tiistai 1. lokakuuta 2013

Vaikka saatana läpi paskakasan kohti valoa!

Jep. 

E:n kanssa sain sovittua ja olemme koko päivän olleet kahdestaan. Olen todella nauttinut E:n seurasta. Pitkästä aikaa on ollut todella mukava päivä.

Mutta sitten kaikki muuttui. Elämä päätti taas potkia päähän. Luulet hetken olevasi onnellinen, mutta sitten matto vedetään altasi. Tiedättekö sen tunteen, kun onnellisuus ja iloisuus kattoaa sekunnin sadasosassa?

Sain H:n suuttumaan. Ei siihen kyllä paljoa tarvittua, hän oli jo valmiiksi äreä. Minun suututtamiseenkaan ei paljoa tarvita, mutta siihen, että minä puran suuttumukseni oikeaan ihmiseen, siihen vaaditaan jo aika paljon. 

Selitän tämän nyt kokonaan: 

Kerroin eilen H:lle, että olen päivän yläasteajan parhaan kaverin, sanotaan vaikka I, kanssa. H:lla piti olla muutama päivä vapaata ja hän suunnitteli vielä eilen menevänsä Ruovedelle tänään. Jotenkin ajattelin, että hän osaisi laskea 1+1, että minä en kämpällä päivän aikana ole ja tajuaisi ottaa kamansa mukaan jo aamulla. Mutta EI. 

H: "Ei mul ookkaa ku vaa huominen vapaata ni en ny tiedä et kannattaaks mun ny sinne Ruovedelle lähtee" 
Minä: "Aijaa okei no mitä meinasit nyt tehä ku et kämpällekkää pääse ku oon I:n kanssa kapella?" 
H:" Aijjaa. Kiva tietää tommonenki et en ois päässy hakee kamojani kämpältä jos olisin ollukki menossa Ruovedelle"
Minä:" No mä kyl mielestäni eilen sanoin sulle et oon I:llä 2-3 aikaan et en tie mihi aikaa oon kämpällä. Oisitha sä voinu aatella etukäteen ja ottaa ne kamat mukaa jo aamulla."
H:"Sä kyl sanoit eile et I tulee kämpälle 2-3 aikaan ku sil on vapaapäivä. Et sanonu mitää ettet ois kämpällä" 
Minä:"No voi vittu mä kyl sanoin et oon I:llä sillo; en sanonu mitää et millo olisin kämpällä." 
H:"No ei ny heti tarvi alkaa ragee, mä vaa totesin et sanoit toisin eile ku nyt." 

Meni hermot. Muutenki vitutti istua turhalla uskonnon tunnilla ja sitten eräs alkaa naukumaan turhasta. Minä aivan 100% varmasti sanoin olevani I:n luona toisella puolella kaupunkia 2-3 aikaan, riippuen siihen mihin aikaan koulusta lähden. En missään vaiheessa ilmoittanut kellonaikaa mihin aikaan olisin kämpällä, toisin kuin H väitti. 

Poistuin ryhmäkeskustelusta. Ajattelin että se hillitsisi H:ta, viestisi ettei minua nyt kiinnosta puhua hänen kanssaan. Pian kännykkä värisi. Viesti. H. "Tosi aikuismaista." Se oli sitten pitkän riidan alku, jossa loukattiin kyl toisiamme molemmin puolin. En jaksa kaikkea tähän kirjoittaa, joten laitan viestit kuvina. 


Että näin kauniisti me parhaat ystävykset viimeisen 3 ajan ajalta toisillemme puhuimme. Vitutuksen määrä vain kasvoi kun H veti riitaan mukaan masennukseni, viiltelyn ja tämän "angsti blogin". 

Vittu! Aivan kuin olisin varta vasten hankkinut tämän sairauden itselleni. Aivan kuin olisin huvikseni alkanut viiltelemään. Aivan kuin se olisi häneltä pois, jos avaudun ja kerron huoleni tänne. Eipä häntä ole huoleni aikaisempaakaan kiinnostanut. 

Kaikki kaverit, ja tietenkin tärkeimpänä äite, ovat minun puolellani tässä riidassa ja ovat tyrmitysneitä siitä miten H minulle sanoi. Heidän mielestään on hyvä, että pääsin eroon hänestä, ja sitä mieltä minäkin olen. 

H oli toki hauskaa seuraa ja ylipäätään seurana, mutta jos ihminen aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä, hän ei ole hyvää seuraa. H:n vuoksi, häntä minä itsekkäästi syytän, en saanut keskityttyä läksyihin tai nukuttua. Kaikki vapaa-aika meni hänen kanssaan leffassa istuen tai kaupungilla pyörien, vaikka minä olisin kaivannutnut koulun jälkeen vain rauhallisuutta ja unta kämpällä. 

Hänen seuransa aiheutti minulle todella paljon paineita siitä, miten pitää käyttäytyä, hän muisti aina muistuttaa laihdutuksestaan, minun epäterveellisestä elämäntavoistani ja etenkin polttamisen haitoista ja tyhmyydestä, hän suorastaan halveksi pahettani tupakoida. Hän sai itsutuntoni aina vain laskemaan kaikilla sanoillaan. 

Hän ei todellakaan ollut minulle hyvää seuraa. Sen kaikki muut ymmärsivät jo aikoja sitten, minä olin sokaistunut siitä, että joku kelpuutti minut seurakseen, en päässyt hetkeksikään yksin masentumaan. 

Se tässä on nyt suurin huolenaiheeni; miten selviän nyt yksin kun olen tottunut jatkuvaan seuraan? Yksin ollessani olen vapaa viiltelemään, masentumaan, juomaan, ahmimaan, oksentamaan. 

Toivottavasti saan muista kavereista seuraa, edes jutteluseuraa, ainakin silloin kun masennus ja yksinäisyys aikovat viedä minulta järjen. Onneksi minulla on heidät!! <3


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti