Minä lupaan sen. Minä tapan itseni. En jaksa enää taistella elämän puolesta, en näe siihen enää mitään syytä. Elämäni ei todellakaan ole elämisen arvoista. Haluan luovuttaa. Tämä on niin väärin.
Pidin eilen tuparit. Koko iltana en päässyt kunnon känniin, olin hiprakassa, joka on juuri sopiva masennushetkelle. Masennus hyökyi päälleni, sen mukana tulivat ahdistus ja paniikkikohtaus. Minä nauroin ja seuraavassa hetkessä olin vihainen kaikille. Minä riehuin, itkin, karkasin, tiuskin tavoitteenani saada muut vahtimaan kuoseissa olleita jotta minä saisin vetää pään täytee ja unohtaa. Halusin vain näyttää, miltä minusta tuntuu, halusin puhua, mutta minusta ei ollut siihen.
Olin eilen niin vihainen, syytin kaikesta E:tä ja K:ta. Halusin tappaa heidät, he eivät taaskaan ymmärtäneet.
Anteeksi.
Minä seisoin eilen sateessa. Itkin, sade peitti kyyneleet. Kaverini, B, tuli seisomaan kanssani, huono omatunto valtasi minut. Hän joutui seisomaan kanssani kaatosateessa litimärkänä kylmissään, enkä minä tuntenut mitään. Minä olisin niin halunnut heittää edes osan masennuksestani pois tunteakseni kylmyyden ja sateen.
Anteeksi.
Tiedän päivän. Tiedän miten. En haluaisi tietää miksi, mutta tiedän sen kuitenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti