Helvetti, kun ihminen voi olla sekaisin!! Vittu, kuinka idiootti taas olin. Vihaan itseäni. Vihaan vihaan vihaan!! "Tee jotai itelles muija!" Tuntuu kauhealta kuulla se, kun L sanoo sen itselleen, mutta ymmärrän kyllä, miksi hän sen sanoo. Ei kukaan kestä tällaista vihaa. Ei kukaan jaksa vihata itseään.
Viiltelin. 4 viiltoa. Eivät syviä, eivät pitkiä. Viilsin kuitenkin. Epäonnistuin. Tuotin pettymyksen.
Minä vain. Olen niin yksin. Olen aivan helvetin yksin. Nyt tuntuu vielä yksinäisemmältä kuin aikaisempaa, kun kuvittelen olevani toiselle tärkeä. Kun kuvittelee, että toinen muistaa sinut koko ajan.
Ei hän muista. Et sinä ole. Satutat itseäsi vain tässä, unohda hänet, hänkin on unohtanut jo sinut. Sinä ansaitsen kivun, mutta kaikella on rajansa. Jossain vaiheessa kivusta tulee sinulle liikaa etkä sinä enää kärsi siitä, sinä nautit, kun tunnet kuoleman viimein tulevan.
Minulle tapahtui tänään jotain outoa. Eräs kaveri sanoi, että keksin tämän päästäni ja luultavasti niin teinkin. Minä kirjoitin päiväkirjaa päivällä, koitin purkaa pahaa oloani, olin niin yksin, koitin välttää viiltelyn.
En todellakaan ole hyvä piirtämään, mutta nyt minä piirsin päiväkirjan takakanteen puun, jonka oksassa roikkui hirttosilmukassa tyttö, minä. Tunnistin puun, se on koivu, joka on lähellä mummulaani. Kuvan viereen minä kirjoitin tekstin pätkän.
Olet onnellinen. Luulet niin. Silti minä olen täällä. Silti minä pääsen yhä esille sinussa. Minä olen sinussa nyt ja aina. Sinä et pääse minusta eroon ennen kuin roikut kuolleena, unohdettuna.
Minä kirjoitin sen. En ole mikään 100 persoonan ihminen. En sanonut tuota sitten pahalla, mutta yhdenkin kanssa riittää tekemistä. Minä kirjoitin tuon, mutta masennuksen perspektiivistä. Se on minussa maailman tappiin asti, en pääse siitä eroon kuin kuolemalla.
Kuinka paljon haluaisinkaan kuolla. Tuntuu aivan kauhealta ajatella näin, mutta haluan kuolla. En halua olla yksin, en halua olla unohdettu, en halua olla taakka. Haluan vain kuolla.
Minä olen aivan sekaisin. Olen koko päivän auttanut muita, olen koittanut piristää L:ää, olen pitänyt H:lle seuraa, olen kuunnellut T:n asioita. Minäkin sain puhuttua osan huolistani hänelle tai K:lle, riippuen asiasta, mutta silti tuntuu niin yksinäiseltä. Vaikka saisin kuinka puhuttua kaikki huoleni muille, tuntisin silti itseni niin yksinäiseksi.
Haluaisin vain puhua. Haluaisin vain käpertyä jonkun viereen nukkumaan. Haluaisin vain tuntea oloni tarpeelliseksi. Siksi, etten ole muille taakka, että heitä oikeasti kiinnostaa asiani, etten häiritse heitä. En minä halua tuottaa heille yhtää sen enempää huolia kuin nyt jo aiheutan. Heillä on omatkin ongelmat, mutta toivoisin niin, että hekin kiinnostuisivat minun ongelmistani niin kuin minä heidän.
"Sä ajattelet liikaa toisten tunteita. Mäkin aattelen välillä, ymmärrän sua välillä, vaik suurimman osan ajasta kyl käytän ihmisiä hyväkseni ottamatta siitä paineita."
Minäkö sitten en käytä ihmisiä hyväkseni? Itken huoleni heille, vaikka heitä ei kiinnostaisikaan, oletan, että he auttavat heti, kun tarvitsen apua, heittäydyn marttyyriksi heti, jos en saa mitä haluan. Käytän ihmisiä hyväkseni, enkä edes itse välillä huomaa sitä. Ajattelen vain omaa parastani. Toisia kuunnellessanikin vertaan ongelmiamme ja vähättelen heidän ongelmiaan.
Vitun itserakas paska. Sinä todella ansaitset kaiken paskan, jonka niskaasi saat. Toivottavasti T:kin tajuaa sen ja repii sinut kappaleille lähtiessään, se olisi aivan oikein sinulle!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti