I Don't Belong Here

Joo. Mulla on kaikki hyvin. Paremmin ku hyvin. Mul on mies. Koulu. Kämppä. Rahaa.

Ja silti tuntuu välil niiku elämä vaa leviäis käsii. Tai ku oisin jossai pumpulis koko aja. Mikää ei oikei tunnu. En välitä siit mitä tapahtuu. Vittuku en osaa selittää sitä.

Tietenki mä välitän. Ja tunnen.
Okei jos koitan esimerkillä selittää.

Siis ku se säätö pari viikkoo sit sano et se oli siin ni mitää ei naksahtanu päässä. "Okei." Ja mulla siis ehti herää jo jotai odotuksia sitä kohtaan niiku varmaa osasitte rivien välistä lukee.
Nyt tilanne on iha eri suuruusluokassa, mä oon oikeesti rakastumassa tai jotain sen suuntasta. Ei oikeestaa mee hetkeekä ku en ajattelis sitä tai meitä. Mut jos tää tyyppi, vaikka J, lähtis kävelee, en tie vielkää mite reagoisin. En varmaa mitenkää.

.
.

Tuntuu naurettavalta porata tällasista asioista. Niiku sanoin, mul on kaikki paremmin ku hyvin. Kavereil ei sit ookkaa. Niillä on oikeesti syytä itkee ja lahota sänkyyn koko päiväks. Jos voisin kelaisin aikaa takaisin siihe hetkee ku kaikki oli viel hyvin. Peruisin vääryyden. Antasin oikeen käteni jos voisin tehä sen.

Mut en voi. Enkä tie mite muute voin auttaa. En tie voiko mikään auttaa. Luultavasti ei muu ku aika, jos sekää.

Musiikkia.

Pala kurkussa

Mul on ollu koko päivän pala kurkussa.
Aamulla itketti, kun luin vanhoja postauksia.
Sitten alkoi itkettämään pelko, kun Q:sta ei kuulunut mitään.
Ja kun lopulta kuului, olisin halunnut purskahtaa itkuun. Ympärillä oli kuitenkin ihmisiä, joten sain itkun pidettyä kurissa.

Q. Hänellä menee huonosti. Hänellä on samankaltainen vaihe elämässä kuin minulla 2013 vuoden syksynä. Tapahtumasta, joka vaikuttaa paljon elämään, on kulunut muutama kuukausi. Koulu stressaa lomillakin, tärkeä vuosi menossa. Elämässä on muutama ihminen, jotka antavat toivoa. Jätkä, joka mietityttää, mutta hänen seurassaan elämä tuntuu niin helpolta. 

Elämässä ylipäätään vaikuttaa olevan toivoa; on ihmisiä, jotka välittävät ja on päässyt jotenkin yli suuresta tragediasta.

Mutta silti kuolema, hautajaiset, kipu, ikävä pois, käsittämätön suru pyörivät mielessä. Vaikka elämässä on toivoa, masennus vyöryy sen yli ja peittää sen pimeyteen. Tukahduttaa sen hetkeksi.
Mutta hetken kuluttua, toivo nousee taaa esille. Toivo nousee aina, kunhan jaksaa vain odottaa siihen asti.

Jos mä selviin, sä selviit.

Musiikkia.

Your love is addictive,
trying hard just to quit it
But you're drowning
yourself you won't catch
a breath until you admit it
Is anybody out there,
I'm dying in a nightmare

Musiikkia.
Musiikkia.

//heräsin mielessä viiltely. päivällä teki todella paljon mieli viiltää. nauroin mielessäni viiltely. illalla yksin vuodatin muutaman kyyneleen mielessäni viiltely. menen luultavasti nukkumaan mielessäni viiltely.
mutta minä EN viillä.
Perkele.

Luottoa toverit

46 pistettä lyhyen matematiikan YOkokeen alustavista. Rukoilen, että saan En.
12 pistettä fysiikan YOkokeen alustavista. Saan rukoilla, että saan An.

Elämässä kaikki hyvin. Pakotan mielialan pysymään hyvänä. Sen on pakko pysyä hyvänä. Iltaisin tulee taas masennushetkiä, mutta minä voitan ne. En huomioi niitä. Se on normaalia, ei koko ajan voi olla hyvä fiilis. Suru ja väsymys ja pelko ovat tunteita siinä missä ilokin. Eivät ne tarkoita, että minä olisin palaamassa sairauteen.
Eihän?

H:n kanssa vietän yhä enemmän aikaa. Eilen erehdyimme sekailemaan Hervantaan, aivan kuten vuosi sitten kun kaikki oli hyvin. Aivan kuten mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Psykoterapeutti pitäisi etsiä. Se on kuulemma haastavaa ja rankkaa. Miksi minusta tuntuu, että tämä on samanlainen haaste kuin syödä aamupalaa. Syön aamupalan jos ehdin tai jaksan. Jos viitsin tai jos on pakko. Teen sen jotta pääsen siitä eroon. Jotta saan sen pois päiväjärjestyksestä.

Kemia 4 suoritan itsenäisesti. Ehtona oli, että saan kurssista arvosanaksi 9. Ja minähän saan sen. Perkele.

Kaikki on hyvin. Tunnen taas olevani normaali ihminen. Eikä minun tarvitse olla muuta.

Minä selviän.

Anteeksi taas pitkästä tauosta. Toisaalta tauko tarkoittaa, että minulla on kaikki hyvin. Ja uskon, että teilläkin tulee olemaan kaikki hyvin, jos ei heti niin hetken päästä. Luottakaa ja toivokaa. Uskokaa.

Tahdon voimaa

Tänään oli todellinen ongelma päivä. Heräsin aamulla 8 aikaan ja kaikki tuntui olevan hyvin. Menin takaisin nukkumaan ja kun heräsin taas 12, helvetti pääsi irti.

Illalla olin unohtanu pleikan kiinni telkkariin ja kun kivikaudella syntynyt tätini ei saanutkaan hiihtoa heti näkyviin, sain kuulla ensimmäiset pään aukomiset häneltä. Ihan aiheesta, olihan häneltä mennyt huimat 2min hiihdosta ohi.

Menin kahville ja sain kuulla vielä äideltäkin valitukset inhimillisestä unohduksesta. Erehdyin katsomaan ilmoitukset kännykästä ja Facebookia selatessa katsoin yhtä kuvaa tarkemmin syöden samalla.
"En kyl tie mut toivosin että mun abiturientti tyttärelläni olisi jotain muutakin tehtävää kuin kattella tollasia tyhjänpäiväisiä kuvia."
Anteeksi kun en levittänyt kirjojani ruokapöydälle samaan aikaan, kun piti syödä.

Nelisen tuntia minä istuin samaisen pöydän ääressä ja tein fysiikan tehtäviä. Aiemmin loman aikana olen alkanut tehdä ruokaa 16 jälkeen. Tänäänpä en aloittanut ollenkaan vaan pänttäsin. Siitähän täti riemastuikin: jupisten ja valittaen hän alkoi tehdä ruokaa "kerta susta ei ole siihenkään".

Vähän vaille 18 söimme. Istun pitkällä penkillä yksin. Äite tuli seisomaan penkin ja pöydän väliin istuakseen alas, mutta yhtäkkiä hän otti lautasensa vierestäni ja meni pöydän toiselle puolelle syömään. "Vittu minä viitti pöydän alta syödä." Hänen mielestään penkki oli siis liian lähellä pöytää.

Lähes koko päivän vähän 12 jälkeen tähän asti olen ollut hiljaa. 18 aikaan meinasi tulla itku, kun alkoi mitta täyttymään kaikesta nälvimisestä ja valittamisesta. Poltin normaalin yhden tupakan sijaan kolme, kun heitin pikkuveljeni kotiin. Hetken mielessä välähti jo suunnitelma siitä, kuinka sitten kun olen yksin, kaivan terän ja... niin. En halua edes kkirjoittaa sitä sanaa, ettei siitä tule totta.

Roikun kynsin hampain kiinni hyvässä olossa. Tuntuu kuin seisoisin vanhalla, puisella kaivonkannella. Tai hauraalla järvenjäällä odottaen, milloin askel uppoaa, millon pohja putoaa ja vajoan alas. Samalla käyn mielessäni läpi ohjeita mitä pitää tehdä, jos putoaa jäihin, mistä voin ottaa kiinni jos ja kun kansi lahoaa, kuka olisi lähinnä auttamassa. Toivon ja rukoilen, että minulla on jotain mikä pitää minut ylhäällä.

Pakokauhu. Pelko. Uhma. Viha. Voitontahto.

Minä pelkään putoavani. Pelkään pudotusta. Mutta sama pelko nostaa minussa esiin uhman, voiman ja tahdon pitää kiinni reunasta ja kivuta takaisin ylös.

Ja jostain syvältä nousee usko itseeni.
Minä selviän.

Ylämäkeä sulle, alamäkeä mulle

Tänään

Huoh. En enää tiedä miten aloittaa postauksen. Tuntuu niin tylsältä, että aloittaison sen "tänään tein sitä ja tätä", vaikka sitä suurin osa tekstistä nykyään onkin.

Mutta. Tänään käväisin lukiolla viemässä L:lle tupakkaa. Kerroin hänelle, että sovin H:n kanssa ja se oli hänestä huono idea. Minun ei olisi hänen mielestään pitänyt tehdä sitä. Hän ei kuitenkaan ole samanlainen kuin minä. Minua riita kaiversi, se tuli välillä uniinkin ja häiritsi. Jos totta puhutaan niin välillä tuntui kuin jotain puuttuisi, joku ihminen, jonka kanssa on aina hauskaa.

Toisaalta kyllä ymmärrän L:ää. Hänellä on taas huonompi kausi, valitettavasti. Ihmissuhteet muuttuu, muutokset stressaavat, eikä mikään ole varmaa.  Se on kamalaa, elää epävarmuudessa. "Tapahtuuko vai eikö tapahdu." Iltapäivällä puhuin WhatsAppissa hänen kanssaan ja hänen viestinsä kuulostivat samankaltaisilta kuin marraskuun alussa, jolloin istuin hänen kanssaan 6 tuntia TAYSin aulassa odottamassa.

Ärsyttävintä ja minulle kamalinta tässä on se fakta, että olen nyt todella harvoin hänen seuranaan ja jotenkin syyllistän itseänikin siitä, että hänellä menee taas huonommin; en ole tukenut häntä, ollut kuuntelemassa. Toinen fakta on se, että minun pitäisi periaatteessa itsekkäästi keskittyä kirjoituksiin valmistautumiseen.

14.30 oli aika lukiopsykologille. Sovimme viime kerralla, että hän keskittyy kanssani pelkästään kouluasioihin. Tänään kuitenkin puhe siirtyi taas äiti-lapsi -suhteeseeni: olenko saanut olla suhteessa lapsi. Yngh, ärsytti. Minulle on aina ollut luonnollista, että pidän huolta äiden nukkumisesta, teen ruokaa hänelle ja ylipäätään yritän auttaa häntä. En ole koskaan kokenut, että äiden pitäisi olla se, joka ruokkii jja hoitaa minut. Minusta se kuuluu asiaan, että pidän huolta osaltani muista; jos en mene auttamaan heitä töisdö niin valvon, että he eivät ainakaan minun vuokseni valvo öitä ja että heitä on ruoka odottamassa, kun he tulevat töistä.

"Jos tehdään tähän loppuun vielä sellanen metafora harjoitus, niin mikä kasvi sä olisit mielestäsi? 

"Koivu." 

"Miksi?" 
"Emmä tie, varmaan siks ku se aina keväällä herää eloon ja si syksyl se tavallaan kerää voimavarat sisään ja selviää taas talven yli. Ja si ku sanotaan et koivu on vahva, et jos sitä kolhii ni seselviää siitä , ni se on varmaa mussa samankaltaista. Ja jos sen kasvun eteen tulee joku este ni se kiertää sen jotenkin, ni mäki  joko setvin sen ongelman tai kierrän sen jotenkin."

Näin H:n tänään pikaisesti. Kävimme Raxissa syömässä ja puhuimme riidastamme. Se lähti oikeastaan tyhjästä. Tosin olihan meillä molemmilla niin sanotusti patti kasvanut jo kauan, koska olimme olleet kavereita jo vajaan neljä vuotta emmekä olleet koskaan riidelleet. Se jos jokin on epäterveellistä. Riidan lisäksi puhuimme muustakin, aivan kuten ennenkin.

Tuntuu, että ei-kouluelämä alkaa oalautua normaaliksi, eli ajaksi ennen masennusta. Vielä kun saisin selvitettyä ja jotenkin parannettua välit lukiolla kavereiden kanssa ja L voisi paremmin, kaikki olisi hyvin.

Musiikkia.

Miracles

Bloggaus on vähän jäänyt.

Viikonlopun vietin matikan parissa, joka tällä hetkellä tuntuu taas todella mukavalta ja helpolta, samalta kuin yläasteella. En ole enää niin pettynyt itseeni kuin silloin kun olin pitkässä matikassa. En ole ylpeäkään itsestäni, mutta olen iloinen että osaan taas matikkaa ja ymmärrän mitä pitää tehdä.

Eilen menin 17 aikoihin keskustaan L:n seuraksi. Tunsin itseni todella orvoksi, kun seisoin Koskikeskuksen edessä odottamassa L:ää. Tuntui kuin olisin ollut väärässä paikassa.

Ehdin hyvin miettimään syitä, miksi minusta tuntui siltä. Kun T:n kanssa sekoilu alkoi kariutua, jäin kotiin. En näyttänyt naamaani muualla kuin koulussa ja pidin sitä täysin hyväksyttävänä, koska tunsin itseni niin väsyneeksi koko ajan.

Olin itse jäänyt syrjään. Se olin minä joka muuttui, ei kukaan muu. Tunsin itseni orvoksi, koska olin jättäytynyt muun maailman ulkopuolelle.

Minulla oli eilen oikeasti hauskaa. Pitkästä aikaa. Kiertelimme kauppoja ja juttelimme niitä näitä. Mukaan tarttu myös farkut, paita ja muutamia koruja. Sain myös puhuttua lopulta exästäni joka kuoli 2012 marraskuussa. Pystyin jopa nauramaan, kun puhuin hänestä. Pääsin kämpälle 20 jälkeen ja katselin 24 asti Netflixistä Valehtelevia viettelijöitä.

Netflixiä katselin myös viikonloppuna silloin, kun en nukkunut tai tehnyt matikkaa. Katselimme muun muassa Uhrilampaat äiden kanssa. Siitä on ikuisuus, kun viimeksi katselin äiden kanssa ulkomaisen leffan tai ylipäätään vietin aikaa hänen kanssaan. Emme nytkään olleet kahdestaan, mutta silti.

Minusta tuntuu, että kaikki alkaa vähitellen olla hyvin. Minä uskon, että tulen selviämään tästä. Pääsin yli T:stäkin, miksen tästäkin. Se vie aikaa, mutta se on todella sen arvoista.

Päätetty

Hallituskadun psykologi.

Päätin, että voitan masennuksen. Päätin, että pääsen psykoterapiaan ja löydän taas elämälleni jonkin tarkoituksen. Päätin, etten lähde täältä oman käden kautta. Päätin taistella ja voittaa. Päätin kaivaa itseni esiin kaiken tämän epätoivon ja surun alta.

"Välillä sen huomaa, kuinka sä vedät jonkun pimeän mörkökaavun päälles. Sä oot siinä, mutta sä et kuitenkaan oo siinä. Sä vaan istut siinä ja kuuntelet muttet reagoi mitenkään."

Mörkokaapu saa luvan jäädä vähemmälle.   En suostu hautautumaan tähän minussa vellovaan vihaan, jos minulla vain on voimia ja mahdollisuus päästä siitä eroon.  

"Jos sun pitäis arvioida sun oloasi tällä hetkellä 1-10, jossa 10 on todella huono, niin paljonko se olis?"
".....Joku 4-5."
"Entä itsetuhoisuus? 10 on todella paljon. "
"Joku 2."
"No sehän on sit tosi hyvä."

Joten. Päättäväisyyttä ja toivoa sekä etenkin motivaatiota on nyt. Mutta entä sitten, kun tulee heikko hetki?

//liittyen aiheeseen meillä on paljon kissoja: 10 sisäkissaa, joista yksi on mun nallukka nöpönenä, ja parikymmentä ulkokissaa. So..

Tämän vuoksi.

Tämän vuoksi minä pidän T:stä. Hän satuttaa minua kerta toisensa jälkeen, mutta hän saa kerralla taottua minuun niin paljon uskoa huomiseen, että kipu haihtuu.

Sielujen ruokaa

Ahmin. Söin ihan vitusti ja nyt on aivan järkyttävän paha olo. Oksensin jo pari kertaa, mutta pitää oksentaa vielä ennen kuin lähden leffaan L:n kanssa.

A on saanut jostain tietää blogistani. Minä en ole hänelle antanut osoitetta, mutta ei sille nyt enää mitään voi. Olisi vain ollut ihan kiva jos minulla olisi ollut yksi kaveri joka ei tiedä mitä pääni sisällä liikkuu hernekeiton lisäksi. Taitaa minulla nytkin olla, sillä E ei ainakaan seuraa blogiani koko aikaa, vaan lukee sen silloin tällöin alusta loppuun.

Ahdistaa. Pitäisi lähteä hakemaan tupakkaa L:lle, mutta olotila on niin huono, että tekisi vain mieli vetää peitto päälle ja tukehtua oksenukseen. Helvetti.

Minä nousen kyllä. Uskokaa pois. Jos en pysty siihen yksin, niin menen sinne niemeen tai psykiatriselle puhumaan. Vaikka puhunkin täällä paljon kuolemasta jne. ei se tarkoita, että tekisin jotain. Minä puran ne ajatukset tänne, muiden nähtäville, jotta osaatte pitää minua silmällä. Puran ne tänne, etten joudu miettimään samoja ajatuksia koko aikaa.

Kaikkea liikaakin

Tuli tosiaan aamulla viillettyä. Vähän. Käsiin tuli yhteensä 14 uutta viiltoa. Kuivasin haavat ja vedin siteet käsien ympärille. Kädet kuitenkin vuotivat vielä pitkän aikaa ja vasen käsi puutuikin kunnolla äidinkielen tunnilla, vaikka koitin sitä suorassa pitääkin. 

Päivä meni ihan hyvin, koko ajan oli suhteellisen hyvä tai neutraali fiilis. 18 aikaan menimme L:n kanssa käymään laitokselle. Ohjaajat, toinen heistä oli samainen persekarvanaama, joka oli kanssamme Acutassa, olivat hyvin kyrsiintyneitä siihen, että L oli lähtenyt kaupungille. Siksipä he päättivät, ettei L:llä ollut enää mitään asiaa ulos, eikä minulla ollut lupaa jäädä laitokselle L:n seuraksi. Jos tämä ei jo tarpeksi ottanut meitä, etenkin L:ää päähän, niin persekarvanaama alkoi vielä puhumaan outoon sävyyn meidän kahden suhteesta. 

"Sä L täytit vasta 16 ja hän on jo 18. Mä en tiedä mikä tää teiän suhde on, mutta ehkä sit pitää rajottaa." 

Vittu! Teki niin mieli potkaista heitä molempia munille, vittu että kyrsii. Vituttaa etenkin L:n puolesta, että hän joutui jäämään niiden perseläpien kanssa laitokselle esittämään, että kaikki on hyvin. Lähdin kuitenkin laitokselta, etten aiheuttaisi L:lle lisää ongelmia. 

Matka laitokselta kämpälle tosiaan kestää noin 10min. 3 tupakkaa paloi vitutuksen vuoksi, pari kertaa teki mieli ajaa punaisista läpi tarkoituksena jäädä auton alle. Oli vain niin vitun paska olo L:n puolesta. L:n mukana jätin laitokseen ilmeisesti myös hyvän fiilikseni. 

Kämpälle päästyä terä ilmestyi heti käteeni. Reiteen 8 viiltoa, kaksi niistä leveitä ja syviä. Toinen niistä vuoti vajaan 3h, ennen kuin sekin tyrehtyi. Ehdin jo lähettää avunhuudon K:lle, kun en saanut vuotoa loppumaan. 

Mietin itsemurhaa. Ehken juuri tällä hetkellä niin, että tekisin sen. Että haluaisin sanoa hyvästit. Että en haluaisi enää elää. 

Mietin sen hyviä ja huonoja puolia. Mietin miksi tekisin sen ja miksi en. Mietin miten tekisin sen. Missä ja milloin. Miten selittäisin sen läheisilleni. 

Usein ajaessa mietin, mitä haluaisin sanoa L:lle, A:lle, K:lle, E:lle, äidelle, jne., jos "joutuisin" liikenneonnettomuuteen ja ehtisin puhumaan heille ennen kuin kuolisin. 

Kaikille sanoisin, että he ovat minulle tärkeitä ja rakkaita, ilman heitä en olisi jaksanut. Etteivät he saisi syyttää itseään kuolemastani, vaan heidän pitäisi jatkaa elämäänsä ja nauttia minunkin puolestani. Minun olisi viimein hyvä olla, heidän pitäisi olla onnellisia puolestani. Ei saisi surra liikaa. Pysykää kiinni elämässä.

Viime aikoina olen miettinyt hautajaisianikin paljon. Tuhkaus, koska ajatus ruumiista maan alla, jossa madot luikertelevat tuntuu irvokkaalta. Samalle hautausmaalle mummun kanssa. Minulle on kuulemma sinne jo hautapaikka varattukin, joten se asia on jo hoidossa. Apulannan Ilona pitäisi soittaa jossain vaiheessa sekä suojelusenkeli. Naispappi mieluiten. Punaisia ruusuja, valkoisia liljoja tai kieloja. Hah ja ruokana olisi pakko olla ainakin kalapuikkoja, parasta ruokaa mitä maa päällään kantaa. 

Tällasta. Jaksan huomiseen. Pystyn siihen. Menen nukkumaan ja unohdan tämän päivän. Huomenna kaikki on taas paremmin. Voin taas yrittää tehdä huomisesta paremman. 

Mä vittu voitan tän taistelun

Selvisin aamulla kouluun ja sain syötyäkin vähän, mutta vatsakivut alkoivat taas. Ne voivat kyllä johtua muustakin tähän aikaan kuukaudesta, mutta muutenkin minulla on heikko olo. Helvetti. Minun on pakko selvitä kouluun takaisin, minun on pakko selvitä uusintoihin. Olen lukenut kokeisiin 2 viikkoa, minun on pakko selvitä tekemään ne.

Mielialani on pysynyt koko päivän samanlaisena. En ole iloinen enkä surullinen. Minä en oikeastaan tunne mitään. Minua vain itkettää.

Äsken tuli kauhea himo viiltää. Minua ei masenna, haluan vain viiltää. Tuntea sen kivun, nähdä kuinka veri valuu kauniisti rannettani pitkin. Haluan saada uusia haavoja, joita voin repiä auki. Haluan niin palavasti viiltää. Painaa terän iholleni ja aukaista verisuonen. Minulla ei ole siihen mitään syytä, haluan vain viiltää niin paljon, että itken. Tunnustelen arpiani, suunnittelen mihin kohtaan voisin viiltää, mistä kohtaa verta vuotaa eniten.

Olen riippuvainen viiltelystä, tiedän sen. En pysty ajattelemaan muuta kuin viiltelyä. Minä todella itken, koska en saa viiltää. Minä itken, koska olin niin idiootti ihminen, että menin lupaamaan T:lle lopettavani viiltelyn. Minuun sattuu henkisesti, etten voi viillellä. Minulla ei ole mitään pakokeinoa pois ahdistuksesta, minulla ei ole muuta ajateltavaa kuin ahdistus. Minä en voi keskittää ajatuksiani viiltelyyn.

Haluan vain niin helvetin paljon viiltää. Se houkuttaa minua niin paljon. Se on kuin enkeli olkapäällä, joka kuiskuttaa kauniita valheita korvaani. En jaksa enää kauaa taistella itseäni vastaan. En kestä enää kauan. Minun on pakko viiltää. Minun on saatava viiltää, minun on nähtävä veren nousevan haavasta. Edes yksi viilto. Yksi pieni viilto.

Se yksikin viilto on liikaa. Se on viilto siinä missä 10:kin. Lupasin lopettaa ja niin minä teenkin. Olkapäälläni ei todellakaan istu enkeli, se on hirviö. Hirviö, jota vastaan minun on nyt taisteltava. Hirviö, joka minun on kohdattava ja voitettava. Minun on oltava vahvempi kuin se.

En suostu viiltämään. Haluan sitä, mutta en suostu. Haluan päästä eroon siitä, tiedän sen olevan pahaksi minulle. Tiedän sen olevan vaarallista. Minä lopetan sen, mutta en suostu hävittämään teriä. Minä olen tarpeeksi vahva pitämään itseni erossa teristä. Minun on oltava tarpeeksi vahva, että pääsen kokonaan eroon viiltelystä.

Minä pystyn tähän. Tuijotan terää, mutta en viillä. Tuijotan hirviötä silmiin, kunnes se perääntyy.

Musiikkia.

~ It's time you met the monster that you have helped create~

Matkakissa kassiin

Vähän postausta ennen kuin unilääkkeet vaikuttaa.

En tänään mennyt kouluun ollenkaan, en jaksanut nousta aamulla kemian tunnille, ja äikän tunnilla minulla oli aika lääkärille. Jälkeen jäin kemiassa, mutta sittenpähän jäin.

Sain viimein unilääkkeet. Tai no "unilääkkeet", Mirtazapinin. Riittää minulle, sen verran olen sentään perinyt äiden unenlahjoja. Hain ensimmäisen satsin heti lääkäristä päästyäni ja samalla ostin jälkiehkäsypillerin. Hintavaa lystiä, jos saan sanoa. Söin tabletin heti, mutta oksensin sen melkein heti, tuli vatsa aivan vitun kipeäksi ja heikotti. Hain uuden, jonka sain pysymään sisällä.

14 aikaan menin koululle ja näin A:n ja L:n. A oli huolissaan minusta raskausjutun vuoksi, vaikka itse olin aivan rauhallinen. En oikeastaan edes pelännyt olevani raskaana, otin jälkiehkäisyn vain varmuuden vuoksi.

Poltimme savukkeet ja siitä lähdimme L:n kanssa parturi-kampaamoon. Muistan ikuisesti parturin ilmeen, kun hän näki L:n kännirastat. Järkytys oli todella suuri, sen voin sanoa.

15 aikaan lähdimme L:n luokse, jossa olinkin 20 asti, sillä L ei saanut lupaa lähteä kaupungille. 19 jälkeen juttelin I:n kanssa facebookissa ja kerroin hänelle lauantain tapahtumista ja minun ja T:n väleistä. Samoihin aikoihin K tuli puhumaan kanssani WhatsAppissa. Pitkästä aikaa keskustelu oli rentoa, samanlaista kuin alkuaikoina.

Koko päivän minulla on ollut kauhea ikävä T:tä. Sen vuoksi olen ollut välillä surullisen oloinen. Olen halunnut itkeä. En kuitenkaan kehdannut ottaa yhteyttä T:hen. Onneksi hän otti yhteyttä minuun 17 aikaan, hän sai jälleen kerran hymyn kasvoilleni. Oikeastaan hän sai minut nauramaan, hänellä ei ole tarkkoja muistikuvia sunnuntaiaamun tapahtumista, joten hän muistaa kyllä, että teimme jotain, mutta ei sitä, että pienen yksityiskohdan vuoksi saatan nyt olla raskaana hänelle.

Tänään ei oikeastaan tapahtunut mitään, mutta kuitenkin olin koko ajan menossa. Suunnittelin lukevani tänään uusintoihin, mutta se jäi. Pakko loppuajan lukea koko ajan tai saan unohtaa hyvät numerot. Toisaalta tekisi kyllä mieli olla T:n kanssa, mutta se on nähty, että en pysty keskittymään fysiikkaan hänen seurassaan.

Mielialani on pysynyt koko päivä melko vakaana. Välillä on meinannut tulla paniikki, kun olen miettinyt liikaa, mutta onneksi silloin joku on pitänyt minulle seuraa. Välillä taas olen lähes itkenyt onnesta. Oikeastaan mielialani on heitellyt aika paljon, mutta pääasiassa olen koko päivän ollut hyvällä tuulella.

Musiikkia.

~ Ever thank you if it all goes right
You got something that could change your life
Use that moment just to show your life
Everything is gonna be alright ~

Ehkä se on nyt loppu?

Sitä tuli sitten vähän juotua. Vähän. Pari siideriä ja baileysia. Mukana juomassa oli siis M, A ja L, sekä T kävi nopesti käymässä, hakemassa korunsa. Oli todella kiusallista olla samassa kämpässä M:n ja T:n kanssa, mutta lopulta tunnelma rentoutui.

T lähti vähän ajan päästä, ja pian hänen jälkeensä M ja A lähtivät keskustaan jatkamaan. Jäimme sitten L:n kanssa kahdestaan, mutta vähitellen tunnelma nousi. 17 jälkeen L soitti T:lle ja kinusi häntä luokseni juomaan. 19 aikaan T sit lopulta tuli, minun ihmeekseni, ja tunnelma parani.

20 jälkeen lähdin heittämään L:ää kotiin. Jäätiin T:n kanssa kahden ja arvatenki yksi asia johti toiseen ja sillä lailla. Fysiikkaa tosiaan piti lukea, ja sainkin koko kirjan luettua läpi, mutta se että osaanko onkin jo toinen asia.

Juttelimme, nuolimme ja olimme vain. Koko ajan T lauloi jotain laulua, pääasiassa suomalaisia lauluja. Parhaiten mieleen jäi Indican Ikuinen virta, hän lauloi sen kokonaan.

Olin niin iloinen, kaikki tuntui olevan hyvin, vaikka en kokeeseen lukenutkaan. Kaikki oli aivan mahtavasti. Välillä jäin vain tuijottamaan T:n kasvoja, en ollut uskoa, että hän todella makasi vieressäni. Että minulle tapahtui jotain hyvää. Että olin onnellinen.

T lähti vähän vaille 1. Hänen piti lähteä 00.30, mutta "hyvästelyt" venyivät. Hänen lähtönsä jälkeen olen vain miettinyt kaikkea mitä puhuin ja tein T:n kanssa, ja hymyillyt.

Mieleni tekisi huutaa masennukselle, että voitin, sain apua, minä en ole enää sen otteessa. En uskalla. Ehken olekaan vielä voittanut sitä. Ehkä minä vain satutan itseni tässä ja masennun yhä enemmän. Ehkä tämä kaikki on vain unta, ehkä olen vain kuvitellut kaiken.

Toivottavasti en ole. Haluan pitää kiinni tästä tunteesta. Olen niin helvetin onnellinen.

Hymyilen ja häpeän

Minun pitäisi nukkua, en vain pysty siihen. Olen niin iloinen. Jopa onnellinen.

Bileissä tosiaan tein vähän lähempää tuttavuutta erään minulle aiempaa tuntemattoman jätkän kanssa. Tutustuminen hänen kanssaan ei jäänyt vain bileisiin, olemme kuluneen viikonlopun ajan jutelleet paljon etenkin facebookissa. Luultavasti kirjoitan hänestä lähiaikoina enemmänkin, joten sanon häntä T:ksi.

Viikonlopun olen ollut yhtä hymyä. Aivan järkyttävän iloinen. Kaikki kehut ja suloisuudet, jotka T on sanonut ovat jääneet muistiini ja nostaneet itsetuntoani.
Tutustuin T:hen juuri oikealla hetkellä, vielä perjantaina 12 aikaan itkin yksin suunnitelmieni vuoksi, minä todella mietin itsemurhaa. Olin todella huonossa kunnossa, vaikka se varmaan muulta näytti ulkopuolelle.

Fiilikseni on nyt täysin päinvastainen, vaikka kello onkin puoli 3 yöllä ja minua väsyttää todella paljon. Kuitenkin aiemmin illalla tuli masennushetki, minua pelotti, hävetti, kadutti.

Fysiikka 7:n koe stressaa todella paljon enkä nyt pysty keskittymään vaikeaan kurssiin sitäkään vähää kuin aikaisempaa. Olen valmis luovuttamaan kokeen suhteen, haluaisin nyt vain nauttia olostani tuntematta stressiä kykenemättömyydestäni lukea kokeeseen. En kuitenkaan halua joutua uusintaan tästäkin kokeesta, en todellakaan onnistu tekemään 3 koetta 4 tunnissa hyvin, etenkin kun edellinen viikonloppu menee luultavasti taas kännissä. Pakko yrittää vielä huomenna panostaa niihin asioihin, jotka tuntuvat helpoimmilta, jotta pääsen kokeesta edes läpi.

Lisäksi mielialaani laski T:stä kuulemani ei-niin-mukavat asiat ja kuulin myös, että M oli "pahalla päällä", ilmeisesti hän ja T olivat riidelleet. Minusta tuntuu edelleen,  vaikka M toista väittikin, että riita liittyi jotenkin minun ja T:n sekoiluun.

Asiat, jotka kuulin T:stä, eivät todellakaan olleet mitään hyviä. Hänen sanomansa sanat menettivät hiukan merkitystä ajatuksissani, mutta kuitenkin typerä sydän ei ottanut niitä tosissaan.

Pelkään, että loukkaan itseni tässä, että minulle tapahtuu samoin kuin M:lle. Mieleni varoittaa, mutta sydän ei kuuntele. Olen aiempaakin ollut samankaltaisessa tilanteessa, kuullut jätkästä, johon olen ollut ihastunut, kaikkea törkeää, mutta en ole kuunnellut toisten varoituksia ja lopulta loukannut itseni todella pahasti, sydämeni on ollut rikki todella pahasti. Kauheaa, puhun sydämestä jo tässä vaiheessa.

Ymmärrän täysin M:n loukkaantumisen ja suuttumuksen T:lle, M oli ihastunut T:hen ja T tiesi sen, mutta kuitenkin se kaikki tapahtui minun kanssani eikä M:n. Välillä tunnen oloni siksi, että osuin vain väärään kohtaan väärällä hetkellä, että sitä ei olisi tapahtunut jos olisin ollut "myöhässä" millisekunnin ajan.

Toivottavasti M ymmärtää, etten selvinpäin olisi edes ajatellut tekevänk mitään T:n kanssa.

En halua sälyttää kaikkea vastuuta T:lle. Minä olen osasyyllinen pe-la tapahtumiin, kaikki tietävät sen ja ymmärrän jos M on loukkaantunut minulle. Tiesin M:n pitävän T:stä, mutten kuitenkaan sanonut "ei" T:lle. Minun olisi pitänyt sanoa "ei", tiedän sen, mutta en vain siinä tilanteessa pystynyt, halunnut.

Minulla on todella ristiriitaiset tuntemukset. Toisaalta kaduttaa kaikki mitä tein T:n kanssa, mutta toisaalta minua ei kaduta mikään. En ole pitkään aikaan ollut näin iloinen ja minusta tuntuu, että se on täysin T:n ansiota.

Toisaalta tunnen myötätuntoa M:n puolesta, olen itse ollut samassa tilanteessa eikä se todellakaan ole mukavaa. Mutta sitten toisaalta ajattelen todella itsekkäästi, että minulla on nyt hyvä fiilis, olen onnellinen, nautin elämästäni. Iltaisin, kun menen nukkumaan, en malta nukahtaa, "jos vielä yksi viesti?", en halua menettää sitä. Odotan innolla huomista, herään aamulla iloisena.

Elämä hymyilee ja haluan nauttia siitä, mutta välitän liikaa M:n tunteista, en halua mässäillä ilolla, jos samalla aiheutan jollekin toiselle surua. Olen aivan sekaisin itseni kanssa. En tiedä mitä ajatella. Luultavasti annan typerän sydämeni päättää ja tehdä itsetuhoisen hypyn hataralle lasilattialle. Voin vain toivoa, ettei T aiheuta liikaa säröjä lattiaan. Voin vain toivoa, etten satuta itseäni.

Häviäjä

Äidinkielen kirjallisuusessee tehty, enää pitäisi opetella ihmisen biologia suurin piirtein 36 tunnissa.
Kiinnostus nollassa, en jaksa keskittyä juuri nyt mihinkään. Ajatukset karkaavat koko ajan, saan hetkeksi keskityttyä ja luettua muutaman rivin, mutta pian huomaan lukeneeni monta sivullista ilman, että muistan lukemastani mitään.

Stressaa tämmöinen. Äiti patistaa koko ajan töihin, häntä ei kirjoitukset enää kiinnosta, kun sanoin meneväni vain harjoittelemaan. Hänen mielestään voisin jättää lukematta, jos kerran en aio edes yrittää saada hyvää arvosanaa.

Minä en pääse eroon ajatuksesta, että pääsisin kunnialla läpi jos lukisin. En osaa tehdä mitään ilman paineita, en halua olla huono ainakaan vapaaehtoisesti. Se on minulle vaikeaa, minun on ainakin yritettävä, jotta voin jotenkin hyväksyä huononkin lopputuloksen. Ainut asia, missä voisin olla hyvä on opiskelu, en halua, että siitäkin tulee minulle jatkuva pettymystensarja. Haluan, että minulla on edes yksi asia, joka tuo minulle onnistumisen tunteen edes joskus.

Masentaa. En saa taaskaan mitään suunniteltua aikaiseksi. Lukeminen on todella kesken, olen selaillut kirjan läpi, katsoen kuvat ja otsikot. Pyykit ovat pesemättä, sekin pitäisi saada tehtyä tämän päivän aikana. Olen vain niin loppu, en jaksa enää edes yrittää tehdä mitään.

Viiltely on ollut ajatuksissa koko päivän. Revin jälleen arvet auki. En ole viillellyt keskiviikon jälkeen kunnolla. 3 pitkää päivää. Olen joka päivä taistellut itseäni vastaan, etten ole kaivanut terää esille ja viiltänyt.

Viha kasautuu taas sisälläni. Sitä tulee tyhjästä, se lisääntyy lisääntymistään. Haluan jälleen huutaa ääneni käheäksi. Haluan eroon tästä vihasta, se on täysin turhaa, sille ei ole mitään syytä.

Itken. Jälleen kyyneleet täyttävät silmäni. Ne vuotavat poskiani pitkin, vieden taas mukanaan osan toivostani. Jättäen jälkeensä vain tyhjyyttä, joka täyttyy pian taas vihalla.

Olen heikko. Tänään annan periksi itselleni, häviän tahallani. Anteeksi. Minä en vain tiedä enää mitä tehdä.

Pettymys.

Eettisyydestä eteenpäin

Nopea postaus taas.
Ajatukset ovat taas sekaisin. Mielessä pyörii lääkkeet ja itsemurha. Ei sillä, että sitä tekisin, minulla on viime aikoina mennyt oikeastaan hyvin. Jopa viiltely on jäänyt, viilsin kunnolla viimeksi viikonloppuna. Eihän se toki pitkä aika ole, mutta, viime kesä huomioon ottaen, minulle se alkaa olla jo saavutus.

Takaisin ajatuksiin. Teen uskonnossa E:n ja toisen tytön kanssa esitelmän itsemurhasta ja sen eettisyydestä. Saimme tänään monisteita aiheesta opettajaltamme ja lueskelin niitä muutenkin hyvin mielenkiintoisella tunnilla. Muutamat lauseet jäivät pyörimään mieleeni.

"Kristillisen näkemyksen mukaan elämä on Jumalan lahja, jota tulee aina kunnioittaa. Elämäänsä ei saa itse lopettaa."

"Monissa maissa rikoslakien mukaan itsemurhaa on seurannut häpeällinen hautaaminen ja omaisuuden menettäminen valtiolle, sekä 'asianhaarojen mukaan' vesileipävankeutta, raippoja tai vitsoja."

En osaa enää miettiä itsemurhaa sivustakatsojan hahmossa. En osaa kuvitella, mitä tuon ajan ihmiset ovat ajatelleet itsemurhasta. En edes muista, mitä itse ajattelin itsemurhasta, kun en sitä vielä itse nähnyt vaihtoehtona.
Pidinkö sitä vääränä, vastuuttomana pakoiluna? Oliko se minusta säälittävää, outoa, luonnotonta?  Vai tunsinko myötätuntoa sitä yrittäneitä kohtaan, halusinko auttaa heitä?

Nyt minusta tuntuu puhtaalta vääryydeltä, että jo valmiiksi maassa olevia on rangaistu. Eikö jo yrityksessä epäonnistuminen riittänyt nöyryytykseksi, oliko todella tarpeellista vielä lyödä lyötyä?

Jos elämä on Jumalan lahja, miksi elämä on välillä helvettiä? Eikö lahjat yleensä käsitetä hyvinä? Onko Jumala siunannut minua antaessaan minulle elämän, joka tuntuu potkivan päähän vain siksi, että pystyy siihen? Olenko ymmärtänyt jotain väärin?
Kristillisen näkemyksen mukaan ilmeisesti olen.

Törkeää. Onneksi suhtautuminen itsemurhiin on muuttunut. En yksinkertaisesti kestäisi elää yhteiskunnassa, joka syyllistäisi minua yrityksistäni. Tarkoitan, eikö yhteiskunnan pitäisikin katsoa peiliin, kun niin useat ihmiset päätyvät itsemurhaan?

Toinen asia olivat lääkkeet. Annostukseni nostettiin reilu viikko sitten 60mg eli maksimiin kyseisellä lääkkeellä. En jaksa uskoa lääkkeen tehoavan. Tuntuu jotenkin tyhmältä, että jokin lääke voisi muuttaa ajatukseni positiivisimmiksi, että jokin lääke saisi minut pitämään itsestäni. Haluaisin uskoa siihen, mutta edes minun mielikuvitukseni ei riitä siihen. 

Minulla todettiin myös bulimia, johon mietittiin toista lääkettä. Ärsyttävää, kaikki pitää diagnosoida, jolloin "ongelmaan" saadaan lääkitys ja se voidaan yliviivata listasta. Olisin tarvinnut lisää aikoja psykologille, pyysinkin niitä, mutta kun kävi ilmi, että minulla on 5 aikaa marraskuuhun mennessä, lääkäri päätti, että lääkkeet saavat riittää.

Helvetin ihmenapit, ne mitään auta. Minua auttaisi jos saisin puhua jollekin.

Haluan puhua, haluaisin huutaa tämän paskan ulos itsestäni. En kuitenkaan halua tehdä sitä läheisilleni, en halua heidän tietävän, että olen näin huonossa kunnossa. Jollekin tuntemattomammalle ihmiselle olisi helpompi puhua, hän ei syyllistäisi itseään, hänen ei tarvitsisi ottaa oloani taakaksi itselleen, hän voisi huoletta unohtaa asiani heti.

Ahdistus. Päästin taas ajatukseni vapaaksi, miettimään kaikkea mitä mieleen tulee. Miksi mieleni on täynnä masennusta? Miksi aina, kun en ajattele jotain tiettyä asiaa, mieleni ajautuu automaattisesti miettimään masennusta, epäonnistumisia, pettymyksiä, ongelmia, itsemurhaa? Eikö mielessäni todella ole enää mitään positiivista?

Taas paljon kysymyksiä. En tiedä vastauksia,  en uskalla miettiä niitä. Pelkään niiden olevan vielä huonompia, vetävän minua yhä syvemmälle.

Paljon tukahdettuja ajatuksia, jotka haluaisin sanoa ääneen itkun välistä. Ajatuksia, joita en voi läheisilleni kertoa. Ajatuksia, jotka vuodatan tänne, toivoen, etten ole yksin näiden ajatusten kanssa.

Toivoen, että joku saa ajatuksensa paremmin järjestykseen kuin minä.

Toivoen, että joku taas tänään huomaa elämänsä olevan elämisen arvoista.

Uskaltaisinko toivoa?

Mitenköhän tätäkin viikonloppua voisi kuvailla? 
Se tuli, oli ja meni jättäen jälkeensä taas kasan huonoja muistoja. 
Jep. Iskä taas... Ei, ei siitä sen enempää, en halua edes miettiä sitä nyt. Kiitän vain Jumalaa (?) siitä, että osaan meikata hyvin, hah. Kerron tuosta ehkä tarkemmin joskus, kun siihen pystyn, minun on pakko jossain vaiheessa puhua siitä jonnekin.

Viikonloppu tosiaan oli ja meni. Sain vihdoin otettua itseäni niskasta ja luettua biologian kirjotuksiin, jotka tosiaan on 2 viikon päästä. Ei sinällään paineita, koska päätin ja olen jo kaikille sanonutkin, ettei kannata korkeaa arvosanaa odottaa, menen vain katsomaan miten homma toimii.

Kuitenkin pakko myöntää että mitä lähemmäksi kirjoitukset tulee, sitä enemmän jännittää ja toisaalta myös harmittaa. Taas kaikki muuttuu,  taas pitää miettkä mitä haluaisi tehdä elämällään.

Taas pitää etsiä uudet kaverit, mikä harmittaa minua eniten, koska lukiossa meillä on ollut todella hyvä kaveriporukka, joiden kanssa on saanut nauraa ja viettää aikaa ilman kiusallisia hiljaisia hetkiä.

Olen huomannut, että porukka vaikuttaa minunkin luonteeseeni. Aikaisemmin olin todella ujo, en uskaltanut tehdä tai sanoa mitään ilman pakottamista. Nyt olen alkanut puhumaan, uskallan sanoa mielipiteeni ja tärkeimpänä olen oppinut nauramaan itselleni,  saan usein muutkin nauramaan jos on hyvä päivä.

Kaikki hyvin muuten. Välillä tulee masennus, välillä iho huutaa terää, mutta minä laitan vastaan. En suostu viiltelemään, en ilman kunnollista syytä. Viiltelyn on korvannut otsassa olevan aran kohdan painaminen, satutan itseäni jättämättä jälkiä. Haluan vain syyn itkeä. Syyn, jonka voin toisille todistaa.

Ajatukset hyppii taas, en pysty keskittymään. Ahdistaa, väsyttää, pelottaa, harmittaa. Mieli on taas täynnä kysymyksiä, kun pitäisi nukkua. "Onko loppuelämäni tällaista?" "Loppuuko tämä muuten kuin kuolemalla?" "Miksi?"

Toivotonta. Alan taas luovuttamaan. Elämäni ei tunnu muuttuvan mitenkään. Olen tuomittu pyristelemään päivästä toiseen. Mieleni on väärässä paikassa, se haukkoo happea, se on eksynyt sumuun.

Eksynyt. Se kuvaa minua parhaiten. Olen eksynyt, en tiedä, mitä teen elämälläni, en uskalla miettiä tulevaisuutta. Onko minulla sellaista? Jos on, onko se samanlaista taistelua kuin tähänkin asti? Muuttuuko se paremmaksi, onko minulla vielä toivoa?

Musiikkia. Soinu viikonlopun täysillä. Ehdoton lemppari tällä hetkellä ♡ I'll be coming home. M. Shadowsin ääni, luoja ♥