla. pidin itkun sisällä, minulla ei ollut aikaa itkeä. vaikka olisi ehkä kannattanut.

Raunio

Lintsaan. Taas vaihteeks. Laiska paska.

"Vittuako oot ollu pois tunneilta?"

Koska oon laiska paska. Koska välillä tiedostan että jos lähden kävelemään kouluun, saatan epähuomiossa kävellä punaisilla aamuruuhkaan. Ja koska oon laiska paska. En jaksa. En välitä. Ja toisaalta taas välitän. Mutten niin paljoa että olisin kuluttanut tunnin koululla ja mennyt sen jälkeen kiltisti tunnille istumaan ja kuuntelemaan asioita jotka periaatteessa osaan jo. Olen vain vähän ruosteessa, pitää kaivella tiedot päästä niin osaan.

Tuli täs mieleen hullu ajatus. Tai sehän on pyöriny mulla mieles jo pitemmän aikaa.

Voisin tappaa itteni.

Iha tällee ohi mennen.

Voisin tappaa itteni.

Kuinka huonossa kunnossa ihmisen mieli on kun ainut selkeä ajatus on toi?

"Voisin tappaa itteni."

Mut tästä ei puhuta kellekkään. Mä oon kunnossa. Mulla on kaikki hyvin. Mulla on kaikki paremmin ku muilla.

Mut mä voisin silti haluta lopettaa tän kaiken.

Istuin äsken kemian tunnilla ja kuuntelin kuinka pääasiassa koko muu luokka jutteli keskenään. Eikä se toisaalta haitannu mua, ei mua kiinnosta puhua opiskelijabileistä joihin ei kiinnosta osallistua. Mutta se että mä annoin itseni jäädä ulkopuolelle.

Kuuntelin kuinka muutama luokan äänekkäin ihminen kertoi opettajalle todennäköisyyksistä toisten osallistumisesta seuraavaan kurssiin. "Ei oo näkyny. " "Krapula." "En mä tie kuka se on." "Joo se laitto viestin et on tulossa ja osallistuu."
Entä jos en ois ollu tunnilla. "Oon mä sen pari kertaa nähny mut en tie mitä se tekee. Kai se käy sielki sen verran et saa suorituksen, ehkä."

Oon hermoraunio.
Perjantaina oltiin baarissa populan kanssa, kyllä minäkin olin sisällä. Lieviä kohtauksia: ahdisti, en saanut henkee, en pystynyt keskittyyn.
Lauantaina oltiin keskustassa ja sieltä L:lle. Mulla oli päällä kunnon vitutuskännit. Kunnollinen kohtaus: muistan huutaneeni, itkeneeni, happi ei riittänyt, pää tuntui räjähtävän, pelkäsin kuollakseni. Sitten alkoi oksentaminen, pääosin humalan, osin varmaan kohtauksenki takia.
Ti yönä oltiin H:n kans leffassa. Leffa loppu ja ihmiset alko puhuun. Yhtäkkiä tuntu ku tila ois pienentyny viidennekseen. Leffan aiheuttamat säpsähdykset oli jo aiheuttanu pientä ahdistusta. Väsymys, pieni ahdistus ja sekava meteli aiheutti lievän kohtauksen. Muistan ottaneeni H:sta kiinni ja itkeneeni, kuulemma haukoin myös happea, kuin olisin ollut tukehtumassa.
Ke olin L:llä. Pääyäni särki joten makasin sohvalla. Käännyin selälleni ja ilmeisesti nielaisin jotenkin väärin, kuitenkin tuli tunne että en saa henkeä. Lisättynä väsymykseen jälleen lievä kohtaus, tällä kertaa sain sen laukeamaan itsekseni.

Oon hermoraunio. Nukun yöt tunnin pätkissä. Välillä herään oloon että joku tuijottaa mua. Yksin kotona ollessani itken. Välillä seurassakin alkaa yhtäkkiä kyyneleet vuotamaan.

//Ens la ois tarkotus mennä juhlii L:n isän synttäreitä vähä isommis merkeissä. Uus paikka, tunnen 3 ihmistä hyvin. Pelkkä matka paikkaa ahdistaa. Itseasiassa mun pitäs tänää mennä normi tkl bussil matka Kaleva - keskusta ja sekin ahdistaa aika saatanasti.

Emmä tiä. Pakko koittaa skarpata. Äite on tulos tänää käymään ja jos päästän tunteet valloilleen, sille kyselytulvalle ei tuu loppua. Onneks sain 30min nukuttua, ei enää väsytä kauheesti.

Tape and glue

Tiiättekö sen tunteen ku patoo kaikki tunteet sisällee? Nii hyvät ku pahat. Ja sit niit alkaa olee liikaa. Tulee voimaton olo. Ei tie mitä tekis. Tekis mieli heitellä tavaroita. Tai huutaa. Itkeä. Tehä jotain. Vuodattaa kaikki ulos.

En löydä enää sanoja. En osaa kertoa miltä musta tuntuu. Mikä on väärin. Miksi oon taas täs tilas.

Mut mä yritän.

Mikä on muuttunut. Koulu. Aamul ku herään mun pitää oikeesti näyttää ihmiseltä. Mul on aikataulu jota periaatteessa pitäs noudattaa. Ei riitä et ilmestyn töihi johonki aikaa aamulla lökäreissä ja vanhas risas paidas.

Ihmiset. En oo koskaa ollu sosiaalinen. Mielummi oon yksin ku kauhees ihmispaljoudessa. Ja sit mä joudun jonnekin TAMKiin opiskelemaan. Ihmisiä on vaa vitusti liikaa. Kaikilla on joku mielipide musta.

Läski. Läski Läski Läski. Vitun lehmä. Rupikonna. Läski.

Syöminen, Seki varmaa vaikuttaa. Sanotaanko nii et viimesen kk aikana oon vissii käyttäny rahaa enemmä juomiseen ku syömiseen. Ja siis juomiseen kuuluu alkoholi ja mehut. Oon tän viikon eläny mehulla ja eile söin kiinalaista. Ja senki oksensin pois, mul on vararavintoo vaikka muille jakaa kyl sil pitäs selvitä. Läski.

Yksinolo. Vaik aikasemmi sanoin et oon mielummi yksin ni tässäki on rajansa. Etenki näin illal ku alkaa oleen hämärää mut ei viel oikei nukkuukaa viittis mennä ois kiva ku ois joku jolle puhua ees wapis. Ja viel parempi et se joku puhuis eka. Koska en halua häiritä ihmisiä. En haluu pilata muiden iltaa.

Pakko myöntää et syksy vaikuttaa myös. Kaamosmasennus. Harmaa sää, kylmyys, sade.

Ja viimesenä mut ei mitenkää vähäisimpänä: miehet. Tai okei, minä. Ja mun liian suuret toiveet. Odotukset. Tunteet.

Tunteet,

Nimenomaan. Kun niit ei ois, kaikki ois paremmin. Vitusti paremmin. Kun vois sanoo ihmiselle mitä tahansa tuntematta pistoo sydämessää. Kun vois unohtaa ihmisen ku on saanu tarpeekseen. Tai ku toine on saanu tarpeekseen.

Mutta toisin kävi ja mä oon täs taas.
Miettimäs huomaisko joku jos mua ei enää oliskaa.

She could've been a queen

En tajua mite mun olo meni taas tällaseks. Se meni tällaseks iha helvetin nopeeta. Kuukausi sitten olin viel suht kunnossa.

Aamul ylös nouseminen on täyttä helvettiä. Torkutan tunnin verran kunnes on pakko nousta, joskus en nouse ees sillo vaa meen myöhäs kouluun tai en mee sinne ollenkaa. Koulus olo on helvettiä, ei kiinnosta. Pakko esittää et oon kunnossa kavereille.

Oon maassa koko ajan vaik näytän muulta. Välil tunteet pyrkii ulos ja silmät kostuu mut ainaki tähä mennessä oon onnistunu olee itkemättä muide edes. Koko ajan tekee mieli riehua. Purkaa tää olo johonki. Heitellä tavaroita, hakata seinää, potkia, huutaa, kiljua. Riehua ja ku voimat loppuu ni itkee silmät päästään.

Ja tää huolestuttaa mua eniten: mun tekee koko ajan mieli vetää pää täytee. Unohtaa kaikki. Ees hetkeks. Aamusin tekee mieli ottaa pullo mukaa jotta selviän päivästä. Iltasin tekee mieli juoda ittensä hilpeeks. Öisin ku herään tekee mieli juoda ittensä sammuksiin. Mun tekee koko ajan mieli juoda, ja se pelottaa mua oikeesti.

Viiltää. Haluisin iha vitusti viiltää. Haluisin vaa tuntee hallitsevani tän tilanteen. Voivani keskeyttää sen ees hetkeks. Tuntee jotain muuta. Tuntee kipua jonka tien loppuvan.

Tänää ku kävelin kotii pysähyin suojatien valoihin. Tiel ajo rekka ja ainut ajatus mun päässä oli et haluun astuu sen eteen, haluun jäädä sen alle, haluun et se tappaa mut. Yhtäkkiä tunsin ku joku tuntematon tyyppi veti mua käsivarresta kauemmas tiestä. Halusin yhtä aikaa kiittää häntä välittämisestä ja hakata hänet estämisestäni.

"Sä olit vähä liian lähellä, oisit voinu jäädä ton rekan alle."

Ehkä se oli mun ideakin.

Aiemmis kämpis ja kotona ei oo kokovartalopeiliä. Täs nykyses kämpäs on. Enkä pysty välttää sitä mitenkää. Nään itteni aina ku lähen ulos, tuun sisää, meen vessaan, tuun sieltä. Ja mite voisinkaa välttää, oon valtava.
Syöminen ei onnistu. Söin tänää puolikkaan ruisleivän, oli pakko käydä oksentamas sekin pois. Koko viikon aikana oon syöny vissii 2 leipää ja makkaraperunat jokka nekin tuli ylös n. 5min kuluttua. Selviin vedellä, ja jos en selvii ni voivoi ei haittaa mua.

En tie pystynkö tähä enää.

Mä tarviin apua.

She was a princess, she could've been a queen
She had the angels beneath her broken wings
She had the vision, she had the sight
She wants perfection, she wants it right

Who cares anymore, what's right anymore?

Paljon ei mitään

Paljon on tapahtunut mutta silti ei mitään.

Olen oikeastaan iloinen että tulin kipeäksi. En olisi vielä halunnut nähdä T:tä. En tiedä haluanko ikinä.

FSOGin kävin katsomassa ja oikeastaan leffa oli ihan hyvä vaikkakin pikkuseikat jäi häiritsemään.
Lauantaina oli Disney on Ice ja sinnekin lähdin. Kaiken näköstä säätöö oli, etenkin kun kyseessä olimme minä ja H, mutta pääasiassa ihan mukava reissu.

Muina päivinä onkin ollut todella vetämätön olo. En ole jaksanut, viitsinyt, välittänyt. Nukkunut, yskinyt ja syönyt.

Tai syönyt ja syönyt, ruokahalu on taas hävinny jonnekin. Tänään sain syötyä leivän ja juotua kaksi mukia kahvia. Eilen söin perunamuusia pakottamalla sillä olin kotona iskän vahdittavana. Lauantaina taisin saada syötyä banaanin ja 6 nugettia, pakko edes yrittää näyttää muille olevansa kunnossa. Perjantaina söin... öö.. join pullollisen vettä illalla leffassa.
Ruokailu on tuossa kuosissa ja silti lihon koko ajan. Tekisi mieli oksentaa, viiltää läskit pois, pakottaa itsensä liikkeelle. Paastota kkn ajan, en minä siinä ajassa nääntymäänkään ehdi kun on vararavintoa kertynyt parin vuoden varoiksi.

BDI-kysely. 36 pistettä. Vaikea masennus.
Silmät pysyvät kosteina mutta en suostu päästämään kyyneleitä valumaan.

Minulla on kaikki loppujen lopuksi ihan hyvin. Minulla on enemmän kuin joillakin. Minulla on isä toisin kuin H:lla. Minä saan asua kotona toisin kuin L. Minä olen päässyt kiusaamisesta toisin kuin Q. Minulla on oikeastaan kaikki ne perustarpeet joita ihminen tarvitsee elääkseen onnellisen elämän.

Miksi minä silti saan 36 pistettä BDI-kyselystä?
Tiedän, se on vain typerä kysely, se ei merkkaa mitään, vain minä tiedän miten minulla menee.
Pointti onkin etten oikeasti löydä syytä kieltää kyselyn tulosta.
Kaikki on hyvin enkä silti osaa kertoa miksei (vaikea) masennus voisi kuulua kuvaan.
Ja se pelottaa. Pelottaa myöntää itselle että typerä kysely ymmärtää minua paremmin kuin minä itse. Että typerä kysely kertoo minun olevan masentunut, vaikka yritän olla kaikkea muuta kuin sitä.

Yritän olla mutta se on välillä vain niin vaikeaa.

Unta, juomaa ja tupakkaa

(7.2.2015 13.48)

Uhkaava armeija--> Musertava paine tai uhka toisen ihmisen, viranomaisen tai viraston taholta
Juokseminen--> Pois jostain - vaikeuksia.
Karkaaminen--> Pettymys rakkaudessa.
Pelko--> Vaikeudet voitetaan. 
Piileskely--> Jos sinä - varo huonosti harkittuja tekemisiä.
Suudelma--> Nautintoa.
Taistelu--> Vakavia riitoja.
Takaa-ajo--> Jos olet takaa-ajettuna - mieti, mikä sinua ahdistaa.
Viholliset--> Apua uskollisilta ystäviltä.

Näin viime yönä unta että olin siviilinä sota-alueella. Olin talossa R:n kanssa ja piilouduimme vihollisarmeijalta. Konttasimme lattialla ja piilouduimme kaappeihin ja kellareihin kun sotilaat tulivat sisälle. En oikeastaan muista tapahtumia unesta mutta muistan pelon. Ja että olin onnellinen että juuri R oli kanssani eikä kukaan muu. Heräsin, kun unessa suutelimme R:n kanssa ja huomaamattamme huoneeseen tullut sotilas ampui häntä selkään.

Minua ahdistaa T. Hän pyysi minua luokseen katsomaan leffaa ja minä suostuin ennen kuin olin miettinyt sen tarkemmin. Jos uneen on uskominen, edessä on esteitä, vaikeuksia, riitoja ja pettymys rakkaudessa mutta myös nautintoa. Vaikeudet voitetaan ja saan apua uskollisilta ystäviltä.
Voi pitää paikkaansakin, tiedän ettei tästä tule mitään vakavaa, mutta silti toivon sitä, sekä T:n että R:n kohdalla.
.
.
.
(8.2.2015 1.29)

Äsken tuli vähän riitaa veljen kanssa. Tai ei niin vähääkään. Pidättelin itkua ja  kiukkua, halusin raadella itseni vaikka olin vihainen veljelleni. Oli pakko lähteä pois, joten tulin kotiin. Ja vedin perseet. Tai yritin, mutta juomat loppuu kesken kuotenkin joten parasta luovuttaa Salmiakki ja Baileys pullojen jälkeen.

On vain pidemmän aikaa ollut halu nollata tilanne. Unohtaa kaikki ajatukset hetkeksi ja elää hetki ilman huolia huomisesta tai ensiviikosta tai ensi vuodesta.

Vittu että tekee mieli tupakkaa. Kävin jo äiden piilot läpi, mutta niissäkään ei ollut askia, ilmeisesti äite on oppinut aikasemmista kerroista.
Aina kun viha on vyörynyt päälle on tehnyt mieli tupakkaa. Aina kun on vituttanut tai väsyttänyt tai itkettänyt on tehnyt mieli tupakkaa. Mutta silloin harvoin kun on ollut ok fiilis, en ole edes ajatellut tupakkaa.
Stressipolttaja.

"Ei tupakoimista koskaan lopeta täysin.
Kun tulee paha paikka, turvautuu aina tupakkaan."

menneitä

olen miettinyt viime aikoina todella paljon masennustani ja miten se on vaikuttanut ihmisiin. ja miten muiden masennus on vaikuttanut minuun. 

oikeastaan minun elämäni alkoi mennä kunnolla sekaisin vasta 9lkn lopun ja lukion aikana. elämässäni oli yhtäkkiä niin paljon muutoksia. muutto, uusi koulu, uudet ihmiset.
olin jo aiemmin nähnyt masennusta ja kaikkea siihen liittyvää mutta vasta tuona aikana se alkoi tuntua minusta jotenkin minulle sopivalta. että oloni ei ollut enää "normaali" vaan olin alakuloinen yhä useammin vaikka esitin kaiken olevan hyvin. tai että itsensä satuttaminen näyttäytyi pakokeinona olooni. 

en muista oliko se 8lk vai 9lk jolloin terveystiedossa oli aiheena mielenterveys, luultavasti se oli 9lk. opettaja soitti mielellään Dingoa tunneilla ja kun käsittelimme masennusta kuuntelimme jälleen musiikkia.

~Ennen taivas oli avoinna sinullekin
Kunnes paha sormi tavoitti karkurin

Ja elämä on helppoo sillon kun on joku josta pitää kii
Ei tarvitse mennä nukkumaan itkeäkseen itsensä unelmiin
Ja elämä on päivästä päivään vieraiden pilkkaa sinullekin
Päivästä päivään levoton tuhkimo tekee itsestään marttyyrin ~ 

tapoihini kuului tekstata tunnilla, etenkin kun sain paikan takaa. tuolla tunnilla jokin kuitenkin kiinnitti huomioni. tuntui kuin ihmiset olisivat puhuneet minusta. en silti sisäistänyt että minulla olisi ollut masennus. 

ei minulla loppujen lopuksi niin huonosti vielä mennyt vaikka itsensä satuttamista olin testannut. tupakointi oli minusta "normaalia", jotkut vain aloittavat. eräällä tavalla tupakointi vähensi pelkoa mikä minulla oli jo silloin sosiaalisista tilanteista, antoi syyn lähteä ulos jos ahdistus kasvoi.

sitten tuli lukio ja stressi opiskelusta. kaikkea oli enemmän, kaikki oli vaikeampaa, en enää selvinnyt pelkällä kokeisiin lukemisella.
kavereita riitti ja opin sulkemaan korvani kiusaajilta. lopulta kiusaaminen loppui, mutta monta vuotta kestänyt itsetunnon alentaminen näkyy yhä. minun oli pakko olla hyvä koulussa, ei minulla ollut muuta, ja kun lukiossa numerot laskivat tasaisesti, kaikki tuntui kaatuvan päälle. olin epäonnistunut. 

kesällä -12 muutto omaan kämppään. kaikki säätö R:n kanssa, koulu, K ja E. en osannut käsitellä stressiä, vaadin itseltäni liikoja, en osannut ottaa aikaa itselleni. viiltely alkoi. lähes päivittäin, aina kun H ei jäänyt yöksi.
muistan kuvistunnin jolloin näytin säälittävät naarmuni K:lle. en itseasiassa tiedä, miksi näytin ne. en muista mitä puhuimme ennen sitä enkä mitä sen jälkeen. muistan vain kun vedin hihani ylös ja miten sillä samalla hetkellä häpesin itseäni.
sen jälkeen minusta tuli taakka kaikille. sen jälkeen en enää piilottanut tunteitani enää niin tarkasti lähimmiltä ystäviltäni. jos minulla oli huono päivä he huomasivat sen kyllä. 

pääasiassa taisin vetää heitä alaspäin. aiheutin huolta ja riitoja ja pahaa mieltä ihmisille ympärilläni. jossain vaiheessa taisin alkaa aiheuttaa riitoja tarkoituksella että he olisivat saaneet tarpeekseen minusta ja jättäneet minut oman onneni nojaan. sitten se taisi onnistua. onnistuin saamaan välit huonoiksi kaikkien kanssa, en enää voinut kaataa ajatuksiani ja olojani heidän päälleen. 

ja siinä tilanteessa ollaan yhä.

Hermot menee ja suonet katkee, normi päivä mun elämässä

Joo. Kaksi viiltoa vasemmassa käsivarressa.

Meni hermot kaikkeen. Ihan kaikkeen. Teki mieli heittää tavaroita seinille.

Kaikki oli hyvin. Tai hyvin ja hyvin. Olin tunnoton. Ei mitään oloa. Olin vain.
Yksi lause äideltä. Yksi viesti kaverilta. Kaikki räjähti mielessäni.
Aivan kuin jokin kaapin ovi olisi aukaistu ja kaikki mitä olin tunkenut viimeisen viikon aikana sinne piiloon levisi nyt ja täytti kaiken vapaan tilan.

Aluksi se oli vain ajatus. En uskonut tekeväni sitä tänäänkään. En tehnyt sitä eilen, en tehnyt sitä toissa päivänä, en tehnyt sitä yöllä.

Kuvittelin sen vain. Kuin sarjakuva. Kuva kuvalta näin kuinka kävelisin laukkuni viereen, kaivaisin terän lompakosta, kävelisin keittiöön, viiltäisin, antaisin veren vuotaa hetken aikaa lavuaariin ja sitten painaisin paperin viiltojen päälle ja kaikki olisi kuin hetki sitten.

Ja sitten huomasin tekeväni sen. Huomasin kaivavani terää esille.
Kissa heräsi sängyllä ja tuijotti minua. Hetken aikaa tunsin syyllisyyttä, häpesin itseäni vain koska kissa tuijotti minua. Silitin sitä ja se nukahti uudelleen.
Seuraavaksi kävelin keittiöön ja niin edelleen.

En pystynyt lopettamaan yhden jälkeen. Oli pakko tehdä toinenkin. Oli pakko tehdä toinen koska ensimmäinen ei sattunut tarpeeksi. Koska kipu meni ohi. Koska nautinto hävisi ennen kuin huomasin sen edes ilmestyneen.

En sitäkään enää osaa. Viiltää. Viillot olivat suoraan sanottuna säälittäviä naarmuja. Jos haluan satuttaa itseäni niin minun pitää tehdä se kunnolla. Kaikki tai ei mitään. Jos aloitan niin teen sen loppuun asti kunnolla. Jos jätän jäljen niin sen pitää tuntuakin. Ymmärrättekö?

Olen aivan saatanan sekaisin eikä minulla ole ketään johon turvautua. Ja minua pelottaa olla yksin. Minua pelottaa koska en osaa puhua asioistani ilman että joku johon luotan ja jolle voin puhua kysyy niistä. Minua pelottaa koska en osaa tai jaksa hakea apua. Ja minua pelottaa koska haluan apua. En halua luovuttaa mutta välillä se tuntuisi vain niin paljon helpommalta. Välillä vain tuntuu ettei tulevaisuudella ole minulle mitään. Ettei minun täällä olemiselle ole mitään tarkoitusta.

Jos ollaan oikeasti rehellisiä.
Kukaan ei jäisi kaipaamaan minua äiden lisäksi.
Kaikki sanovat kaipaavansa mutta silloin kun tarvitsisi niin ketään ei tunnu kiinnostavan. Kukaan ei tunnu muistavan sinun olemassaoloasi.

Minun on pakko lopettaa ennen kuin menee taas hermot kaikkeen, koska en osaa purkaa sitä enää muuhun kuin itseeni.

Jos jaksais

En ole parina päivänä jaksanut tehdä mitään. En mitään.
Perjantaina vielä pakotin itseni ylös. Tein ruuan iltapäivällä ja koitin syödä jotain, mutta muuten makasin vain sängyssä.
Aloin yöllä nukkumaan kunnolla vasta 4 aikaan, olin ennen sitä vuoroin kierinyt sängyssä saamatta unta ja välillä kyllästyneenä selaillut kännykkää.

Heräsin vähän vaille 13. Nousin vasta 18 jälkeen. Makasin vain sängyssä ja katselin Netflixistä sarjoja. En noussut syömään vaikka oli kauhea nälkä, en noussut vessaan vaikka välillä oli kauhea hätä, en noussut vaikka olisin tarvinnut jonkin lääkkeen päänsärkyyn. En vain jaksanut nousta.

Tuijotan seinää. Monta tuntia. Välillä vaihdan asentoa ja tuijotan kattoa monta tuntia. Niin vapaa-aikani on kulunut parin viikon ajan. Makaan sängyssä, tuijotan eteeni ja mietin. En jaksa tehdä muutakaan.

En oikeastaan muista viime keväästä mitään. En muista mitään tapahtumia, vaikka niitä varmasti oli. Aivan kuin sitä aikaa elämässäni ei olisi ollutkaan.
Jotenkin muistan sen että minulla oli vaikeaa keväällä. Muistan että itkin paljon, pysyin pääasiassa omissa oloissa ja itkin.
Muistan että välit kavereihin oli huonot. Tai etten luottanut keneenkään. Tunsin itseni petetyksi. Ja silti taisin itse olla se joka aiheutti kaikkein eniten ongelmia väleihimme. En olisi halunnut olla sosiaalinen ja välillä tuntui että muutkin ymmärsivät sen mutta silti he repivät minut kerta toisensa jälkeen ihmisten ilmoille.
Muistan että jossain vaiheessa T katosi elämästäni, sen oli pakko tapahtua keväällä, koska jouluna vielä puhuin hänen kanssaan mutta kun sovin H:n kanssa T ei enää ollut kuvioissa.

Tuo kaikki tuntuu toistuvan. En jaksa olla sosiaalinen. En jaksa puhua ihmisille. Ihmiset katoavat elämästäni, osaksi koska en itse pidä yhteyttä, osaksi koska kumpikaan ei pidä yhteyttä. Haluan itkeä. Välillä on niin väsynyt olo että haluan vain itkeä. Välillä vain haluan kääriytyä peittoon ja itkeä niin kauan kuin pystyn niin lujaa kuin pystyn.  Välillä vedän sen "mörkökaavun" päälleni ja eristän itseni muista.

Välillä en tunne mitään muuta kuin pohjattoman surun johon haluan vain upota koska en jaksa muutakaan enää tehdä. Haluan vain upota siihen ja antaa sen tehdä minulle mitä ikinä haluaa.

En tiedä mitä sanoa.
En jaksa miettiä sitä.

Se suru tuntuu yhä useammin. Se suru jota en saa ulos itsestäni.

Ne ajatukset

Kävin taas äsken ulkona. 1 jälkeen yöllä. Miksi nukkua kun voi lähteä ulkoilemaan? Kerta toisensa jälkeen jaksan pukea yhä vähemmän vaatteita päälleni lähtiessäni ulos.
Ikkunalaudalta roikkui jääpuikko. Pysähdyin ja tuijotin sitä hetken. Halusin kävellä sen luokse, irrottaa sen ja iskeä sen rintaani. Tai en tiedä halusinko, mutta mietin miltä se tuntuisi. Onnistuisiko se. Olisiko jääpuikko tarpeeksi vahva että se läpäisisi rintalastan? Olisiko minulla tarpeeksi voimaa lyödä jääpuikko rintalastani läpi?

Päivällä leikkasin kurkkua. "Väärin". Pidin kurkkua kädessäni ja painoin puukon kurkun läpi peukaloani vasten. Kerran puukko lipsahti ja painui liian syvälle peukalooni. Ensimmäinen reaktio oli vetää peukaloa kauemmas puukosta. Hetken kuluttua painoin peukalon takaisin puukonterään, niin syvälle kun voin ilman että muut huomaavat. Tylsä puukko, tuli vain pieni naarmu.

Ne ajatukset ilmestyvät yhtäkkiä. Ja katoavat yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin jättäen jälkeensä kasan kysymyksiä. Miksi? Se on oikeastaan kysymyksien summa. Miksi?

Olen miettinyt sitä.
• Elämälläni ei tällä hetkellä ole mitään tarkoitusta. Ei ole syytä herätä huomenna koska huomenna ei ole mitään sovittua tekemistä kuten koulu, työt, kaverin näkeminen, jne. Herään aamuisin vain syödäkseni ja elääkseni taas yhden päivän vanhemmksi ilman mitään tarkoitusta.

• Olen yksinäinen. Minulla on kavereita, minulla on H, Q, I, L, (T). Mutta heidän kanssaan puhuminen on vaikeaa. Minulla ei ole mitään "kevyttä" keskusteltavaa heidän kanssaan.
H:n kanssa nyt on leffat, kirjat, kaikkea ei-niin-tärkeää, mutta välillä minua kyllästyttää puhua hänen kanssaan, tunnen itseni huonommaksi välillä kun puhun hänen kanssaan.
Q:n kanssa meillä ei oikeastaan ole muuta yhteistä kuin masennus ja sama nimi. Olen lähes 5v vanhempi kuin hän, olen aivan eri elämäntilanteessa kuin hän, eikä meillä ole mitään yhteisiä kiinnostuksenkohteita harrastuksissa, kirjoissa, leffoissa yms.
I:n kanssa puen automaattisesti naamion päälleni, olen niin monta vuotta esittänyt hänelle, en osaa enää lopettaa. Ja vaikka meillä onkin sama elämäntilanne (melkein) en silti tiedä mistä puhua hänen kanssaan.
Ja L. Niin. En tiedä miksen hänen kanssaan ole enempää yhteydessä. Ehken halua häiritä häntä, hän on sellainen ihminen joka on koko ajan menossa.

Tai sitten kaikki edellä oleva on tekosyitä ja selitystä. Ehkä en vain halua puhua kenenkään kanssa. Ehkä en vain jaksa olla sosiaalinen. Ehkä haluan vain homejtua kotiin Netflixin ääreen loppuelämäkseni, koska ilman ihmisiä elämä on helpompaa.

• En pidä itsestäni. Aina kun olen syömässä, mieleeni tulee ajatus että minun pitäisi laihtua. Telkkari on täynnä laihdutusohjelmia. H valittaa kun on lihonnut pari kiloa, vaikka samaan aikaan minä olen lihonut 10kiloa. En jaksa tehdä mitään. Katson peiliin ja haluan lyödä sen rikki etten näkisi itseäni enää uudestaan. Inhoan itseäni. Inhoan läskejäni. Inhoan laiskuuttani. Inhoan saamattomuuttani. Inhoan.

• Pelkään tulevaisuutta. Sitä että joudun tekemään jotain. Että joudun lähtemään uusien ihmisten keskelle opiskelemaan, tekemään töitä, elämään. Pelkään mitä mieltä he ovat minusta. Pelkään että kaikki hajoaa taas. Pelkään että hajoan taas.

Rajattu

En enää erota rajaa. Missä minä lopun ja masennus alkaa. Mitkä ajatukset ovat minun ja mitkä masennuksen. Ajattelinko itse että olisin voinut tehdä tuon paremmin, vai oliko se masennus joka kertoi taas virheeni. Olemme sulautuneet yhteen. Ei ole minua ilman masennusta. Ei masennusta saa minusta pois.

Musiikkia.

"I don't wanna breathe, I don't wanna die
I can't feel, I'm paralyzed
I'm not taking this tonight
Give me back my life!"

Enkä vieläkään tiedä haluankokaan masennuksesta eroon.
Se on antanut minulle paljon. Ilman masennusta minulla ei olisi (ollut) K:ta, L:ää, Q:ta, T:tä, R:ää. Olisin vaatinut itseltäni enemmän enkä olisi pystynyt antamaan itselleni anteeksi kun epäonnistuin. Nyt pystyin edes osan syystä vierittämään masennuksen piikkiin.

Olen oppinut näkemään elämän toiselta kannalta. Olen nähnyt sen helvetin olen kokenut sen helvetin johon ihminen joutuu mielen sairastuessa. Olen huomannut miten helposti täältä oikeastaan pääsee pois. Olen kokenut sen surun kun toinen on lähtenyt omasta tahdostaan ja olen kokenut sen epätoivon kun on itse halunnut lähteä. 

Välillä osaan iloita pienistä asioista, kuten uuden hyvän biisin löytämisestä, kun saan työt tehtyä ja pääsen nukkumaan, kun kaveri laittaa viestiä. Olen oppinut arvostamaan jokaista pientä hyvää hetkeä, sillä kuka tietää milloin seuraava tulee.

Koko tekstiltä häviää pointti. Pointti on se, että olisin nyt todella erilainen ihminen, jos minulla ei olisi masennusta.
Enkä luultavasti pitäisi siitä ihmisestä.
Hän olisi pumpulissa kasvanut nuori nainen, joka ei loppujen lopuksi tietäisi elämästä mitään. Hän ei osaisi arvostaa elämää. Hän hukkaisi elämänsä ilman että ehtisi nauttia sillä hän odottaisi aina jotain erityistä asiaa josta iloita.
Olisin yhä sama ihminen kuin 7lkn keväällä jolloin kaikki oli suht hyvin.

"Jokainen hetki on korvaamaton,
älä tuhlaa aikaas vaan käytä se"

Musiikkia.

"Ja arkkuni kanteen vedän viimesen kompin "

Ja sitten tuli yö

Eilinen oli niin hyvä. Tai ilta oli hyvä. Tai se kuva minulla siitä nyt on. Sain vihdoin jotain tehtyä, sain vähennettyä stressiä. Oli helpompi olla, oli asia pois päiväjärjestyksestä. Pystyin hymyilemään oikeasti ylpeänä itseeni, siihen että sain jotain tehtyä.

Sitten tuli yö. En ole reiluun viikkoon nukkunut kunnolla. Pääsen nukkumaan 1 aikaan yöllä ja olen niin helvetin väsynyt, että luulisi että nukahdan heti. Mutta ei. Valvon vähintää 4 asti. En saa nukuttua. En uskalla nukahtaa. Hän on palannut uniini. Hän aiheuttaa painajaisia.

Viime viikon perjantain ja lauantain välisenä yönä heräsin siihen kun kynsin käsivarteni verille. Unessa siihen kaadettiin happoa.

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä heräsin kun purin hampaita niin lujaa yhteen että päätäni alkoi särkeä. Unesta muistan vain pelon.

Torstain ja perjantain välisenä yönä heräsin kun luulin jonkun koskeneen minua. Näin unta jossa mies murhasi naisen ja miehen. Sitten hän katsoi suoraan minuun ja kurkotti minua kohti. Hän otti kiinni kädestäni enkä estellyt mitenkään vaikka tiesin että hän tappaa minut. Sitten hän otti tupakan ja sytytti sen vapaalla kädellään ja painoi sitten palavan tupakan käsivarteeni.
En sulkenut silmiäni enää sinä yönä. Enkä seuraavana. En uskaltanut. Uni oli niin todellinen.

Viime yönä yritin. Nukahdinkin hetkeksi, mutta sitten heräsin. Ei mitään syytä herätä, en muista nähneeni untakaan. Seuraavaksi huomasin käveleväni navetalle ilman takkia pelkkä t-paita ja pyjaman housut päälläni muutaman asteen pakkasessa. Pysähdyin. Seuraavaksi kyyneleet alkoivat valua. Toivoin niin, että olisi ollut kylmempi. Edes 15°C pakkasta. Halusin niin satuttaa itseäni. Halusin niin tuntea jotain. Halusin niin saada oikean syyn itkeä.

Palasin sisälle ja nukuin pari tuntia. Heräsin 11 aikaan enkä ole vieläkään noussut sängystä kunnolla. En ole tehnyt mitään kunnollista, vain maannut sängyssä. Olen itkenyt enemmän kuin tänä vuonna yhteensä. Kauhea nälkä mutta en halua syödä. En saa tänään syödä. En ansaitse tänään syödä. Äsken oli pakko lähteä ulos kun sisällä oli liikaa ihmisiä. En pystynyt itkemään hiljaa, oli pakko päästä ulos itkemään ääneen. Oli pakko saada olla yksin. En saa nyt saada mitään kohtausta kun äite ja veli ja täti on sisällä. Minä olen heidän mielestään terve ja niin heidän kuuluu luullakin. Muuten en pääse olemaan yksin.

Odotan että muut ovat lähteneet. Odotan että olen yksin. Sitten voin tehdä mitä haluan. Sitten saan rauhan edes täksi yöksi.

Suku on pahin

Enollani on murrosikä. Tai keski-iänkriisi. Tai ei, ei keski-iänkriisi, eikö silloin yleensä etsitä uusi nais-/miesystävä. Teini-ikä voisi olla hyvä sana, mutta silloin se olisi verrattavissa minuun/minun kavereihini. Ehkä hän on vain juoppo.

Kyllä. Suvussani tosiaan viina maistuu yhdelle jos toisellekin. 

Nyt äidin vanhempi veli eli enoni aloitti putken. Tai jatkaa putkeaan. Oli kuulemma vaimon mukaan aloittanut sen joulukuussa.

Tämä vaimo on kanaemo. Hän on huolissaan kaikesta. Aina. Hän kuuli eilen minun käyneen maanantaina ojassa. Sain eilen JA tänään hänellä viestillä kyselyn "Olethan kunnossa?". Kanaemo. Kaikki tiput turvaan vaikkeivat olisi omiakaan.

Vaimo soitti tänään 16 aikaan äidelle ja kertoi olevansa huolissaan enosta. Äiteä suoraan sanottuna ottaa päähän vaimon huolehtiminen. Etenkin kun vaimo purkaa huolensa äidelle vaikkei äiteä jaksa enää huolettaa juoppojen juominen ollenkaan.

Ei siinä mitään, ei ole ensimmäinen kerta kun eno juo. Tai pitää putkia. Tällä kertaa erikoista oli se että eno oli kadonnut. Lähtenyt kotoa ilmeisen ärtyneenä muutama tunti takaperin. Vaimo oli olettanut että eno oli lähtenyt vain hakemaan lisää juomia, mutta ajan kuluessa hän oli alkanut epäillä että eno on varmaan tulossa mummulan lähellä olevalle mökille juomaan alkomaholia.

"Hänellä on nyt niin rankkaa, ollut jo reilun kuukauden ajan, hän on ollut todella alakuloinen." Vaimon kälätys kuului puhelimen läpi hyvin. Alkoi suoraan sanottuna vähän naurattamaan. Siis aikuinen ihminen joka on monta kymmentä vuotta juonu ja yhtäkkiä jostain tempastaan ajatus että nyt tämäkin juoppo on masentunut ja tappaa itsensä heti kun kalja loppuu.

En kiellä etteikö niin voisi käydä. Enkä todellakaan kiellä sitä etteikö juomisen yms muiden päihteidenkäytön taustalla olisi mielenterveysongelmia.

Tulee vain tämän Vaimon hössötyksen kohdalla jokin asia vastaan. Ei enoni mielestäni itsetuhoinen ole ollenkaan. Edes tätini joka itkeäpilittää välillä kännissä ei ole itsetuhoinen.

En todellakaan tiedä. Mutta minulta ei sympatiapisteitä juopoille heru, niin paljon paskaa heiltä olen niskaani saanut.

Ja ikää enolla on sellainen vajaa 70v. Joten niin.

.
.
.

//sain kuulla tänään että toinen enoni on yrittänyt itsemurhaa. lääkkeillä. tiesin kyseisen enoni olleen Niemessä useammankin kerran ja käyttäytyneen väkivaltaisesti muita ja itseään kohtaan ja sekoilleen muutenkin, esim seurustelleen isän äidin kanssa joka silloin vielä oli naimisissa vaarini kanssa...  mutta itsemurhayritys tuli puskista. tai kai sen jotenkin tiesin. tai en oikeastaan, luulin että hän oli vain sekaisin päästään. "kävelen treelta kotiin ilman kenkiä koska en Niemessä halua olla"-tavalla sekaisin.

Kyllä, tässä suvussa on näköjään mielenterveysongelmatkin yleisiä. tiedän kahden muun sukulaiseni olleen Niemessä minun lisäkseni.
joten niin..

Emt

Aamu alkoi vitutuksella. H:lta oli tullut 6 aikaan viesti jossa hän ihkutti uusinta Age of Ultron traileria joka tosiaan ilmestyi yöllä. Muuten iha ok ihkuttaa mutta juuri eilen hän valitti kun "Marvel rahastaa leffoilla, ne tekee uusia ja uusia trailereita ja osa leffoista tehää uudestaa ja aina vaa uusista hahmoista tehää leffa. siis GOTGikin on iha turha, oikeesti se ei liity mitenkää Avengersseihi.."

....*hiljaisuus*....

ehkä GOTGin ei kuulukkaa liittyy Avengersseihin... Ehkä pointtina on ikuisuuskivet ja lopulta Thanos... ja siis Marvelhan on ainut joka rahastaa leffoilla, muut yhtiöt ei teekkää koko ajan uusia leffoja, trailereita, venytä päätösosia kahteen leffaan, yms. Enkä todellakaan osaa olla katkera siitä et Marvel tekee leffoja uusista hahmoista kuten GOTG ja Ant-Man.
Koska mulle Marvel on elämä 
btw ihanaa et kännykkä tietää nää hahmot/leffat/ym valmiiks 
.
.
.

koko päivä mennyt lamaannuksissa. oikeastaan ainoat tunteet jotka tänään tunnistin olivat lievä vitutus koko päivän ja väsymys. 

masennus. 

en tiedä. se tuntui oikealta sanalta. ollut sellainen "siipi maassa" olo koko päivän. en ole jaksanut, en ole välittänyt, ei ole kiinnostanut. olen vain halunnut itkeä ja nukkua ja hautautua peiton alle ja hävetä olemassaoloani.

mutta täti on taas kännissä kuin käki joten minun piti ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä ruokaa ja lämmittää taloa. vaikka olisin niin mielelläni vain hautautunut peiton alle.

revin arvetki taas auki. tai en tarkoituksella. aluksi. olin laittanut laastarin viillon päälle kun se oli eilen alkanut vuotamaan ja tänään kun vaihdoin pitkähihaista, laastari lähti irti ja repäisi arven auki. ja sit mä epähuomiossa revin loputkin auki. ja teippasin ne uudelleen kun ne alkoivat vuotamaan kunnolla.
kuinka tyhmä ihminen voi olla?

njoo. mitään sanomaton päivä. huoh. voisin aamulla olla todella itsekäs laiska paska ja hautautua peiton alle koko päiväksi nukkumaan. kyllä äite pärjää navetassa yksinkin ja ehkä täti kiukkusena menee sinne tekemään työt kun muut eivät osaa. 

tai sitten otan taas itseäni niskasta kiinni, juon mukillisen pahaa kahvia ja raahaan laiskan perseeni navettaan, josko minusta olisi edes siellä jotain hyötyä.

äh en tiedä. Q:nkin kanssa oli vaikea puhua tänään. en osannut sanoa mitään kun en pystynyt ajattelemaan mitään. en jaksanut ajatella mitään, mutta silti yritin illalla pitää hänelle seuraa. minä yritin. mutta taisin epäonnistua.

☆ Q:n piirtämä ☆ 

Viestittelyä

Sunnuntai 11.1.2015

 

 

                            Maanantai 12.1.2015

 

 

//joo tappelin kuvat kännykällä joten ne eivät ole mitenkään siististi.. pahoittelut. aika järjestyksessä niiden pitäisi olla...