Olin eilen todella loukkaantunut, poissa tolaltani, siitä mitä exäni, R, minulle sanoi. Palasimme yhteen monta kertaa muutaman vuoden ajan, kunnes viimeisin selkkaus maaliskuussa sai meidät pysymään vain ystävinä. Eilen juttelimme ja kysyin, miksi meillä meni poikki niin usein.
"Emt sun kans oli aina mukavaa, mut välil tuntu niiku toi sun masennus ois ollu sulle mua tärkeempi, se tunki meiä välii."
Jumalauta. Se ei todellakaan ole ketään tärkeämpi. Minä en todellakaan pidä siitä huolta, vaikka välillä siltä vaikuttaisikin. Minä haluan eroon siitä enemmän kuin mistään muusta elämässäni, se ei ole tehnyt mitään hyvää minulle, olen sen vuoksi rikki, väsynyt, herkkä.
Jos olisin tiennyt tuon olevan yksi syy, olisin syrjäyttänyt masennuksen pois mielestäni aina nähdessämme ja puhuessamme, olisin halunnut, jopa tarvinnut, R:n tukea ja seuraa tänä kesänä enemmän kuin koskaan ennen. Mutta se on myöhäistä jo nyt.
Loukkaantumispuuskassa itsemurha tuli taas ajatuksiin. Imin loukkaantumisesta syitä masentua, luin R:n lähettämän viestin yhä uudelleen ja uudelleen masentuakseni lisää.
Oloni oli niin yksinäinen, että halusin vain pois.
Suunnittelin pikaisesti miten ja missä. Menin valitsemalleni kivelle istumaan, katselin lääkepurkkeja, jotka olin kerännyt mukaani. Avasin ensimmäisen purkin, mut sitten päätin vielä viimeisen kerran viiltää. Viilsin, kunnes verta valui kunnolla ja sitten viilsin vielä kerran.
Liian syvä, veri virtasi haavasta. Refleksinä painoin haavaa kädelläni ja nostin käteni ylös. Sitten mieleni valtasi houkutus : kuolen kuitenkin tänään, miksen vain vuotaisi kuiviin. Laskin käteni alas ja annoin veren valua.
Lähetin S:lle avunhuuto viestin, kun ymmärsin, mitä olin tekemässä. Luojan kiitos hän vastasi heti, hetken viivytyksen vuoksi olisin voinut loukkaantua siinä tilassa vielä lisää ja viiltää toiseenkin ranteeseen. Ilman häntä en olisi tässä enää.
Jotenkin sain verenvuodon tyrehtymään ja kompuroin kotiin. Koko ajan viestittelin S:n kanssa, jotten muuttaisi mieltäni. Kotona lukittaudui huoneeseeni ja sidoin haavan umpeen, alimpana ollut tuke oli aivan veressä aamulla, kun vaihdoin uuden tilalle.
Tänään on kaduttanut. Ranne on kipeä, se muistuttaa eilisestä pakoyrityksestä, mahdollisuudesta päästä pois. Masennus on ollut vielä pahempi kuin aikoihin, viha ja turhautuminen ovat täyttäneet mieleni. Olen vain nukkunut, hereillä ollessani olen ollut vain vihainen, tiuskinut kaikelle nauruni takaa ja taas pyytänyt anteeksi.
Tämä on rasittavaa. Miksen voi vain lähteä, mitä muka menettäisitte jos lähtisin? Ette mitään. Ette edes huomaisi poissaoloani. Olen niin yksin. Taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti