Minä sekoitin kaiken. L luki edellisen postaukseni ja onnistuin aiheuttamaan hänelle huolen, josta minä puolestani sain huonon omantunnon. Minä selviän kyllä. En hyvin, oikeastaan melko heikosti, mutta silti minä selviän niin hyvin, että pystyn auttamaan muita.
En nähnyt tänään T:tä, en ole juuri puhunutkaan hänelle. Minun on ikävä häntä. Kauheaa, että tunnen ikävää jo nyt, vaikka olemme tunteneet toisemme vasta puolitoista viikkoa. Tunnustin hänelle tänään erään asian, eikä hän ole vastannut minulle mitään. Ehkä oli liian aikaista uskoutua niin paljon hänelle? Kaduttaa. Ei olisi pitänyt kertoa, mutta se on myöhäistä nyt. Toivottavasti hän ottaa huomenna minuun yhteyttä.
Juttelin E:n ja K:n kanssa WhatsAppissa. Vihdoin ja viimein K sanoi asiat suoraan, niin kuin ajatteli. Luulin jo, ettei häntä haittaa käyttäytymiseni ollenkaan, ettei hän välitä minusta yhtään. E:tä sen sijaan käyttäytymiseni haittaa todella paljon, hän ottaa sen aina loukkauksena, mitä se toisinaan onkin, mutta yleensä tahdon välttelyllä vain välttää kaikkea pahaa, mitä voisin suustani päästää.
L on aivan rikki. En osaa vieläkään auttaa häntä, vaikka haluaisin. Voisin kuolla hänen puolestaan, jos hän vain siten saisi elämänsä ja etenkin ajatuksensa järjestykseen. En osaa sanoa hänelle mitään lohduttavaa, tuntuu tekopyhältä sanoa, että huominen on parempi, sinä selviät tästä, kun en uskoisi niihin itsekään jos joku sanoisi ne minulle. En osaa auttaa häntä, ja se sattuu minuun aivan helvetisti! Epäonnistun siinäkin, epäonnistun taas kaikessa. Ihmiskunnan häpeäpilkku.
H ottaa päähän taas. Hän ei jätä minua rauhaan. Joka vitun päivä tulee viesti ehtisinkö hänen kanssaan keskustaan, syömään tai kaupoille. En ehdi. Menen leffaan I:n kanssa, lupasin käydä L:n luona, sovin meneväni kaupoille A:n kanssa, minulla on paljon läksyjä. Valehtelen päin näköä niin kauan, että lopulta ymmärrät jättää minut rauhaan. En halua nähdä sinua, ymmärrä nyt perkele!
Sinä loukkasit minua ihan vitusti ja nyt kuvittelet olevasi se johon riidassa sattui enemmän. Et todellakaan ole sitä! MINÄ en todellakaan ollut se joka käski toista viiltelemään. MINÄ en todellakaan ollut se joka käski toista viettämään hauska ilta angsti blogia kirjoitellen. MINÄ vain kehoitin sinua etsimään asuntoa kauempaa keskustasta, minä vain halusin hetken rauhaa, minä vain annoin sinulle ohjeita, autoin sinua.
Mistä vitusta sinä kuvittelet olevasi loukkantunut? Jos olisin sanonut ne samat asiat kuin sinä ymmärtäisin kyllä, mutta nyt kun en haukkunut sinua ollenkaan en ymmärrä. Olet aivan saatanan lapsellinen, vaikka luulet itsestäsi muuta. Minä odotan sitä hetkeä kun menentät lopullisesti jonkun läheisen ihmisen, ehkä sinä sitten opit arvostamaan ja kunnioittamaan muitakin kuin vain itseäsi.
Masentaa. Ahdistaa. Väsyttää. Olen niin uupunut tähän oloon, olen niin kyllästynyt elämääni. Vasen käteni on aivan helvetin kipeä. Se on täynnä uusia viiltoja. Uusia, syviä viiltoja. Ne repesivät vuotamaan bussissa, kun palasin keskustasta kotiin. Veri valui sormilleni ennen kuin tunsin sen. Viillot ovat päällekkäin, niin sain tarpeeksi kipua ja tarpeeksi syviä haavoja aikaiseksi. Halusin vain kipua, että saan itkeä. En itkenyt.
Itseinho. Olen niin pettynyt itseeni. Vihaan itseäni. Haluan kuolla. En saa itkettyä. En saa kyyneliä ulos, estän itseäni olemasta heikko, vaikka olen yksin. Nukahdin päivällä ja näin unta, että itkin T:n edessä. Unessa T vain pelästyi itkuani ja tuli halaamaan minua, katsoi minua silmiin, hymyili ja sanoi sen lauseensa, "hei hei mitä kuuluu". Heräsin karuun totuuteen yksin ja halusin taas itkeä. Siitä on nyt vajaa 8 tuntia enkä ole vieläkään itkenyt.
Vittu. Vihaan itseäni. Vihaan vihaan vihaan. Helvetti. Kuolema houkuttelee. Houkuttaa ihan vitusti.
Itkettiin, raivottiin,
tuomittiin kuolemaan.
Vääryyttä perkele,
minähän olen uhri tässä.
Anteeksi en antaa voi koskaan,
enkä tahdokaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti