Täällä minä taas istun, keskellä huoneen lattiaa. Edessäni on kemian kirja ja vihko, luen kokeeseen, joka on ensiviikon tiistaina. Kyyneleet silmissä. Äite soitti ja sanoi samat sanat kuin kaikki kaveritkin:
"Pakkaat H:n kamat ja viet ne varastoon, muuten siinä menee taas kuukausi ja toinen ja lopulta sä annat sille anteeks ja päästät sen taas sinne loisimaan. Ei se voi olettaa et sä oot joku sen huoltaja joka antaa sille katon pään päälle ja ruokaa mahaan."
Niin monta kertaa olen nuo samat sanat kuullut niin usealta ihmiseltä viime päivien aikana, mutta ne eivät ole aiheuttaneet minussa minkäänlaisia tunteita.
Sitten äite sanoi ne kerran puhelimessa ja minä itken. Rajaukset valuvat poskilla ja putoavat lattialle jättäen peräänsä tumman vanan.
Nyt ne tunteet nousivat pintaan. En haluaisi myöntää tätä, mutta minun on ikävä H:ta. Niin paljon pahaa kuin hän saikin aikaan, hän ei koskaan jättänyt minua yksin, vaikka olisin halunnutkin.
Minulla on niin yksinäinen olo. Miksei kukaan muista minua? Miksei kukaan lähetä viestiä, kysy mitä teen, kerro kuulumisia?
Koska ainut ihminen, joka sen teki oli H.
Kateellisuus kaivautui taas esiin minusta. Miksi muut uskaltavat puhua toisille pelkäämättä että häiritsevät? Miksi toiset saavat kavereita, jotka muistavat heidät näkemättä heitä kasvotusten? Miksi muut ovat onnellisia? Miksen minä saisi olla onnellinen? Minä antaisin niin paljon, että saisin olla yhden päivän ilman huolia, nauttien elämästäni.
Täällä minä siis taas istun, keskellä huoneen lattiaa. Kännykkä vaihtuu pian terään. Terä avaa ihoni, yrittäen päästää masennuksen ulos minusta.
Ei se toimi niin. Masennus on syvällä sisimmässäni. Se on kiinni selkäytimessäni, aivoissani. Se on levinnyt kaikkialle kehooni, sitä ei ikinä saa kokonaan pois minusta.
Osa siitä jää aina minuun, sitä on aina sielussani. Se vapautuu vasta kun sieluni pääsee vapauteen. Sieluni pääsee vapauteen, kun kuolen. Kuolen, kun viillän valtimon auki mahdollisimman pitkästi ja useasta kohtaa.
Viillän, jotta sieluni pääsee vapauteen.
Älkää olko vihaisia.
Haluan vain auttaa kituvaa sieluani. Siihen sattuu, siihen sattuu niin paljon. Se ehti jo toivoa parempaa elämää, mutta sitten masennus löysi sen taas. Masennus tukahduttaa sieluni, se peittää sieluni mustaan savuun, joka poistaa kaiken hapen. Se kiduttaa sieluani, kunnes lopulta lopettaa sen päivät. Se leikkii sieluni elämällä.
Älkää tuomitko minua.
Sieluni huutaa apua.
Minä. Minä huudan apua.
Huomaako kukaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti