Tuntee, ei tunne, tunnenko?

"Sinun pitää oppia tunnistamaan tunteesi, se helpottaa oloasi ja selventää mieltäsi". 

Oh shit Sherlock! 

Kai minä sen tiedän, että tunteiden tunnistaminen helpottaisi. Minä yritän tunnistaa ne, minä yritän tunnistaa pelon ja katkeruuden toisistaan, minä yritän tunnistaa vihan ja loukkaantumisen toisistaan. Minä yritän tunnistaa jopa ilon ja toivon toisistaan. 

Minä yritän, mutta se ei ole helppoa, kun tunteet ovat näin sekaisin. Esimerkiksi tunnen aamuisin samalla iloa siitä, että herään, odotan päivän tuomia iloisia asioita, mutta myös vihaa uuden päivän alkaessa taas, pelkoa uusista pettymyksistä ja illalla mielen valtaavasta masennuksesta. 

Ristiriitaista. Olen hukassa tunteideni kanssa, ne vievät minulta järjen. 

Istun äidinkielen tunnilla. Kirjoitan tätä, vaikka toisaalta pitäisi kyllä opetustakin kuunnella. Minusta tuntuu taas niin tyhjältä. Haluaisin vain kotiin itkemään tämän tunteen pois, nukahtaa väsyneenä itkemiseen ja herätä niin kuin kaikki olisi hyvin. Ahdistaa istua naurun ja puheen keskellä, kun en itse juuri nyt siihen pysty. 

Päälimmäisenä tunteista on viha. Aina ja ikusisesti, viha. Sen alla on kasa muita tunteita, en tiedä mitä. Välillä pilkahtaa helpotus, pääsen pian kotiin itkemään. Toisaalta tuleva pitkä viikonloppu yksin omien ajatustensa kanssa pelottaa. 

Osaan olla itsenikin kanssa, välillä on ihan mukavaa rauhoittua, sanoin sen psykologillekin, mutta nautin enemmän kavereiden seurasta. Haluaisin viettää heidän kanssaan mahdollisimman paljon aikaa, nyt kun heitä on ja siihen viikolla pystyisin. 

Viikonloppuisin on kuitenkin pakko mennä porukoille keskelle ei mitään ja erakoitua ilman kunnollista nettiä muista. 48 tuntia viikonloppuisin ovat aivan tarpeeksi aikaa itselleni, omien ajatusteni kanssa, jotka eivät viikonloppuisin kovin iloisia ole. 

Toisaalta olen itseni kanssa koko ajan, en kerro tunteistani muille, en suostu näyttämään olevani näin helvetin sekaisin. Tiedän, oloni voisi helpottua, jos saisin kerrottua mitä tunnen, mutta en halua olla se porukan musta lammas, joka pyrkii koko ajan keskipisteeksi marttyyrisesti.

Ja taas toisaalta, nytkin istun tunnilla kavereiden keskellä ja erakoidun kirjoittamaan tätä. En osaa puhua tunteistani, joten vuodatan sen sekavana tekstinä blogiin ja linkitän sen lopulta K:lle, E:lle tai A:lle avunhuutona. 

"Älä jää yksin, puhu asioistasi, sulla on kavereita, jotka kyllä kuuntelee sua. Sun pitää ymmärtää, että säkin saat olla se tarvitseva, säkin saat olla se, jota pitää kuunnella, jota pitää tukee."

Joo hienoja ohjeita psykologilta tulee, vielä kun pystyisin toteuttaan ne. Minä en todellakaan halua olla se, joka keräämällä kerää kaiken huomion. Minä olen niin huomionhaluinen, että haluan heidän itse tajuavan, että tarvitsen kuuntelijaa. Tai oikeastaan kyselijää, minähän en mitään kerro ilman, että toista oikeasti kiinnostaa. 

Vittu, miten sekaisin ihminen voi olla?!? Ihan ärsyttää olla näin sekaisin. Viha, viha, viha, viha. Tämä olo purkautuu taas pian itkuna, viiltelynä, raivona. Pian sanon jotain pahaa, pian loukkaan taas jotenkin toisia, kun he eivät huomaa, kune he eivät tee asialle mitään.

Väärin!!! He huomaavat, toivottavasti, mutta mitä he voisivat tehdä? Kesken tunnin, ihmisten keskellä, ei pahemmin kysellä "miten sulla menee?" saati sitten vastata siihen.

Äh tänkin tekstin pointti hävisi taas jonnekin. Jos vaivaudutte lukemaan, niin kertokaa toki minullekin tekstin pointti. 

Lopuksi musiikkia ehkä se vie huomion sekavasta tekstistä.