Mikäköhän vittu mua taas vaivaa?

Viilsin. Mä viilsin. Ei oo mitään syytä. Toisaalta ei oo mitään syytä miksen viiltäis. Oon säälittävä. Kyl mä sen vittu tien. Ei viiltämällä saa henkee pois. Se on vaan lapsellista leikkimistä.

 

Mä itken koko ajan. Pidättelen itkua muiden edessä, mutta kun kukaan ei katso, päästän kyyneleet kohoamaan silmiini.

En tie mikä mua taas vaivaa. Oon rikki. Nii vitun väsynyt. En tie mitä voisin tehä et olo ois parempi. En tie mitä teen väärin et olo on tällanen.

En päässy tänä aamuna ees sängystä ylös et oisin ehtiny kouluun. Lintsasin koko päivän. Oon ihan saatanan laiska. Häpeen itteeni.

Nimenomaan. Häpeän itseäni. En pidä itsestäni.

Haluan ahmia ja oksentaa. Vittuku ei oo rahaa ostaa ruokaa, muute ahmisin. Vittu.

Mun on pakko mennä oksentaa. En kestä itteeni. En kestä tota läskiä joka kattoo takas peilistä.

En yhtää ihmettele miksei muutkaan kestä mua.

Läskiäläskiäläski

Olen aina ollut ylipainoinen. Lihava. Läski. Plösö. Ala-asteella sain kuulla siitä koko ajan. Liikuntatunnit olivat yhtä helvettiä: "jaksathan sä ny varmasti? Eihän sun jalat rasitu ton läskin takia? Koita ny liikkua plösö, kieri vaikka."
En muista millon viimeksi olisin käynyt uimassa uikkarit päällä. Tai millon olisin kehdannut olla pelkällä topilla koulussa. Tai milloin olisin viimeksi ollut koulussa ilman vatsan sisään vetämistä.

10 vuotiaana laihduttaminen alkoi kiinnostaa minua, olin vähitellen saanut tarpeekseni muiden vittuilusta. Äite esteli, sanoi vain että "kyllä se siitä katoaa kun tulee lisää pituutta". Sitä päivää odottelin pari vuotta, että vatsamakkarat muuttuisivat pituudeksi. Eipä tullut pituutta, joten läskitkin jäi.

12-vuotiaana (2007) alkoi työnteko kiinnostaa. Menin vapailla navettaan tekemään fyysisesti raskaita töitä. Kesällä heinäpelloilla otin tavaksi vähintään kävellä ripeästi heinäpaalilta toiselle. Vaadin itseltäni yhä enemmän ja enemmän, olin aina ensimmäisenä menossa ravaamaan ympäri peltoja ja metsiä. Halusin päästä läskeistä eroon.

Liikkuminen yksistään ei tietenkään auttanut, ruokavalio olisi pitänyt myös muuttaa. Se oli kuitenkin vaikeaa, kun ruuan teki 80-vuotias mummo, jonka mielestä ainoaa kunnollista ruokaa oli perunat ja läskisoosi. Ainut mitä saatoin yrittää tehdä oli pienentää annoskokoja. Se ei kuitenkaan pitkällä aikavälillä toiminut, sillä fyysinen työ vaati energiaa.

Jatkoin kuitenkin samaa parhaani mukaan pari vuotta. Yläasteella olin päässyt pahimmista paineista eroon, tunsin olevani ihminen vaikka tiesin olevani lihava. Riparilla kuitenkin tuli taas sama fiilis kuin ala-asteella: en sopinut joukkoon, olin kertakaikkiaan liian läski sopimaan joukkoon.

En kehdannut syödä riparilla juuri mitään: aamupalaksi leivän ja mukin kahvia, lounaalla ja päivällisellä juuri sen verran, että tahrin lautasen ja iltapalaksi jälleen mukin kahvia. Samaan aikaan kuvioihin tuli itsensä satuttaminen sekä tupakointi alkoi uudelleen, eikä ole sen jälkeen keskeytynyt kuin korkeintaan pariksi kuukaudeksi kerrallaan.

2011 ja 2012 kesät vietin jälleen pelloilla juosten vuoroin kantaen 20 kg:n edestä aitapaaluja välillä paaleja. Halusin aloittaa puhtaalta pöydältä, en halunnut olla lukiossakin "se läski". Halusin laihtua, minun oli pakko laihtua.

Muutosta ei kuitenkaan tullut. Jatkoin liikkumista, kävin kaverin kanssa kävelylenkillä ja hyvinä päivinä kävin yksinkin lenkillä vähintään kävelemässä. Pienensin jälleen annoksiani, en syönyt kunnolla muualla kuin tädilläni, jonka luona asuin ensimmäisen vuoden tai ensimmäisessä kämpässäni, jonne muutin -12 kesällä. Vähitellen ympärilleni kuitenkin muodostui kaveriporukka ja aloin hyväksyä itseni. Ehken ollutkaan niin lihava kuin ajattelin.

Syksy -12. Masennus. Vihasin itseäni, syytin itseäni, välillä tuntui kuin olisin ansainnut kiloni. Ennen viiltelyn säännölliseksi alkamista näännytin itseäni. Kämpällä ei koskaan ollut muuta ruokaa kuin pari jogurttia varmuuden vuoksi, jos alkaisi todella heikottamaan. Koulussa söin pari haarukallista ja join lasin maitoa. Laukussa minulla oli aina mukana vesipullo, jos minun tuli nälkä join vettä ja olo katosi.

Mummulla jatkoin näennäisesti normaalia elämää, söin kuten ennenkin, tai siltä se näytti. Kavereiden nähden jatkoin myös normaalisti: jos haimme ruokaa ulkoa ahmin sen nälissäni. Kostoksi ahmimisesta jätin koulussa seuraavan päivän ruuan kokonaan väliin ja raadoin kahta kovempaa viikonloppuna.

Samaa jatkui viime syksyyn asti, jolloin kuvioihin tuli lisäksi oksentelu. Ahmin ja oksensin. Valehtelin kämpälle tuloajat H:lle, jotta ehdin tehdä pienen lenkin koulun jälkeen, edes kävellen. Aloin laskemaan syömieni ruokien kalori ym määriä ja laskin paljonko minun pitäisi liikkua käyttääkseni saamani energian pois ja sitten liikuin kaksinkertaisesti. Jos en ehtinyt liikkumaan kaksinkertaisesti, vähensin ruuasta.

Sitten tuli riita H:n kanssa ja kaikki levisi totaalisesti. Alkoholi maistui, sekoilin, elämä lähti käsistä ja sen mukana myös syöminen ja liikunta. Söin kun oli nälkä ja kun ei enää ollut nälkä ahmin lisää ja sitten oksensin vatsahappoihin asti. En jaksanut enää liikkua, en jaksanut tehdä mitään muuta kuin itkeä, syödä ja oksentaa.

Eikä se ole muuttunut vieläkään. Oksentaminen on jäänyt,  mutta liikkuminen ei innosta. Jaksan kuitenkin nyt yrittää, kiitos reisi-, pohje-, perse- ja vatsaläskien joiden takia vaatteet eivät enää mahdu päälle tai niitä ei löydy. Parina päivänä olen käynyt kävelemässä pienen lenkin kämpän lähistöllä, alku sekin on.

//3kk, 1vko viimeisistä haavoista.

209.

Paha olla.

Ahmin.

Liikaa ruokaa. Liikaa.

Oksettaa. Ällöttää.

Paha olla.

Makaan sängyllä sakset vieressäni.
Tekisi mieli lyödä ne vatsaani.
Tai oikeastaan kylkuluiden ohi keuhkoihin.

Lopettaa hengittäminen.

Tukahduttaa itsensä.

Kadota.

Enkö saisi lähteä?

Sattuu.

Musiikkia.

~ I can feel the pain in the words that you say
Hidden in the letters that were written to no name ~

Kohti parempaa

Hyvä fiilis jatkuu edelleen. Eilen illalla tuli pieni hetki, jolloin teki todella mieli viillellä ja itkeä. En viillellyt, itkin vain. Heijastin taas L:n olon itseeni, vaikka minulla oli kaikki hyvin.

Välillä vain tulee sellainen olo, ettei L haluakaan parantua. Että minun auttamiseni on turhaa, koska L ei itse yritäkään, ettei hän suostu ottamaan apua vastaan. Miksi minun pitäisi parantua? Miksei L:n tarvitse edes yrittää? Tuntuu niin epäreilulta. Miksi minun pitäisi selvitä ilman häntä, mutta hänen ei ilman minua?

Tupakkalakko loppui. Niin loppui ahmiminen ja okseltelukin. Koitan pitää molemmat rajoissa. Minulla on tilillä 4€ rahaa. Saan viikon päästä lisää rahaa, eli minun pitää vähintään sinne asti selvitä kahdella askilla. Ruokaakaan en voi ostaa, joten viikon verran on selvittävä yhdellä jauhelihapaketilla ja litralla Juissia.

Väsyttää. Saan nykyään nukuttua ihan hyvin, vaikka öisin heräilenkin edelleen. Kuitenkin minua väsyttää. Luultavasti syynä on unilääkkeet, mutta silti häiritsee.

Taas kaivamalla kaivan asian, jonka vuoksi voisin taas masennella. Ei. Vittu minähän nousen. Loppuvuoden olen viiltelemättä. Piste. Minä voitan sen pimeän puolen itsessäni. Minä nousen.

Musiikkia, ja Musiikkia, etenkin L:lle. 

Musiikkia. ~ Mikään ei saa mua luovuttaan ~

Sielujen ruokaa

Ahmin. Söin ihan vitusti ja nyt on aivan järkyttävän paha olo. Oksensin jo pari kertaa, mutta pitää oksentaa vielä ennen kuin lähden leffaan L:n kanssa.

A on saanut jostain tietää blogistani. Minä en ole hänelle antanut osoitetta, mutta ei sille nyt enää mitään voi. Olisi vain ollut ihan kiva jos minulla olisi ollut yksi kaveri joka ei tiedä mitä pääni sisällä liikkuu hernekeiton lisäksi. Taitaa minulla nytkin olla, sillä E ei ainakaan seuraa blogiani koko aikaa, vaan lukee sen silloin tällöin alusta loppuun.

Ahdistaa. Pitäisi lähteä hakemaan tupakkaa L:lle, mutta olotila on niin huono, että tekisi vain mieli vetää peitto päälle ja tukehtua oksenukseen. Helvetti.

Minä nousen kyllä. Uskokaa pois. Jos en pysty siihen yksin, niin menen sinne niemeen tai psykiatriselle puhumaan. Vaikka puhunkin täällä paljon kuolemasta jne. ei se tarkoita, että tekisin jotain. Minä puran ne ajatukset tänne, muiden nähtäville, jotta osaatte pitää minua silmällä. Puran ne tänne, etten joudu miettimään samoja ajatuksia koko aikaa.

Väärä hälytys

En viiltänyt. Sen sijaan lähetin psykologilleni sähköpostilla kuulumiseni, kuten keskiviikkona lupasin. Sitten taistelin itseni nukkumaan. Otin unilääkkeen ja nukahdin 20min kuluttua.

Näin aivan outoa unta. Unessa istuin sängylläni ja viilsin ranteeseeni viillon. Veri virtasi ja nautin siitä. Yhtäkkiä seisoin T:n talon vieressä T:n vieressä ja näytin hänelle viiltoni. Hän suuttui, mutta suuttumus häpyi hänen kasvoiltaan, kun hän huomasi minun itkevän. Hän halasi minua ja lupasi olla jatkossa minun tukenani, ettei minun tarvitsisi turvautua viiltelyyn.

Minä niin toivoisin, että uni olisi ollut totta. Että T todella auttaisi minua pysymään erossa viiltelystä. En pysty siihen yksin, eilen oli todella lähellä etten kaivanut terää esille. Minä tarvitsen apua. Jos en saa viiltää, minun on saatava puhua. Minä tarvitsen jonkun, joka kuuntelee huoleni ja kertoo oman mielipiteensä näkökulmastaan.

Masentaa. Haluaisin puhua jonkun kanssa, mutta en jaksa esittää olevani kunnossa. Haluaisin pyytää T:tä soittamaan minulle, kun ehtii, mutta pelkään, että se soitto tulee vasta huomenna. L:n kanssa en nyt osaa puhua, en halua masentaa häntä yhtään enempää.

K ja E, en voi lähettää heille viestiä. En halua näyttää heille olevani taas näin vitun pohjalla. Tämä ei ole mitenkään heidän syynsä, mutta pelkään, että he, etenkin E, ottavat jotenkin syyn niskoilleen. He olivat parhaat kaverini, joille pystyin puhumaan kaikesta, mutta nyt en enää pysty siihen. He kertovat kaiken toisilleen, en yksinkertaisesti halua kertoa asioitani enää heille. En halua olla enää se rautapallo, josta ei ole mitään muuta kuin pelkkää haittaa.

Haluan vain niin kostaa itselleni. Haluan viiltää. Edes yhden viillon. Tekee mieli syödä aivan helvetisti ja oksentaa sitten kaikki. Minun on taas niin paha olla. Haluaisin itkeä, nukahtaa ja unohtaa tämän kaiken paskan. En pysty siihen. En pysty unohtamaan tätä kaikkea.

Myönnän, mä hävisin

Minusta tuntuu että olen ylimääräinen. Että pilaan taas kaiken. Että ihmiset pääsisivät paljon helpommalla jos minua ei olisi. Että heillä ei olisi mitään ongelmia, jos minua ei olisi.

M on aivan helvetin vihainen. Ymmärrän sen täysin. En pysty kääntämään asiaa mitenkään niin, etten olisi tehnyt jotain väärin. Haluaisin pyytää anteeksi, mutta en pysty siihen. Ja vaikka pyytäisinkin anteeksi, mitä se hyödyttää, vahinko on jo tapahtunut, eikä sitä voi korvata mitenkään. Mieleni tekisi vain potkia T pois elämästäni ja palata vanhaan, unohtaa kaikki tämä paska mitä sekoilumme on saanut aikaan. Miksi ihmeessä minun piti olla niin idiootti? Pilasin jälleen kaiken.

Minulla on aivan helvetin paska olo. Haluan vain itkeä, huutaa, potkia, hakata paikkoja, kiljua, viillellä. Haluan vain niin kostaa tämän kaiken paskan itselleni, minkä taas aiheutin. Vittu, että haluan viiltää. Vitun vitun vittu. Haluan tuntea veren vuotavan. Haluan tuntea kivun. Haluan kostaa itselleni. Haluan tumpata ranteeseeni, polttaa sytkällä kättäni, kuristaa itseäni, painaa kasvoni veteen, purra itseäni.

Vittu, että minä vihaan itseäni! Vihaan aivan helvetisti. En saa syötyä mitään kunnolla. Oksensin aamupalani, oksensin koulussa 3 kertaa, vaikka olin siellä vain 3 tuntia. Nyt yritän syödä lasagnea, mutta sekin nousee koko ajan ylös. Minun on niin paha olla taas. En jaksaisi tätä nyt, en jaksaisi tätä kaikkea juuri nyt samaan aikaan.

Minua ahdistaa, ahdistaa aivan helvetisti. Haluan vain itkeä tämän kaiken paskan ulos. Minä haluaisin vain unohtaa tämän kaiken, mutta miten minä voisin tehdä sen? Minun on nyt kärsittävä seuraukset aiheuttamastani sotkusta. Minun on kannettava vastuuni, otettava kaikki haukut vastaani, minä ansaitsen ne kaikki. Minä tein väärin.

Haluan kuolla. En halua kokea tätä kaikkea. Minä en nyt jaksa tätä kaikkea, mutta lupasin T:lle lopettavani itseni satuttamisen. Pidän lupauksestani kiinni mahdollisimman pitkään, en suostu viiltämään ennen kuin sopimus raukeaa eli T satuttaa minua jotenkin, ja siihen toivottavasti menee pitkä aika.

Elämäni on aivan sekaisin. Useat teistäkin pitävät minua aivan kauheana ihmisenä. "Varastin" kaverini ihastuksen ja lisäksi saatoin hankkiutua vielä raskaaksikin hänelle. Olen ansainnut teidän kaikkien vihat, vihaan itsekin itseäni. Olen aivan kauhea huora, joka ei osaa sanoa ei silloin kun pitäisi. Nytkin ahmin taas kaiken mitä käsiini saan ja pian menen oksentamaan kaiken ulos ja olen loppu päivän syömättä.

Koko elämäni on nyt niin sekaisin, että minua masentaa. Olen aivan umpikujassa, en osaa tehdä mitään, mikä helpottaisi oloani. Osaan vain miettiä vuorotellen itsemurhaa ja T:tä. T yrittää pitää minua elossa, hän yrittää saada minut puhumaan, hän yrittää saada minut luottamaan itseensä. Minä yritänkin luottaa häneen, mutta se on niin helvetin vaikeaa. Vaikka hän on kuinka yrittänyt saada minut hymyilemään, nauramaan, puhumaan, olen vain halunnut itkeä ja viiltää. 

En tiedä mitä tehdä. Minä haluan vain kuolla. Kuolla. Ymmärrättehän te? Haluan vain kuolla, en jaksa elää tätä paskaa enää. Vain T, L ja A saavat hymyn kasvoilleni, vain he pitävät minua elossa, vain he kannattelevat minua ylhäällä. Vain heidän vuokseen olen täällä vielä.

Musiikkia.

Kysymysmerkki.

L:n on paha olla, hänen on niin paha olla. Hän kertoi minulle siitä eilen, sen voi lukea hänen blogistaan, välillä sen näkee hänen silmistään. Tänään minä en nähnyt sitä, minulla on itselläni, nyt niin mitättömiltä tuntuvia, ongelmia. Miksen minä huomannut?

Huono omatunto. En tiedä miten auttaisin häntä. Miten voin auttaa häntä? Tuntuu että kuunteleminen ei auta, mutta en keksi muutakaan. Jos pystyisin, ottaisin edes osan siitä paskasta mikä hänellä on itselleni. Minä en halua, että hänellä on paha olla. Minä haluaisin niin auttaa häntä, minä haluaisin, että hän olisi oikeasti iloinen, että hänen hymynsä ja naurunsa ei peittäisi pahaa oloa alleen.

Paha olla. Minun on niin paha olla L:n puolesta. Minun on niin paha olla, viha nousee taas pintaan. Minä vihaan K:ta ja E:tä, en kestä heitä kasvotusten. En ole suuttunut heille, en ole loukkaantunut heille, he eivät ole tehneet mitään pahaa minua kohtaan. Minä vain, en kestä heidän seuraansa. En kestä nähdä heitä yhdessä iloisena samalla kun minä olen yksin niin surullinen.

Jälleen kerran, oma syy. Jäin yksin, jättäydyin yksin. Aamulla ensimmäisellä tunnilla, jonne raahauduin pakolla, oli kemiaa. Menin myöhässä, väsytti, vitutti, itketti. En olisi jaksanut. Menin luokkaan ja ensimmäisenä näin E:n ja K:n istuvan vakipaikoillamme vierekkäin, nauraen ja jutellen. En kestänyt. Teki mieli kääntyä kannoillani ja mennä takaisin kotiin itkemään. Keräsin viimeiset voimani ja menin istumaan heidän vieressä olevan pöydän ääreen.

Koko tunnin kuuntelin musiikkia, pidättelin itkua, voimani eivät riittäneet hymyilemiseen. Tunnin lopussa sain hymyn oikeasti kasvoille. T:"kylmä ilman sinua". Olin pakahtua ilosta. Viesti on pyörinyt päässäni koko päivän, mutta sekään ei ole saanut pidettyä masennusta ja vihaa poissa. Se on vain kasvattanut ikävää, halusin itkeä ikävästä, mutta en halunnut näyttää heikolta. Halusin näyttää vahvalta, jotta L uskaltaisi puhua minulle.

E ja K varmaan luulevat, että olen vihainen heille, koko päivänä en sanonut heille sanaakaan kasvotusten. Olin koko päivän L:n seurassa, tekstasin hänelle kemian ja äikän tunnit ja bilsan tunnille hän tuli pitämään seuraa, vaikka E:kin oli siellä. En minä ole heille vihainen, välttelen vaan taas heitä, ettei minulla mene hermot heihin ja etten sano heille jotain pahaa.

En tiedä mitä teen. Tiedänpäs. Menen kotiin ja viillän. Viillän koko vitun viikon  edestä, ettei huomenna tarvitse. Sitten minä syön, ahmin oikein kunnolla ja oksennan. Sitten minä puen taas hymyn kasvoilleni ja lähden keskustaan tapaamaan I:tä ja ehkä L:ää.

En tiedä mitä teen ajatuksieni kanssa. Minä yritän hymyillä, minä yritän olla iloinen, mutta se on niin helvetin vaikeaa taas. Helvetti. Vihaan itseäni. Enkö minä jo pian voisi saada pääni selväksi? Minkä vitun takia minun pitää olla näin sekaisin? Minua ahdistaa. Ahdistaa, mitä jos en pääse eroon tästä ikinä? Mitä jos pidänkin kiinni tästä? Mitä jos?

Ahdistaa. Masentaa. Pitkästä aikaa minua masentaa taas aivan kunnolla. En ole vain surullinen, en tunne vain ikävää, vitutusta, vihaa, väsymystä. Tunnen ne kaikki. Tunnen masennuksen. En jaksa. En jaksa pukea naamiota kasvoille, en jaksa esittää olevani kunnossa, en jaksa auttaa muita. Minun on pakko. En voi jättää muita pulaan, he tarvitsevat apuani. Mitä apua? En minä osaa heitä auttaa. Ristiriitaista. Helvetin sekavaa.

Koitan auttaa kaikkia, mutta kuka auttaisi minua?

Musiikkia.
~ katso eteen mutta älä pakoon juokse ~

Onko minun pakko jaksaa?

Se veti minut taas alas

Nyt se ahdistus tuli. Vielä pari tuntia sitten kaikki oli paremmin kuin hyvin, nauroin enemmän kuin viikolla yhteensä. Kuitenkin ahdistus kaivautui taas esille ajatuksissani. Se pilaa jälleen iltani, vie mielenkiinnon opiskelusta. Rasittavaa! 

Olen koko päivän syönyt. Syönyt ja syönyt lisää. Pizzaa, kalapuikkoja, paprikaa, paistettuja kananmunia ja niitä iänikuisia Tuplia. Äsken oli pakko lähteä hakemaan vielä Hesburgerista kerrosateria, teki niin paljon mieli sitä.

Ahdistus. Oksettaa. En suostu oksentamaan. En halua. Haluan parantua. Jos oksennan en parane.

Tekisi mieli lähettää avunhuuto jollekin.
Ei E:lle, hän ei ole hyvä rentouttamaan minua ahdistuksen alta.
Ei K:lle, juttelin juuri hänen kanssaa, enkä halua häiritä häntä liikaa.
Ei A:lle tai M:lle, he viettävät aikaa yhdessä, joten en halua heidän ilonpitoaan pilata, etenkin kun heistä vain A tietää bulimiastani ja hänkin sai tietää siitä vasta tänään varmuudella.
Ei H, hän ei minua osaa auttaa, en jaksa puhua hänen kanssaan, eikä hän tule ikinä tietämään bulimiastani.
L. En tiedä, hän voisi toisaalta olla yksi vaihtoehto, mutta hänellä on nyt omassa elämässään niin paljon ongelmia, etten haluaisi sysätä omia ongelmianikin hänelle.
Ei K:n ex, joka tarjosi jutteluseuraa. Puhuin hänen kanssaan juuri eilen, en halua aiheuttaa häiriötä joka päivä.

Olen jälleen yksin. Pakotan itseni nukkumaan. Vain se pelastaa minut nyt itseltäni.

Vääryyttä

Vittu.

En voi sanoa muuta. Koko elämä menee nyt niin päin persettä, kuin vain voi.

Koulussa en osaa enää mitään. Fysiikka 7 on minulle aivan hepreaa, en ymmärrä siitä mitään. Kemia 5 menee huonosti, olen ollut poissa tunneilta aivan liikaa, kiinnostus ei ole riittänyt tunneille menemiseen. Fysiikka 8, se nyt menee ihan hyvin, jos vain jaksan kuunnella tunneilla.

Sitten on vielä äidinkielen 6 kurssi ja uskonnon 3 kurssi. Äidinkieli menee aina hyvin ja uskonto on minulle vain pakollinen kurssi, se menee niin kuin menee.

Olen helvetin pettynyt itseeni. Jos panostaisin tunneilla, jos edes yrittäisin tehdä läksyt enkä vain tyytyisi pettyneenä siihen, että oppi ei nyt mene yrittämättä päähän. Minun on pakko ottaa itseäni niskasta kiinni ja panostaa, muuten koe ja etenkin kirjoitukset menevät päin helvettiä.

Koulu ei toki ole ainut asia elämässäni, onneksi. Kaverit ärsyttää. Tai siis, minua on viime aikoina vituttanut kaikki eikä kavereiden ole tarvinnut oikeastaan kuin vain hymyillä niin olen ollut raivoissani, halunnut vain huutaa puhtaasta vihasta.

H on ärsyttänyt erityisen paljon. Hän ei tiedä bulimiastani eikä tule tietämäänkään jos se minusta on kiinni.
Ahdistaa myöntää, että syön aivan helvetisti kaikkea turhaa, epäterveellistä. Tällä hetkellä suurin paheeni on Tuplat, syön niitä aivan liikaa. Päivässä voi mennä 4-6, normaalisti, aikaisempaa en pitänyt Tuplista, söin sellaisen todella harvoin.

H on viime aikoina innostunut jälleen laihduttamaan. Kuulen joka päivä samoja valituksia "Sit vuode lopus ku oon laihtunu 10kg ni sit ostan uusia vaatteita" "oi eih subin salaatti, oi se on nii hyvää!" "ei vittu nää housut on löysät ku oon laihtunu".

Jokainen kerta, kun hän alkaa puhumaan painostaan, laihdutuksestaan, ruokavaliostaan, liikkumisestaan, minulle tulee pakonomainen tarve oksentaa. Yleensä hän alkaa puhumaan, kun olemme syömässä tai kaupassa.
Eilenkin minun oli pakko päästä vessaan oksentamaan kesken ruokailun, kun hän oli pitänyt jälleen puheensa juoksuvaatteiden ihanuudesta ja kuinka hän haluaisi juoksemaan.

Viime viikolla ajoimme moottoritiellä.
"Se olis kyl siistii päästä jonnekki radalle ajaan nii lujaa ku vaa pääsee"
H:n tympääntyny ilme ja vastaus minulle: "Mut riittääkö taidot?" Hetken hiljaisuus ja minun vastaukseni:
"Ei mua haittais vaik kuolisinki, pääsisin vaa eroon kaikesta... ja kaikista".
Jälleen hiljaisuus, jonka H rikkoi jälleen puheellaan, kuinka itsekäs olen ja sitten lopulta hän siirtyi takaisin laihdutukseensa.

H:n seura ei todellakaan tee minulle aina hyvää. Hän on joka yö minun luonani yötä eikä keskittymisestäni läksyihin tule yhtään mitään, kun minulla on seuraa. Hänen puheensa alentavat itsetuntoani ennestään, vihaan itseäni aina vain enemmän ja enemmän.
Mutta toisaalta, hyvällä hetkellä, hän on mukavaa seuraa, hän on usein saanut minut hymyilemään ja nauramaankin. Ja tärkeintä, hän on lähes aina seuranani, kun kukaan muu ei ehdi tai jaksa seuraani. Usein hänen seuransa on estänyt minua viiltelemästä.

Viimeisenä huolenaiheenani on äite. Hänen terveydentilansa ahdistaa minua. Kesällä alkoi jatkuva yskiminen. En saa mielestäni sitä mahdollisuutta, että hänellä saattaa olla, luultavasti onkin, keuhkosyöpä.
Viestittelimme aamulla ja hän kertoi yskän vaivaavan. Lääkäriin hän ei pääse, aikoja olisi vasta ensi kuussa, eikä hänellä ole autoakaan helposti käytössä,  hänen omansa on minulla ja iskä tarvitsee omaansa.
Pakko myöntää, että pelottaa. Pitkän aikaa olen tiennyt, että lopulta äite kuolee tupakkaan, mutta silti tuntuu hirveältä kuunnella hänen yskimistään. Ahdistaa.

Istun fysiikan tunnilla. Kiinnostus on taas muualla kuin tunnin aiheessa. Keskittymisestä ei tule mitään, huolehdin vain kaikesta.

Viha. Masennus. Itku. Lopulta tulee viiltely.

Anteeksi. Olen taas pohjalla, vaikka yritän taistella vastaan. Pettymys. Mietin taas itsemurhaa. Väärin. Haluan pois täältä, eroon kaikesta.

Haluan huutaa, en vain tiedä mitä tai miksi

Jees lintsailuksihan tämä taas meni. Nukahdin vasta 4 jälkeen. Heräsin ihme kyllä ajoissa, 7.30, mutta kiinnostuksen määrä koulua kohtaan oli taas niin korkealla, että sammutin herätyksen ja käänsin kylkeä. 

Aikaisemmin olisin tuntenut kauheaa syyllisyyttä lintsailusta. Nyt ei mitään, en ole tehnyt mitään, mistä pitäisi tuntea syyllisyyttä. Eipä sillä, ei tunnilla mitään uutta olisikaan ollut, koska tänään on taksvärkki. 

Olo. Väsyttää. Ahdistaa. En saa taas mitään tehtyä, kun en noussut heti herättyäni ja raahautunut kouluun. Masentaa. Revin arpiani auki, jotta veri vuotaisi taas. En halua viillellä. Ei, haluan viillellä, mutta en halua siitä jälkiä. Haluan veren vuotavan, mutta en halua muiden näkevän sitä, en halua heidän huomaavan, että olen taas aivan sekaisin. 

Haluaisin. Juuri tällä hetkellä. Haluaisin, että joku ottaisi yhteyttä, viesti, FB chat, ehkä jopa soitto. En haluaisi olla yksin, en juuri nyt. En halua itse ottaa yhteyttä, en halua häiritä, en halua olla rasittava takertuja. 

Haluaisin. Koko ajan. Haluaisin viillellä, haluaisin niin palavasti satuttaa itseäni. Haluaisin itkeä. Minuun sattuu. Haluan huutaa, haluan riehua, haluan purkaa tämän vihan, surun, yksinäisyyden. Haluan eroon tästä olosta. Tämä on niin väärin. Haluan vain syyn!

Istun sängyllä. Suunnittelin opiskelevani kemiaa, fysiikkaa, ehkä tehdä uskonnon esitelmää. Mitä teen? Leikin kännykällä,  kirjoitan blogia, päiväkirjaa ja, pahinta, ahmin. En ymmärrä miksi taas syön. Minun ei ole nälkä, minun ei tee mieli mitään. Minä vai syön, koska siihen pystyn.

Ällöttävää. Inhottavaa olla tällainen mursu. Katsoin itseäni taas aamulla peilistä ja mieleni teki oksentaa.
Pyöreät, lihavat posket, järkyttävät, tummat silmän aluset, hyvää vauhtia kasvava kaksoisleuka. Käsivarret, liian isot, täynnä viiltoja ja arpia. Kädet, nakkisormet, lyhyet ja paksut, isot kämmenet, räpylät. Jalat, reidet ovat liian ISOT, täynnä arpia, selluliittia, ihraa, HYI! Pohkeet alkavat ihraantua myös, hyi. Jalat, räpylät.
Keskivartalo, vatsa, mitäpä muutakaan siihen mahtuisi. Kunnollinen raskausmaha, ainut erottava asia on, että tätä ihra määrää ei voi synnyttää pois itsestään, sen kanssa on elettävä, etenkin kun on näin laiska paska, ettei jaksa tehdä edes asialle mitään. Painoni vuoksi jalkani ovat lähes päivittäin kipeät, kävely rasittaa niitä. Lihakseni ovat järkyttävän huonossa kunnossa, selkäni on kipeä ajoittain vain, koska lihakseni ovat huonossa kunnossa.

Inhoan lähes kaikkea itsessäni. Olen liian iso joka suhteessa, ällöttävän iso.

Ainut piirre, mistä ulkonäössäni pidän ovat silmieni väri. Ne ovat kauniin siniset, vivahdus harmaata. Muuten silmänikin ovat vääränlaiset, liian pienet.

Itseinho on taas huipussaan,  vihaan itseäni. Ahmin, oksennan, viiltelen. Ja sama uudelleen ja uudelleen masentuakseni lisää. En tiedä. Olen niin eksynyt, sokaistunut kivustani. En tiedä mitä voisin tehdä, jotta oloni paranisi.

Itken.

Pahoinvointia

Ahmin.

 Söin niin kauan ja paljon, kuin kehtasin. Ruokamäärällä olisi ruokittu Somalian lapset. Aamulla leipä, Tupla, sipsejä, popcorneja, kaakaota. Koulussa mandariini, karkkia, suklaata, limsaa. Kotona päivällä sipsejä ja limsaa. Kaupungilla raxissa pizzaa, lihapullia, salaattia, kurkkua, limsaa, jäätelöä. H:n karkkipussista 1/4. Illemmalla jäätelö, grandi, sipsejä, popcorneja. Kotona karkkia, helvetisti karkkia. Mieleni ei kuitenkaan siihenkään tyytynyt, vieläkin tulee nälän tunne välillä.

Miksikö?

Ahmin, koska. En itseasiassa tiedä. Ehkä, koska koitan helpottaa oloani herkuttelemalla. Koska niiden sekuntien ajan, kun suklaa sulaa suussani ja makea maku välittyy aivoihin, kaikki on hetken paremmin. En tiedä.

Oksensin.
Heti, kun sain oven perässäni kiinni, heitin tavarat kädestäni lattialle ja syöksyin kontilleni posliinijumalani eteen. Oksensin kaiken ahmimani ruuan, kaiken mahahappoihin asti. Oksensin, kunnes se sattui vatsaani.

Miksikö?

Oksensin, koska söin "liikaa". Koska pystyn siihen. Koska niiden sekuntien ajan, kun ruoka tulee ylös, minä olen se joka päättää. Koska niiden sekuntien ajan minä tunnen tekeväni jotain viimein oikein. Niiden sekuntien ajan en oksenna ruokaa. Niiden sekuntien ajan minä tyhjennän mieltäni.

Viiltelin.
17 viiltoa, niistä 10 syviä, loput enemmän tai vähemmän vuotavia raapaisuja. Koulussa tein niistä 5, autossa ennen H:n näkemistä tein 2 raapaisua ja loput 10 heti, kun pääsin kotiin 21 aikoihin.

Miksikö?

Viiltelin, koska haluan tuntea jotain muuta kuin masennuksen. Koska pystyn siihen. Saan jonkinlaisen kontrollin elämästäni. Niiden sekuntien ajan, kun terä kulkee ihollani, minä päätän sattuuko minuun vai ei. Sekuntien ajan saan luvan itkeä oikeasta kivusta.

Anteeksi. Minä luulin voivani paremmin. En tiedä miksi olen taas tässä kunnossa.

Kaverille, joka ilmeisesti lueskelee blogiani, sanotaan vaikka M: arvostan todella avuntarjoustasi. Minusta on todella hienoa, että minulla on tuollaisia ystäviä. Nyt en sinua kuitenkaan halua häiritä, minä haluan vielä yrittää itse. Minä lupaan heti kertoa sinulle, jos en siihen itse pysty tai oloni pahenee sietämättömäksi. Minä lupaan antaa sinun auttaa minua, jos todella sitä haluat! :)♡