Nyt jumalauta! En suostu tähän taas! En suostu olemaan pohjalla vain, koska en saa aikaiseksi häiritä ihmisiä asioillani. Tämä on täysin masennuksen syytä, en voi syyttää tästä muita.
Nyt on taas se hetki, kun masennus valtaa minut. Viiltely houkuttelee, en suostu siihen nyt. Taistelen jälleen itseäni vastaan. Pakotan itseni kirjoittamaan, kertomaan ajatukseni edes tänne.
Tarvitsen apua, myönnän sen. Minä myös haluaisin apua, masennusta vastaan, mutta haluaisin, että tulisi ilman marttyyrisiä uhkauksia itsemurhasta, tai omien ongelmien vuodattamista muille.
En oikeastaan itsekään tiedä, millaista apua sitten haluaisin. Sanat voivat lohduttaa hetken tai suututtaa vielä enemmän. Kosketusta karsastan, välttelen sitä mahdollisimman paljon. En kuitenkaan mitään paniikkia saa, jos joku minua halaa tai muuten koskettaa, en vain erityisemmin pidä siitä. Kuunteleminen auttaa sen hetken, kun saan kertoa ajatuksiani. Siitäkään ei kuitenkaan ole mitään apua pitkällä aika välillä, apu kestää vain sen hetken, kun kerron asiani.
En tiedä. Haluan jotain apua, joka oikeasti auttaa. Ymmärrän aivan hyvin, masennusta on vaikeaa parantaa. Toisaalta olisin kiitollinen pelkästä kuuntelusta, rohkaisevista sanoista ja etenkin siitä, että minuunkin luotettaisiin. Ei minua tarvitse suojella vaikeilta asioilta, minullekin voi puhua asioistaan ja huolistaan siinä, missä muillekin luotetuilleen. Haluan auttaa, tuntea olevani tarpeellinen, tukea, kuunnella, puhua niin paljon kuin mahdollista.
Sekavaa tekstiä, purin vain ajatukseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti