270

Tekee vain mieli itkeä.

Let it go

Pää lyö aivan tyhjää. En osaa kirjoittaa mitään. Ei ole mitään kirjoitettavaa.

Kaikki hyvin. 18 aikaan tuli mieli viiltää. Tai se kävi mielessä. Veren vuotaminen. Keksin tekemistä ja se meni ohi. Kaikki on hyvin.

Sanon sen niin monta kertaa, että uskon sen täysin itsekin. En halua nyt pudota, en halua kaivamalla kaivaa itselleni ongelmia. En halua juuttua suruun ja epätoivoon, en halua pitää siitä kiinni.

Miracles

Bloggaus on vähän jäänyt.

Viikonlopun vietin matikan parissa, joka tällä hetkellä tuntuu taas todella mukavalta ja helpolta, samalta kuin yläasteella. En ole enää niin pettynyt itseeni kuin silloin kun olin pitkässä matikassa. En ole ylpeäkään itsestäni, mutta olen iloinen että osaan taas matikkaa ja ymmärrän mitä pitää tehdä.

Eilen menin 17 aikoihin keskustaan L:n seuraksi. Tunsin itseni todella orvoksi, kun seisoin Koskikeskuksen edessä odottamassa L:ää. Tuntui kuin olisin ollut väärässä paikassa.

Ehdin hyvin miettimään syitä, miksi minusta tuntui siltä. Kun T:n kanssa sekoilu alkoi kariutua, jäin kotiin. En näyttänyt naamaani muualla kuin koulussa ja pidin sitä täysin hyväksyttävänä, koska tunsin itseni niin väsyneeksi koko ajan.

Olin itse jäänyt syrjään. Se olin minä joka muuttui, ei kukaan muu. Tunsin itseni orvoksi, koska olin jättäytynyt muun maailman ulkopuolelle.

Minulla oli eilen oikeasti hauskaa. Pitkästä aikaa. Kiertelimme kauppoja ja juttelimme niitä näitä. Mukaan tarttu myös farkut, paita ja muutamia koruja. Sain myös puhuttua lopulta exästäni joka kuoli 2012 marraskuussa. Pystyin jopa nauramaan, kun puhuin hänestä. Pääsin kämpälle 20 jälkeen ja katselin 24 asti Netflixistä Valehtelevia viettelijöitä.

Netflixiä katselin myös viikonloppuna silloin, kun en nukkunut tai tehnyt matikkaa. Katselimme muun muassa Uhrilampaat äiden kanssa. Siitä on ikuisuus, kun viimeksi katselin äiden kanssa ulkomaisen leffan tai ylipäätään vietin aikaa hänen kanssaan. Emme nytkään olleet kahdestaan, mutta silti.

Minusta tuntuu, että kaikki alkaa vähitellen olla hyvin. Minä uskon, että tulen selviämään tästä. Pääsin yli T:stäkin, miksen tästäkin. Se vie aikaa, mutta se on todella sen arvoista.

Väsynyt

Oli suunnitelmissa juoda viime viikonloppuna. Ihmiset eivät kuitenkaan olleet varmoja pääsevätkö ja lopulta minä en enää jaksanut yrittää järjestää mitään, kun minulla ei edes ollut mitään halua juoda.

Mietin maanantaina, että voisin tänä viikonloppuna juoda. Muilta ei kauheasti tullut kannatusta, joten taas vähitellen luovuin ajatuksesta. En vain jaksa järjestää ja juoda ja plääh.

Minua pelottaa, etten jaksa enää koskaan mitään. Että teen vain sen mikä on pakollista ja loppuajan homehdun kotona peiton alla.
Pelottaa, että elän vanhaksi ja kadun, kun en nuorena tehnyt mitään mitä ikäisiseni oletetaan tekevän. En käynyt baarissa, en viettänyt kaikkea vapaa-aikaa kavereiden kanssa, en valvonut koko yötä ja mennyt seuraavana päivänä kouluun koomassa.
Minua pelottaa, että kadun kun en nauttinut nuoruudestani.

Olen vain taas niin uupunut, etten jaksa uskoa parempaan. En jaksa muistaa niitä hetkiä menneisyydessäni, kun viimeksi olin näin pohjalla, jopa syvemmällä, ja kuinka lopulta pääsin ylös ja näin taas toivoa elämässä. Olen väsynyt etsimään voimia siihen, että selviäisin taas huomiseen, mikä on suurella todennäköisyydellä vielä paskempi päivä kuin tämä päivä olikaan.

Olen väsynyt. Uupunut. Kyllästynyt. Turhautunut. Vittuuntunut. Vihainen. Kiukkuinen.
Tekee mieli kiukutella, vetää kunnolliset itkupotkuraivarit ja hakata lattiaa. Mitä hyötyä siitä olisi? Ei mitään. Ei yhtään mitään. Se olisi täysin turhaa.

People...

En nähnyt Heitä. E:tä ja K:ta. Istuin pimeässä vessassa. En halunnut nähdä Heitä, minusta tuntui etten pystyisi siihen. Meni 15min tunnin alusta ennen kuin sain itseni kerättyä ja mentyä luokkaan. Eivätkä He olleet siellä.

Juttelin L:n kanssa enemmän kuin normaalisti. Onnistuin nauramaankin. Kai.
A:n näin vain nopeasti ala-aulassa. Hän katsoi minua vain parin sekunnin ajan, mutta se katse tuntui olevan täynnä sääliä ja halveksintaa. Sen katseen ansiosta muistin taas kuka olen. Se katse muistutti minua paikastani. Minun kuuluu unohtaa hänet, koska se on oikein. Se on oikein, vaikka se olisi kuinka vaikeaa tai sattuisi kuinka paljon vain. Se on oikein ja se on minun paikkani. Minun tehtäväni on väistyä, tehdä kompromisseja. Sopeutua.

Tunnen itseni yksinäiseksi. Pidän yksinolosta, enkä sitä nyt tarkoitakaan. Tarkoitan, että tarvitsen jonkun. Jonkun, joka ottaisi illalla kädestä kiinni, katsoisi minua ja haluaisi tietää, mitä minulle tänään tapahtui, millainen olo minulla on tai tyytyisi vain halaamaan, sillä se auttaa kaikkeen.

Minun on ikävä Häntä. Jollain sairaalla tavalla minun on ikävä Häntä. Haluaisin, että joku, edes Hän, ottaisi minua kädestä ja kuivaisi kyyneleeni kerta toisensa jälkeen.

Päätetty

Hallituskadun psykologi.

Päätin, että voitan masennuksen. Päätin, että pääsen psykoterapiaan ja löydän taas elämälleni jonkin tarkoituksen. Päätin, etten lähde täältä oman käden kautta. Päätin taistella ja voittaa. Päätin kaivaa itseni esiin kaiken tämän epätoivon ja surun alta.

"Välillä sen huomaa, kuinka sä vedät jonkun pimeän mörkökaavun päälles. Sä oot siinä, mutta sä et kuitenkaan oo siinä. Sä vaan istut siinä ja kuuntelet muttet reagoi mitenkään."

Mörkokaapu saa luvan jäädä vähemmälle.   En suostu hautautumaan tähän minussa vellovaan vihaan, jos minulla vain on voimia ja mahdollisuus päästä siitä eroon.  

"Jos sun pitäis arvioida sun oloasi tällä hetkellä 1-10, jossa 10 on todella huono, niin paljonko se olis?"
".....Joku 4-5."
"Entä itsetuhoisuus? 10 on todella paljon. "
"Joku 2."
"No sehän on sit tosi hyvä."

Joten. Päättäväisyyttä ja toivoa sekä etenkin motivaatiota on nyt. Mutta entä sitten, kun tulee heikko hetki?

//liittyen aiheeseen meillä on paljon kissoja: 10 sisäkissaa, joista yksi on mun nallukka nöpönenä, ja parikymmentä ulkokissaa. So..

Yksi kymmenestä

Mieleni on todella kieroutunut.

Ajattelen asiat usein englanniksi, joskus ruotsiksi tai espanjaksi, vaikka kaikkien niiden kursseista olen päässyt juuri ja juuri läpi. En todellakaan ole hyvä kielissä, mutta silti ajattelen asiat usein muilla kielillä.

Aloin pari tuntia sitten miettimään, mitä kirjoittaisin. Mitä tästä päivästä jäi mieleen, mitä olen tänään ajatellut, mitä olen tuntenut. Yksi sana.

Pettymys. Jatkoa pettymykselle on se,  etten osaa kirjoittaa sitä kuten ajattelin eli englanniksi.

Mieleni on todella kieroutunut. Tein äsken viisi matikan tehtävää, vain koska oli olo, että osaan ja jaksan nyt. En viiltänyt, vaikka halusin, koska tiesin etten tarvitse sitä.

Eikö minun pitäisi olla ylpeä itsestäni?  Ylpeä, ei pettynyt?

Ainut asia, josta tunnen jotain, on aamun fysiikan tunti, jonne en jaksanut mennä vaan jäin sänkyyn nukkumaan. Kaiken kunniaksi en saanut enää edes nukuttua, vaan pyörin sängyssä 3 tuntia horroksessa ennen kuin nousin ylös vittuuntuneena itseeni ja unenlahjoihini.

Yksi huono asia ja olen koko päivän pettynyt itseeni.

Herätys, kusipää

http://m.suomi24.fi/node/11998822

Hetken aikaa tuntui, että joku kaverini linkkasi tuon kommenttiin. Hetken aikaa oli todella huono omatunto; olenko todella noin huono ystävä?

"Opinnäytetyö". Huojennus. Kyse ei ollutkaan suoraan minusta. Mutta silti huono omatunto pysyi.

Vastauksissa sanotaan jotenkin näin: "Ei masennus anna lupaa olla täysi kusipää."

Lause ja aloitusteksti saivat minut miettimään.
En enää osaa puhua muusta kuin olostani tai ongelmistani. En koskaan kysy, mitä muille kuuluu, mitä he haluavat. Psykologin, psykiatrisen, äiden, lääkärin, jne. auktoriteettien positiiviset lauseet jäävät päähäni pyörimään ja päätyvät vähintään blogin kautta muidenkin tietoon. Elämäni pyörii oman navan ympärillä.

Olen todella täysi kusipää. Ja olen pahoillani siitä.

Kuulumiset

Kerronpa vähän kuulumisia, kun ajatuksia ei tunnu olevan.

Vaille 20 pääsin eilen mummulle ja loppuilta meni telkkaria katsellen. 1 maissa menin nukkumaan ja nukahdinkin nopeasti ilman lääkkeitä.

2 jälkeen havahduin vatsakipuun. Aluksi ajattelin sen menevän ohi, joten käänsin vain kylkeäni. Lopulta oli kuitenkin pakko lähteä käymään vessassa ja kerran sain oksennettuakin.

Pari tuntia pyörin sängyssä, enkä uskaltanut nukahtaa peläten herääväni taas vatsan vellomiseen. 4:41 muistan katsoneeni kelloa, joten luultavasti 5 aikoihin nukahdin uudelleen.

Näin todella outoa ja välillä ahdistavaakin unta.

Meillä oli jonkinlainen leirikoulu lukiolla ja meillä oli suunnitelmissa valvoa pidempään kuin opettajat ja juoda sitten. Jossain vaiheessa suutuin ja lähdin pois. Parkkipaikalla autoni oli katollaan toisen auton päällä, mutta se ei minua hidastanut; käänsin ja tiputin auton maahan ja lähdin ajamaan kännissä pois.  Asuin ilmeisesti psykiatrisella osastolla, joka oli läheisessä rivitalossa, jonka pihaan päädyin kävellen.

Uni katkesi ja olin mummulla. Huoneeni keskellä oli pöytä, jolla oli paljon astioita. Pöytää kiersi lyhyt, musta käärme. Käärmettä jahtasi yksi kissoistamme ja lopulta se sai käärmeen kiinni. Kun käärme oli kadonnut, sen tilalle ilmestyi kämmenen kokoinen, ruskea, karvainen tarantella. Se kiipesi jalkaani pitkin ja hyppäsi polven korkeudelta kiinni käteeni.
Havahduin. Nukuin 11 asti, yhteensä siis reilun 7 tuntia. Väsymyksen huomaa, olen koko päivän ollut pahalla päällä ja tiuskinut. Puhunut 117 sanaa tänään, niistä ~2/3 tiuskinut

Totuttelua

Tajusin juuri. Minulla ei enää ole niitä kahta kaveria, joille puhua ennen kuin viillän. Minulla on yksi kaveri, L, enkä hänellekään haluaisi vuodattaa pahaa oloani, koska hänellä tuntuu nyt menevän taas heikommin.

Yksi kaveri, jolle voin puhua suurimmista asioista.
Toinen kaveri, jonka kanssa voin viettää aikaa sekä vapaalla että koulussa, ja jolle voin puhua pienemmistä asioista.
Kolmas kaveri, jonka kanssa voin tekstata, mutta johon en oikein enää luota.
Neljäs, viides, kuudes, seitsemäs kaveri, joiden kanssa voin viettää aikaa, etenkin koulussa.
Kahdeksas kaveri, josta en enää tiedä, voinko kutsua häntä kaverikseni.
Yhdeksäs kaveri, jota en enää saisi kutsua kaverikseni.

Sekavaa. Sitähän elämäni taitaa olla.

Siihenkin varmaan tottuu.

Ette usko

"Sä siis päätit puukottaa mua selkää et pääsisit E:n kans saman hyttiin..."

"Ööö aika vitun lapsellista..."

Sillä hetkellä, kun kuulin/luin nuo kommentit, ne vaikuttivat mitättömiltä. Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Niinhän lapselle aina sanotaan, kun hän tulee itkien kotiin, koska koulukaveri sanoi tyhmäksi.

Aivan kuten silloin, nytkin nuo lauseet alkavat kummittelemaan mielessä vasta illalla. Pari tuntia ennen kuin nukkumaan menoa siihen asti, että nukahtaa.

Juuri silloin, kun et oikeasti enää jaksaisi itkeä. Juuri silloin, kun kuvittelet, että tänään oli päivä ilman itseinhoa.
Juuri silloin itseinho hyökyy ylitsesi, hautaa sinut alleen ja pakottaa sinut taas itkemään, häpeämään itseäsi, vihaamaan itseäsi.

Ette uskokaan, kuinka paljon haluaisin juuri tällä hetkellä viiltää.

Olen vain niin väsynyt.

Back in business

Elämäni näyttää taas toivottomalta. Tilanteet tuntuvat riistäytyvän käsistä. Kaikki tuntuu jotenkin olevan solmussa tai  epävakaalla pohjalla.

Huomenna on uusintakokeet, enkä ole lukenut yhtään. Äidinkielen, fysiikan ja yhteiskuntaopin kokeet. Koitan lukea huomenna. Ja rukoilen parasta.

Tämän päiväinen fysiikan tunti ja sen jälkeinen välitunti olivat jäätävät. Jos katseella voisi tappaa, minä olisin kuollut K:n toimesta. Ne pari kertaa, jolloin hän vilkaisi minuun, hänen katseensa tuntui polttavan.

H kävi tänään. Uuden kaverinsa kanssa, jonka luettelisin täysin päinvastaiseksi ihmiseksi, kuin hän on. Kaverilla oli uusi, valkoinen bemari ja LVn laukku. Urgh, suorastaan ärsyttävä ihminen. Mutta nyt se asia on poissa päiväjärjestyksessä.

Tänään oli siis normaalia paskempi päivä. Tänään on stressannut enemmän kuin muulloin.
Mutta silti tänään oli paras päivä pitkiin aikoihin.

Jaksoin aamulla meikata kunnolla ja laittaa hiukset, en vain vetänyt pipoa päähäni ja yrittänyt peittää mustia silmänalusia. Söin aamupalaa. Tarkistin,  että minulla on kaikki mukana mitä tarvitsen.

Tänään oli pitkään aikaan hyvä päivä. Hyvä päivä.

Hyvä päivä ja silti revin arvet auki.

Solmussa

Onnistuin sotkemaan kaiken taas 48 tunnin sisällä.

Abiristeily tuottaa ongelmia. Ryhmällemme on varattu kahden hengen hyttejä. Mahdoton yhtälö kun kaveripoorukassamme on pariton määrä ihmisiä. Minä siis jyräsin törkeästi K:n ja menen E:n kanssa samaan hyttiin, vaikka alkuperäinen suunnitelma oli, että kyyhkyset menevät samaan hyttiin. Lopputuloksena K on kuin perseeseen ammuttu karhu ja minä olen se ampuja.

Välien katkaisu T:n kanssa ei tunnu onnistuvan. Tai siis en ole itse ottanut häneen yhteyttä sunnuntain jälkeen, mutta sorrun aina vastaamaan hänelle kun hän kysyy jotain. Sen luulisi olevan helppoa, olla vastaamatta, mutta ilmeisesti olen niin säälittävä, etten onnistu edes siinä. Erityisen ärsyttävää on tapa jolla T käyttää hymiöitä. "...usein tollaset jutut puhdistaa ilmaa, mut en mä kyl sitä toivo jos nähää ;)" VITTU. En pääse nyt mitenkään yli tuosta hymiöstä. 

Säälittävää. Koitat vaan lukee rivien välistä sen minkä haluisit lukee suoraan tekstistä. Kun se ei oikeesti tekstinä ilmesty, koitat repiä sen pakolla jostain kähysestä hymiöstä. Jatka elämääs äläkä jää menneeseen riutuun. Sillon kaikki pääsee helpommalla. 

Tiedän tekeväni väärin puhuessani T:n kanssa. Se satuttaa kakkia, mutta eniten siitä kärsin minä. Minun pitäisi osata olla itsekäs, rakastaa itseäni terveellä tavalla, mutta en osaa. En osaa, joten teen väärin. Ja väärin tekeminen sattuu minuun, mutta en osaa itkeä ilman fyysistä kipua.

Viiltely palaa kuvioihin. 4 päivää viiltämättä. Säälittävä suoritus verrattuna kuukauteen jonka olin jouluna tai kuuteen viikkoon kesällä.

Musiikkia.

//En ole osannut lisätä tätä mihinkään aikaisempaan tekstiini yhtään tämän paremmin. Mietin itsemurhaa. Mietin sitä, harkitsen sitä, välillä havahdun suunnittelemasta sitä. Katselin viime viikolla Skins maratonin ja rakastuin taas Effyn. Samaistuin häneen ja se järkytti minua. Minä pystyin vain itkemään, kun hän löytyi vessasta ranne auki. En itkenyt koska pelkäsin hänen kuolleen. Itkin, koska halusin itse olla siinä tilanteessa. Haluan taas niin kuolla.

Itken jälleen.

Metamorfooseja

Muistot. 

Jokin kappale alkaa soimaan ja se tuo mieleen muiston. 

Jostakin mainoksesta tulee mieleen vanhan kaverin kanssa keksitty vitsi. 

Jokin paikka, jossa tapahtui silloin niin mitättömältä tuntunut asia, joka nyt saa kyyneleet vuotamaan. 

Jokin esine, joka tuo mieleen muiston siitä päivästä kaupoilla. 

Jokin haju tuo mieleen sen muiston siitä paikasta, missä olitte kuolla nauruun. 

Se tuo mieleen hyvän muiston siitä päivästä, kun oli todella hauskaa. Kun nolasit itsesi totaalisesti Hesburgerissa. Tai kun onnettomien sattumusten sarjan päätteeksi päädyit nukkumaan hänen luokseen lattialle hänen sänkynsä viereen ja aamulla herätessä näytitte toinen toistanne pelottavimmilta, ettekä voineet muuta kuin nauraa toisillenne. Tai kun olit hänen luonaan yötä ja heittelitte totuttuun tapaan Bratz- nukkejanne niin korkealle kuin pystyitte, ja kuinka onnistuit heittämään oman nukkesi koiranläjään eikä haju lähtenyt sen vaatteista millään. Kun nauroit oikeasti jollekin asialle. 

Ja kuinka se muisto saa nyt vain kyyneleet vuotamaan. Tunnet itsesi surkeaksi. Tuntuu kuin syyllistyisit hautarauhan rikkomiseen, kun kaivat sen muiston esille ja mielesi tekisi nauraa, kuten silloin. Ei, et saa tehdä sitä, et saa enää nauraa sille mainokselle. Sinulla ei ole enää lupaa nauraa sille, se ei ole enää sinun juttusi. 

Minulla näitä kiellettyjä muistoja on jo neljästä ihmisestä. Neljän ihmisen kanssa olen joko laittanut välit poikki tai ne ovat vain ajan kuluessa katkenneet.  Välillä tulee halu laittaa viesti hänelle, "Moi, mitä kuuluu?". Mennä yllättäen hänen luokseen, puhua kuulumisista, muistella menneitä ja nauraa taas samoille asioille kuin silloin. 

Sitten herää todellisuuteen ja tajuaa, ettei se ole enää mahdollista. Se ei enää tuntuisi samalta kuin silloin joskus. Että vaikka kuinka haluaisit taas olla hänen kaverinsa, se ei onnistu sillä hän ei ole enää sama ihminen. Etkä ole sinäkään. 

Olen muuttunut helvetisti vuosien aikana.  

Vuosi sitten käsiini ilmesti ensimmäiset viillot. Vajaa 4 vuotta sitten satutin itseäni ensimmäisen kerran tarkoituksella. 5 vuotta sitten 8:llä luokalla löin vetoa ihastukseni kanssa, että pystyn painamaan palavan tupakan käteeni. Tein sen ja muistan nauttineeni siitä, muut pitivät minua aivan sekopäänä eivätkä enää kylällä tulleet huutelemaan minulle. Reilu 6 vuotta sitten poltin ensimmäisen tupakkani. 

7 vuotta sitten olin tavallinen pikkukoulun 6 luokkalainen, jolla oli ihastus, paras kaveri ja joka tuli toimeen kaikkien kanssa, vaikka koulussa olikin ne muutamat, jotka eivät häntä koskaan hyväksyneet joukkoonsa. 10 vuotta sitten olin reipas 8-vuotias tokaluokkalainen, joka hymyili hymyilemistään, vaikka sai joka päivä koulussa kuulla olevansa outo, haisevansa lehmiltä, omaavansa pallopään, olevansa tyhmä, laiska, hidas, lihava. 

13  vuotta sitten olin se suorapuheinen pikkutyttö, joka kertoi hoitotädille, että "Mää saan pikkuveljen!", mikä oli hoitotädille suuri yllätys. 14  vuotta sitten olin se outo uusi tyttö, joka piilotteli lastentarhan pihassa äitinsä jalkojen takana, se tyttö joka lopulta löysi kavereita.

Kaikki voi muuttua hetkessä

Olen vihainen.

Haitasta tuli ongelma.

Haluaisin vain huutaa sille kusipäälle. Huutaa ja haukkua hänet pystyyn. Vuodattaa kaiken pahan sille, joka sen aiheuttikin. Heittää radion ikkunasta, kun siellä soi se kappale, joka tuo mieleeni sen ihanan hetken hänen kanssaan. Sen ihmisen kanssa, jolle en enää keksi tarpeeksi kuvaavaa haukkumanimeä.

Alitajunnassa arvelin sitä koko ajan. Nyt tiedän sen varmuudella. Hän vain leikki. Herätti ujon toiveen, ruokki ja piti sitä toivetta elossa. Antoi odottaa ihmettä, jota ei koskaan tule tapahtumaan. Näytti, että joku voi pitää sinustakin, mutta lopulta murskasi viimeisetkin itsetunnon rippeet.

Hän sekoitti minun pääni ja unohti minut sitten kuin koira paskan perseestään. Olen tottunut siihen: olemaan kynnysmattona ja jäämään sitten keräilemään itseäni toisen lähtiessä. Annan sen tapahtua, suvaitsen muiden tehdä niin.

Kuitenkin, minullakin on tietty raja. Kaverit. Heitä ei satuteta. Jos joku kaverini satuttaa itsensä niin kuin minä, sitä en sulata. Luettelen sen ihmisen tämän hetkisen pyörityksen kaverikseni. Ainakin hän oli joskus kaverini, toivon että on edelleen. Jos se kusipää satuttaa häntä, jos hän joutuu käymään läpi saman kuin minä.

Toivottavasti se kusipää osaa arvostaa sitä, mitä hänellä nyt on.

Osa tästä tekstistä tulee toki kateudesta. Miksi hän, miksen minä? Kuitenkin hyväksyn "häviöni" ja jätän asian sikseen.
Hän, kusipää, ei kuulu enää elämääni. En pidä häneen itse mitään yhteyttä, en halua kuulla hänestä yhtään mitään.

Itkupilli

Itken taas koko ajan. Viikonlopun, kun olin kotona, en itkenyt ollenkaan. Mutta nyt kun olen taas Tampereella, itken. Itken, vaikken edes tiedä mille. Minä vain itken, koska voin ilman muiden huomiota.

Tuulikin saa mut itkemään
Se tapahtuu kuin itsestään

Olin kotona perjantai-illasta sunnuntai-iltaan. Puhuin yhteensä suurin piirtein 15 lausetta. Olen aina ollut hiljainen, mutta nyt tuntuu siltä, kuin olisin lähes mykkä.

Miksen puhu?

Koska ei ole mitään puhuttavaa. Kaikki tuntuu minusta niin yhdentekevältä, että olisi turhaa puhua ylipäätään mistään. Miksi puhuisin, jos ei ole mitään asiaa?

Perjantaina romahdin koulussa. Viestittelin L:n kanssa fysiikan tunnin ajan. Tunnin lopussa aloin itkemään ja tunnin loputtua juoksin nopeasti vessaan piiloon. Hetken aikaa kyyneleet vuotivat. Hetken teki mieli viiltää. Hetken kuluttua lähdin kuitenkin vessasta.

Rikkoja

Kirjoitin. En puhunut.

En puhunut, ja nyt tunnen itseni petturiksi.
Valehtelija.
Luuseri.
Selkärangaton.
Idiootti.
Luovuttaja.

Kaksi oikeassa, kuusi vasemmassa.

Minun piti puhua, etten viiltäisi. Minulla piti olla jokin asia, jonka avulla voisin välttää viiltelyn.

En pysty ajattelemaan muuta kuin äiden ilmettä, kun hän huomaa viillot. Tai kun psykologilla kerron viillelleeni. Äite on aivan varmasti pettynyt minuun. Yksi asia, enkä pysty siihenkään.

Pettymys.

Taas

On niin paha olla.

Taas.

Itsemurha.

Se olisi niin paljon helpompaa.

Taas.

Sattuu niin paljon.

Haukon henkeä, kyyneleet vuotavat.

Miksi tämän pitää olla näin vaikeaa?

Lopuksi vielä

Lupasin kirjoittaa ennen kuin viillän.

Pidän lupaukseni.

Tänne kirjoittaminen on paljon helpompaa kuin lupaukseni puhua kahdelle henkilölle ennen kuin viillän.

En tiedä, kenelle voisin puhua. En tiedä, pystynkö puhumaan enää kenellekään. En tiedä, haluanko enää rasittaa heitä ajatuksillani.

Koska minusta tuntuu, että vaikka kertoisin heille mitä tahansa, loppujen lopuksi, minä olen ainoa, joka pitää minut pystyssä. Loppujen lopuksi, vain minua kiinnostaa.

Sitten kun

Mietin sitä tosissani.

Että viiltäisin.

Sitten mietin niitä jälkiä, jotka jäisivät jälkeen. Arvet. Ensin veri hyytyy haavan päälle ja suojaa sitä. Sitten syntyy arpikudos, jota repimällä haavan saa syvenemään, vuotamaan, luultavasti tulehtumaankin. Vähitellen iho alkaa korjaantua. Sitten jäljelle jää enää punaiset viirut, jotka yrittävät parhaansa mukaan hälventyä, muuttua ihoksi. Käteni ovat jo nyt täynnä punaisia viiruja.

Se sattuu. Viiltäminen. Se sattuu monella tasolla. Henkisesti ja fyysisesti. Se sattuu ja se satuttaa monia.

Joskus nautin siitä, kun tunnen fyysisen kivun. Useimmiten nautin siitä. Se antaa sen syyn itkeä, keskittyä hetkeksi johonkin muuhun kuin itkuun jota pidätellä, tyhjään alueeseen joka kasvaa kasvamistaan rinnassa, kipuun joka on henkistä.

Joskus viiltäminen kuitenkin sattuu enemmän kuin se kipu, johon se toimii lääkkeenä. Se sattuu henkisesti ja fyysisesti. Huomaa, että se satuttaa muitakin. Silloin se sattuu niin paljon, ettei siitä voi enää nauttia. Silloin se tekee lisää haittaa. Silloin fyysisen kivun lisäksi on vielä henkinen kipu, joka on pahentunut entisestään.

Mietin äiden reaktiota viiltelyyni. Että heti kun pääsen olemaan yksin, minä viillän. Että minun ei kuulu olla yksin, koska silloin viillän. Sen hetken, kun äite näkee uudet haavat. Se hetki, kun istumme yhdessä Hallituskadun psykologilla ja kyyneleet nousevat taas hänen silmiinsä, kun hän syyttää itseään olostani. En voi tehdä sitä hänelleni.

Pidän lupaukseni. Lähetän kahdelle kaverilleni viestin ennen kuin viillän. Mutta lähetän ne viestit vasta, kun on aivan pakko. Kun tiedän, etten todellakaan selviä yksin.

//Psykologi ylihuomenna.
Taidan olla huonossa kunnossa hänenkin mielestään.

250

Pääsin 16 aikaan kämpälle.

Viimeisen 7 tuntia olen pystynyt miettimään vain yhtä asiaa selvästi.

Voisin viillellä. Olen yksin. Voisin viiltää.

Tai oikeastaan. En halua viiltää. En halua lisää rumia arpia kehooni. En halua satuttaa itseäni enää kivun vuoksi.

En vain tiedä miten muuten voisin purkaa tämän. Minun pitäisi saada puhua, mutta en halua puhua kavereille tai äidelle. Haluaisin puhua jollekin ammattilaiselle.

Mutta seuraava mahdollisuus on vasta ensi viikolla.

Päätä särkee.

Ressipossu

Viimeinen lomapäivä.
Viimeinen päivä toisten ihmisten seurassa 24/7.
Viimeinen päivä niin, että minulla ei ole hetkeä, jolloin voisin viiltää, koska joku on aina seurassani.

Stressaan koulua. Minulla on kolme 8 aamua, ma, ti ja pe. Stressaan jo valmiiksi, etten herää tarpeeksi aikaisin. Tai jos herään, tahtoni ei välttämättä jaksa nostaa minua ylös.

Pelkään myöhästyväni tunneilta, kuten aina. Nyt kolmesta myöhästymisestä vain tulee poissaolo, eikä minulla ole varaa lentää kursseilta.

Stressaan kavereiden näkemistä. Tai sitä, ettei niitä enää ole. En ihmettelisi ollenkaan, mikäli jäisin yksin.

Olen koko loman ajan erakoitunut. En ole tainnut loman aikana ottaa itse yhteyttä kehenkään, toisten yhteydenottoihinkin olen vastannut vaihtelevalla menestyksellä mielialan mukaan.

Olen käyttäytynyt helvetin ylimielisesti. Ajatellut, että kaverit ymmärtävät kyllä jatkuvan oikutteluni.
"Olen masentunut, minulla on oikeus olla täysi kusipää."

Eikä ole. Olen ihminen siinä missä muutkin. Oikeastaan, olen vielä alempiarvoisempi ihminen, kuin muut. Olen masentunut, minun pitäisi olla kiitollinen, että minulla ylipäätään on/oli kavereita. Masennus yksinäänkin tekee minusta rasittavan. Kun siihen lisätään oikutteluni, olen todellinen kusipää.

Stressaa, väsyttää, ahdistaa, vituttaa.

Viimeinen päivä ilman viiltelyä.

Jälleen

Viha. Suuttumus.

Se tuli taas. Ja sen mukana tuli halu viiltää.

Niin paljon kuin olen halunnutkin viiltää ja silti en ole. En ole sortunut viiltämään.

Vituttaa taas tämä elämä. Ahdistaa taas tämä elämä.

Kyyneleet vuotavat.

Pakotan itseni nukkumaan.

Sammutan ajatukseni ennen kuin haen terän ja heitän hukkaan 23 päivän tauon.

Paradoksaalista

30.12.2013.

Käynti Hallituskadun psykologilla. Äite tuli mukaan.

"Sillon kun hän ilmotti mulle uudesta ajasta, mä en ollu iha varma kumpi soitti. Et soittiko hän apua, vai sinä vapautuneesta ajasta. Koko joulun ajan mä oon vähän sillee paikallistanu puukkoja."

Alun 20min oli tuollaista. Äite kertoi pelostaan, että olin joulun aikana niin ahdistunut, että olisin viiltänyt. Minulle äidin oletus siitä, että olisin ollut ahdistunut jouluna, tuli aivan yllättäen. Minua ei mielestäni ahdistanut suuremmin. Tottakai oli totuttelemista siihen, ettei mummu ollut enää kertomassa ohjeita. Mutta en kuitenkaan ollut niin ahdistunut, kuin äite luuli.

Loppuajan puhuimme miten joulunvietto muuttui, normaaleista perinteistä ja tavoista sekä syytä mikä eniten vaikuttaa mielialaani. Lisäksi kerroin T:stä ja sekoilusta hänen kanssaan.

Tykkään käydä Hallituskadun psykologilla. Joistakin asioista puhun kyllä mieluummin lukiopsykologin kanssa, mutta silti odotan innolla seuraavaa Hallituskadun aikaa. On jotenkin helpompaa puhua asioista äidelle, kun läsnä on toinenkin henkilö ja äitekin kertoo huolistaan.

Viime kerralla, kun istuimme psykologin huoneessa, minua alkoi mietityttämään, olenko muka masentunut. Nauroimme äiden kanssa lähes tunnin verran, kun yritimme selittää asumisjärjestelyämme. Nauroin vedet silmissä äiden kanssa psykologin vastaanotolla, vaikka diagnoosini on keskivaikea masennus.

"Se pitää meitä vissiin ihan sekopäinä."

Uudet kujeet

1.1.2014

Uusi vuosi.

Monet varmaan juhli jotenkin. Ampui raketteja, valoi tinaa, veti perseet, teki lupauksia.

Minä en. Uusi vuosi on yksi niistä juhlista, jotka eivät oikeastaan merkitse minulle muuta kuin muutoksia aukioloajoissa. Vuosi vaihtuu kyllä ilman että juhlin sitä eikä joulun jälkeen jaksa virittää juhlatunnelmaa ylle turhaan.

Tein äiden kanssa palapeliä. Se on tavallaan perinne meillä, että joululomalla tehdään ainakin yksi palapeli. Palapeliä tehdessä aloin miettimään, mitä kaverit ajattelisivat, jos kertoisin heille, että viimeisen 3 vuoden ajan olen viettänyt välipäivät tekemällä palapeliä äiden kanssa. En ole edes miettinyt, että voisin juhlia uutta vuotta juomalla tai muutenkaan.

Juominen on muutenkin alkanut suorastaan vituttamaan minua. Vituttaa, kun ihmiset eivät voi juhlia ilman alkoholia. Että joka perjantai ja juhlapäivä pitää vetää perseet ihan vaan sen vuoksi, että sen voi tehdä. Vituttaa suomalaisten tapa olettaa, että viikonloppuna, etenkin jos on täysi-ikäinen, mennään baariin juomaan tai haetaan alkosta väkevämpiä tai Prismasta lonkeroa. Ettei perjantaita voi viettää muuten kuin kännissä.

Urgh, että ottaa päähän!

Muutama lupaus.

1. Nautin alkoholia korkeintaan 20 kertaa tänä vuonna, joista 12 kertaa saan juoda >4 annosta. (Yksi normaali kerta meni jo, koska join äiden kanssa konjakkia.)

2. Haluaisin luvata olla viiltelemättä, mutta tiedän, etten pysty siihen. Sen sijaan lupaan lähettää viestin ainakin kahdelle henkilölle ja kirjoittaa ajatukset blogiin, ennen kuin viilllän. Pyrin siis välttämään viiltelyn mahdollisimman hyvin.

3. Ei yhtäkään isoa riitaa. Pyrin unohtamaan vanhat kaunat lopullisesti enkä ainakaan itse aiheuta lisää mutkia muiden elämään.

Toivottavasti 2014 on parempi. Toivottavasti selviän tämän vuoden ilman itsemurhayrityksiä.

~ajoitettu~