Minä en enää tiedä, mitä minä tunnen. Oloni on sekava, mielialani vaihtelee nopeasti. Äsken minä olin vielä nukahtaa pöydän ääreen niin fyysisestä, että henkisestä väsymyksestä, nyt olen taas pirteä ja oloni on ihan hyvä.
En tiedä, mitä minulle on tapahtunut viime päivinä. Olen hämmentynyt siitä, kuinka paljon minä taas tunnen. Tunnen surun, vihan, turhautumisen, voimattomuuden aivan, kuten ennenkin, ne värjäävät päivistäni sumuisen harmaita. Viime päivinä olen tuntenut myös muuta, olen tuntenut iloa, odotusta, ylipäätään kiinnostunut elämästä, ne ovat luoneet valon kajastuksen sumuuni. Olen tälläkin hetkellä niin tyytyväinen olooni, että tämä olotila välillä jopa huolestuttaa minua.
Ajatukseni pyörivät, ne sekoittuvat toisiinsa ja luovat pelon sekaisen odotuksen. Minä odotan tulevaisuutta, odotan kirjoituksia, odotan jatko-opintoja, ylipäätään minä odotan. Pelko hiipii mieleeni, kaiken odotuksen keskellä se kysyy: entä jos kaikki menee taas päin persettä, entä jos odotan turhaan.
Minä hakemalla haen masennusta ja se ärsyttää. 'Päästä irti, se ei saa olla ainut asia, joka on sinulle tärkeä! '. Mutta mitä sitä ihminen itelleen voi. Minä tarraudun masennukseen, se on ainoa asia, joka minulla on ollut jo kauan. Elämä on monimutkaista, liian vaikeaa minulle. enää hetki. Minulla on vielä hetki aikaa harjoitella.
//Kissa kuoli tänään. Äiti on herkillä ja purkaa kaiken minuun. Ei se mitään hänellä on oikeus. Nyt masennus leviää taas, toivotonta. Vakaa mieli on ostoslistalla, kiitos
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti