Psykologi käynti, vihdoin.
Olo oli taas kerran hyvä, kun menin puhumaan masennuksestani, hän pitää minua varmaan idioottina, kun kerron ahdistuksesta, viiltelystä, pahasta olosta ja itsemurhasta hymy naamallani.
Yksi lause käynniltä pyörii edelleen mielessä. Psykologi sanoi uskovansa, että minä autan tulevaisuudessa jotakuta.
"En ole sanonut tätä ennen kellekään, mutta minä uskon, että sinä auta jotakuta vielä." (Jep nii vissii ei ole sanonut.) Miten minä, joka rämmin suossa roikkuen männyssä kiinni, voisin auttaa jotakuta joka on vasta vajoamaisillaan? En mitenkään, eikä kyllä kiinnostakaan tällä hetkellä.
En tiedä miksi, mutta se ihminen saa minut itkemään, tuntemaan itseni sairaaksi, uskomaan hetkeksi, etten se ole minä, joka haluaa pois täältä, vaan se on tämä sairaus.
Psykologilta lähdettyäni olo oli vielä sekavampi, kuin sinne mennessä, ajatukset pyörivät niin, etten saanut keskityttyä mihinkään tiettyyn. Olo oli kuin horroksessa, minä näin, kuulin, tunsin, mutta en muista tunteneeni sen paremmin iloa kuin suruakaan.
Edelleen on tyhjä olo, minä en tunne mitään. Periaatteessa minun pitäisi odottaa huomista, koska järjestän tuparit kämpässäni, mutta mikään ei nyt innosta. Livun elämän läpi, ja ennen kuin huomaankaan kuolen vanhuuteen.
Kirjoittamisesta ei tule taaskaan mitään. Epäonnistuminen. Ajatukseni karkailee, en keksi mitään, mistä kirjoittaa. Teksti on kökköä, kirjoitusvirheitä täynnä. Miksen enää osaa vuodattaa ajatuksiani paperille? Se voisi auttaa, mutta nyt sekin aiheuttaa vain pettymyksen.
Musiikkia. Jotain hyvää minussakin ehkä on. Niin muut ainakin väittävät. En tiedä, pitää miettiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti