People...

En nähnyt Heitä. E:tä ja K:ta. Istuin pimeässä vessassa. En halunnut nähdä Heitä, minusta tuntui etten pystyisi siihen. Meni 15min tunnin alusta ennen kuin sain itseni kerättyä ja mentyä luokkaan. Eivätkä He olleet siellä.

Juttelin L:n kanssa enemmän kuin normaalisti. Onnistuin nauramaankin. Kai.
A:n näin vain nopeasti ala-aulassa. Hän katsoi minua vain parin sekunnin ajan, mutta se katse tuntui olevan täynnä sääliä ja halveksintaa. Sen katseen ansiosta muistin taas kuka olen. Se katse muistutti minua paikastani. Minun kuuluu unohtaa hänet, koska se on oikein. Se on oikein, vaikka se olisi kuinka vaikeaa tai sattuisi kuinka paljon vain. Se on oikein ja se on minun paikkani. Minun tehtäväni on väistyä, tehdä kompromisseja. Sopeutua.

Tunnen itseni yksinäiseksi. Pidän yksinolosta, enkä sitä nyt tarkoitakaan. Tarkoitan, että tarvitsen jonkun. Jonkun, joka ottaisi illalla kädestä kiinni, katsoisi minua ja haluaisi tietää, mitä minulle tänään tapahtui, millainen olo minulla on tai tyytyisi vain halaamaan, sillä se auttaa kaikkeen.

Minun on ikävä Häntä. Jollain sairaalla tavalla minun on ikävä Häntä. Haluaisin, että joku, edes Hän, ottaisi minua kädestä ja kuivaisi kyyneleeni kerta toisensa jälkeen.

Lävistetty

Katoan usvaan eikä kukaan löydä minua. Eksyin harhaan reitiltäni. Pimeä, tiheä metsä. Usva leviää yhä edelleen, pakokauhu kasvaa. Kukaan ei osaa auttaa minua pois usvasta.
Olen yksin ja huudan apua, mutta kukaan ei kuule. Joku luulee kuulleensa jotain, "se oli vain tuuli, kuvittelin sen". Huudan apua, mutta kukaan ei ota minua tosissaan. Huudan, kunnes ääneni on enää pelkkä kuiskaus.
Heitä ei kiinnosta, he unohtivat minut, korvasivat minut vielä paremmalla kaverilla. He luovuttivat minun suhteeni. Minäkin luovutan. Annan sumun peittää minut alleen, piilottaa minut syleilyynsä. Unohdan itseni. Katoan lopullisesti.

.
.

Herään.

.
.
.

Olen aiemminkin selvinnyt yksin, miksen nytkin?

Koska minulla ei ole syytä selvitä. Minulla ei ole syytä etsiä reittiä pois tästä sumusta. Tämä sumu peittää minut alleen, estää muita näkemästä minua, ja hyvä niin. Se estää muita näkemästä säälittäviä, raadeltuja ääriviivoja, joita joskus kutsuttiin ihmisen nimellä. Sumu suojaa muita näkemästä kärsimystäni, kitumistani hiljaa pois.

Murha.
Nuorelta naiselta leikattiin keuhkot pois vielä kun tämä oli elossa. Hänet lävistettiin peuran sarviin.
Kaunista

217

Näin L:n. Hän oli kaverinsa luona, josta hain hänet. Emme ehtineet käymään luonani, joten vein hänet suoraan laitokselle. Olisin halunnut puhua hänen kanssaan paremmin, mutta en pystynyt siihen samalla kun keskityin ajamiseen liukkaalla tiellä.

Vituttaa. Olisin halunnut puhua hänen kanssaan olostani. Olisin halunnut hänen mielipiteensä kunnostani. 

Olenko todella niin huonossa kunnossa kuin kaikki minun nähneet sanovat?

Nauroin äsken T:n viestille. Ensimmäisen kerran tänään.
Taisin menettää aika paljon H:n mukana. Hänen kanssaan nauroin joka päivä. Nauroin paljon enemmän kuin nyt. H:n kanssa nauroin yhtä paljon kuin nyt itken yksin.

Jos olisin vuosi sitten kirjoittanut blogia, lähes jokainen postaus olisi loppunut sanaan "nauran". Eipä pääty enää. Valitettavasti.

Itken.

Kerta kiellon päälle

En tiedä mistä aloittaisin. Tuntuu, että olen kertonut teille vain pieniä rippusia päivistäni. Vain niistä hetkistä kun en ole miettinyt huomista.

Minulla on mennyt huonosti. Koko ajan. Marraskuu on ollut helvetillistä tarpomista. Olen päässyt 2 askelta eteenpäin, seuraavassa hetkessä 3 askelta taaksepäin. Olen vajonnut aina vain enemmän.

Koitan pitää muita hengissä oman hyvinvointini kustannuksella. Tätä psykologini on sanonut jo pitkään. Olen itse sairas, olen sairastunut masennukseen ja silti yritän auttaa muita. Minun voimavarani vähenevät koko ajan, mutta silti käytän vähäiset voimavarani ennemmin muiden pinnalla pitämiseen kuin itseni.

En syytä ketään muuta kuin itseäni. Minun pitäisi hoitaa ensin itseni kuntoon, että pystyisin auttamaan muita paremmin. Muita vain on helpompi auttaa, muissa näkee sen kohdan, joka vaatii muutosta tai helpotusta. Itsessään niitä kohtia ei jaksa alkaa etsimään.

Juttelin E:n kanssa tänään. Yritän todella palauttaa välimme samanlaisiksi kuin ne olivat aikaisemmin. Se kuitenkin kestää, luottamusta ei paikata hetkessä. Toivottavasti ymmärrän pian mitä olen menettämässä ja unohdan kaiken, mitä olen välillemme koonnut.

T on kusipää. Suoraan sanottuna. Ja silti pidän hänestä vitusti liikaa. Häntä ei kiinnosta vittuakaan olenko ylipäätään elossa. Hän ei ole ottanut mitään yhteyttä pe-la yön jälkeen. Yritän unohtaa hänet, poistin hänen viestinsä ja koitan olla puhumatta hänestä. Hän on vain haitaksi minulle. Narsisti.

Tupakointi tauko on nyt kestänyt 5 päivää. Ahmiminen on lisääntynyt 5 päivän aikana todella paljon. Oksentelu alkoi taas. Addiktiosta toiseen. Nyt pitäisi vain päättää, kumpi on vaarallisempi.
Bulimia vai tupakointi?

Viiltely on mielestäni pysynyt aisoissa. Tänään en viillä ilman hyvää syytä. Reiden viillot ovat tulehtuneet, pitäisi varmaan näyttää niitä lääkärille tai terkalle.

Itsemurha pyörii mielessä, mutta tällä hetkellä se ei ole vaihtoehto. Oikeastaan mietin miten pohjalla oikeasti olin eilen, kun kuolema oli hyvä vaihtoehto. Pyrin imemään hyvästä olosta voimaa, jotta selviän tulevista kerroista, kun haudon itsemurhaa. Niemi on edelleen vaihtoehto, mutta suostun menemään sinne vasta, kun en selviä ilman ammattilaisten apua.

9.12. on lääkärille aika, jossa katsotaan Mirtazapinin toiminta ja puhutaan muutenkin lääkityksestä. Lisäksi psykologi ottaa yhteyttä lääkäriin kertoakseen mielipiteensä, mikä on: "lähete Niemeen".
10.12 on uusi psykologi aika, vaikka tämän päiväisen piti olla viimeinen.
16.12 on kuraattori, jonka kanssa puhutaan opiskelusta.

Jep. Tänään on ollut pääasiassa hyvä päivä. Tämän päivän ansiosta jaksan taas pari päivää.

Musiikkia.

~ I suffer to survive
I gotta gotta gotta stay alive
I hear the battle cries
The fists are in the sky
I know what I'm fighting for ~

Etappeja

4000 katselua rikki. Kiva huomata et tuntemukseni kiinnostaa teitä. En osaa sanoo muuta kuin kiitos teille. Blogin kirjoittamine auttaa välillä, mutta ku huomaa et joku on lukenukki postauksen, ymmärtää et ehkä joku tajuaaki ja että jotkut on kiinnostunut siit mitä mulle kuuluu.

Tänää klo 13.10 poltin viimesen tupakan askistani. 5.12. on pikkujoulut, enkä ennen niitä osta askia itselleni enkä pummi. Vajaan 2 vkon tauko polttamiseen. Jos pystyn tähän, annan itselleni luvan ostaa joulukalenterin. Tavoitteena on korkeintaan bilepolttaja.

Olen miettinyt Niemeä vakavasti. Ehkä se olisi hyvä paikka mulle. Ehkä se pitäisi minut hengissä iltaisin. Toisaalta en haluaisi mennä sinne vielä ainakaan, nyt kuitenkin tapahtuu nii paljo kaikkee. En mä tiiä. Kattellaa ens viikolla.

Ihmissuhteet pyörii päässäni. Sekoittuu yhä enemmän. Ikävä R:ää. Ikävä T:tä. Ikävä L:ää. Pitäis unohtaa T. Siitä ei oo mulle muuta ku haittaa. R:llä on uus säätö. L. En voi satuttaa häntä. Kaikki tunteeni eivät ole häntä kohtaan, seurustelu olisi väärin. Helvetti.

Pala hukassa

Minusta puuttuu palanen. Rintalastan alla on kolo, josta puuttu jotain. Tunnen sen fyysisesti. Tekee mieli repiä iho auki ja tunkea kolo täyteen paperia. Täyttää se, etten enää tuntisi sitä. Hengittäminen on haastavaa, sydän lyö hitaasti.

Sydän. Musta sydän. Pahoilla ihmisillä on musta sydän. Minä olen paha ihminen. Olen heikko, itsekäs, valehteleva paska, joka osaa vain satuttaa lähimmäisiään. Turha, happea kuluttava ryhävalas.

Luonnonvalkoinen arkku. Nurkkiin hapsut, kuten mummullakin. Ja minua ei sitten katsella arkkuun. Kun minut on kerran arkkuun piiloon pistetty, niin sitä kantta ei enää katseltavaksi avata. Kukaan ei saa turhaan nähdä arpisia käsivarsiani tai reisiäni. Kukaan ei saa nähdä kärsineitä kasvojani.

Sattuu. Itken. Ikävä. Kunpa hän, jonka viestiä koko ajan odotan, ottaisi yhteyttä. R. Tai T. Mielummin R. Haluan jonkun kainaloon nukkumaan. Turvaan pahalta maailmalta. Halata toista ilman, että välillämme olisi jotain vakavampaa, jollemme molemmat sitä tahtoisi.

Tarvitsisin vain halauksen siltä yhdeltä ihmiseltä, mitä en tule enää ikinä saamaan.

Soppa valmis...

Mieliala on tänään ollut matalalla. Olen itkenyt enemmän kuin pitkään aikaan. Itkin koulussaki muutaman kerran. Pääsin kotiin 13 jälkeen ja siitä lähtien olen vuoroin kuivannut kyyneliä, vuoroin verta.

Minun ja L:n erosta syntyi melkoinen sotku. Oikeastaan ylipäätään se, että aloimme seurustelemaan, sekoitti pakkaa turhaan. Me olimme ehkä liian hyviä ystäviä.

En tiedä, mitä ajattelisin nyt. Olen sekä surullinen ja pettynyt että helpottunut. Minulla selvästi on tunteita L:ää kohtaan, joten olisin todella halunnut, että tästä olisi tullut jotain. Olisin halunnut olla hänen kanssaan, mutta ajatukseni eivät antaneet siihen lupaa.

Toisaalta olen helpottunut, seurustelu parhaan kaverin (?) kanssa tuntui jotenkin yksinäiseltä. Tuntui, etten olisi voinut kertoa kenellekään tekemisistämme, koska paras kaveri oli sama henkilö, jonka kanssa seurustelin. Ymmärrättehän?

"käy tuuli läpi pääni etelästä pohjoiseen
oon yksin ajatusten raunioilla"

L:nkään mielipiteestä en oikein saa selvää. Hän toivoo, että yrittäisimme vielä, mutta samalla sanoo ettei halua olla säälisuhteessa kanssani. Pakko myöntää, osasyynä siihen miksi aloin L:n kanssa seurustelemaan oli, että halusin olla hänelle vielä tärkeämpi kuin vain kaveri ja osoittaa, että hänkin on tärkeä minulle.

"älä selitä.. blogistas kävi harvinaisen selväks et yrität vaan pitää mut hengissä ja onnistuit siinä helvetin huonosti.. Et juokseppa nyt Tn luo.. Niin kaikki on taas takasin uomissaan"

Enpä juoksekaan. Lauantaina puhui alkoholi, ei T. Toisaalta osasin jo arvata sen, mutta jokin pieni osa minussa elätteli toivetta, "totuuden kuulee vain lasten ja humalaisten suusta". No ei siinä mitään, nyt olen ainakin 100 varma, ettei tarvitse enää siihen suuntaan tehdä muuta kuin pieraista. Vitut, en edes pieraise siihen suuntaan.

L:n kanssa olemme nyt kuitenkin kavereita, ainakin siihen asti, että saan ajatukseni järjestykseen tai L kyllästyy odottamaan minua. Vähän aikaa varmaan kestää totutella takaisin aikaisempaan ja pitämään koulussa kyyneleet ja terä piilossa.

Mutta minä pystyn siihen, ja uskon että L:kin pystyy. L ei pääse eroon minusta näin helpolla enkä minä hänestä.

Enkä sitä haluaisikaan.

Musiikkia.

~ mä tahdoin olla sulle syy jatkaa huomiseen ~

Ikävä sinun luo <3 4.

" Hautajaiset.

Keräsin voimia niihi ja luulin jo, et pystyisin oleen siel itkemättä ainakaan paljoo. Pääsin istuun paikalleni kappeliin ja purskahdin itkeen ennen kuin kukaa oli ees sanonu mitään. Haudalla, kun laskettiin kukkia, en pystyny meneen ees laskeen kukkavihkoa. Kaikki muut lähti ja sit tapahtu just se mitä pelkäsinki. Jäin seisoon haudalle itkien ja mulle lähes tuntematon sukulainen tuli halaan ja lohduttaan. Tiedän kyl et se tarkotti vaan hyvää, mut mulle siit tuli olo et oon jotenki liian heikko, kun otan vastaan jonkun lähes tuntemattoman ihmisen lohdutuksen.

Loppu ajan hautajaisista meni siihen, et odotin millon pääsee lähteen pois uteliaiden katseiden edestä. Ärsytti, kun ihminen joka ei ollu 10 vuoteen nähny tai ees soittanu mummulle tuli valitteleen, kuinka suuri menetys tää oli ja ottaan osaa suruun. Mitä se enää autto, olis sanonu sillo ku mummu oli viel kuulemassa.

Hautajaisten jälkeinen aika on ollu tahmeeta tarpomista. Kenellekkään en oo oikein puhunu, kaikki varmaan olettaa et hautajaisten jälkeen kaikki on unohdettu ja hyvin. Eilen sit romahdin ja viiltelin. Kirjottaminen ei enää auttanu, enkä sit sillä hetkellä keksiny mitää muutakaa mikä ois auttanu tai ees helpottanu. Tyhmää se oli, siitä ollu mitään apua. Enemmän olis auttanu jos olisin joltakin pyytäny apua, mut mulle se on aina ollu vaikeeta. Pitäis sekin taito opetella ja luotto siihen et joku auttaa, kun sitä tarvitsee."

Noin kirjoitin 25.4. psykologilleni mummun hautajaisista. En muista hautajaisista juuri mitään. Muistan vain papin puheen täysin. Siinä parhaiten muistan kohdan jossa pappi toivotti kaikki tervetulleeksi. Kaavahan siinä kohtaa menee yleensä samalla tavalla: "Hyvät omaiset, läheiset ja ystävät, tervetuloa kunnioittamaan *nimi* poismenoa." Pappi mokasi tämän kohdan totaalisesti, kaikki muistavat hautajaisista vieläkin tämän yhden ainoan virheen, minkä pappi sanoi.
Sanotaan vaikka, että mummun sukunimi olisi ollu Yläjärvi. Pappipa sanoikin hänet Isojärveksi, ja vieläpä monta kertaa puheensa aikana, ennen kuin tajusi virheensä. Raivostuttavaa. Yksi ainoa nimi, eikö sitä voisi opetella ulkoa tai kirjoittaa vaikka käteensä?

Muuta en osaa sähköpostiin lisätä. Tuosta papin virheestä en ole kertonut kuin vain muutamalle ihmiselle. Yritän unohtaa sen ja vaalia mummun hautajaisista kaunista kuvaa. Menen tänään illalla käymään hänen haudalla ja kertomaan, että sain tämän kirjoitettua blogiini. Toivottavasti hän sitten jättää minut rauhaan ja on vain muistoissani.

Ikävä sinun luo<3 3.

Lähiaikoina venyi kolmeksi kuukaudeksi, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Tarkoitus olisi tosiaan kirjoitella maalis-huhtikuusta. Rankinta aikaa koko elämäni aikana, en ymmärrä miten selvisin.

Maaliskuun alussa täytin 18 vuotta. Minkäänlaisia juhlia en kuitenkaan pitänyt, koska mummu oli todella heikossa kunnossa, ja olin itsekin kipeänä.

Parin viikon kuluttua äiti soitti minulle kesken päivän.

"Mummu on sairaalassa."

Muistan kuinka sivuutin asian, "onhan hän aiemminkin sieltä takaisin tullu". En suostunut uskomaan, että mummu oli oikeasti huonossa kunnossa. Ensimmäinen viikonloppu mummulla oli todella outo, kun mummu ei ollut nukkumassa sängyssä tai juomassa kahvia.

27.3. Minulla oli ensimmäinen inssi, mutta en päässyt kokeesta läpi. Matkalla takaisin autokoululle soitin äidelle.

"Me ollaan menossa kummitätis kanssa kattoon mummua, tuutko mukaan?"

Lupasin mennä mukaan. Minulla oli inssin jälkeen englannin tunti. Tunnin piti miespuolinen opettaja, joka todella ärsytti minua, sillä hän oli ottanut minut silmätikukseen. Muistan, kuinka menin tunnille myöhässä ja sain heti haukut myöhästymisestä, "jos kulkee busseilla ni sillon pitää pysyä tietyssä aikataulussa". Lisäksi jouduin lukemaan aivan helvetillisen kappaleen ääneen, mikä oli minulle aivan kauheaa, koska en todellakaan kieliä osaa puhua.

Menin paikalleni istumaan K:n ja E:n viereen ja halusin vain lyödä heitä. Minulla oli itselläni aivan helvetin paska olo: inssi kusi, opettaja oli täysi kusipää, joka vittuili heti kun siihen pystyi, huolehdin mummusta ja olin aivan helvetin pettynyt itseeni, ja samaan aikaan he kirjoittelivat viestejä toisilleen paperilla ja naureskelivat.

Se päivä oli viimeinen niitti, aloin vähitellen kypsymään kolmantena pyöränä olemiseen. Sinä päivänä ymmärsin, ettemme me enää ole kolme kaveria. Me olimme ne kaksi hyvää ystävää ja se vitun riippakivi, joka ei ymmärrä päästää irti.

Tunnin jälkeen äite tuli hakemaan minua lukiolta. Muistan vieläkin mitä tätini sanoi heti ensimmäisenä: "Mennään kattoon, tie jos jää vaikka viimetteeks kerraks". Ajomatka sairaalaan kesti pari tuntia. Kuuntelin koko matkan musiikkia, toisella korvalla äiden ja tädin juttelua. Kyyneleet valuivat silloin tällöin.

Lopulta pääsimme sairaalan pihaan. Tätini juoksi sisälle, kun taas minä ja pikkuveljeni jäimme äiden seuraksi, kun hän poltti tupakan.

Mummu makasi sängyssä vaaleanruskeat vaatteet päällä. Hän oli turvonnut kaikkialta ja hänen kasvoillaan oli "happiviikset". Hän tarvitsi apua päästäkseen ylöspäin sängyssä, jotta hän pystyisi paremmin puhumaan kanssamme. Hän ei mitenkään enää ollut se itsenäinen nainen, joka ei apua pyytänyt ennen kuin oli aivan pakko.

Ruuan mummu sai eteensä vähän tulomme jälkeen. Hän ei saanut keitostaan syötyä kuin pari lusikallista. Leipänsä hän söi kokonaan, mutta ruuan mukana tulleita, järkyttävän isoja kalkkitabletteja hän ei suostunut syömään. Juotavaa hän sai vain lasillisen, sillä hän sai päivässä juoda vain 5dl.

Koitin aluksi pidätellä kyyneliä, mutta lopulta ne vain karkasivat. Koitin peitellä itkuani; en kuivannut silmiäni tai niistänyt nenääni vaan hengitin mielummin suun kautta. Mummu huomasi itkuni ensimmäisenä. "Kuolemaksi tämä on, hyväksyttävä se on."

Lisäksi hän kertoi unestaan, jossa oli ollut lapsi ja mennyt lapsuudenkotinsa lähistöllä olleelle järvelle uimaan. Hän oli uinut ja uinut ja nauttinut olostaan, kunnes oli herännyt.

En pystynyt enää olemaan huoneessa vaan lähdin aulaan istumaan ja itkemään. Pikkuveljeni tuli pitämään minulle seuraa hetken kuluttua ja haki minulle paperia, johon kuivata kyyneleet.

Tarvitsin muuta ajateltavaa. Lähetin E:lle ja K:lle viestin ryhmäkeskustelussamme. He pitivät minulle seuraa 20min, kunnes minusta tuntui siltä, että pystyisin menemään takaisin huoneeseen.

Huoneessa menin mummun sängyn viereen istumaan tuolille. Mummun käsi oli noin metrin päässä minusta. Minun teki mieli ottaa kädestä kiinni, koittaa lohduttaa mummua, mutta en pystynyt siihen. Minua kaduttaa se vieläkin, luultavasti tulen katumaan sitä koko loppuelämäni.

17 aikaan paikalle tuli toinen tätini tyttärensä kanssa ja me päätimme lähteä. Söimme sairaalan kahvilassa nopeasti leivät ja lähdimme sitten. Matka Tampereelle takaisin meni jotenkin nopeammin kuin toiseen suuntaan.

Saman viikon perjantaina oli Pitkäperjantai. Joimme silloin E:n ja K:n kanssa, mistä äite ei kauheasti tykännyt. "Pitkäperjantaina juo vaan mulkut ja juopot."

Lauantaina menin bussilla kotiin. Päivä meni huterasti ja menin nukkumaan 22 aikaan. Sunnuntaina heräsin vähän ennen 12 siihen, kun kummitätini kävelee sänkyni luo ja kuiskaa: "Mummu on kuollut".

Aluksi ajattelin, että näin vain painajaista. Lopulta ymmärsin, että se oli totta. Makasin kasvot seinää kohti ja annoin kyynelten valua. En oikeestaan edes itkenyt, kyyneleet vain valuivat. En saanut koko päivänä tehtyä mitään: en syönyt, en juonut, en puhunut. Minä vain tuijotin eteeni ja välillä huomasin kyynelten taas valuvan.

Tiistaina oli ensimmäinen arkipäivä pääsiäisen jälkeen. Koeviikko alkoi englannin kokeella. Olin ollut sunnuntai-illasta tiistaiaamuun asti TAYSissa: olin jossain vaiheessa sunnuntaina ottanut yliannostuksen mummun lääkkeitä. Saimme kuitenkin äiden kanssa puhuttua lääkärit ympäri, ettei minua ohjattu hoitoon, se olisi luultavasti vain aiheuttanut lisää ahdistusta minulle.

Kokeeseen en pahemmin lukenut, ymmärrettävästi. Koe meni ihan hyvin, mutta sillä ei oikeastaan ollut mitään väliä minulle. Yritin vain pysyä vahvana ja olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Tein kokeen nopeasti ja lähdin heti, kun luvan saimme. Menimme E:n kanssa ruokailuun, jossa oli jo B ja eräs toinen poika. Muut puhuivat musiikista, muistaakseni Justin Bieberista samalla, kun minä pidättelin itkua ja yritin syödä. Toinen poika kysyi jotain minulta ja kiinnitti kaikkien huomion minuun.

Romahdin. Aloin vain itkemään, en pystynyt pidättelemään kyyneliä enää. Toinen poika yritti tapojensa mukaan vitsailla ja saada minut hymyilemään, siinä kuitenkaan onnistumatta. E kertoi B:lle, mitä sunnuntaina oli tapahtunut ja B tuli heti halaamaan minua ja lohduttamaan.

Pian paikalle tuli muitakin. Ahdisti istua kauhean porukan keskellä meikit levinneenä, nenä punaisena. Oli pakko päästä pois.

Pari viikkoa koulussa meni samalla kaavalla: pidättelin itkua, koitin olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, välillä oli pakko mennä vessaan itkemään, muutaman kerran viilsinkin. Koulun ulkopuolellakaan en saanut itkeä kaikessa rauhassa, minun piti pitää esitys käynnissä aina, kun joku oli seurassani.

H:n seura oli kaikkein rankinta: en voinut itkeä, sillä ei minuun oikeasti sattunut. H:lla sen sijaan oli selkä kipeänä, hän ei saanut nukuttua, ei pystynyt kävelemään kunnolla ja hän toi sen kaiken todella hyvin esille. Vitutti, kun hän purki kaiken minuun, aivan kuin se olisi ollut minun syyni, että hänen selkänsä oli kipeä. Aivan kuin minulla ei olisi jo muutenkin aivan helvetin paska olo.

Mummun hautajaisista kirjoitan vielä erikseen. Nyt en siihen pysty.

Hymy huulessa puukko jalkaan

L on Niemessä ainakin ensi tiistaihin asti. Ikävä hänen seuraansa, mutta minä selviän paremmin hetken erossa hänestä,  kuin hän ilman apua.

T:stä ei ole kuulunut tänään mitään. Yleensä hän soittaa minulle aamuisin, paitsi tietenkin silloin, kun on jo illalla sanonut ettei huomenna ehdi soittamaan. Tänään ei ole tullut puhelua, ei tekstiviestiä, ei viestiä facebookissa, ei mitään. Juuri vittu silloin, kun eniten hänen seuraansa kaipaisin.

Rahatilanteeni on aivan päin vittua, vaikka opintotuki tuli vasta maanantaina. Saan verrattain melko paljon tukea, noin 370€, ja onnistuin tuhlaamaan ne 3 päivässä.
Hävettää aivan vitusti ruinata taas äideltä rahaa, mutta pakko kai se on taas.

Ruokaa minulla kyllä olisi ensi viikoksi vielä, mutta 15 päivä on N:n ja mahdollisesti L:n synttärit, jonne pitäisi jotain alkoholipitoista juomaa hankkia. Ja tupakkaa pitää ostaa taas ensi viikolla sekä bensaa, koska ensi viikolla minulla on taas auto käytössä.

Menee hermot. Vituttaa aivan helvetisti, vaikk kaikki on suurinpiirtein hyvin. Vituttaa istua 2 tuntia jossain vitun kemian tunnilla, jossa en edes ymmärrä mitään. Vittu. Tekee mieli tehdä L:t: heittää kännykkä seinään ja itkeä, mutta en pysty siihen. Ahdistus pidättelee minua, en halua joutua kaikkien katseiden kohteeksi.

Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa. Henki ei tunnu kulkevan. Tekee vain mieli itkeä. Nenää pistelee, kun kyyneleet kohoavat silmiin. Ei, ei älkää vuotako, älkää nyt jumalauta vuotako!

Pelottaa. Pelottaa L:n vuoksi, jos hän tekee kuitenkin jotain itselleen. En selviäisi siitä. En vain pystyisi enää keräämään itseäni, olen jo nyt niin palasina, etten jaksa kotiin päästyäni taaskaan tehdä muuta kuin itkeä, syödä ja nukkua. Kukaan ei vahdi minua nyt kun L:kin on Niemessä. Minun ei tarvitse esittää mitään, kun kukaan ei ole näkemässä. Saan vain romahtaa sängylle ja itkeä, kunnes nukahdan.

Kunpa T ottaisi yhteyttä. Kunpa joku ottaisi yhteyttä, pitäisi minut kiinni elämässä. En kestä itseäni yksin. En vain vittu kestä. Pää hajoo, niinkuin L sanoisi. Ahdistaa aivan vitusti liikaa, ahdistaa niin paljon. Haluan vaan niin vitusti viiltää ja riehua ja hakata nyrkkiä seinään. Haluan iskeä puukon pystyyn reiteeni. Haluan nähdä omaa vertani, haluan nähdä sitä paljon. Vittu!

En minä saa ajatella näin. Minun on pysyttävä vahvana. L tarvitsee minua, kun pääsee Niemestä. Minun on oltava vahva ja pystyttävä tukemaan häntä. Hänellä ei ole muita kuin minä. En minä saa ajatella itsemurhaa.

Silti hän ajattelee sitä.

Siltikin.

Musiikkia.

~ Et tarvi mua ymmärrä ~

Kuoleman puutarha

Tänään tuli täyteen vuosi exäni kuolemasta. Olen koko päivän kierinyt sängyssä, maannut kahden peiton alla sikiöasennossaja itkenyt. Minun on niin ikävä häntä. Kuinka helvetin kauan minulla kestää päästä hänestä yli? Erostamme on jo lähes 3 vuotta ja hänen kuolemastaan on jo vuosi. Ei kai minulla ole vieläkin tunteita häntä kohtaan? Sehän olisi sairasta, suhteemme ei todellakaan toiminut loppu aikoina, vaikka kihloissa olimmekin, ja hän on kaiken lisäksi siirtynyt ajasta ikuisuuteen.

L uhkailee itsemurhalla. En tiedä mitä teen, jos hän todella tekee sen. Minulla ei ole täällä muita, joille voin puhua. Jäisin aivan yksin ja mikä pahinta itsemurha pyörii jo nyt mielessäni. Luultavasti ottaisin hänestä mallia ja tappaisin itseni.

Haluaisin saada T:ltä jonkinlaisen yhteydenoton. Tietää, että hän muistaa olemassaoloni. Kidutan itseäni. Pääsisin paljon helpommalla, jos vain unohtaisin hänet tai kysyisin häneltä suoraan mitä hän haluaa minusta. Pelkään kysyä, pelkään saavani sellaisen vastauksen mitä en haluaisi kuulla. Että todella olen oikeassa, kun ajattelen hänen haluavan vain vakituisen panon. Että hän ei halua kanssani mitään muuta kuin pelkkää seksiä.

"Anna mennä vaan, se sattuu kuitenkin jossain vaiheessa."

Mutta kun se sattuu vittu koko ajan! Sattuu aivan helvetisti. Haluaisin eroon tästä kivusta, haluaisin kysyä T:ltä suoraan ja saada sen vastauksen, jota en todellakaan halua kuulla, mutta joka antaisi minulle syyn unohtaa hänet. Jos vain voisin unohtaa hänet, minuun ei sattuisi enää näin paljon.

Mutta kun en oikeasti halua eroon tästä kivusta, jos se tarkoittaa, että samalla menettäisin T:n. Tarvitsen tällä hetkellä elämääni kolme asiaa: A:n, L:n ja T:n. Jos yksi niistä puuttuu, elämäni lahoaa käsiin. Ilman K:ta pystyn elämään, ilman tupakkaa pystyn elämään, ilman alkoholia pystyn elämään, ilman E:tä pystyn elämään, ilman viiltelyä pystyn elämään. Ilman A:n naurua, L:n kykyä kuunnella ja kysyä tai T:n seuraa en voisi elää. Olen riippuvainen heistä, he pitävät minut elossa.

Minä viilsin tänään. Ratkesin. 5 viiltoa reiteen. Mieleni on tehnyt koko päivän kertoa T:lle, ilmaista, että minun on todella paha olla. Olen niin pettynyt itseeni. Selvisin niin hyvin melkein 2 viikkoa, mutta sitten tuli yksi päivä, jonka jouduin viettämään kokonaan yksin ja heti terä avasi ihoni. Säälittävää. Se ei edes auttanut mitään. Siitä oli vain haittaa, reiteeni sattuu todella paljon, yksi haava tihkuu vieläkin verta 6 tunnin jälkeen.

Hävettää.

Mitä mä teen tääl ?

Minua ahdistaa. Masentaa. Itkettää. Haluan niin viiltää. Minun on paha olla. Aivan kuin jokin estäisi minua hengittämästä, kuin jokin estäisi sydämeni lyönnit.

Mietin itsemurhaa. Miksi? En tiedä. Haluan vain pois täältä, elämäni on taas liian vaikeaa. En jaksa. en vain vittu jaksa. Haluaisin vain itkeä viimeisen kerran. Kävellä moottoritielle ja odottaa loppua. Istua junaradalla ja kadota. Viiltää kaulani auki ja kuolla. Minua niin houkuttaisi kuolla. Minua houkuttaa lopettaa elämäni. Elämäni, joka tuntuu jälleen vain potkivan minua päähän ja palleaan. Elämäni, joka on minulle taas liian vaikeaa.

En edes tiedä mikä elämässäni nyt on niin vaikeaa. Minullahan on kaikki periaatteessa ihan hyvin. Minulla on kavereita, rakastava perhe, koulu menee ihan hyvin, raha-asiat on ihan kunnossa, oma kämppä. Mikä vittu minua vaivaa? Moni olisi onnellinen tästäkin. Minkä helvetin takia olen näin saatanan itsekäs enkä voi olla onnellinen jo tästä? Minulla on kaikki aivan vitun hyvin, mutta silti haluan kuolla.

Itkettää. Tuntuu kuin minulta puuttuisi jotain. Minun on ikävä T:tä. Lapsellista. Me emme ole pari, me emme ole mitään, mutta silti haluaisin niin halata häntä juuri nyt. Haluaisin niin soittaa hänelle ja kuulla hänen äänensä. En voi  tehdä sitä, en voi soittaa hänelle. Tai voin soittaa, mutta hän ei vastaisi, hän ei voisi puhua kanssani exänsä lähellä.

Hain tänään L:n hänen kotoaan Tampereelle. Olin hänen seurassaan vajaan 3 tuntia ja sinä aikana puhuin ehkä 10 lausetta. "Mikä on? Miks oot ton värinen?" Minä niin toivon, että osaisin vastata tuohon. Voisin vastata, että minua väsyttää, mikä oikeastaan on aivan tottakin. Voisin vastata, että minua masentaa, mutta mikä, siihen en enää osaisi vastata. Voisin vastata että minua ahdistaa, mutta mikä, siihenkään en osaisi enää vastata. Voisin vastata, ettei minua huvita puhua, minulla ei ole mitään asiaa. Voisin vastata, etten nyt jaksa esittää iloista, mutta miksi minun pitäisi esittää, siihen en osaisi vastata.

Minä en oikeasti tiedä, mikä minua taas vaivaa. Tämä olo ei voi johtua T:stä, se ei saa johtua hänestä. Minulla on muutakin elämää kuin vain T, ei elämäni saa kaatua siihen, että yhtenä päivänä en kuule hänen ääntään tai näe häntä. Toisaalta olen lähes kooko päivän ollut yksin ja ehtinyt miettimään asioita taas liikaa. En ymmärrä mitä T minusta haluaa. Hän ei halua sitoutua, mutta hän haluaa olla kanssani. Tarkoittaako hän, että hän haluaa vain vakituisen panon, jonkun jolle voi aina kännäysillan jälkeen mennä ja purkaa paineita? Minä en halua olla hänelle vain sellainen, mutta jos vaihtoehdot ovat se tai unohtaa T, en tiedä mitä tekisin.

Minun tekee mieli lähettää viesti K:lle, pyytää häntä pitämään seuraa. En vain jaksaisi nyt kirjoittaa, haluasin vain kuulla mitä hänelle kuuluu, jotta saisin jotain muuta mietittävää. En kuitenkaan halua häiritä häntä, höänelleä on omakin elämä.
Tekisi mieli lähettää viesti E:lle, mutta minulla on taas sellainen mieliala, etten mieti yhtään mitä sanon.
Tekisi mieli lähettää viesti L:lle, mutta en tiedä mitä puhuisin hänen kanssaan. Hän erosi tyttöystävästään eilen,mikä minun mielestäni oli aivan oikea päätös, mutta ymmärrän silti, että häneen sattuu. En pysty auttamaan häntä mitenkään taaskaan, enkä todellakaan halua vuodattaa vielä omia ihmissuhdesotkujani hänelle, vaikka sen taisin jo tehdä aiemmin.
Tekisi mieli lähettää T:lle viesti, "Soita mulle, mä tarviin sua!", mutta en pysty siihen. En vain voi lähettää hänelle viestiä, hän auttaa exäänsä tämän muutossa, joten hän ei luultavasti ehtisi soittaa kuin vasta yöllä. Mielummin annan heidän kaikessa rauhassa muuttaa, jotta hän pääsee eroon exästään.

Minua masentaa. Haluan viiltää.Viilsin viimeksi 24.10. siitä on nyt 10 päivää. Se on todella pitkä aika minulle, ja nyt se menee hukkaan. Minun on vain niin paha olla. Haluan satuttaa itseäni, että saan itkettyä. Ratkean tänään viiltämään. Antakaa anteeksi. Minä tiedän, olen heikko, minun pitäisi taistella vastaan, mutta en vain jaksa. Minä viillän tänään. Korkeintaan 5 viiltoa. Minä petän teidät kaikki, kaikkein pahiten minä petän T:n, mutta minä en vain voi enää olla viiltämättä. En pysty enää pitämään itseäni erossa terästä. Minun on pakko saada tuntea kylmä metalli ihollani.

Anteeksi. Minä yritin, yritin ihan oikeasti. Minua ei vain tarkoitettu elämään täällä. Minua ei tarkoitettu mihinkään.

Musiikkia.

Elämä pelissä

Kaikki tuntuu järjestyvän vähitellen. Ehkä selviän tästäkin helvetistä.

T:n ex muuttaa viikonloppuna. Hän on rajoittanut tapaamisiamme todella paljon, välillä emme ole voineet edes puhua puhelimessa, kun ex on ollut kuuntelemassa. Olen todella otettu ja onnellinen siitä, että T on nähnyt niin paljon vaivaa nähdäkseen minua, mutta kuitenkin toivon, että ensiviikolla kaikki on helpompaa.

Kävin tänään T:n luona. Oli päivän parhaat 2 tuntia. Ikävä helpotti hetkeksi, kun kuulin taas hänen äänensä, näin hänet, haistoin hänet, tunsin hänen kosketuksensa. Oli aivan mahtavaa nähdä hänet, olen odottanut sitä viime kerrasta asti.

"Teen aika paskamaisesti exälle, koska lupasin etten näytä kämppää sellasille, joiden kans haluun jotai vakavampaaki."

T osaa kyllä asetella sanansa, sulin jälleen. Tunsin itseni jotenkin erityiseksi. T todella pitää minusta niin paljon, että rikkoo lupauksensa exälleen, jonka kanssa siis asuu. Hän todella halusi nähdä minut. Hän kutsui minut jo luokseen yöksi ensiviikolla, sillä "haluun viettää aikaa sun kaa nii paljo ku vaa voin".

Yksi asia kuitenkin vaivaa minua. Hän sanoi keskiviikkona autossa, ettei halua vielä sitoutua, mutta kuitenkin hän vaikuttaa haluavansa jotain vakavampaa, ainakin hänen puheensa ja eleensä viestivät siihen suuntaan. En tiedä mitä ajatella.

T:n kanssa viettämäni ajan lisäksi sain puhuttua E:n kanssa. Välimme ovat olleet jäiset A:n synttäreiden jälkeen, jossa paljastui, että hän ja K ovat pari. Olen kesästä lähtien ajatellut heidän välillään olevan jotain vakavampaakin, mutta olen vakaasti yrittänyt uskotella itselleni heidän olevan vain todella hyviä ystäviä.

Minua ei sinänsä loukannut se, että he seurustelevat, osasin jo odottaa sitä. Minua loukkasi se, etteivät he kertoneet heti minulle, aivan kuin he eivät olisi luottaneet minuun. Kuulemma he vain pelkäsivät, että jätän heidät kokonaan, jos he kertovat olevansa pari.

Pakko myöntää, että niin tässä taisi käydäkin. Jo aikaisemminkin minua vitutti olla kolmantena pyöränä heidän seurassaan. Nyt todella olen se kolmas pyörä, tunnen häiritseväni heitä ollessani heidän seurassaan. Kuitenkin haluaisin olla kaveri heidän kanssaan, en vain tiedä pystynkö siihen tuntematta itseäni ulkopuoliseksi. Heillä on omat juttunsa, he tuntevat toisensa paremmin kuin minä. En tiedä heistä, etenkään E:stä, enää mitään.

En oikeastaan ole koskaan edes tietänyt E:stä mitään, olen aina saanut tietää asiat aivan liian myöhään ja silloinkin vahingossa. Hän ei luota minuun, koska hän pelkää minun juoruavan kaiken L:lle, aivan samalla tavalla kuin H:llekin. Minä en ole koskaan juorunnut E:n henkilökohtaisia asioita kenellekään, enkä tule sitä jatkossakaan tekemään mistään hinnasta. Myönnän joskus kertoneeni H:lle mielipiteitäni E:stä ja hänen toiminnastaan, mutta koskaan en ole luottamuksellisia asioita kertonut eteenpäin.

Toivon todella, että saamme välimme kuntoon E:n kanssa. Hän on minulle todella tärkeä ihminen, jolle olen voinut kertoa kaiken ja hän on ymmärtänyt pointtini. Myönnän kuitenkin, että olen jo alkanut henkisesti valmistautumaan siihen, ettemme tule enää ikinä olemaan niin läheisiä kuin joskus. Luultavasti niin käy, en tiedä uskallanko itse enää luottamaan häneen, vai kertooko hän kaiken nyt K:lle.

H tulee hakemaan kamansa maanantaina. T lupasi tulla silloin luokseni, jos ehtii, ettei minun tarvitse yksin nähdä H:ta.

Huomenna tai sunnuntaina pitäisi viedä auto äidelle ja tulla bussilla takaisin Tampereelle. Ei sinänsä kiinnostaisi ollenkaan mennä käymään kotona. Haluaisin olla Tampereella ja viettää aikaa T:n kanssa, mutta tiedän etten voi nähdä häntä ennen ensiviikkoa, joten parasta, että menen käymään kotona etten ole pitkää aikaa yksin kämpällä.