Eilen illalla lähetin psykologilleni otteita H:n viesteistä, halusin jakaa ne hänelle, koska ystävän menettäminen vaikuttaa ihmiseen todella paljon. Aamulla ilokseni huomasin, että psykologini oli vastannut:
"Kiitos, kiitos tosi paljon, kun kirjotit mulle asiasta.
Oot kyllä poikkeuksellisen kypsä ihminen. Osaat erotella omia ja toisen tunteita tarkasti.
Ymmärrät ihmistä paljon.
Kyllä se sattuu ja muutama kyynel vierähtää, kun menettää läheisen ihmisen. Mielestäni toimit kuitenkin oikein ja itseäsi hyvällä ja terveellä tavalla rakastaen. Ihanaa, että olet oppinut välittämään itsestäsi."
Sain "virallisen" vahvituksen, että olin toiminut oikein. Iso kivi vierähti sydämeltäni. Kaikki tuntui jälleen olevan hyvin.
Sitten masennus muistutti taas itsestään. Tyhjensin laukusta turhia tavaroita pois ja jotenkin onnistuin pudottamaan terän sängylleni. Huomasin sen, mutta en ollut huomaavinaanikaan sitä. Laskin laukun sen päälle aivan kuin se ei olisi ollutkaan siinä. Kuitenkin se pimeä puoli minusta tiesi koko ajan että terä on siellä, voisin siirtää laukun ja viiltää, kukaan ei huomaisi mitään, kukaan ei ole vahtimassa minua.
Ja niin teinkin. 3 viiltoa, sitten heräsin taas todellisuuteen: "mitä helvettiä oikein kuvittelet tekeväsi?!?" Terä pois, laukkuun piiloon ja laukku mahdollisimman kauas minusta. Hävetti. Hävetti aivan helvetisti. Olin onnellinen, niin ainakin kuvittelin ja kuitenkin satutin itseäni. Typerä!
E:n kautta koululle kemian tunnille. Äidinkielen tunnin lintsasin, koska luulin siellä olevan tänään ohjelmassa ryhmäni kirja esittely, eikä minua kauheasti kiinnosta esiintyä ihmisille. Nopeasti tupakalle A:n kanssa. Näytin hänelle H:n lähettämät viestit, eikä hän osannut sanoa muuta kuin "mitä vittua?!?".
Kemian tunnille myöhässä, tunnelma oli todella muuttunut viime kerrasta, jolloin erakoiduin muiden jutuista. Nyt tunnelma oli rento ja sama tunnelma jatkui fysiikan tunnin ja koko koulupäivän loppuun asti. Oli paljon mukavampaa kuin aiemmin, onneksi sain ajatukseni järjestykseen ja sovittua E:n kanssa kunnolla.
Fysiikan tunnin jälkeen menimme alas pukemaan takit päällemme. Siellä istui eräs kaverini itkeneen näköisenä. Tottakai, en voinut vastustaa "kiusausta", kysyin häneltä onko kaikki hyvin, haluaako hän puhua. Hän kertoi murheensa minulle ja yritin lohduttaa häntä niin hyvin kuin pystyin ja lopulta sain hänen huulilleen hymynkin.
Ulos kävellessäni ymmärsin jälleen auttaneeni muita, vaikka itsellänikään ei ole helppoa. Olin oikeastaan aika ylpeä itsestäni, mutta samalla häpesin pystymättömyyttäni auttaa itseäni.
"Hassua, kuinka osaan auttaa muita, mutta kun on kyse itseni auttamisesta, en osaa mitään."
Koulun jälkeen kotiin. Olin sopinut H:n kanssa päivällä, että vien hänelle kamoja keskustaan. Keräilin tavarat kasaan ja lähdin ajelemaan keskustaan. Istuin rautatieasemalla autossa selaillen kännykälläni facea ja instaa. Yhtäkkiä repsikan puoleinen ovi aukea, joku ottaa pussin, jossa H:n tavarat olivat, ja paiskaa oven kiinni sanomatta sanaakaan. Kun olin toipunut järkytyksestä, katsoin peileistä taakseni ja näin H:n kävelevän pois pussi kädessään. "just, oli kiva nähä suaki, ole hyvä vaan".
Ollutta ja mennyttä, en antanut sen vaikuttaa itseeni ja olotilaani. Lupasin A:lle mennä keskustaan hetkeksi hänen kanssaan. Juttelimme hetken aikaa ja kerroin että olin sopinut L:n kanssa, että menen tänään hänen luokseen. Kysyin A:ta seuraksi ja niin me sitten lähdimme L:lle. L:n toinenkin kaveri oli käymässä hänen luonaan, vaikutti oikein mukavalta tyypiltä. L:n luona vierähti reilu tunti. Heitin A:n takaisin keskustaan ja lähdin kämpälle.
Kämpällä en ole saanut tehtyä mitään. Olen vain istunut, leikkinyt kännykällä ja kuunnellut musiikkia. Ilokseni tajusin, että eihän minun enää tarviksekaan tehdä mitään, kukaan ei vahdi minua, saan vain olla ja löhöillä jos minusta siltä tuntuu.
Sovin kyllä pitäväni juomingit ensi viikon perjantaina ja ilmoitin asiasta jo osalle porukasta. Jotain "hyödyllistäkin" olen siis saanut tänään aikaiseksi. Kaiken lisäksi, nyt minun ei tarvitse keksiä tekosyitä, miksei H saisi tulla kämpälle perjantaina. Minun ei tarvitse selitellä miksi ja milloin pidän bileet. Kukaan ei ole enää tuomitsemassa juomistani, tupakoimistani, elämäntapojani.
Olen nyt itse se, joka päättää. Vihdoin.
Sain "virallisen" vahvituksen, että olin toiminut oikein. Iso kivi vierähti sydämeltäni. Kaikki tuntui jälleen olevan hyvin.
Sitten masennus muistutti taas itsestään. Tyhjensin laukusta turhia tavaroita pois ja jotenkin onnistuin pudottamaan terän sängylleni. Huomasin sen, mutta en ollut huomaavinaanikaan sitä. Laskin laukun sen päälle aivan kuin se ei olisi ollutkaan siinä. Kuitenkin se pimeä puoli minusta tiesi koko ajan että terä on siellä, voisin siirtää laukun ja viiltää, kukaan ei huomaisi mitään, kukaan ei ole vahtimassa minua.
Ja niin teinkin. 3 viiltoa, sitten heräsin taas todellisuuteen: "mitä helvettiä oikein kuvittelet tekeväsi?!?" Terä pois, laukkuun piiloon ja laukku mahdollisimman kauas minusta. Hävetti. Hävetti aivan helvetisti. Olin onnellinen, niin ainakin kuvittelin ja kuitenkin satutin itseäni. Typerä!
E:n kautta koululle kemian tunnille. Äidinkielen tunnin lintsasin, koska luulin siellä olevan tänään ohjelmassa ryhmäni kirja esittely, eikä minua kauheasti kiinnosta esiintyä ihmisille. Nopeasti tupakalle A:n kanssa. Näytin hänelle H:n lähettämät viestit, eikä hän osannut sanoa muuta kuin "mitä vittua?!?".
Kemian tunnille myöhässä, tunnelma oli todella muuttunut viime kerrasta, jolloin erakoiduin muiden jutuista. Nyt tunnelma oli rento ja sama tunnelma jatkui fysiikan tunnin ja koko koulupäivän loppuun asti. Oli paljon mukavampaa kuin aiemmin, onneksi sain ajatukseni järjestykseen ja sovittua E:n kanssa kunnolla.
Fysiikan tunnin jälkeen menimme alas pukemaan takit päällemme. Siellä istui eräs kaverini itkeneen näköisenä. Tottakai, en voinut vastustaa "kiusausta", kysyin häneltä onko kaikki hyvin, haluaako hän puhua. Hän kertoi murheensa minulle ja yritin lohduttaa häntä niin hyvin kuin pystyin ja lopulta sain hänen huulilleen hymynkin.
Ulos kävellessäni ymmärsin jälleen auttaneeni muita, vaikka itsellänikään ei ole helppoa. Olin oikeastaan aika ylpeä itsestäni, mutta samalla häpesin pystymättömyyttäni auttaa itseäni.
"Hassua, kuinka osaan auttaa muita, mutta kun on kyse itseni auttamisesta, en osaa mitään."
Koulun jälkeen kotiin. Olin sopinut H:n kanssa päivällä, että vien hänelle kamoja keskustaan. Keräilin tavarat kasaan ja lähdin ajelemaan keskustaan. Istuin rautatieasemalla autossa selaillen kännykälläni facea ja instaa. Yhtäkkiä repsikan puoleinen ovi aukea, joku ottaa pussin, jossa H:n tavarat olivat, ja paiskaa oven kiinni sanomatta sanaakaan. Kun olin toipunut järkytyksestä, katsoin peileistä taakseni ja näin H:n kävelevän pois pussi kädessään. "just, oli kiva nähä suaki, ole hyvä vaan".
Ollutta ja mennyttä, en antanut sen vaikuttaa itseeni ja olotilaani. Lupasin A:lle mennä keskustaan hetkeksi hänen kanssaan. Juttelimme hetken aikaa ja kerroin että olin sopinut L:n kanssa, että menen tänään hänen luokseen. Kysyin A:ta seuraksi ja niin me sitten lähdimme L:lle. L:n toinenkin kaveri oli käymässä hänen luonaan, vaikutti oikein mukavalta tyypiltä. L:n luona vierähti reilu tunti. Heitin A:n takaisin keskustaan ja lähdin kämpälle.
Kämpällä en ole saanut tehtyä mitään. Olen vain istunut, leikkinyt kännykällä ja kuunnellut musiikkia. Ilokseni tajusin, että eihän minun enää tarviksekaan tehdä mitään, kukaan ei vahdi minua, saan vain olla ja löhöillä jos minusta siltä tuntuu.
Sovin kyllä pitäväni juomingit ensi viikon perjantaina ja ilmoitin asiasta jo osalle porukasta. Jotain "hyödyllistäkin" olen siis saanut tänään aikaiseksi. Kaiken lisäksi, nyt minun ei tarvitse keksiä tekosyitä, miksei H saisi tulla kämpälle perjantaina. Minun ei tarvitse selitellä miksi ja milloin pidän bileet. Kukaan ei ole enää tuomitsemassa juomistani, tupakoimistani, elämäntapojani.
Olen nyt itse se, joka päättää. Vihdoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti