Syöpähoitoon

Se taitaa olla kiinni minussa. Valvon sen vuoksi tunteja sängyssä makuullaan keskellä yötä. Havahdu sen vuoksi keskellä yötä tai liian aikaisin aamulla.

Halu itkeä, nukkua, romahtaa, satuttaa, viiltää, kuolla. Masennus. Se on kiinni minussa, eikä sitä saa minusta irti millään leikkausella. Se on kuin etäpesäkkeitä kasvattanut syöpä. Sitä ei koskaan saa kokonaan pois minusta.

Miksi yrittää ollenkaan? Miksi taistella sitä vastaan, jos se vain hidastaa väistämätöntä?

Taidan haluta luovuttaa. Antaa tämän sairauden mellastaa niin kauan kuin se haluaa ja tehdä sitten lopun minusta. Kitua niin kauan kuin jaksan ja lopulta kuolla.

Minä toivoisin, että jaksaisin yrittää. Minä toivoisin, että osaisin selittää tämän olon. Että osaisin käsitellä tämän kuten terveet ihmiset, puhua asian loppuun ja unohtaa sen sitten. Itkeä, kun itkettää, välittämättä mitä muut ajattelevat. Toivoin, että olisin voittanut, mutta ei, minä hävisin.

Minä haluaisin jaksaa, mutta halu luovuttaa on suurempi.

Musiikkia tähän tunnelmaan.

Nukkumatti

T halusi nähdä. Hän oli tulossa luokseni. Tai menossa. Olin I:n kanssa Ideaparkissa. En siis nähnyt häntä.

Haluan itkeä. Viiltää. Revin arvet auki. Jäljellä olevat arvet. Yhteensä 3 arpea siis.

Ostin paidan itselleni. 3/4 hihat. Koitin sitä päälleni. Ensimmäinen ajatus: nyt ei tarvii käärii hihoja enne ku viiltää. Sairas.

Ahdistaa. Elämä ahdistaa. Keskiviikko ahdistaa. Enää 37h. 36h 59min päästä minä annan elämäni jonkun toisen käsiin. 38h päästä psykologi on päättänyt mitä hoitoa tarvitsen. Kuinka sairas olen.

Väsyttää. Uuvuttaa. Uuvuttaa huolehtia tulevasta. Ahdistaa ja uuvuttaa. Olen vain niin väsynyt tähän. Tämä ei lopu ikinä, se on fakta. 

Haluan vain nukkua. Nukahtaa, nähdä outoa unta ja miettiä sitä huomenna fysiikan kokeessa. Nukahtaa ja nukkua.

Pitääkö?

Minun päähäni tuli kauhea ajatus. Hävettää kirjoittaakin tämä.

Viillot ovat parantuneet. Tai kuivuneet kasaan. En saa niitä enää vuotamaan repimällä. Menneellä viikolla raatelemani käteni ovat taas ehjät.

Ajatus: pitäisi tehdä lisää.

Miten niin pitäisi tehdä lisää? En minä kuole, vaikken viiltelisikään. Sairasta. Aivan helvetin sairasta.

Mikä minuun on mennyt? Itkettää olla tällainen sekopää. Ahdistaa olla tällainen sekopää. En ole normaali. En todellakaan ole normaali.

Haluan viiltää. Minun pitäisi vain takoa päähäni se, ettei minun ole pakko viiltää.

Vittu. En osaa enää kirjoittakaan selkeästi. Kirjoitan vain kaiken mitä päähäni tulee. Helvetti.

Ei tästä tule mitään. Ei tule mitään. Mikään ei onnistu. Mistään ei tule mitään. Kaikki menee pieleen. Kaikki on aivan sekaisin.  Minä olen aivan sekaisin. Vitun vitun vittu. Kaikki hajoaa. Minä hajoan. Säröilen jo. Otan unilääkkeen ja koitan nukkua. Teippi särön päälle.

Haluan nukkumaan. Herätä sitten joskus, kun kaikki olisi hyvin.

Musiikkia.

"Wake me up, from this nightmare that I live." 

temptation

Istun sängyllä läppäri sylissä. Katselen Ruudusta sarjoja. 

Laukku on vieressäni. Lompakko on laukussa. Terä lompakossa. 

Vasen käsi on raadeltu. Oikeassa kädessä on vain vanhoja arpia, muutaman saa vielä vuotamaan repimällä. 

Haluan satuttaa itseäni. Siitä on tullut minulle pakkomielle. Taas. 

.
.
.
Kaksi tuntia myöhemmin: 

Oikeassa kädessä 19 viiltoa. 4 suonen suuntaisesti, loput poikittain. 

En pyytänyt apua. En halunnut sitä. En halunnut, että joku veisi minulta syyn viiltää. Minä halusin viiltää, minä nautin siitä. Joka kerta kun terä aukaisi suonen ja veri nousi ensimmäisen kerran pinnalle, minä nautin. Tunne kun veri vuotaa uudesta viillosta kättä pitkin. Kun sormet puutuvat vähitellen tunnottomiksi. Kun veri jähmettyy tahmeaksi niin, että kun siihen koskee sormella, se jää sormeen kiinni ja irtoaa ihosta pitkänä nauhana kuin liima. Kun verivana kuivuu ja rapisee kuivuneena pois. 

Minun ei ole parempi olla kuin ennen viiltelyä. Minulla ei ole pahempi olo kuin ennen viiltelyä. 

Minulla on parempi olo kuin huomenna, jolloin joudun taas häpeämään uusia arpiani, jolloin joudun peittelemäänn käsivarsiani. 

Oikeasti haluaisin vain repiä hihani ylös ja näyttää viiltoni kaikille, näyttää että tarvitsen apua, auttakaa minua ennen kuin tapan itseni. Ei. Ennen kun tämä sairaus tappaa minut. 

//18.12. aika psykiatrisen osaston psykologille klo 11.15. hän määrittelee tarvitsenko 24/7 hoitoa, käynkö osastolta koulussa, vai käynkö siellä vain päivittäin puhumassa. 

Ahdistaa... viilto... EI!

Taudin kourissa

Mielialani on vaihdellut tänään taas aivan helvetisti. Aamulla halusin vain itkeä, olin aivan helvetin masentunut ja kyllästynyt elämääni. Päivä meni normaalissa kouluvitutuksessa. Sluibasin psykologi ajan sekä Fy13 tunnin ja menin L:n kanssa syömään Arnold'sin valkosuklaa originalin. Luoja, että rakastan Arnold'sin leivoksia. Koulun jälkeen heitin A:n keskustaan, josta menimme L:n kanssa kämpälle.

"Vedetään perseet!"

L vitutti ja aivan aiheesta. Hän, aivan kuten minäkin, on bi, mitä jotkut uskovaiset eivät voi hyväksyä. Olemme sairaita, vammaisia, syntisiä. L sai tänään kuulla kunniansa Facebookissa, mikä vitutti häntä todella paljon.

Kävimme laitoksella, L:n pitää käydä päivittäin syömässä siellä, minkä jälkeen menimme kaupan kautta kämpälle. Kämpällä tajusin, että tänään oli jo keskiviikko, uusinta olisi huomenna, en minä voisi juoda, kun pitää lukea kokeisiin. Yhden lonkeron join L:n seurana.

Aamulla juttelin T:n kanssa ja kysyin ehtisikö hän käymään luonani illalla. 17 aikaan juttelu jatkui, mutta en saanut vieläkään vastausta kysymykseeni. 18 jälkeen ovikello soi ja T seisoi oven takana. Ilmeeni oli kuulemma näkemisen arvoinen, oli lähellä etten alkanut itkemään tai kiljumaan. Muistan vieläkin, kuinka nopeasti sydämeni hakkasi. Olin niin yllättynyt ja etenkin onnellinen.

Vietimme reilun tunnin ajan kolmistaan, L joi ja minä kiehnäsin T:n kanssa, niin L ainakin sanoi. Vähän ennen 20 lähdin heittämään L:ää laitokselle ja T ajoi perässämme. Laitoksen pihassa T tuli autoon istumaan hetkeksi ja saimme asiat puhuttua halki; sain vastaukset kysymyksiini, en mieluisia mutta vastaukset kuitenkin.

Kämpällä jatkoin lukemista, kunnes 23 aikaan vatsani tuli todella kipeäksi. Hetken päästä oksensin ilman pakottamista. Sitä on nyt jatkunut pari tuntia, eikä tunnu helpottavan. Toivottavasti huomenna voin mennä kouluun, uusinta on illalla ja sinne minun on pakko selvitä.

Nyt mieliala on jälleen normaali. En ole iloinen mutten halua itkeäkään. Minua vituttaa tämä oksentaminen, inhoan tätä yli kaiken. Inhoan tätä lemua, inhoan sitä viimeistä palaa, joka jää kurkkuun, inhoan tätä makua, inhoan tätä epävarmuutta, "oksettaako vai eikö?". Istuisin mielummin H:n kanssa tyhjässä huoneessa päivän ajan kuin oksentaisin vatsataudin vuoksi. Ehkä oksentelu nyt vähitellen loppuu, kun vatsa on tyhjä, ainakin rukoilen niin.

Musiikkia.

Ei-sairausta sairastava

Kiinnostus on jälleen vähissä. Vituttaa. Koulu menee jälleen heikommin, kemiaa olen yrittänyt opiskella, mutta tehtävistä ei vain tule oikeita vastauksia. Vituttaa psykologi, päässä pyörii se ainainen lause.

"Olet sairastunut masennukseen, sinun pitää muistaa se ja levätä".

No perkele, kai mä ny sen huomaan!
En vain koe masennusta samanlaisena sairautena, kuin esimerkiksi syöpä tai flunssa. Se on minulla koko ajan, päivästä toiseen, mutta se ei vie minulta fyysisiä voimia, kuten syöpä.

Masennus vie minulta henkiset voimat, tahdon elää. Se vie minulta halun herätä huomiseen, kyvyn odottaa huomista innolla. Sen ei kuitenkaan pitäisi vaikuttaa oppimiseeni, olen aivan yhtä viisas tai tyhmä kuin ennen masennustakin. Minulta on vain hävinnyt voimat yrittää opiskella.

Masennuksen myötä minusta on vain tullut laiskempi, minun pitäisi opiskella eikä levätä. Jos aion päästä lukion läpi kunnialla, lepääminen ei tule kysymykseenkään, minun on pakko opiskella, oppia.

Lepääminen ei auta mitään, tämä vitun sairaus ei lähde minusta sillä, että asetan itselleni matalampia tavotteita ja jätän opiskelun vähemmälle levätäkseni. Matalammat tavoitteet ja niiden juuri ja juuri saavuttaminen vain masentavat lisää.

"En ilmeisesti olekaan enää niin hyvä, kuin aikaisemmin. Miten 6 saavuttaminen kemiasta voi olla näin vaikeaa minulle, joka aiemmin sai 8 vain kuuntelemalla tunneilla ja lukemalla muistiinpanot kerran läpi?"

No joo, käsiteltävät asiatkin on vaikeampia kuin yläasteella ja ensimmäisissä kursseissa, mutta silti. Haluan olla hyvä, haluan oppia asiat, jotta joskus voisin saavuttaa toiveeni päästä farmaseutiksi.

Kyllä, minulla on toiveammatti, johon haluan tulevaisuudessa. En ole kuin muut masennusta sairastavat, minulla on vielä toive tulevaisuudessa, minulla on vielä haaveita, unelmia. Masennus tulee toiveessani kuitenkin ilmi.

En tule koskaan saavuttamaan sitä, olen liian huono, liian laiska, liian tyhmä päästäkseni sellaiseen, paljon tietoa ja opiskelua vaativaan ammattiin.

Itsetuntoni on todella matalalla. En pidä itsestäni, en pidä kehostani, en pidä luonteestani, en pidä ajatuksistani.
Väärin. Ainut, mistä minun ei pitäisi pitää, on masennus, sairauteni.
Tämä sairaus luo minulle sen kuvan itsestäni, jonka näen. Se nostaa negatiiviset asiat esille peittäen positiiviset asiat.

Minä kuulen ja luen joka päivä kehuja, minä vain en usko niitä. Ajattelen, kehuja ei tiedä minusta kaikkea tai ei kerro mielipidettään kaikesta. Hän nostaa positiivisen piirteen esille minusta ja yrittää häivyttää kaiken negatiivisen, kuin sitä ei olisikaan. Se ei kuitenkaan poista sitä totuutta, että minussa on paljon negatiivisia piirteitä, negatiivisuutta.

Äh. Mitäköhän jaarittelua tämäkin taas oli? Ajatukseni ovat taas niin sekaisin, ainut selkeä ajatus on jälleen kerran viiltely. En tee sitä. Kai? Lupaan välttää sitä viimeiseen asti.

Koittakaa saada jotain tolkkua tekstistä, jos sen luette.