maanantai 21. lokakuuta 2013

Kysymysmerkki.

L:n on paha olla, hänen on niin paha olla. Hän kertoi minulle siitä eilen, sen voi lukea hänen blogistaan, välillä sen näkee hänen silmistään. Tänään minä en nähnyt sitä, minulla on itselläni, nyt niin mitättömiltä tuntuvia, ongelmia. Miksen minä huomannut?

Huono omatunto. En tiedä miten auttaisin häntä. Miten voin auttaa häntä? Tuntuu että kuunteleminen ei auta, mutta en keksi muutakaan. Jos pystyisin, ottaisin edes osan siitä paskasta mikä hänellä on itselleni. Minä en halua, että hänellä on paha olla. Minä haluaisin niin auttaa häntä, minä haluaisin, että hän olisi oikeasti iloinen, että hänen hymynsä ja naurunsa ei peittäisi pahaa oloa alleen.

Paha olla. Minun on niin paha olla L:n puolesta. Minun on niin paha olla, viha nousee taas pintaan. Minä vihaan K:ta ja E:tä, en kestä heitä kasvotusten. En ole suuttunut heille, en ole loukkaantunut heille, he eivät ole tehneet mitään pahaa minua kohtaan. Minä vain, en kestä heidän seuraansa. En kestä nähdä heitä yhdessä iloisena samalla kun minä olen yksin niin surullinen.

Jälleen kerran, oma syy. Jäin yksin, jättäydyin yksin. Aamulla ensimmäisellä tunnilla, jonne raahauduin pakolla, oli kemiaa. Menin myöhässä, väsytti, vitutti, itketti. En olisi jaksanut. Menin luokkaan ja ensimmäisenä näin E:n ja K:n istuvan vakipaikoillamme vierekkäin, nauraen ja jutellen. En kestänyt. Teki mieli kääntyä kannoillani ja mennä takaisin kotiin itkemään. Keräsin viimeiset voimani ja menin istumaan heidän vieressä olevan pöydän ääreen.

Koko tunnin kuuntelin musiikkia, pidättelin itkua, voimani eivät riittäneet hymyilemiseen. Tunnin lopussa sain hymyn oikeasti kasvoille. T:"kylmä ilman sinua". Olin pakahtua ilosta. Viesti on pyörinyt päässäni koko päivän, mutta sekään ei ole saanut pidettyä masennusta ja vihaa poissa. Se on vain kasvattanut ikävää, halusin itkeä ikävästä, mutta en halunnut näyttää heikolta. Halusin näyttää vahvalta, jotta L uskaltaisi puhua minulle.

E ja K varmaan luulevat, että olen vihainen heille, koko päivänä en sanonut heille sanaakaan kasvotusten. Olin koko päivän L:n seurassa, tekstasin hänelle kemian ja äikän tunnit ja bilsan tunnille hän tuli pitämään seuraa, vaikka E:kin oli siellä. En minä ole heille vihainen, välttelen vaan taas heitä, ettei minulla mene hermot heihin ja etten sano heille jotain pahaa.

En tiedä mitä teen. Tiedänpäs. Menen kotiin ja viillän. Viillän koko vitun viikon  edestä, ettei huomenna tarvitse. Sitten minä syön, ahmin oikein kunnolla ja oksennan. Sitten minä puen taas hymyn kasvoilleni ja lähden keskustaan tapaamaan I:tä ja ehkä L:ää.

En tiedä mitä teen ajatuksieni kanssa. Minä yritän hymyillä, minä yritän olla iloinen, mutta se on niin helvetin vaikeaa taas. Helvetti. Vihaan itseäni. Enkö minä jo pian voisi saada pääni selväksi? Minkä vitun takia minun pitää olla näin sekaisin? Minua ahdistaa. Ahdistaa, mitä jos en pääse eroon tästä ikinä? Mitä jos pidänkin kiinni tästä? Mitä jos?

Ahdistaa. Masentaa. Pitkästä aikaa minua masentaa taas aivan kunnolla. En ole vain surullinen, en tunne vain ikävää, vitutusta, vihaa, väsymystä. Tunnen ne kaikki. Tunnen masennuksen. En jaksa. En jaksa pukea naamiota kasvoille, en jaksa esittää olevani kunnossa, en jaksa auttaa muita. Minun on pakko. En voi jättää muita pulaan, he tarvitsevat apuani. Mitä apua? En minä osaa heitä auttaa. Ristiriitaista. Helvetin sekavaa.

Koitan auttaa kaikkia, mutta kuka auttaisi minua?

Musiikkia.
~ katso eteen mutta älä pakoon juokse ~

Onko minun pakko jaksaa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti